Meidän esikoinen ehkä sijoitetaan jonnekin.

Siitä on iso apu arkeen ja se on todella tärkeää nyt. Tilanteessasi ottaisin vaikka kulutusluoton. Kuulostaa hullulta mutta sillä ratkaiset yhden ison stressin ja voit paremmin keskittyä lapseen.

Vierailija:

Mikään adhd-tapaus tuskin osaa rauhoittua. Lisäksi kun pari vuotta menee ja lapsi kasvaa, niin lapsi entisestään rauhoittuu, esikoiset on usein sellaisia, että haluvat olla esimerkkinä pienemmille sisaruksilleen. Tuo sijoitus kuulostaa vain niin äärimmäiseltä toimenpiteeltä ja järkyttää lapsen perusturvallisuutta, koska hänestä tuntuu, että isä ja äiti ei enää tykkää hänestä ja haluavat hänestä eroon.

On olemassa erilaisia adhd-tyyppejä. Minulla on sisarenpoika, jonka adhd:sta ei ole mitään epäilystä ja jolla on siihen lääkityskin. Kuitenkin hän on pystynyt jo ennen lääkitystä keskittymään siihen mikä häntä kiinnostaa, kuten esim. hyvin vaikeiden rakennussarjojen kokoamiseen. Samoin meidän poika voi keskittyä lukemiseen, koska nauttii siitä - kunhan sarjiksissa on vaan tarpeeksi toimintaa. Esim. Aku kelpaa tai Asterix, Nalle Puhia ei jaksa kuin vilkaista.

Sijoitus on äärimmäinen toimenpide. Viimeinen oljenkorsi. Ja siinäkin yritetään löytää (onneksi suuresta) suvustamme sopiva perhe, joka pystyisi pojan luokseen ottamaan. Se ei vaan ole ihan niin yksinkertaista, monella on itsellään iso perhe tai sitten ovat työelämässä niin, että joutuisivat muuttamaan elämäänsä kohtuuttoman paljon, jos kyseessä olisi lyhytaikainen (muutaman kuukauden mittainen) sijoitus.

Sinun ei tarvitse myöskään kantaa vastuuta yksin tai yrittää yksin. Isä on perheen pää, kasvatusvastuu kuuluu ennenkaikkea hänelle. Olisiko mahdotonta, että isä ja poika illalla tekisivät yhdessä jotain, menisivät vaikka kotipihalle leikkimään.

Tämä alku nyt menee aiheen viereen, mutta miten niin kasvatusvastuu kuuluu ENNENKAIKKEA isälle? Mikä ihmeen ihmemies isän pitää olla, kun hankkii elatuksen perheelleen, hoitaa suurimman osan juoksevista asioista ja kotiaskareista, ja sitten pitäisi vielä ottaa päävastuu kasvatuksesta - minusta vanhemmilla on yhtä suuri vastuu kasvatuksesta.

Ja kyllä, mieheni leikkii päivittäin pojan kanssa. Poika pääsee esim. iskän mukana rautakauppaan (on muuten aika pikkuisen jännä paikka nelivuotiaalle, tai ainakin meidän pojalle) ja muutenkin touhuavat ulkona yhdessä, pelaavat jalkapalloa tai ajavat mopolla omassa pihassa.

Lisäksi voisitte harkita vaikka siivoojaa vaikka pari kertaa kuussa, joka laittaisi kodin kuntoon. Einesruokia voi käyttää hyvällä omallatunnolla, lapsethan syö päiväkodissa.

Meillä käy kerran viikossa perhetyö, joka tekee kanssani perussiivouksen, jos aikaa on riittävästi. Siivoojaan ei ole varaa, ei todellakaan. Einesruokia harrastamme silloin tällöin, mutta kotiruoka on aina parempaa ja terveellisempää, toisekseen nautin ruoanlaitosta koska olen siinä oikeasti hyvä. Kuitenkin päivinä jolloin olen todella, todella, todella uupunut, ilmoitan miehelle että tuohan töistä tullessasi jotain muonaa kaupasta, en jaksa tänään laittaa ruokaa. Nuorimmainen on kotona hoidossa, 1,5-vuotias, ja hänelle syötän purkkiruokaa niinä päivinä kun ei ole edellisiltaista ruokaa jäljellä eikä pakastimessakaan annoksia.

