Meidän esikoinen ehkä sijoitetaan jonnekin.

Eikä sen tarvitse olla pysyvä ratkaisu, joka kestää lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Tilanteet muuttuvat ja oikea-aikaisella sijoituksella voidaan saada tilanne rauhoittumaan, jonka jälkeen elämä alkaakin taas sujua. On vastuullisen vanhemman merkki, että osaa hakea apua, kun omat voimat eivät riitä. Tsemppiä teille elämäntilanteeseenne!

Niistä saa paljon apua vaativan lapsen kanssa toimimiseen.

Hyvin harvoin se sijoitus sitä oirehtivaa lasta oikeesti auttaa, ero perheestä yleensä pahentaa onglemia ja henkistä pahoinvointia. Tietysti jossain vaiheessa on pakko ajatella muutakin perhettä...Mutta itse siis tekisin KAIKEN, mitä vaan kotioloissa voi tehdä...Ja huolehtisin vanhempien jaksamisesta esim. vuorottelemalla ja viettämällä pieniä vapaita poissa perheen luota välillä. Olisikohan lasta mahdollista sijoittaa vain välillä johonkin, esim. tukiperheen luo yhdeksi viikonlopuksi kuussa, jotta te saatte kerätä voimianne? Oletteko saaneet toimintaohjeita ja apua arjen pyöritykseen ammattihenkilöiltä, esim. lastenpsykiatrilta? Mites alueenne perheneuvolan palvelut?



Voimia!

Tuntuu aika uskomattomalta, että 4,5-vuotiasta aletaan SIJOITTAMAAN vaikean käytöksen vuoksi...

Lapsi oireilee osin sitäkin. No, kerrottakoon vaikka viikonlopusta. Lauantaina mm. hain pojan katolta juoksemasta (tasakattoinen talo onneksi, tikkaat normaalikorkeudella maasta mutta kun nuori herra kiipeää kuin apina), siivosin ketsuppiroiskeita seiniltä (keksinyt uuden " kivan" leikin ketsuppipullon ja lääkeruiskun kanssa...), lohduttelin pikkusiskoja kun veikka oli töninyt niitä pää edellä seinään/lattiaan/pöydänkulmaan koko ajan, keräsin tulitikkuja - sekä palaneita että palamattomia - ympäri keittiötä (niitä säilytetään niin korkealla etten itsekään yletä sinne ellen kiipeä pöydälle)... Eilen eli sunnuntaina pesin jälleen ketsuppeja kahteen kertaan, siivosin etikkalientä ja siirappia jääkaapin edestä kun poika oli käynyt " tutkimusmatkalla" (juu tiedän ettei siirappia säilytetä jääkaapissa mutta mies ei tiennyt), lohduttelin jälleen tyttöjä, siivosin pari litraa vettä vessan lattialta (käsisuihkulla on niin kiva leikkiä)... Eli siis jos teen mitä tahansa ruoanlaitosta pyykinpesuun tai pienempien hoitamiseen, on siitä seurauksena karmea siivo toisessa paikassa. Poika vaatii 100%:sen huomion koko ajan eikä kestä sitä, että keskityn välillä johonkin muuhun, vaikka sitten miten tarpeelliseen. Luojan kiitos hän on viikot tarhassa, tuskin olisi enää hengissä hän tai ainakaan minä jos joutuisin 24/7 häntä hoitamaan. Itsekin olen kohta taas sairaalakunnossa.



Ymmärrän kyllä mistä pojan ongelmat juontuvat, minun sairaudestani nimittäin. Se ei silti tee niitä ainakaan helpommiksi kestää, päin vastoin karmea syyllisyys seuraa päivästä toiseen.

siis poikkeuksellinen käytös jatkunut oikeasti jo todella pitkään (lähipiirissä pallllllljon lapsia eli tiedetään kyllä mikä on ns. " normaalia" uhmaa tai vilkkautta). Vasta uudelle paikkakunnalle muutettuamme viime kesänä ruvettiin hätämme ottamaan tosissaan. Kiitos nimenomaan tuon ihanan sosiaalityöntekijän, joka oikeasti välittää.



Ja 9, kunpa olisikin provo.

ja vielä enemmän sellaisia, jotka on annettu sijoitukseen murrosiässä. Väkivaltaisuuden takia. Jos perheessä on muita lapsia, heitä on suojeltava, vaikka se pahalta tuntuukin.



