Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Isänpuoleisten sukulaisten lahjat haukuttiin, laitettiin piiloon tai jostain syystä ne vain katosivat yllättäen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tämän jo joku vinkannut, mutta halusin kaivaa tämän vanhan ketjun, sillä törmäsin tällaiseen kirjaan: Running on Empty - Overcome Your Childhood Emotional Neglect.
Koin pitkään oman lapsuuteni hyvänä, mutta vasta hiljattain aikuisena olen havahtunut siihen, että meillä ei kotona puhuttu tai näytetty tunteita lainkaan. Vanhempani olivat täysin kyvyttömiä ilmaisemaan hellyyttä tai ymmärtämään tunteitani. Esimerkiksi kuukautisiani otettu koskaan puheeksi, teini-ikäni syömishäiriö, masennus ja koulun lopettaminen kesken eivät herättäneet vanhemmissani mitään reaktiota. Vanhempani olivat todella kiireisiä töissä ja muualla, joten kasvoin oman onneni nojassa. He olivat myös erittäin varakkaita, joten perusasioista kuten ruuasta tai vaatteista ei ollut puutetta ja kotoa löytyi kaikki mukavuudet. Kuitenkin aikuiselämäni on ollut ongelmien täyttämää...
Tämä kirja ja sen käyttämä minulle uusi termi Childhood Emotional Neglect (CEN) räjäyttivät tajuntani. Pystyn samaistumaan kuvattuun aivan täydellisesti. Yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa elämässäni, ymmärrän itseäni!
Kirja esittelee 12 esimerkkitapausta, joissa vanhemmat eri tavoin ovat jättäneet lapsen tunteet huomiotta. Kirjan ote on ketään syyllistämätön ja se valottaa hyvin myös tunteettomien vanhempien taustoja ja auttaa ymmärtämään asiaa kokonaisuudessaan.
Kirjan loppupuolella on myös hyödyllisiä ja kehittäviä harjoituksia, joiden avulla omaa tilannettaan voi parantaa.En voi ymmärtää, miten en ole törmännyt tähän termiin aikaisemmin etenkään tällaisessa maassa kuin Suomi, jossa näitä sukupolvia jatkuneita tunnevammaisia vanhempia lapsineen riittää.
Mutta, hyvät ihmiset, lukekaa kirja! Sain siitä itse irti niin paljon!
Joku muu lukenut tätä kirjaa? Kiinnostaisi kuulla lisää!
Minä olen syntynyt 80 luvulla, mutta tunnistan kyllä aloituksen äidistä piirteitä.
Esim meillä ei näytetty positiivisia tunteita kotona, ei saanut nauraa kuuluvasti, ei suukoteltu eikä sanottu että rakastetaan, nykyäänkään en KEHTAA suukottaa omia lapsiani omien vanhempieni edessä :D tämä on jäänyt jostain lapsuudesta! Muuten meidän perheessä halaillaan ja näytetään että rakastetaan mutta jos vanhempani ovat kylässä on tämä jotenkin hankalaa minulle.
Oliko tässä ketjussa kerrotut jutut tuttuja teille, jotka tähän ketjuun olette kirjoitelleet? https://www.vauva.fi/keskustelu/3039859/onko-taalla-muita-joita-ei-laps…
Tunnistan samoja piirteitä äitini kasvatustyylissä. Hyvin etäinen hän oli minulle ja jäin käytännössä henkisesti täysin yksin. Kuri oli ankara ja sain paljon negatiivista huomiota, selkäsaunoja, joiden jälkeen minut jätettiin yksin itkemään. En voisi ikinä, ikinä kuvitellakaan, että omalle lapselleni niin. Miten joku voi tehdä niin omalle lapselle? Äiti touhusi jatkuvasti keittiössä ja teki kaikkensa ollakseen hyvä vaimo. Meillä ei ikinä keskusteltu mistään. Kodissa oli aina hiljaista. Minullakin tapahtui tuo, että yläasteen jälkeen ei juurikaan ostettu vaatteita tai muutakaan, mitä tarvitsin. Ei oltu köyhiä kuitenkaan. Jotenkin minusta tuntui, että äiti inhosi minun orastavia naisellisia piirteitä, ei halunnut tukea minua missään naiseksi