Minusta te tarvitsette ennen kaikkea käytännön vinkkejä arjenhallintaan, koska tuo jatkuva kaaos on se mikä stressaa koko perhettä. Kolmen pienen lapsen äitinä on uuvuttavaa, tiedän, itsellänikin on kolme pientä lasta.

Lisäksi on kaiken maailman arjenhallinta ja koti järjestykseen-oppaita, jospa niistä löytyisi vinkkejä ja elämäkin alkaisi maistua taas mielekkäämmältä.

Arjenhallinta on toki kaiken a ja o, ja paremmin meneekin silloin kun minä jaksan tehdä kotitöitä. Tällä hetkellä suurin ongelmani on aloitekyvyttömyys (se, jota niin mielellään laiskuudeksi nimitetään). Tiedän että on mahdottoman vaikeaa ymmärtää sitä, että joku ei yksinkertaisesti vain pääse liikkeelle, " saa itseään käyntiin" . Ja sitä on mahdoton itsekin ymmärtää. Se on kaikkein tuhoisinta. Minä esim. oireilen niin, että kun tulen vaikka lääkäristä tai muualta liikenteestä kotiin, niin en saa istahtaa edes syömään tai vessaan vaikka olis kuinka nälkä tai hätä, vaan jos aion jotain saada aikaiseksi on tehtävätehtävätehtävä vain vaikka olis pyörtymäisillään hädästä tai vaikka pissi tirahtelisi pöksyyn (tuohon en kyllä alistu, vaan menen vessaan), koska jos hetkeksikin pysähdyn, en pääse taas liikkeelle koko päivänä. Näin se vain menee. Eikä siihen mitkään oppaat auta, niitäkin olen kyllä lukenut. Kun tietoa on, miten pitäisi toimia, mutta kun se tieto ei ole riittävä potkimaan liikkeelle. Eikä mikään potkiminenkaan auta, ei edes konkreettinen. Se on päivästä ja hetkestä kiinni.

sä oot rautaa, ei kande välittää nuista ilkkujista koska ei ne ymmärrä, koska ne ei tiedä mitä on arki ylivilkkaan kanssa tai masentuneena joku joka on sen kokenut ymmärtää syyllistämättä sua mistään. ja tsemppi ja apu sellaiselta immeiseltä voi olla parasta. nosta nokka ylös ja ole ylpee ittestäs.

toiselta lapselta jos joka tapauksessa lapsi on 60% hoitopäivistä kotona sairauden takia. Onneksi on muuten ihan käsittämättömän helppo ja tyytyväinen lapsi, harvoin edes kipeänä kummemmin rasittaa minua. Päin vastoin, lapsen hoito tuo rytmiä elämään, on huolehdittava hänelle ruokaa ja unta, ei mene koko päivä sängyn pohjalla tai omia murheita itkiessä.

mutta ettekö saisi perhetyöntekijää tai tukiperhettä jonne lapsi voisi joskus mennä? Sijoitus kuulostaa kovin rankalta ratkaisulta.

Ja sille joka käski laittaa auton pois, niin milläs mies kulkee työmaille jopa 60km:n päähän tai kauemmaksikin, ja millä kuljettaa työkalut ja tikkaat, jos auto laitetaan pois? Pitiäskö ottaa oppitunteja Harry Potterilta: Tulejo pöytäsirkkeli. Hehehe kun naurattaa.

Tukiperheenä toimii mummola (joka 8. viikon isommat viettävät mummolassa) ja lisäksi pojan tukihenkilönä eno, joka käy täällä tai jonka luona poika käy kerran kuukaudessa päivän, pari.

jos itselläni olisi masennusta tai jotakin muuta sairautta en selviäisi tästä arjesta mitenkään,siksi tavallaan ymmärrän ap. ta kun poika laitetaan sijoitukseen.

Ottamatta kantaa koko problematiikkaan täytyy sanoa että ymmärrän hyvin miksi 4,5 vuoden vanha poika yrittää saada huomiosi tavalla tai toisella. Jos teidän kolmas lapsi on jo 1,5 v ja kotona kanssasi niin toinen lapsenne on tullut hyvin pian esikoisen jälkeen? Eli esikoisenne menetti " ykkösasemansa" hyvin pienenä ja heti sen perään tulee vielä toinen vauva joka SAA olla päivät kotona äidin kanssa, hän joutuu menemään hoitoon. Minullakin on lapset hyvin pienellä ikäerolla ja ainakin meillä esikoinen oli hyvin mustasukkainen heti alusta asti; rakastaa pikkusiskoaan vilpittömästi mutta äidin huomiosta kilpailee, joskus olisin myös hänestä käyttänyt termiä " vaativa lapsi" . Olen pitänyt huolen että olen tasapuolinen kaikin tavoin, esim. kumpikin saa omia " äiti-päiviä" . Onko sinulla ollut mahdollisuutta olla esikoisesi kanssa päiviä/hetkiä vain kahden?