Tiedän kyllä myös vanhempia (tai no, äitejä lähinnä) jotka taistelevat ja jaksavat väkivaltaisten neurologisesti vammaisten lasten kanssa. Pahinta on kai silloin kun näkee että toinen olisi älykäs, mutta ei pysty hillitsemään itseään hetkeäkään, eikä siksi koskaan tule tulemaan toimeen maailmassa. Kun edes erityiskoulu ei riitä, vaan pitää olla sairaalakoulu. Sen näkeminen saa omat vaikeudet tuntumaan pieniltä, vaikka minullakin siis on neurologisesti vammainen lapsi ja yllinkyllin hankaluuksia tavallisiin vanhempiin verrattuna.



Mutta jotenkin ap:n viesti ei kuulostanut " meikäläisen" vammaisen lapsen äidin kirjoittamalta. En tiedä, oliko tosiaan provo, mutta jos oli niin vakavalla jakipeällä asialla!

olivat vähän niinkuin hoidossa ja itse sain levätä kotona. hoida nyt ittesi kuntoon, kyllä lapsesi pärjää, eihän sitä sinulta pois oteta :)

Minkä ikäisiä pienemmä sisarukset ovat? Ovatko he myös päivähoidossa? Olisiko sun mahdollista viettää enempi kahdenkeskistä aikaa esikoisen kanssa?



Tiedän, että olet varmasti kokeillut jo vaikka mitä, mutta tämä vain tuli vielä mieleen.



Paljon voimia!

Jos kyseessä on vasta 4,5 vuotias lapsi, ja ainoa " diagnoosi" on " vaativa lapsi" . Psykiatreja ja psykologeja ei ole vielä edes konsultoitu, eikä arkeen haettu toimintamalleja tai apua ammatti-ihmisiltä, niin mikä on peruste lapsen sijoittamiselle? Kuulostaa lähinnä siltä, että lapsi on ihan normaali, joskin vaativa tapaus. Ja sen sijaan sinä - tai te molemmat vanhemmat - olette uupuneita ja koette tilanteen ylivoimaiseksi; tarvitsette siis apua.



Lapsiparka, jos muutenkin elää vaikeaa kehitysvaihetta ja sijoitetaan pois perheesä luota noin pienenä...Koska vanhemmat eivät jaksaneet häntä.



Minulle ei kyllä tulisi mieleenkään sijoittuttaa lastani mihinkään, ennen kuin kaikki muut mahdolliset avut olisi käytetty. Perheneuvolasta nyt ekana aika. Siellä käytte psykologien ja psykiatrien luona arvioituttamassa tilannetta ja vuorovaikutustaitojanne lapsen kanssa. Käyt heidän tarjoaman tukikurssin. Kyselette tukiperheen perään neuvolasta. Käytte te vanhemmat itse psykologilla juttelemassa, huolehditte levostanne. Mikä muka voi olla niin vaikeaa käytöstä 4,5-vuotiaalta, että hänet täytyy sijoittaa???

Kun en saanut aikaa ehkäisyneuvolaan koska olin sairaalassa, käskettiin varata sitten kun pääsen sieltä, ja niin toimin. Siihen asti käytettiin kortsua joka sitten petti ja niinpä kuulin ehkäisyneuvolassa olevani raskaana. Että lyö vain lyötyä, käännänpä vielä sulle toisenkin posken, kas tässä!

us (toimintaterapia, ehkä lääkehoitokin, jos kyseessä jokin neurologinen juttu) olisi hieman tarkoituksenmukaisempi toimintamalli kuin lapsen sijoittaminen pois kotoa? Oletteko edes saaneet mitään mielipidettä tai ohjeita ammattilaiselta? Mihin se lapsi sitten oikein sijoitettaisiin?

tuntuu todella kauhealta lapse puolesta tuollainen! Jos kärsit masennuksesta toistuvasti, miksi hankit lapsia? VOI LAPSI PARKA!

a) ap on oikeasti jo kokeillut vaikka mitä eikä lapsia hepposin perustein aleta sijoittelemaan mihinkään



b) Suomessa ei saa niin vain helposti apua!! Jos on liian sairas tai väsynyt, eikä jaksa takoa nyrkkiä pöytään, ei saa apua. Uskokaa jo se.



ei-ap

Ihan sairas ajatus, että lapselle kostetaan se, että äiti on epätasapainoinen!





