Lue keskustelun säännöt.
Paraneeko elämä, kun hankkii lapsia? Millä tavalla tarkkaan ottaen?
07.02.2016 |
Lapsi kuitenkin maksaa sen 130 000 euroa ja jokusen kymmenen tuhatta tuntia vaivannäköä. Oletus siis on, että tuollaisen sijoituksen tulisi parantaa elämää jollakin lailla. Miten se parantaa?
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nää on jokaisen henk.koht valintoja..
Itse tein lapsen tälleen "myöhäisherännäisenä" (38v). Mikä oli oikeastaan ihan älyttömän hyvä omalla kohdalla, koska ei minusta olis ollut asettumaan paikalleni aikaisemmin.. Olen tehnyt ja kokeillut vaikka mitä, mennyt ja tullut miten mieli teki. Suoraan sanoen olin todella levoton luonne. Sitten tuli vaan se päivä, jolloin totesin että en ole enää tytyyväinen omaan elämään, alkoi vauvakuume nostaa päätään aloin miettimään että henkilökohtaisella tasolla elämässä vois olla muutakin kun joka paikkaan säheltäminen... mietin asiaa pari vuotta, että onhan se varmasti se mitä haluan , koska eihän noita taaperoita voi minnekkään palauttaa. (mies oli sitä mieltä että hänelle käy kummin vaan) Loppuen lopuksi tunsin olevani valmis ja täysin valmis muuttamaan elämäni toisenlaiseksi. Päivääkään en ole katunut, päinvastoin!!! kotona olen nyt ollut pari vuotta, ja minnekkään ei huvita lähteä. (entinen bilehiiri) Ja kesäkuussa palaan takaisin töihin.
Elämässä asiat menee vaan niin että aikansa kutakin, olin aikanaan tyytyväinen ja melkein satavarma etten lasta ikinä halua, mutta kas kummaa.. toisin kohdallani kävi.
Ja mitä tuohon rahapuoleen tulee.. totta kai lapsen kasvattaminen maksaa, mutta niin maksoi se minun entinen elämäntyylinikin.. =)
Mut kaikenkaikkiaan kuitenkin jokaisen on tehtävä niin että on itse tyytyväinen valitoihinsa ja elämäänsä. Oli se sitten lapsellinen tai lapseton.
Eli millä tavalla elämäsi parantui?
Jotenkin vaan tuntuu että elämällä on enemmän merkitystä. Nykyään pienmmätkin asiat tekee onnelliseksi, arvostan ja katson asioita asioita hyvin eri tavalla. On ihana seurata lapsen edistymistä ja sydän täyttyy rakkaudesta kun katsoo toisen riemua, ja miten pienistä asioista tuollainen pieni osaakin olla onnellinen =) Naurua on kyllä riittänyt vaikka vieraille jakaa, kun katselee ja seuraa tollasen erittäin kerkiävän 2 vuotiaan perään. Voi taivas mitä kaikkea se aina keksiikin =D =D
Tämä aika on ollut myös aikamoista itsetutkiskelun aikaa, en olisi koskaan uskonut löytäväni itsestäni tiettyjä luonteenpiirteitä. Elämä tuntuu nyt olevan sellaista jollaista sen pitääkin omalla kohdalla olla.
Ja niinkuin sanoin, nää on henk.koht valintoja. Ja pääasia että jokainen on tyytyväinen omaan valintaansa. Oli se sitten pysyä lapsettomana tai tehdä niitä lapsia. Ainakin itse ymmärrän niitä jotka eivät halua lapsia, kun itsekkin pitkään vastaan pyristelin. Myös tuttavapiirissä on paljon lapsettomia elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta helkkari miten tuota rakastankaan... Sitä rakkautta en voinut kuvitellakaan vielä lapsettomana. Että sillä tavalla on kyllä parempaa, koska elämässäni on nyt minulle todella tärkeä ja rakas ihminen.
Minusta tuollainen rakkaus kuulostaa vain todella ahdistavalta. Joudut koko ajan pelkäämään, että entäs jos lapsellesi tapahtuu jotain tai se vaikka kuolee. Ilman lasta sinulla ei olisi myöskään tuota pelkoa. Itse olen miljoona kertaa mieluummin ilman tuollaista rakkautta, koska se ei ikinä korvaisi siitä tulevaa huolta ja pelkoa, etenkin, kun vanhempi on niin pitkään itse vastuussa siitä lapsen olemassaolosta ja terveydestä.