Kaikki apuehdotukset hän torjuu suoraan. Kun joku " ymmärtää" , hän on heti iloinen. Eli hän on jo päättänyt mitä tehdä ja hakee täältä sille vian hyväksyntää. Hän ei halua ottaa minkäänlaista apua vastaan.



Toisaalta tuntuu, että mieskin on ap:n tossun alla. Ap luultavasti ei edes halua apua mieheltään, jolloin tämä pakenee työn pariin. Kyllä minäkin tunnen yrittäjiä ja he onnistuvat sulkemaan työasiat samalla kun sulkevat työpaikan oven tai jos on kotitoimisto, niin he ovat päättäneet sulkea työasiat mielestä kello 18.00. Menestyviä firmoja ovat nykyään.

Esim. mies ottaa tytöt mukaan asioille (vuorotellen lapsia, monesti molemmat tytöt juuri siksi että poika saa olla minun kanssani) ja sitten me pojan kanssa luemme tai pelaamme pelejä tai jotain. Ja tytöt eivät ole läheskään yhtä innostuneita esim. kuuntelemaan satuja tai pianonsoittoani, poika taas tykkää näistä eli silloin on myös kahdenkeskisiä hetkiä vaikka tytöt olisivat kotonakin, he kun leikkivät paljon keskenään (toki lapset leikkivät myös yhdessä).



Varmasti poika ei saa niin paljon " omaa" aikaa äiskän kanssa kun tarvitsisi. Saa kuitenkin niin paljon kuin on mahdollista järjestää. Se vaan ei riitä. Tätä samaa ovat sanoneet monet läheisetkin jotka ovat seuranneet. Poika siis saattaa olla suhteellisen rauhallinen kun ei muita lapsia ole lähellä, jos häneen keskitytään, mutta heti kun muut tulevat, alkaa ihan hillitön meno. Normaaliako? Osittain kyllä, mutta kun tuo meno ei rauhoitu millään muulla kuin sillä 100%:lla huomiolla (no välillä kyllä sillä sänkyarestikomennolla, ei aina silläkään, silloin pelkkä holding auttaa - mutta siinähän on taas se 100% huomio mukana!). Se ei ole enää normaalia.

Kaksi lastani ovat olleet nyt pari vuotta päivähoidossa. Päivähoidon jälkeen he ovat usein hyvin levottomia. Jos syystä tai toisesta voin pitää heidät kotona (lomilla jne.), niin he rauhoittuvat heti. Kotona olleessaan he ovat palon rauhallisempia ja levollisempia lapsia. Voisi olla siis hyvä, jos ap ottaisi lapsen pois päivähoidosta, jolloin lapsi ehkä rauhoittuisi huomattavasti.

Hän on omasta mielestään maailman surkein ihminen ja täysin " lyöty" , hyi, mitä itsesääliä! Olen itse sairastanut vaikea-asteisen masennuksen 5v sitten ja siitä parantunut, onneksi (ns. reaktiivinen masennus). Eikö ns. perhesuunnittelu ole käynyt ap:n mielessä, mikäli on 3 lasta, joista vanhin on 4.5vuotias?? eikö masennusta voi pahentaa esim. se, että olet kotona ilman aikuiskontakteja? Hae itsellesi apua, mene vaikka työkokeluun, hanki itsellesi ammatti! Eikö sinulla ole lääkitystä tai terapiaa?

Ja tuo voivottelu, että " kukaan ei auta eikä ole koskaan auttanutkaan" ja voivoivoi.



Eniten kuitenkin hämmästyin sitä, miten monet kirjoittajat hyväksyvät lapsen sijoittamisen siitä syystä, että " äiti ei vaan jaksa" . Että ap:ta pitää ymmärtää ja tukea tässä tilanteessa. Voi jessus. Kyllä on todellisuus hukassa.

