Meidän esikoinen ehkä sijoitetaan jonnekin.

Vaativa lapsi on päivisin tarhassa, viikonloppuja mummolassa, enon luona. Jaksat laittaa ruokaa ja leikkiä lasten kanssa. Ihan samanlaista se arki on kuule muissakin perheissä ja ihan samanlaisia vilkkaita lapsia (ihan normaaleja) on muissakin perheissä.



Lisäksi sinulla on sekin ylellisyys, että saat ulkopuolista apua. Aika monet ei saa.



Ongelma on siinä, että olet jo päättänyt, että poika sijoitukseen vaan. Kehität ongelmista isommpia kuin ne onkaan, lapsen kustannuksella.

Vierailija:

Vaativa lapsi on päivisin tarhassa, viikonloppuja mummolassa, enon luona. Jaksat laittaa ruokaa ja leikkiä lasten kanssa. Ihan samanlaista se arki on kuule muissakin perheissä ja ihan samanlaisia vilkkaita lapsia (ihan normaaleja) on muissakin perheissä.

Lisäksi sinulla on sekin ylellisyys, että saat ulkopuolista apua. Aika monet ei saa.

Ongelma on siinä, että olet jo päättänyt, että poika sijoitukseen vaan. Kehität ongelmista isommpia kuin ne onkaan, lapsen kustannuksella.

Kun näkisit tämän kodin kaaoksen, et sanoisi että arki on normaalia. Vai onko normaalia se, että ainut kotityö jonka saan tehtyä on kerran päivässä laittaa lämmin ruoka ja siinä ohessa täyttää ja tyhjentää tiskikone? Onko se normaalia????

Minä en todellakaan viihdy tässä sotkussa. Ja kuten sanoin, nuorimmaisella on astma. Senkin takia pitäisi saada siivottua, mutta kun ei saa. Tervetuloa katsomaan meille, onko arki normaalia. Tervetuloa vaan, annanko osoitteen????

Jos mä voisin jotakin noin vain PÄÄTTÄÄ, niin päättäisin että sairaus veks ja mä olen normaali äiti, joka jaksaa pitää kodin joten kuten järjestyksessä ja pyykkivuoren hallinnassa. Että jaksaisin lastani. Että saisin pitää kaikki lapset kotona. Mutta kun multa ei kysytä. Multa ei kysytä yhtään mitään, mä vaan yritän pysyä perässä oman elämäni kulkiessa mihin suuntaan sairaus sen sattuu viemään. Tekisin mitä tahansa, huomaa; MITÄ TAHANSA turvatakseni lapseni tulevaisuuden. Ja se tarkoittaa silloin sitä, että jos pelkään jonain päivänä tekeväni lapselleni jotain Todella Pahaa, on hänen parempi olla muualla - jos ei minun sairauttani ota todesta se, jonka pitäisi, eli lähin hoitajani. Onneksi sentään lääkäri ottaa, muttei sille saa aikoja ihan noin vain.

AIvan kauhea asenne täällä joillakin!

Olette varmaan sellaisia empaattisia äitejä jotka eivät anna pyörällä kaatuneelle lapselleen halia, laastaria eikä lohdutuksen sanoja vaan huutavat vieressä " Miksi perkeleessä piti mennä kaatumaan!!"



Ketä helvettiä täällä hyödyttää tuollainen tekopyhä " Mitäs teit lapsia" jälkiviisastelu? Mitä hyötyä tuollaisesta lapsellisesta ilkeilystä on? Missä se auttaa? Ketä se palvelee?



Joku neropatti tuolla sanoi että toiset sympatiseeraa lasta eivätkä äitiä? No äitikö ei ole lapsilleen tärkeä? On varsinaista sympatiseeraamista nuijia äidille pahempaa masennusta ja vielä huonompaa itsetuntoa? Te ette siis auta lapsen tilannetta vaan pahennatte omalla ikeällä ja itsekkäällä nokkimisella!



Joillain ihmisillä sitä vaan ei ole mitään empatiakykyä eikä minkäänlaisia tunteita... Vieressä saa kuinka vaan itkeä hätäänsä mutta itsekkäät eivät heille korvaansa lotkauta...

" Ja se tarkoittaa silloin sitä, että jos pelkään jonain päivänä tekeväni lapselleni jotain Todella Pahaa, on hänen parempi olla muualla. "





Tästä me olemme samaa mieltä. Ero on vain siinä, että minusta SINUN pitäisi lähteä pois kodistanne, ei lapsen.

Tässä yhtälössä ap sinä olet se, jonka pitäisi hoidattaa ongelmasi ensin.

Sinä et tule paranemaan, vaikka jokaikinen lapsista muuttaisi pois. Älä petä itseäsi ajattelmalla, että asiat paranisivat, kun poika olisi poissa. Sinä sairastaisit edelleen masennusta ja olisit vaaraksi muille lapsillesi.

Vierailija:

" Ja se tarkoittaa silloin sitä, että jos pelkään jonain päivänä tekeväni lapselleni jotain Todella Pahaa, on hänen parempi olla muualla. "

Tästä me olemme samaa mieltä. Ero on vain siinä, että minusta SINUN pitäisi lähteä pois kodistanne, ei lapsen.