Samaa mieltä. Elämässäni on nykyisellään aivan tarpeeksi rakkautta ihan niin kuin siinä on tarpeeksi merkityksellisyyttäkin. En ole vailla kumpaakaan, niin ehkä siksikään en ole tullut hankkineeksi lapsia. Nämä kaksi asiaa kun tuntuvat olevan ne jutut, jotka tässä on useimmin mainittu.
No ajattele että siten tuplaat rakkautesi jne. Ei sitä ymmärrä ennen kuin on lapsia, oma perhe.
Lasta kohtaan oleva rakkaus on ihan eri asia, kuin vaikka puolisoa. Jos puoliso jättää, voi ainakin teoriassa löytää aina uuden ja "korvata" siten entisen. Jos lapsi jättää (eli kuolee tai välit menevät poikki), ei ainakaan 40+ iässä enää voi hankkia vaan korvaavaa lasta.
Lisäksi puolisosta ei ole läheskään samalla tavalla vastuussa kun lapsesta, ja puolisoa ei ole pakko rakastaa, jos hän alkaa k-pääksi. Lapsesta sen sijaan on täysin vastuussa lähes 20-vuotta, ja senkin jälkeen jonkinlaisessa vastuussa loppuikänsä. Ja lasta on "pakko" rakastaa, vaikka se murhaisi ja raiskaisi laumoittain...
Ei siis todellakaan voi verrata, että rakkauden määrä vain lisääntyisi lapsia hankkimalla. Myös vastuu ja murheet kasvaisivat määrättömästi, eikä se enää välttämättä kompensoituisi sillä mahdollisella rakkauden lisääntymisellä.
Elämänlaatu on subjektiivinen asia. (Ja sehän on eri asia kuin elintaso.) Moni on täällä kertonut miltä osin on kokenut elämänlaatunsa parantuneen lasten myötä. Jostain syystä jotkut pyrkivät ampumaan alas näitä "lapsellisten" näkemyksiä heidän omasta elämästään. Miksi?
Eihän täällä pyritä käännyttämään vapaaehtoisesti lapsettomia hankkimaan lapsia. Jos ei usko lasten elämäänsä mitenkään ilahduttavan, ei lapsia kannata tietenkään hankkia. Aloituksessa kysyttiin millä tavalla elämä paranee lasten myötä ja siihen täällä on vastattu. Mutta mikä motiivi on taustalla tässä että yritetään todistaa lasten vanhemmille näiden elämän olevan surkeaa kun he eivät elämäänsä surkeaksi koe?
Ei onnellisuus ole mitattavissa millään. Se on jokaisen ihmisen sisäinen tunne. Joko sitä on tai ei ole onnellinen. Ei voida sanoa, että juuri esim. Lapsi teki minusta onnellisen. Ihmisen onnellisuus koostuu jokaisella ihmisellä eri asioista. Ei voida siis verrata toista ihmistä toiseen, vaikka heillä olisi täysin sama elämäntilanne. Se on ihmisen pään sisällä miten kokee elämän ja eri asiat siinä. Joku ei pysty olemaan onnellinen koskaan, ja joku toinen on super tyytyväinen, vaikka asiat elämässä olisi johonkin toiseen verrattuna paljon huonommin. Onnea ei voi ostaa eikä se synny edes synnyttämällä lasta, jos ei ole syntyäkseen. Kannattaa siis jokaisen elää elämäänsä niin ettei ainakaan vertaa sitä muiden elämään. Miettiä mikä tai mitkä asiat on itselle tärkeitä ja voisivat mahdollisesti kantaa myös yli vaikeiden aikojen.
Vierailija kirjoitti:
Mutta mikä motiivi on taustalla tässä että yritetään todistaa lasten vanhemmille näiden elämän olevan surkeaa kun he eivät elämäänsä surkeaksi koe?
Jotta kukaan muu lukija, joka kenties vasta miettii tekisikö lapsia vai ei, ei pitäisi noita universaaleina totuuksina.