Vierailija:

Kaikki apuehdotukset hän torjuu suoraan. Kun joku " ymmärtää" , hän on heti iloinen. Eli hän on jo päättänyt mitä tehdä ja hakee täältä sille vian hyväksyntää. Hän ei halua ottaa minkäänlaista apua vastaan.

Toisaalta tuntuu, että mieskin on ap:n tossun alla. Ap luultavasti ei edes halua apua mieheltään, jolloin tämä pakenee työn pariin. Kyllä minäkin tunnen yrittäjiä ja he onnistuvat sulkemaan työasiat samalla kun sulkevat työpaikan oven tai jos on kotitoimisto, niin he ovat päättäneet sulkea työasiat mielestä kello 18.00. Menestyviä firmoja ovat nykyään.

Ensinnäkin: täällä käydään jatkuvasti läpi eri vaihtoehtoja. Tämän palstailun lomassa olen soittanut jo kymmenkunta puhelua eri tahoille: sossuun, päiväkotiin, lasten psykiatriselle polille, äidilleni, miehelleni, mielenterveystoimistoon... Ja minulle on soiteltu myös noista paikoista. Osittain homma pääsee selkenemään vasta sen jälkeen kun pääsen käymään MTT:ssä, eli huomenna aamulla. Silloin toivottavasti saan jonkinmoisen lähetteen itse lepäilemään jollekin osastolle, jos ei psykiatriselle mahdu niin edes tk:n vuodeosastolle, sitäkin on joskus käytetty näissä tilanteissa.

Sijoittaminen voi olla pakollinen toimenpide, jos minä en pääse lepäämään tai lyhytaikainen lepo ei auta. Silloin sijoitus on turvallisempi toimenpide, koska mun normaalisti melko pitkä pinna saattaa hyvinkin katketa minä hetkenä hyvänsä - kun seuraavan kerran kuulen että poika juoksee katolla (ei nimittäin ollut lauantaina ensimmäinen kerta) tai jääkaapin sisältö on lattialla tai olkkarin tapetit on taas täynnä ketsuppia. Se on katkeillut jo nyt, mutta ilman fyysistä kuritusta. En kuitenkaan voi taata ettei jonain päivänä saattaisi " napsahtaa" niin että pojalle käy huonosti. Uskallan tämän myöntää, koska se on realismia ihan kenen tahansa kohdalla tässä tilanteessa. Toistaiseksi katkeamiset ovat olleet pelkkiä huuto- ja itkukohtauksia (siis minä olen itkenyt), joka sekään ei ole tietenkään lapselle hyväksi, ja siksi olen apua hakenutkin.

Sijoittaminen on kuitenkin VIIMEINEN TOIMENPIDE ja mieheni on myös sitä mieltä, että perhettä ei hajoteta. Ehkä kaikilla yrittäjillä ei ole samanlaista taloudellista stressiä niskassa - me kun ollaan oikeasti oltu välillä ilman ruokaa, siis aikuiset, lapsille on aina jotenkin taiottu jotain. Vasta nyt ihan viime aikoina, siis muutaman viikon säteellä, on ruvennut kirkastumaan, mutta velkakierre vaatii vielä paljon töitä selvitäkseen. Ja kun minä en siinä juuri voi auttaa kotihoidontuellani, on se yksin miehen niskoilla.

Väite siitä, etten ota minkäänlaista apua vastaan, on paskaa. Silkkaa paskaa. Juurihan kerroin kuinka apua selvitetään. Ja voin kertoa, että tällaisten asioiden kertominen sosiaalityöntekijälle ei todellakaan ole helppoa. Ja nyt on kenties (toivottavasti ei) tapahtumassa se kaikkein pahin, mitä pelätään: lapsen sijoitus. Sosiaalityöntekijäkin tosin sanoi, että jos vain paikkoja on, ensin mietitään perhesijoitusta. Sieltä mies pääsisi käymään töissä.

Syy siihen, miksi torjun palstailijoiden neuvot on se, että ne on jo kokeiltu. Tai sitten ne ovat meidän ulottumattomissamme, kuten siivous ostopalveluna.