Vierailija:

" Ja se tarkoittaa silloin sitä, että jos pelkään jonain päivänä tekeväni lapselleni jotain Todella Pahaa, on hänen parempi olla muualla. "

Tästä me olemme samaa mieltä. Ero on vain siinä, että minusta SINUN pitäisi lähteä pois kodistanne, ei lapsen.

että se tässä tarkoituksena on: minä menen osastolle, jos pääsen!!! Eri asia se, helpottaako se pojan oloa vai ei.

lasten kanssa. AP: han se tässä apua kaipaa, ei niinkään lapsi. Ja hyvinhän sä ap jaksat jos lapselle kirjoja luet ja pianoa soitat.

Vierailija:

Tässä yhtälössä ap sinä olet se, jonka pitäisi hoidattaa ongelmasi ensin.

Sinä et tule paranemaan, vaikka jokaikinen lapsista muuttaisi pois. Älä petä itseäsi ajattelmalla, että asiat paranisivat, kun poika olisi poissa. Sinä sairastaisit edelleen masennusta ja olisit vaaraksi muille lapsillesi.

Siinä on se ero, että yksi lapsista on järjettömän vilkas, kaksi muuta taas hyvin rauhallisia ja tyytyväisiä. Mutta joo, oon samaa mieltä siitä että lapset pois vaan multa, kunhan saan heitä tavata. Eri juttu suostuuko siihen mieheni ja muu suku.

Jos et pääse osastolle, mene jonnekin muualle.



Ja tiedät varmasti, että lapsi ei muutu viikossa tai kahdessa paremmaksi, vaikka syy olisikin sinussa. Ole siis poissa mieluummin kuukausia, jos tuloksia haluat nähdä.

Vierailija:

Siinä on se ero, että yksi lapsista on järjettömän vilkas, kaksi muuta taas hyvin rauhallisia ja tyytyväisiä. Mutta joo, oon samaa mieltä siitä että lapset pois vaan multa, kunhan saan heitä tavata. Eri juttu suostuuko siihen mieheni ja muu suku.

Eli siis suostuuko mies ja suku nielemään sitä, että minä muuttaisin muualle. Tapaamisia ei kukaan epäisi, sen tiedän.

Vierailija:

Vierailija:

suku.

Eli siis suostuuko mies ja suku nielemään sitä, että minä muuttaisin muualle. Tapaamisia ei kukaan epäisi, sen tiedän.

on sinulle ja lapsille parasta?

Vierailija:

Eli siis suostuuko mies ja suku nielemään sitä, että minä muuttaisin muualle. Tapaamisia ei kukaan epäisi, sen tiedän.

Vähät siitä että nelivuotias osaa yhdistää sen jo omiin touhuihinsa kun on nähnyt kuinka väsynyt niihin olen. Ei kai se nyt lasta voi vahingoittaa että äiti hylkää hänet. Kyllähän nelivuotias, kolmivuotias ja puolitoistavuotias sen ymmärtävät että äiti muuttaa muualle että heidän olisi hyvä olla. Eikös vain?

ja varmasti loukkaisi vielä enemmän lasta.

Kai sinä nyt sen ymmärrät, että lapsesi on parempi olla isänsä ja sisarustensa kanssa omassa kodissaan kuin täysin yksin sijoitusperheessä tai laitoksessa!



Mieti nyt, ap!



Jos laitat hänet sijoitukseen, hän näkee sen niin, että koko perhe on hylännyt hänet. Äidin menetys on aika lailla pienempi asia.

Aloitit tämän viestiketjun seuraavasti: " Vaativa lapsi, lähete lasten psykiatriselle polille laitettu ja lääkäriaika sinne saatiin vasta toukokuulle. Nyt oon ihan puhkipoikki. En haluais erottaa lasta muusta perheestä mutta äsken kun soitin sosiaalityöntekijälle, niin oltiin molemmat yhtä mieltä siitä että asiaa lienee pakko ruveta miettimään... Ennen kuin tapahtuu hirveitä" eli kaadoit kaikki esikoisesi niskaan ja nyt loppujen lopuksi onkin niin että poika ei ole ADHD (pärjää tarhassa, mummulassa jne) vaan sinä podet masennusta ja tarvitset apua/lepoa. Poika oireilee valtavaa huomionkipeyttä ja sinä mietit hänen sijoittamistaan muualle eli uusi hylkäämiskokemus kahden pikkusisaruksen syntymisen jälkeen?!



Tekstisi on hyvin analyyttistä ja älykästä joten tajuathan hyvä ihminen, että jos arki ei suju masennuksesi takia niin se ei parane erottamalla esikoinen perheestä vaan sinun pitää mennä jonnekin kunnes saat hermosi hallintaan!



Muuten, kun kerroit että nuorimmat ovat joka 8. viikko mummulassa niin miten nuo viikot sujuvat kahdestaan pojan kanssa?