tulemiseen liittyvässä. Ihan itse sain hapuillen opetella kaikki rintaliivit ja dödöt käyttämään. Todella outoa. Kateellisena kuuntelin ystävieni juttuja siitä, mitä ovat tehneet äitiensä kanssa, shoppailleet, ym. ja salaa toivoin, että minullakin olisi sellainen äiti. Koskaan en muista tehneeni hänen kanssaan yhtään mitään. Ikinä ei leikkinyt, lukenut, nukuttanut, jutellut, kysellyt kuulumisia, ei mitään. Tämä on jättänyt minuun jäljet ja olen joutunut kärsimään seuraukset aikuisiällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli luettua koko ketju ja kyllä tuo tuttua on.. tosin poikkeuksena valtaosasta olen itse kuusikymppinen ja äitini oli syntynyt -25 eli itse asiassa ei tuolla vuosikymmenluvulla ole suurtakaan merkitystä - jotkut äidit vihaavat tyttäriään - ovat kateellisia ja se viha nostaa päätään heti, kun tyttö kasvaa kuukautisikään eli lisääntymiskykyiseksi. En minä oikein muuta keksi kun kaikki kirjoitettu on niin tuttua ja koettua. Luulinpa minäkin olleeni täysin yksin äiti-kokemuksieni kanssa - meitähän on ihan hirvittävä määrä. Ja kuinka minäkin pelkäsin saavana tyttären - onneksi sain pojan - etten siirtäisi äitini mallia mihinkään.. itse asiassa jouduin muistuttamaan itseäni pojan ollessa pieni vähän väliä olla olematta äitini kaltainen ja niinpä kasvatin poikani aivan päinvastaisesti kuin oma vanhempani. Isä oli kiva vaan ei läsnä ja jos oli niin äitini syytti ties mistä - insestistä jne.. ja kehtasipqa tuo väittää ihan ollessani jo yli keski-ikäinen, että niinpä me faijan kanssa vehdattiin.. mitäpä muuta se on kuin mustasukkaisuutta? Ja peräähän nyt ei tietenkään ollut missään äitini sanomissa asioissa - pelkkää mollaamista, aliarvioimista - ei susta mitään tule - ei kukaan huoli sua - jne jne .. tuttua, eikö vaan. Kun äiti sitten kuoli vihdoin tässä muutama vuosi sitten niin koitti se vapaus - surra en ole osannut edelleenkään. Pidin viimeiset kymmenkunta vuotta melkoista hajurakoa, sillä olin hyvin tyytyväinen elämääni ( olen edelleen) enkä kaivannut äitini omituisia kommentteja. Mennessäni naimisiin äitin onnentoivottelut olivat sananmukaisesti * voi vittu*.. me emme pitäneet häitä vaan vihkaisimme itsemme suhtsalaa toisella paikkakunnalla.. että sellaista
Tosi tuttua. Äiti syntynyt 1927 ja minä 1946. Lisäksi nuorimman siskon, s. 1952, ja hänen perheensä suosiminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut vasta puolet ketjusta, mutta samoja kokemuksia minullakin. Itse olen - 78 ja äiti - 50. Äiti oli ihan hirveän kateellinen minulle ja jotenkin luuli että veisin hänen miehensä (eli minun isäni, miten sairas ajatus) jos minulla ja isällä olisi läheiset välit. Niinpä minulla ei ollut kumpikaan vanhemmista läheinen lapsena. Kuukautisista ei puhuttu, mutta toisaalta seksiä korostettiin, vihjailtiin ja kotona katsottiin koko perhe sellaista tuttifrutti-tissishowta telkkarista. Jouduin kuuntelemaan vanhempieni seksielämää ja äiti valitti miten naisen on pakko antaa, ettei mies käy vieraissa. Olin siis alle kouluikäinen ja ala-asteella tällöin.
Sitä ihmettelen että miten meistä on tullut kuitenkin suht selväjärkisiä vaikka lapsuus on ollut mitä on, mutta oma äiti on vieläkin katkera lapsuudestaan. Seksiä myös ihmettelen, itse nautin siitä (tosin tähänkin on mennyt aikaa) enkä ymmärrä miten oma äiti koki seksin niin pahana? Silloin oli kuitenkin jo ehkäisy mahdollista.