Jos esimerkiksi "miksi otit silikonitissit" ketjussa joku kertoisi kuinka vasta nyt voi mennä uimarannalle, ja kuinka nyt voi löytää parisuhteen, niin ihan varmasti sanoisin silloinkin että rannalle meneminen ei ole tissien koosta kiinni, eikä tosirakkauskaan. Vaikka ne tuolle henkilölle olisivatkin ns. totuuksia omasta elämästään, on minun mielestäni paikallaan muistuttaa, että ne todellakin ovat vain hänen omasta arvomaailmastaan kumpuavia tulkintoja. Eivät yleisiä totuuksia, eivätkä siten välttämättä koske esim. sitä, joka ketjua lukee eikä ole vielä päättänyt hommaako kumitissit/lapsia vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämänlaatu on subjektiivinen asia. (Ja sehän on eri asia kuin elintaso.) Moni on täällä kertonut miltä osin on kokenut elämänlaatunsa parantuneen lasten myötä. Jostain syystä jotkut pyrkivät ampumaan alas näitä "lapsellisten" näkemyksiä heidän omasta elämästään. Miksi?
Eihän täällä pyritä käännyttämään vapaaehtoisesti lapsettomia hankkimaan lapsia. Jos ei usko lasten elämäänsä mitenkään ilahduttavan, ei lapsia kannata tietenkään hankkia. Aloituksessa kysyttiin millä tavalla elämä paranee lasten myötä ja siihen täällä on vastattu. Mutta mikä motiivi on taustalla tässä että yritetään todistaa lasten vanhemmille näiden elämän olevan surkeaa kun he eivät elämäänsä surkeaksi koe?
Mitähän ketjua olet lukenut? En näe, että tässä olisi ketään lytätty.
Mun on kyllä vaikea usko lapsettomien onnellisuutta. Sen verran näkevät jatkuvasti vaivaa yrittäessään todistaa lapsellisia (epäonnistuen) onnettomiksi, ja saarnatessaan lapsettomuuden onnellisuutta. Lisäksi Facebookin vela-ryhmät ovat niin täynnä kiukkua, katkeruutta ja surkeutta, että vaikea uskoa onnellisiksi suurintakaan osaa heistä.
Itse olin onnellinen lapseton, nykyään vielä onnellisempi lapsellinen.
Lapsettomana tosin maailmani ei pyörinyt lasten ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi kuitenkin maksaa sen 130 000 euroa ja jokusen kymmenen tuhatta tuntia vaivannäköä. Oletus siis on, että tuollaisen sijoituksen tulisi parantaa elämää jollakin lailla. Miten se parantaa?
Voisin höpötellä jotain siitä miten rakentavaa on oppia kantamaan vastuuta toisesta ihmisestä tms, mutta paremmin valaisee ehkä yksittäinen konkreettinen esimerkki. Tämä on siis aivan subjektiivinen juttu eikä homma mene välttämättä kenenkään toisen kohdalla näin.
Olen 32-vuotias korkeakoulun läpi hortoillut tyyppi ja taustalla on myös lukio. Merkittävänä harrastuksena on oikeastaan aina ollut vain musiikki. Runsaasti keikkoja olen soitellut useissa yhtyeissä ja se on ollut valtavan hauskaa. Sosiaalisen aktiivisuuden suhteen ja oikeastaan kaikessa muussakin koen olevani keskiverto tyyppi. Parisuhdepuolella kyllä on käynyt tuuri tai mikä lie, sillä aina (ilmeisesti kaikilla mittapuilla harvaan) kun olen kiinnostunut vastakkaisen sukupuolen edustajista eli naisihmisistä, olen onnistunut valloittamaan kyseisen mimmin.
No, pointtini on siinä että mikä onkaan suurin saavutukseni koko elämäni varrelta? Missä koen parhaiten onnistuneeni, ikinä? Ei opiskelussa tai työelämässä missään kohtaa, "kympin suorituksia" on ollut mutten pidä niitä minään koska olen noilla akseleilla toiminut aina jotenkin puolivaloilla.