En mä nyt sitä tarkoitakaan että sekään hyvä olisi. Ei kumpikaan vaihtoehto ole hyvä. Enkä mä yritä mihinkään mitään hyväksyntää saada, halusin vain purkaa huoltani ja pelkoani ja avartaa vähän av-mammojen näköalaa siitä, onko miehen kaljuuntuminen tai naapurin tupakointi oikeasti ongelma. Ja samalla punnitsin itsekseni puolta ja puolta. Faktahan on se, minkä mainitsinkin, että itse olen harkinnut muualle muuttamista, mutta sitä ei perhe halua. Eikä kukaan meistä halua sijoitusta, eikä se välttämättä tulekaan, mutta mun vaan täytyy varautua siihen. Toivottavasti tämä ei koskaan iske kenekään teidän kohdalle. Ei teistä ilkeimmänkään.



Nyt poistun. Kiitos ymmärryksestä niille, joilta sitä sain.

Luet hänelle kirjoja, vietät aikaa hänen kanssaan, kuuntelet hänen kanssaan cd-levyjä. Saat paljon ulkopuolista apua, lapsetkin viettää silloin tällöin aikaa isän kanssa.



Asetat jotain ihan ihme vaatimuksia itsellesi ja toisillesi. Hyväksy nyt ensin se, että arki kolmen pienen lapsen kanssa on kaoottista eikä aina hallittavissa ja se on ihan samanlaista muissakin perheissä. Mutta tilanne paranee koko ajan, kun lapsille tulee ikää lisää.



Tilanteenne ei parane sillä, että hankkiudut lapsista eroon, ei vika ole heissä. Jotenkin ikävää, että esikoispoika on nimenomaan se hankala ja vaativa ja tytöt sitten helpompia. Luulen jo että tämäkin, että asetat pojan jotenkin eriarvoiseen asemaan tyttöjen kanssa ruokkii ongelmaa.



Et kaipaa enää lisää ymmärrystä ja empatiaa, olet saanut sitä jo tarpeksi. Minusta kaipaisit enemminkin sitä, että joku sanoisi sinulle totuuden sanoja.



Olet ihan ok ihminen, kirjoitat hyvin ja ymmärrettävästi. Sinussa ei ole mitään vikaa. Hyväksy nyt itsesi sellaisena kuin olet. Masennukseenkin on yleensä syynsä.

Selvä, miehesi on siis niin tossukka, että mieluummin eroaa lapsestaan kuin sinusta.



Ole sinä ap siinä tapauksessa sen verran järjissäsi, että uskallat toimia miehesi tahtoa vastaan.



Pyydän tätä lapsesi puolesta.

Yhdessä viestissä kuitenkin kirjoitit, että luet ja leikität pojan kanssa, soitat hänelle pianoa jne muuta kaikkea tuommoista. Onhan sekin siis tavallaan " työtä" . Tämä ristiriita jäi ihmetyttämään.



Sekä myös se että miksette ole oikeutettuja saamaan kotiin apua maksutta, jos kerta tulonne on pienet? Mä itse olin aivan yksin kun odotin esikoista, tämä paljastui allergia lapseksi, jolla siis öidinmaito, korvike jne allergioita, maidot apteekista, sitten selvisi siitepölyt, ruokaallergiat ja astma. Olin siis jälleen yksin. Lopulta kuukaustolkulla valvottua soitin neuvolaan ja sanoin etten jaksa enää, haluan kuolla. Neuvolasta saavuttiin meille kotiin vartissa, lapsi otettiin huostaan ja itse nukuin vaain, vuorokausia putkeen. Sen jälkeen aloitin terapian ja lääkityksen, lapsen sain kotiin. Olin edelleen yksin ilman kavereita ja tuttuja, onneksi neuvola auttoi. Uskon kuitenkin apua saavan niiden ihmisten joilla on aivan todellinen epätoivo ja hätä, niiikun mullakin oli sillon aikoinaan. Nyt mulla on 3 lasta, olen edelleen nuori, 23v mutta paljon vahvempi. lapset on villejä mutta oma henkinen tasapaino on löytynyt ja sitä kautta myös vahvuus ja usko itseeni ja selviytymiseen.



Ihmettelen siis miksi sun masennus on jatkunut, jos olet siihen saanut jatkuvaa apua. Lääkkeidenkin pitäisi hieman auttaa, joten oletko varma ettet syö vääriä lääkkeitä? On hienoa että miehesi jaksaa auttaa, mutta kuinka kauan, kaikkien meidän voimavarat ovat rajallisia... mitä sitten tapahtuu kun häneltäkin loppuvat voimat? teillä on kuitenkin vain kolme lasta joten ei tunnu kaaokselta, apua tuo se että osa heistä on hoidossa päivät, eli sitä " sotkemis" aikaa ei voi jäädä vuorokaudessa paljon ja ilmeisesti isäkin on jo sillon kotona? miten siis se kaikki sotku ja riehuminen on mahdollista? ja etkö sanonut että sillon juuri luet jne pojalle joten missä välissä se ehtii kaiken tuon tehdä?



ja vielä suuri kysymys, miksei teillä ole lukittuna kaapit? irtolukkojakin on mahd ostaa. Voimia kuitenkin sinne teijän perheelle!



t: entinen tosi tosi väsynyt yh