1786 jatkaa. Meillä oli ihan älytöntä kyttäämistä, laskettiin paljon käytin vessapaperia ja kuukautissiteitä ja kun se oli äidin mielestä liikaa (isompaan hätään sai käyttää max 2 arkkia paperia, pieneen yhden), siitä puhuttiin suureen ääneen, miten olin tuhlari. Äiti ei voinut ajatella, että ehkä minulla oli vain runsaammat kuukautiset kuin hänellä. Wc:n ovea ei saanut koskaan laittaa lukkoon ja aina sinne joku tuli kesken asioinnin. Mitään yksityisyyttä ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
178 vielä. Eikä edes siis oltu mitään köyhiä vaan matkusteltiin ulkomailla, vanhemmilla oli hienot vaatteet ym. Itse toki kuljin reikäisissä sukissa ja äidin valitsemissa vaatteissa, jos ostin jotain itse, ne piti palauttaa. Lääkäriin ei viety tai jos vietiin eikä saatu antibioottikuuria (eli oli käyty turhaan!!) siitä valitettiin.
Itse olen syntynyt -98, äiti -71, edesmennyt isoäiti -45. Olen kuullut äidiltäni isoäidistäni ja hän on ollut juuri samanlainen tunnekylmä mitätöijä, seksuaalisesti turhautunut, itsekeskeinen kanttura kuin monet tämän ketjun kirjoittajien äidit. Minulle, "lempitytölleen" hän kuitenkin oli maailman ihanin isoäiti, aina syöttämässä, kehumassa ja antamassa rahaa hyvistä koetuloksista. Isoäidin ja äidin välit sen sijaan olivat niin huonot, että äitini muutti pois kotoa 16-vuotiaana ja jätti koulut kesken töiden takia, saadakseen rahaa elämiseen. Olen äidiltäni kuullut, että kun isoäiti sai äitini kiinni meikkaamisesta, veteli hän oikein kunnolla ympäri korvia ja haukkui huoraksi. Koulutusta ei arvostettu, äitini käskettiin vain "mennä töihin kun pääsee peruskoulusta, enää ei elatusta tule", vaikka päätä olisi riittänyt korkeakouluihin. Tästä syystä oma äitini on aina tukenut koulunkäyntiäni ja kehottanut hakemaan yliopistoihin. Sekä ukkini, että mummini olivat myös viinaan meneviä ja äitini on kertonut molempien pahoinpidelleen toisiaan sekä häntä kännipäissään. Vaatteita ei ostettu lapsille ja äitini joutui teininä ostamaan ystävältään pohjasta melkein rikki kuluneet kumisaappaat talvikengiksi. Ongelmista ei ikinä kerrottu perhepiirin ulkopuolelle, mutta aina jos jotain kehuttavaa sattui, kutsuttiin jokainen naapuri kylään (tai soitettiin) ja maireasti kehuskeltiin heillekin asialla.
Äitini on ottanut isoäidiltäni mm. painon ja ulkonäön kommentoinnin. Olin pienenä erittäin lihava, ja äiti sekä isoäiti usein huomauttelivat siitä. Isoäiti tökkäsi kyläillessä mahaani, ja kysyi "mikäs tähän on kasvanut?", mutta äitini on suuttuessaan useasti kutsunut minua "läskiksi ämmäksi", vaikka olin vielä alakouluikäinen. Ensimmäisiä kertoja kokeillessani meikkaamista äitini myös totesi "ilmankos näytät aina niin rumalta", koska en käyttänyt samanmerkkisiä tuotteita kuin hän. Minulla oli itse ostamiani markettimeikkejä (äiti ei suostunut hankkimaan mitään), äidilläni kalliita Stockmannilta ostettuja meikkejä.
Sekä äitini ja isoäitini ovat molemmat temperamenttisia. Varmaankin yksi syy sille, miksi he ottivat äitini teini-iässä niin kovasti yhteen. Äitini ei itse pyri piilottamaan temperamentisuuttaan mitenkään, vaan saattoi esimerkiksi minun ollessani pieni alkaa huutamaan isälleni tai minulle keskellä kauppaa. Äitini myös raivostui, jos esimerkiksi vahingossa kaaduin ja kaadoin jonkin esineen, joka ei edes mennyt rikki. Myös siitä, jos en pitänyt jostakin ruoasta tai jaksanut syödä, hän raivostui. Minusta on tuon takia tullut erittäin varovainen ja miellyttämishaluinen tossu. Parisuhteita onneksi ei ole vielä ollut, mutta tuo on näkynyt siinä, etten ole uskaltanut päästää irti huonoista ystävyyssuhteista.