Suurin onnistumiseni tapahtui kun pojallani paheni ihottuma jalassa erittäin hankalaksi. Viimeisimmän (ja nähtävästi viimeisen) kerran tilanne eskaloitui loppuvuodesta ja kinttu kutisi niin että lapsi raapi ihon rikki. Saatiin lääke, mutta tiedossa oli että voide aiheuttaa vielä moninkertaisesti pahemman kutinan, kuumotuksen ja kirvelyn kun sen käyttö joudutaan aloittamaan varsinkin ihon ollessa niin huonossa kunnossa. Jotta kaikki perheessämme eivät valvoisi lääkkeen aloittamista seuraavina öinä päätimme että nukun kierivän ja pyörivän ja polvitaivettaan raapivan pojan kanssa sohvalla. Hän nukahteli pätkittäin, ehkä noin viideksi minuutiksi mutta raapi unissaankin jalkaa ja havahtui uudelleen ja uudelleen. Itse en nukkunut välissäkään ollenkaan, vuoroin rasvasin polvitaivetta tai painoin kämmenellä kutiavaa kohtaa ynnä muuten koitin hillitä raapimista. Välillä siinä oli ideaaliside tai jääpussi päällä jne.
Aamuyöstä kun pojan turhautuneen väsymyksen ja itkun sekainen raapiminen alkoi lähestyä todellista hulluutta keksin sitten nostaa pojan jalat niskaani ja sanoin että tehdäänkin näin että siirretään se kutina isän niskaan, tunnetko kun se alkoi heti siirtyä minulle. Jalat selvästi kutisivat hieman edelleen, mutta jokin suggestiivinen vaikutus tempulla oli tai sitten lääkkeen kuumotus- ja kirvelyvaikutus oli jo lieventymässä muutenkin ja puolen tunnin päästä nukahdettiin kumpikin. Seuraava yö ei ollut enää läheskään yhtä paha, lääke alkoi auttaa ja iho parantua.
Jos elämänlaatua halutaan mitata, täytyy varmaan ynnäillä yksittäiset tekijät ja ilman lasten ilmaantumista elämään en ainakaan toistaiseksi olisi kokenut ikinä täydellisen onnistumisen tunnetta. Laittakaapa sille hintalappu jos pystytte, perkele.
Vierailija kirjoitti:
Mun on kyllä vaikea usko lapsettomien onnellisuutta. Sen verran näkevät jatkuvasti vaivaa yrittäessään todistaa lapsellisia (epäonnistuen) onnettomiksi, ja saarnatessaan lapsettomuuden onnellisuutta. Lisäksi Facebookin vela-ryhmät ovat niin täynnä kiukkua, katkeruutta ja surkeutta, että vaikea uskoa onnellisiksi suurintakaan osaa heistä.
Itse olin onnellinen lapseton, nykyään vielä onnellisempi lapsellinen.
Lapsettomana tosin maailmani ei pyörinyt lasten ympärillä.
Olipa katkera tilitys ihmiseltä, joka on riippuvainen muiden hyväksynnästä, mutta ei kykene edes vastaamaan ketjun kysymykseen. Miksi edes kirjoitit vastauksen, jos et härnätäksesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän se parane. Suurin huijaus, mitä on.
Ei kukaan tekisi toista lasta, saati kolmatta, jos elämänlaatu ei olisi lapsen saannin jälkeen parantunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan tekisi toista lasta, saati kolmatta, jos elämänlaatu ei olisi lapsen saannin jälkeen parantunut.
Tässä ketjussa kaikki vanhemmat hokevat, että paraneehan se, onhan sen pakko parantua, mutta aika harva on pystynyt kertomaan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Miksiköhän? :)
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan tekisi toista lasta, saati kolmatta, jos elämänlaatu ei olisi lapsen saannin jälkeen parantunut.
Minulla se parani hetkellisesti, mutta kun lapset kasvoivat ja tajusin, että tämä vain pahenee eikä saa hetken rauhaa miehen kanssa tehdä niitä asioita, joista nautin eniten, niin kyllä on elämänlaatu laskenut. Tajusin liian myöhään, etten ole sittenkään yhtään äitityyppiä. Haluan vain olla r-a-u-h-a-s-s-a ja tehdä niitä asioita, joista itse nautin. En tykkää käydä pulkkamäessä, en tykkää käydä lastenelokuvissa, en tykkää leipoa tai laittaa ruokaa lasten kanssa, en tykkää kinata koululaisten kanssa samasta asiasta joka päivä, en tykkää siitä, että olen niin sidottu. Vauvojen kanssa se meni, koska olen todella vauvaihminen. Tykkään lapsista sinne 2-3v saakka ja sitten voisin antaa ne pois.