Ja se, etten haluaisi apua mieheltäni on totaalista höpönhöpöä. Mies kun tekee lähestulkoon kaiken. Minua hävettää se, ettei minusta ole mihinkään muuhun kuin ruokaa laittamaan. Itseäsikin varmasti hävettäisi? Rakastan miestäni enkä voi ymmärtää miksi hän yhä rakastaa minua, mutta tottakai otan vastaan kaiken sen avun, jota hän voi ja jaksaa tarjota, koska muuta en voi. Mutta olen huolissani myös hänen jaksamisestaan.

Me ollaan oltu kovilla moneen kertaan. Joskus tuntuu ettei mikään muutu miksikään. Välillä menee paremmin ja ilostun, että näin tässä vähitellen selätetään nämä ongelmat. Sitten ne tulevat taas takaisin. Kukaan joka ei ole tätä kokenut, ei voi käsittää miten sairaus hallitsee jokaista hetkeä, pienintäkin päätöksentekoa. Vointi voi heilahtaa muutamassa päivässä näennäisen loistavasta aivan toivottoman huonoon, jopa itsetuhoisuuteen. Jos joltain haluaisin lapsiani suojella, niin tältä sairaudelta. En voisi kuvitella ihmiselle mitään pahempaa ristiä.

Sinullehan nauravat KAIKKI!!!!

Ja terapiaa? Ja miksi HELVETISSÄ olet hankkinut lapsia, jotka joutuvat KÄRSIMÄÄN SINUSTA?? Tiedän kyllä, minkälaista on, kun on ns. vaikea-asteinen masennus! Ei olisi tullut mieleenkään, että olisin jaksanut kirjoittaa keskustelupalstalle tai soitella apua! Eli tuskinpa sinulla kovin vaikea vaihe on menossa...

pitempään kuin viikonlopun. Siis pitempään tauossa tarhasta. Hän tarvitsee päiväkotia ja myös viihtyy siellä. Lähtee sinne mielellään ja tulee kotiin intoa puhkuen, selittäen mitä kaikkea on kavereiden kanssa tehty ja missä on käyty retkellä ja miten hyvää ruokaa on ollut. Mikä pätee yhteen, ei päde toiseen. Päiväkodissa on lisäksi (vielä tällä hetkellä) vanhempiakin lapsia. Pojalla nimittäin menee leikit yksiin huomattavasti paremmin pari-kolme vuotta vanhempien lasten kanssa tai jopa 9-vuotiaiden serkkupoikien, jotka eivät siis ole mitenkään " alikehittyneitä" tai tolloja, vaan normaaleja ikäisiään lapsia. Kuitenkin he ovat meidän pojalle mieluisinta seuraa. Nuorempien kanssa ei ole riittävästi haastetta. Tämän ovat huomanneet myös tarhan tädit ja pitävät sitä mielenkiintoisena, mutta ei missään tapauksessa huolestuttavana piirteenä. Se vain kertoo siitä, miten älykäs poika todella on - kotona hän yksinkertaisesti turhautuu, koska koko ajan ei voi kehittää hänelle jotain ohjelmaa, kun pitää pystyä hoitamaan toisiakin ja laittamaan ruokaa ym.

Käyn useita kertoja kuukaudessa keskustelemassa mtt:ssä. Syön päivittäin lääkkeitä, tehokkaita sellaisia. Lastenhankkimisesta olen kertonut jo aiemmin, kaivele se sieltä.

Ja katsos tämä kertoo juuri siitä että minä kannan vastuuni. Vaikka olen kuinka loppu, niin minun on PAKKO jaksaa soitella apua, koska muuten jonain päivänä kilahtaa ja käy tosi huonosti! Minä kannan vastuuni, vaikka se on vaikeaa. Jos olis tapana kirota niin nyt kiroaisin.

Vierailija:

Ja terapiaa? Ja miksi HELVETISSÄ olet hankkinut lapsia, jotka joutuvat KÄRSIMÄÄN SINUSTA?? Tiedän kyllä, minkälaista on, kun on ns. vaikea-asteinen masennus! Ei olisi tullut mieleenkään, että olisin jaksanut kirjoittaa keskustelupalstalle tai soitella apua! Eli tuskinpa sinulla kovin vaikea vaihe on menossa...

Sori vaan, mutta minä olen päässyt peräti kaksi kertaa tk:n vuodeosastolle nimenomaan LEPÄÄMÄÄN. Toisella kertaa olin viikon, siitä ei ollut apua ja minut siirrettiin psykiatriselle. Toisella kertaa olin kymmenisen päivää ja palasin kotiin elpyneenä.