Äitini on kuitenkin osaksi onnistunut olemaan erilainen minulle. Minua on kehuttu jos olen oikeasti laittautunut juhlalliseksi (vanhojen tanssien asustani äiti otti useita kuvia, ihasteli minua ja kehui kaikille kaunista tytärtään), mutta muuten todella harvoin. Ja kuten sanoin ylempänä, on koulumenestystäni arvostettu ja kannustettu kouluttautumaan. Vaatteista minulla ei ikinä ollut pulaa, kuten äidilläni oli. Jos joskus saan lapsia, niin pyrin siihen, etten enää siirtäisi rippeitäkään oman isoäitini kasvatustyylistä eteenpäin,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
puolilapsiaikuinen kirjoitti:
Tuli luettua koko ketju ja kyllä tuo tuttua on.. tosin poikkeuksena valtaosasta olen itse kuusikymppinen ja äitini oli syntynyt -25 eli itse asiassa ei tuolla vuosikymmenluvulla ole suurtakaan merkitystä - jotkut äidit vihaavat tyttäriään - ovat kateellisia ja se viha nostaa päätään heti, kun tyttö kasvaa kuukautisikään eli lisääntymiskykyiseksi. En minä oikein muuta keksi kun kaikki kirjoitettu on niin tuttua ja koettua. Luulinpa minäkin olleeni täysin yksin äiti-kokemuksieni kanssa - meitähän on ihan hirvittävä määrä. Ja kuinka minäkin pelkäsin saavana tyttären - onneksi sain pojan - etten siirtäisi äitini mallia mihinkään.. itse asiassa jouduin muistuttamaan itseäni pojan ollessa pieni vähän väliä olla olematta äitini kaltainen ja niinpä kasvatin poikani aivan päinvastaisesti kuin oma vanhempani. Isä oli kiva vaan ei läsnä ja jos oli niin äitini syytti ties mistä - insestistä jne.. ja kehtasipqa tuo väittää ihan ollessani jo yli keski-ikäinen, että niinpä me faijan kanssa vehdattiin.. mitäpä muuta se on kuin mustasukkaisuutta? Ja peräähän nyt ei tietenkään ollut missään äitini sanomissa asioissa - pelkkää mollaamista, aliarvioimista - ei susta mitään tule - ei kukaan huoli sua - jne jne .. tuttua, eikö vaan. Kun äiti sitten kuoli vihdoin tässä muutama vuosi sitten niin koitti se vapaus - surra en ole osannut edelleenkään. Pidin viimeiset kymmenkunta vuotta melkoista hajurakoa, sillä olin hyvin tyytyväinen elämääni ( olen edelleen) enkä kaivannut äitini omituisia kommentteja. Mennessäni naimisiin äitin onnentoivottelut olivat sananmukaisesti * voi vittu*.. me emme pitäneet häitä vaan vihkaisimme itsemme suhtsalaa toisella paikkakunnalla.. että sellaista
Kyllä noi vehtaussyytökset isän kanssa kuulostaa jo ihan todella kieroutuneelta ja sairaalta, ei enää edes mustasukkaisuudelta. Olikohan äitisi kokenut insestiä vai mitä tuossa on taustalla.
Voi miten ihanaa oli löytää tämä ketju! Ihanaa siis siksi että olen luullut olevani ainoa jonka äiti on jyrännyt. Ikinä ennen en ole kuullut tai lukenut oikein mitään joka vastaisi omia kokemuksiani. Koko ikäni olen miettinyt miksi äitini kohteli minua kuten kohteli. Äitini on -52 ja minä -72.
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni ihan heitteillä, olin vain ja ainoastaan tiellä. Minulle naurettiin, vähäteltiin, ilmeiltiin ja tuhahdeltiin. Verrattiin ystävääni joka oli niin hyvä laulamaan ja piirtämään, minä en ollut mitään vaikka olin hyvä kirjoittamaan, hyvä matematiikassa, kielissä ja minulla oli edellytyksiä urheiluun ja halujakin siihen mutta mitään kunnon välineitä tai vaatteita en saanut jotta olisin voinut edes juoksua harrastaa. Vaikeaa se oli kun sain tasan kahdet kengät vuodessa, kesäksi ja talveksi, vieläkö sitä lenkkarit muka tarvitsin! Nyt kun muistelen niin äidillä oli kenkiä vaikka kuinka.