En koskaan ole ymmärtänyt, kun joku sanoo miten kivaa on touhuta lasten kanssa. Mitä kivaa siinä on? Leipoessa tulee hirveä sotku eikä sekään suju ilman vähintään yhtä riitelyä siitä kuka sekoittaa ja kuka laittaa jauhot. Pulkkamäessä on kivaa vain 10min, sitten haluaisin kotiin lukemaan kirjaa.
Ongelmani äitiydessä on se, etten osaa luopua niistä jutuista mistä olen aiemmin pitänyt. Älkääkä nyt sanoko, ettei mistään tarvitse luopua. No ihan varmasti tarvitsee mm. hyvistä yöunista, koko päivän sängyssä vietetyistä päivistä miehen kanssa, parhaasta lenkkiseurasta, treenaamisesta, siitä kun saa käpertyä sohvannurkkaan ja lukea ihan koko päivän kirjaa. Lista on loputon. Pitäisi osata nauttia näistä, tuntea iloa lasten kautta. Onhan se ihanaa nähdä kun lapsi kiljuu riemusta. Mutta ei siinä ilahduta se, että itse teen tai itse koen vaan elän tavallaan lapset kautta.
Olen kyllä oppinut lasten myötä paljon. Ehkä isoin asia on se, että en ole läheskään niin hyvä ihminen kuin kuvittelin olevani. Että todella voin tehdä elämässäni niin suuren virheen, että kadun sitä lähes päivittäin. Lapseni ovat ihania ja rakastan heitä. Ironista on tämän vuodatuksen jälkeen myöskin sanoa, että rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta ja he ovat tärkeimmät asiat elämässäni. Niin se kuitenkin on. Lasten myötä olen kokenut huippuhetkiä. Ei mikään ole parempaa kuin uninen lapsi, joka silmät kiinni nostaa käden poskelle ja sanoo, että olen maailman paras äiti. Ei se kuitenkaan ole nostanut elämänlaatuani vaan paremminkin antanut vain niitä hetkittäisiä suuria onnen tunteita.
Luulen, että sitten olen onnellinen kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja saan nauttia aikuisista lapsista ja mahdollisesti lapsenlapsista. Sitten voin poimia rusinat pullasta ja palata takaisin omaan hiljaiseen kotiin miehen kainaloon lukemaan kirjaa. Luulen, että tulevaisuudessa olen kuitenkin onnellisempi lapsellisena kuin olisin lapsettomana. Uskon kyllä myös, että parisuhteesta ja toisen ihmisen vierellä olemisesta nautin nyt enemmän kuin lapsettomana tulisin koskaan nauttimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan tekisi toista lasta, saati kolmatta, jos elämänlaatu ei olisi lapsen saannin jälkeen parantunut.
Tässä ketjussa kaikki vanhemmat hokevat, että paraneehan se, onhan sen pakko parantua, mutta aika harva on pystynyt kertomaan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Miksiköhän? :)
Valikoiden luet vastauksia. Enemmän täällä on vastauksia siitä miten elämänlaatu on parantunut, kuin siitä miten se on huonontunut. Ihan konkreettisia esimerkkejäkin. Olen jo kirjoittanut aiemmin vastauksen, miten oma elämäni on parantunut, mutta veloille ei vastaukseni tunnu kelpaavan. Eipä sitä kukaan muu voi sanoa, miten minä haluan elämäni elää.
Minulla on hyvin nukkuvat, hyväntuuliset, terveet ja helpot lapset. Lasten kanssa on kiva touhuta ja minä nautin heidän seurastaan enemmän kuin kenenkään muun. Olen hyvä äiti. Olen hyvä puoliso. Minulla on kiva koti ja farmariauto. Minulla on elämässäni paljon enemmän sisältöä verrattuna aikaan kun olin soluasunnossa elävä köyhä opiskelija.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on elämässäni paljon enemmän sisältöä verrattuna aikaan kun olin soluasunnossa elävä köyhä opiskelija.
Niin minullakin on, eikä siihen ole tarvittu ainuttakaan lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan tekisi toista lasta, saati kolmatta, jos elämänlaatu ei olisi lapsen saannin jälkeen parantunut.