Ja tiedoksi: täydellinen ehkäisykeino on selibaatti. Ja jos kondomi hajoaa, apteekista saa jälkiehkäisypillereitä.

nuorimman kanssa oon kotona nykyään, hänkin oli ennen tarhassa mutta sairasteli niin paljon että otin kotihoitoon.



Teille provoksi epäilijöille sanoisin, että pitää olla ihan idiootti jos tällaista rupeaa provona kirjoittelemaan. Ettekö te todellakaan tajua miten KIPEÄ asia tämä on, miten KAMALAA tämä on mulle äitinä, kun näen kuinka vaikeaa lapsellani on mutta keinot eivät vain riitä... Ja kun tiedän, että pohjimmiltaan lapsen ongelmat juontuvat nimenomaan siitä, että sairauteni vuoksi en todellakaan ole riittävän hyvä äiti.



Ja diagnoosista sen verran, että adhd-epäily on, sukurasite on todella vahva ja oireita riittää, mutta noin pieneltä sitä ei olla vielä suostuttu tutkimaan. Muutakaan diagnoosia ei ole saatu, mutta se ei johdu siitä etteikö ME olis yritetty, vaan siitä ettei edellisellä paikkakunnalla suostuttu ottamaan meidän huolta tosissaan ja täällä ollaan asuttu vasta vajaa vuosi, mikä on aika lyhyt aika byrokratian ja erikoissairaanhoidon jonojen vuoksi.

eli mikäli on SAIRAS siten, että se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja jaksamiseen, niin miksi juuri siihen tilanteeseen täytyy hankkia lapsia, joista täytyy huolehtia 24/7?? Miettikääpä tätä!Jos olisi joku fyysinen vamma, joka estäisi lastenhoidon, silloin olisi soveliasta sanoa näin, vai mitä? Mutta masennuksesta kärsivälle ei voi näin sanoa!!Miksi ei?

Mutta muista, että teet päätökset omien tuntemustesi ja tilanteesi mukaan. Sinä tiedät asiat paremmin kuin nämä monet besserwisserit. Uskon, että olet yrittänyt kaikkesi ja haluat parasta esikoisellesi ja koko perheellesi. Toivon sydämestäni, että kaikki kääntyy hyväksi.



Olet hyvä äiti, koska uskallat hakea apua.

Uskomatonta, että edes sanot, ettei sitä vielä tutkittaisi. Ihan kuin itse haluaisit lapsesta eroon - kyllähän se elämä varmasti kivasti helpottuu, mikä siinä.

Vierailija:

nuorimman kanssa oon kotona nykyään, hänkin oli ennen tarhassa mutta sairasteli niin paljon että otin kotihoitoon.

Teille provoksi epäilijöille sanoisin, että pitää olla ihan idiootti jos tällaista rupeaa provona kirjoittelemaan. Ettekö te todellakaan tajua miten KIPEÄ asia tämä on, miten KAMALAA tämä on mulle äitinä, kun näen kuinka vaikeaa lapsellani on mutta keinot eivät vain riitä... Ja kun tiedän, että pohjimmiltaan lapsen ongelmat juontuvat nimenomaan siitä, että sairauteni vuoksi en todellakaan ole riittävän hyvä äiti.

Ja diagnoosista sen verran, että adhd-epäily on, sukurasite on todella vahva ja oireita riittää, mutta noin pieneltä sitä ei olla vielä suostuttu tutkimaan. Muutakaan diagnoosia ei ole saatu, mutta se ei johdu siitä etteikö ME olis yritetty, vaan siitä ettei edellisellä paikkakunnalla suostuttu ottamaan meidän huolta tosissaan ja täällä ollaan asuttu vasta vajaa vuosi, mikä on aika lyhyt aika byrokratian ja erikoissairaanhoidon jonojen vuoksi.

Mutta tuskin se nyt olisi tässä tapauksessa oleellista, onko diagnoosia vai ei. Jos ei jaksa, niin ei jaksa. Tietysti jos olisi dg, niin lapsi kenties saisi jotain terapiaa ja apua, mutta ei sekään hetkessä ihmeitä tekisi. Äiti tässä apua tarvitsisi, mutta sijoitus on minusta viimeinen keino. Joku tukiperhe mielummin ensialkuun.