Äiti ja koko suku nauroi minulle kun tulin teini- ikään, yritin olla kuten muutkin nuoret. Kun pidin minimekkoa kaikki nauroivat joukolla kun olin niin typerän näköinen ja minulla oli iso perse. Todellisuudessa olin laiha.
Minua lyötiin ihan yllättäin ihan oudoista syistä, äitini antoi myös isäpuoleni piiskata minua ja huutaa minulle, vieläkään en syytä oikein tiedä miksi minua piiskattiin, olin kai ärsyttävä. Äiti riepotteli minua tukasta ja löi naamaan kun meille tuli riitaa, olin 9v. Itkeä sain yksin huoneessa, kun tulin sieltä pois minua mulkoiltiin pahasti.
Äiti ja isä- puoli keksivät kerran kännissä että minä käytän huumeita. He repivät minut sängystä olohuoneeseen ja osoittivat taskulampulla silmiini jossa sitten näkivät merkit siitä että käytän huumeita. Tätä sitten vatvottiin siihen asti että he sammuivat. Aamulla siitä ei puhuttu. Olin 12v enkä edes tuntenut ketään joka käyttäisi huumeita.
Oikea isäni teki itsemurhan kun olin 7v, sitä ennen hän oli ehtinyt hakata minua ja äitiä sekä koiraamme, no, isä kuitenkin. Kuolemaa ei käsitelty millään tavalla, minua ei lohdutettu eikä asiasta saanut puhua.
Minun saavutukseni elämässä eivät koskaan ole mitään. Vieläkään. Paitsi se että olen tehnyt äidilleni lapsenlapsia jotka ovat hänelle kaikki kaikessa ja heille hän on suht hyvä. Nyt kun lapseni ovat jo aikuisia olen vähän kertonut heille millainen äitini on minulle ollut, ihan vain siksi kun välillä on vaikeaa suhtautua ja lapseni sitä ovat ihmetelleet. Kovasti en heille tahdo kaikkea kertoa, turhaa taakkaa. Äidin kanssa olen väleissä ja tahdonkin olla, väliin vaan on vaikeaa mutta näillä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä noi vehtaussyytökset isän kanssa kuulostaa jo ihan todella kieroutuneelta ja sairaalta, ei enää edes mustasukkaisuudelta. Olikohan äitisi kokenut insestiä vai mitä tuossa on taustalla.[/quote]
Äiti oli köyhän torpparin lapsi - sisarensa eli tätini kuoli jo 17-vuotiaana lentävään keuhkotautiin kun olivat sisarukset tulleet leivän perässä pääkaupunkiin sota-aikana töihin. Äiti oli ollut jo lapsena outo - mennyt papalle juoruamaan kun mummi murensi itselleen sokeritopasta palan suuhunsa ' eli äitee varastaa sokeria' - tyyliin ja myöhemminkin kirjeistään on tullut esille sellainen vainoharhaisuus ja muu - vuokraisäntä käy kolimassa tavaroita huoneessa.. sisikolleen oli ollut katkera kun tämä meikkasi ja kävi tansseissa. Ja ei - taatusti ei insestiä ollut kokenut itse.. mutta kovasti tyttärelleen eli minulle oli sitä tyrkyttämässä.. esimerkiksi saunassa siihen aikaan erittäin vahva saippua kun kirveli alapäätä jota mutsi tarmokkaasti pesi ja itkemäänhän siinä aloin kun pieni olin niin johan sateli kysymyksiä onko joku käynyt ropalailemassa sun muuta vastaavaa.. eli ihan sairasta juttua.. vaatteita en minäkään saanut, vaan kuusi vuotta vanhemman veljeni kledjuissa tallustelin - hiukset leikattiin lyhyeksi ja kun tuossa yli kymmenen vuotiaaksi ehdin niin johan mutsi sitten iltaisin tuli huoneeni ovelle huorittelemaan - se oli sitten hyvän yön toivotus.. mutta kyllä tässä suht järjissään selvisi, vaikka hulluksi on nimitelty äidin puolelta koko iän siihen asti kunnes kuoli pois..ja huom. olin hyvä koulussa ja olisin ollut vielä parempi jos rauhassa olisin saanut olla pienen tuen kanssa..