Minulla se parani hetkellisesti, mutta kun lapset kasvoivat ja tajusin, että tämä vain pahenee eikä saa hetken rauhaa miehen kanssa tehdä niitä asioita, joista nautin eniten, niin kyllä on elämänlaatu laskenut. Tajusin liian myöhään, etten ole sittenkään yhtään äitityyppiä. Haluan vain olla r-a-u-h-a-s-s-a ja tehdä niitä asioita, joista itse nautin. En tykkää käydä pulkkamäessä, en tykkää käydä lastenelokuvissa, en tykkää leipoa tai laittaa ruokaa lasten kanssa, en tykkää kinata koululaisten kanssa samasta asiasta joka päivä, en tykkää siitä, että olen niin sidottu. Vauvojen kanssa se meni, koska olen todella vauvaihminen. Tykkään lapsista sinne 2-3v saakka ja sitten voisin antaa ne pois.
En koskaan ole ymmärtänyt, kun joku sanoo miten kivaa on touhuta lasten kanssa. Mitä kivaa siinä on? Leipoessa tulee hirveä sotku eikä sekään suju ilman vähintään yhtä riitelyä siitä kuka sekoittaa ja kuka laittaa jauhot. Pulkkamäessä on kivaa vain 10min, sitten haluaisin kotiin lukemaan kirjaa.
Ongelmani äitiydessä on se, etten osaa luopua niistä jutuista mistä olen aiemmin pitänyt. Älkääkä nyt sanoko, ettei mistään tarvitse luopua. No ihan varmasti tarvitsee mm. hyvistä yöunista, koko päivän sängyssä vietetyistä päivistä miehen kanssa, parhaasta lenkkiseurasta, treenaamisesta, siitä kun saa käpertyä sohvannurkkaan ja lukea ihan koko päivän kirjaa. Lista on loputon. Pitäisi osata nauttia näistä, tuntea iloa lasten kautta. Onhan se ihanaa nähdä kun lapsi kiljuu riemusta. Mutta ei siinä ilahduta se, että itse teen tai itse koen vaan elän tavallaan lapset kautta.
Olen kyllä oppinut lasten myötä paljon. Ehkä isoin asia on se, että en ole läheskään niin hyvä ihminen kuin kuvittelin olevani. Että todella voin tehdä elämässäni niin suuren virheen, että kadun sitä lähes päivittäin. Lapseni ovat ihania ja rakastan heitä. Ironista on tämän vuodatuksen jälkeen myöskin sanoa, että rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta ja he ovat tärkeimmät asiat elämässäni. Niin se kuitenkin on. Lasten myötä olen kokenut huippuhetkiä. Ei mikään ole parempaa kuin uninen lapsi, joka silmät kiinni nostaa käden poskelle ja sanoo, että olen maailman paras äiti. Ei se kuitenkaan ole nostanut elämänlaatuani vaan paremminkin antanut vain niitä hetkittäisiä suuria onnen tunteita.
Luulen, että sitten olen onnellinen kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja saan nauttia aikuisista lapsista ja mahdollisesti lapsenlapsista. Sitten voin poimia rusinat pullasta ja palata takaisin omaan hiljaiseen kotiin miehen kainaloon lukemaan kirjaa. Luulen, että tulevaisuudessa olen kuitenkin onnellisempi lapsellisena kuin olisin lapsettomana. Uskon kyllä myös, että parisuhteesta ja toisen ihmisen vierellä olemisesta nautin nyt enemmän kuin lapsettomana tulisin koskaan nauttimaan.
Samaistun tähän.
Vierailija kirjoitti:
Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.
Kuka tahansa rehellinen ihminen tietää, että lapsettomilla on helpompaa. Perheellinen
Vierailija kirjoitti:
Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.
Kuulostaa siltä, ettei sulla ole koskaan ollut oikein mitään elämässä ja luulet että se pätee kaikkiin muihinkin.
Saa lapsilisiä ja muita tukia jotta voi ostaa lisää tupakkaa ja kaljaa.
Ohis, mutta minäkään en välitä noista listaamistasi asioista, mutta lapseen menevä raha haittaisi todella paljon puhmattakaan siitä, miten paljon lapsi häiritsisi lukemista ja elokuvien katselua ja muuta arkeani. Tunnen useitakin vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka eivät halua lapsia nimenomaan siksi, että he ovat kotona viihtyvää sorttia, jotka arvostavat yksityisyyttä ja rauhallista elämää.