Meillä ainakin molemmat vanhemmat olettavat, että kaikki ulkopuoliset ovat kauhean kateellisia (ehkä siksi koska itse ovat). Ostokset ym salataan ja esim auto piti ostaa samanvärinen kuin vanha, etteivät naapurit huomaat uutta (erimerkkistä :D) autoa.
Syitä, joita olen miettinyt koko elämäni ajan, kun aloin tajuamaan jotain aikuisten käyttäytymisestä, jostain 6- vuotiaasta asti. En ole koskaan, ikinä ymmärtänyt, miksi äiti koki ja kokee edelleenkin kuin vihaa minua kohtaan. Olen elämäni ajan yrittänyt selvittää ongelmaa, olen katsonut peiliin satoja kertoja, eikä siellä ole kuin yksi kerta, kun sanoin suoraan haistatuksella, kun oli haukkunut minut aikaisemmat vuodet, syyttä. Olin lapsena äärimmäisen kiltti, nöyrä, hiljainen, kouluissa samanlainen, aina yksin, en koskaan puhunut siitä kotona, koska minut olisi läimitty, retuutettu, haukuttu uusilla nimikkeillä. Ehkä täällä on ihmisiä, jotka tietää millaista oli lapsena fiksu, ymmärsi varhain, että vanhemmat eivät ole. Tarkoitan niitä vanhempia, jotka esittävät fiksua ulospäin ja ammatit, sekä varallisuus on on pätemisen perusteena. Meidän perheessä omaisuus tuli perintönä, ei niillä muutoin olisi sellaista touhua. Perintöjä mairittelivat, sodanaikaisista vanhemmistaan heillä ei ollut mitään kritisoitavaa, ei mainittavaa, ei mistään, ei tunnetta, perinnöt ainoastaan kiinnostivat. Ja siihenhän hukkui kaikki, kun äiti takoi ja jankkasi, oliko anoppi tehnyt testamenttia vai ei.
Lapsuusaikaa saneli vanhempien vanhemmottumuus, viinaa, mainetta, rahaa, lisää rahaa, mainetta ja mainetta. Lapset eivät kuuluneet mainepiiriin, muutoinkuin pitivät suunsa kiinni ja käyttäytyivät aina hyvin, olivat nöyriä ja kohteliaita. Lapsia ei arvostettu, he olivat vaan jotain, joilla voi kehua ainoastaan, mitä numeroita saivat koulussa. Harrastustaidoissa, joissa oltiin seurujemme/joukkuedemme parhaimpia, kotona ei välitetty, ei kannustettu, ei onniteltu, vietiin vain halpoihin harrastuksiin, lopuksi ei sitäkään. Halvoista harrastuksista tuli muualta kysynnät maajoukkueisiin, ei meidän perheen lapset voineet mennä, en ymmärrä miksi, koska vanhemmat olivat rikkaita. Urheilu-ura tyssäsi siihen.
Hyvännäköisyys, olin poikkeavan hyvännäköinen, pitkä ja kaunis. Malliuran edustajat oliva ok. Vasta aikuisena uskalluiduin, itsetunto niin hakattu kotona. Menestyin...äiti haukkui, mitätöi, ei koskaan onnitellut, puhui itsestään. Yritin olla välittämättä siitä, kenenkään järkeen ei käynyt se mun äidin toiminnot. Jos mietitte, mulla ei ole ainuttakaan tatuointia, olen aina ollut "fiksuissa" töissä, elintasoni olen itse hankkinut, olen aito ja rakastan lähimmäisiäni, perus.
Yritän tässä jotenkin takkuilen kertoa, tosin kauttarantein, että kyllä sen äidin ongelma voi olla kateellisuus. Olen yrittänyt tuon "persoonallisuushäiröisen" äitini kanssa yrittää selvitellä asioita, mutta hänen mitenkään vastaukset kysymyksiin on vain kaikkea välttelevää, koskaan ei voida puhua hänestä, tai voi nimenomaan hänestä marttyyrin asemassa, mutta koskaan ei voida puhua hänen lapsistaan. Eikä hänestä mikä hän on äitinä. Kaikessa heijastuu kateelllisuus tyttärentänkään kohtaan, joka oli komean isän ja kauniin äidin yhteistulos, mutta se on äidin mielestä huono juttu, siten että isä näkee tyttärensä kasvanan kauniiksi. Mulla loppui hyvä-isä tuon jälkeen, äiti hoiti kateellisuus-sairaallisuus-persoonansa, että käski isän hakkaamaan.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen, olen sellaista, mikä ei ehkä normaalisti selvisi tuolta, ei meiltä selvinnyt. Jos sulla on mitenkään omituinen perhe, jossa hyljeksitään yhtä teidän sisarusta, niin älyä se siinä vaiheessa. Tuntuuko, että kaikki perheenjäsenet oikeasti haluavat hyvää perhesuhteissa, täällä tuntuu, eiä edes haittaa kaikki narsku- ja itsekkäät jutut, jos niistä puhuttaisiin.
Vierailija kirjoitti:
puolilapsiaikuinen kirjoitti:
Tuli luettua koko ketju ja kyllä tuo tuttua on.. tosin poikkeuksena valtaosasta olen itse kuusikymppinen ja äitini oli syntynyt -25 eli itse asiassa ei tuolla vuosikymmenluvulla ole suurtakaan merkitystä - jotkut äidit vihaavat tyttäriään - ovat kateellisia ja se viha nostaa päätään heti, kun tyttö kasvaa kuukautisikään eli lisääntymiskykyiseksi. En minä oikein muuta keksi kun kaikki kirjoitettu on niin tuttua ja koettua. Luulinpa minäkin olleeni täysin yksin äiti-kokemuksieni kanssa - meitähän on ihan hirvittävä määrä. Ja kuinka minäkin pelkäsin saavana tyttären - onneksi sain pojan - etten siirtäisi äitini mallia mihinkään.. itse asiassa jouduin muistuttamaan itseäni pojan ollessa pieni vähän väliä olla olematta äitini kaltainen ja niinpä kasvatin poikani aivan päinvastaisesti kuin oma vanhempani. Isä oli kiva vaan ei läsnä ja jos oli niin äitini syytti ties mistä - insestistä jne.. ja kehtasipqa tuo väittää ihan ollessani jo yli keski-ikäinen, että niinpä me faijan kanssa vehdattiin.. mitäpä muuta se on kuin mustasukkaisuutta? Ja peräähän nyt ei tietenkään ollut missään äitini sanomissa asioissa - pelkkää mollaamista, aliarvioimista - ei susta mitään tule - ei kukaan huoli sua - jne jne .. tuttua, eikö vaan. Kun äiti sitten kuoli vihdoin tässä muutama vuosi sitten niin koitti se vapaus - surra en ole osannut edelleenkään. Pidin viimeiset kymmenkunta vuotta melkoista hajurakoa, sillä olin hyvin tyytyväinen elämääni ( olen edelleen) enkä kaivannut äitini omituisia kommentteja. Mennessäni naimisiin äitin onnentoivottelut olivat sananmukaisesti * voi vittu*.. me emme pitäneet häitä vaan vihkaisimme itsemme suhtsalaa toisella paikkakunnalla.. että sellaista
Kyllä noi vehtaussyytökset isän kanssa kuulostaa jo ihan todella kieroutuneelta ja sairaalta, ei enää edes mustasukkaisuudelta. Olikohan äitisi kokenut insestiä vai mitä tuossa on taustalla.
Mun isä syytti äitiä oman teini-ikäisenpoikalapsensa kanssa vehtailusta. Olin niin järkyttynyt kun kuulin tästä että lähdin kaverille pariksi päiväksi. äiti oli normaali. Olisiko tuo ollut projektiota, en nimittäin muista lapsuudesta juuri mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
puolilapsiaikuinen kirjoitti:
Tuli luettua koko ketju ja kyllä tuo tuttua on.. tosin poikkeuksena valtaosasta olen itse kuusikymppinen ja äitini oli syntynyt -25 eli itse asiassa ei tuolla vuosikymmenluvulla ole suurtakaan merkitystä - jotkut äidit vihaavat tyttäriään - ovat kateellisia ja se viha nostaa päätään heti, kun tyttö kasvaa kuukautisikään eli lisääntymiskykyiseksi. En minä oikein muuta keksi kun kaikki kirjoitettu on niin tuttua ja koettua. Luulinpa minäkin olleeni täysin yksin äiti-kokemuksieni kanssa - meitähän on ihan hirvittävä määrä. Ja kuinka minäkin pelkäsin saavana tyttären - onneksi sain pojan - etten siirtäisi äitini mallia mihinkään.. itse asiassa jouduin muistuttamaan itseäni pojan ollessa pieni vähän väliä olla olematta äitini kaltainen ja niinpä kasvatin poikani aivan päinvastaisesti kuin oma vanhempani. Isä oli kiva vaan ei läsnä ja jos oli niin äitini syytti ties mistä - insestistä jne.. ja kehtasipqa tuo väittää ihan ollessani jo yli keski-ikäinen, että niinpä me faijan kanssa vehdattiin.. mitäpä muuta se on kuin mustasukkaisuutta? Ja peräähän nyt ei tietenkään ollut missään äitini sanomissa asioissa - pelkkää mollaamista, aliarvioimista - ei susta mitään tule - ei kukaan huoli sua - jne jne .. tuttua, eikö vaan. Kun äiti sitten kuoli vihdoin tässä muutama vuosi sitten niin koitti se vapaus - surra en ole osannut edelleenkään. Pidin viimeiset kymmenkunta vuotta melkoista hajurakoa, sillä olin hyvin tyytyväinen elämääni ( olen edelleen) enkä kaivannut äitini omituisia kommentteja. Mennessäni naimisiin äitin onnentoivottelut olivat sananmukaisesti * voi vittu*.. me emme pitäneet häitä vaan vihkaisimme itsemme suhtsalaa toisella paikkakunnalla.. että sellaista
Kyllä noi vehtaussyytökset isän kanssa kuulostaa jo ihan todella kieroutuneelta ja sairaalta, ei enää edes mustasukkaisuudelta. Olikohan äitisi kokenut insestiä vai mitä tuossa on taustalla.
Mun isä syytti äitiä oman teini-ikäisenpoikalapsensa kanssa vehtailusta. Olin niin järkyttynyt kun kuulin tästä että lähdin kaverille pariksi päiväksi. äiti oli normaali. Olisiko tuo ollut projektiota, en nimittäin muista lapsuudesta juuri mitään.
Ei kai kukaan lapsi noita syytöksiä tee huvikekseensa. Aina on kuteinkin jotenkin pitää olla pätevyyttä syytöksiin. Itselläni vaan rasite lapsuusperheen teinin raiskausksesta, minä se pikkutyttö, uhri. Katson että vanhempai olivat syyllisiä, mihin minut jättivät, eivät itse ikinä jääveet sinne yöksi. Mikseiköhän? Ei ne äidit kaikkinormaaleja ole, eivät ne itsekkäät. Näissä hienoimmassakin piireissä ollaan koettu vehtailuista, ja se on oikeasti täysjärkytys lapsille. Kun lapsia, heidän puolisoitaan ja lapsiaakn kohtedlaan kaltoin, isovanhempien puolelta. Vähän mietin, mitä tänne kehtaa tai uskaltaa sanoa, mutta kai se on pienempi ruhje, kuin kertoa, että meidän suvussa tehdään itsemurhia ja ollaan hollilla koko elämä, kun on niin oma hyvä ja oma etu. Edellisen sukupåolven nämä laskelmoivat putsasivat, joten nämä uudet polvet tässä kelataan, miten suhtaudutaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen syntynyt -98, äiti -71, edesmennyt isoäiti -45.
Minusta on tuon takia tullut erittäin varovainen ja miellyttämishaluinen tossu. Parisuhteita onneksi ei ole vielä ollut, mutta tuo on näkynyt siinä, etten ole uskaltanut päästää irti huonoista ystävyyssuhteista.
Olet tehnyt tärkeän havainnon ja vieläpä noin nuorena. Itse olen paininut juuri tuon mainitsemasi ongelman kanssa sitä ensin tiedostamatta. Vasta näin nelikymppisenä on alkanut kuvio valjeta, ja edelleen jään helposti huonoihin ihmissuhteisiin.
Oma raskausaika ja neuvolakäynnit sekä asioiden käsittelystä esiin nousevat muistot ovat olleet toisinaan jopa rankkoja. Jossain voimavara -kyselyssä oli suhteesta omaan äitiin ja isään ja millainen lapsuus oli ollut. Kyllähän siinä tuli vähän itkettyä, että mitä jos kaikista päätöksistä huolimatta, alan toistamaan niitä samoja kaavoja, mitä lapsuudessani oli. Ihan tahtomattanikin, koska muuta mallia ei ole?