Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kiitos vaikuttavasta ketjusta. Suurella sympatialla olen lukenut kokemuksianne. Olen itse syntynyt vuonna -80 sodan aikana syntyneiden vanhempieni iltatähdeksi. Oma lapsuuteni on ollut varsin erilainen, pääosin lämmin ja yltäkylläinen, mutta kaikuja jostain vastaavista olen aistinut omassa perheessäni. Näitä ovat juuri seksuaalisuuden ja naiseksi kasvamisen tabuluonteisuus. Näistä asioista ja vaikkapa murrosiän muutoksista ei juuri puhuttu. Ei toisaalta suhtauduttu vihamielisestikään.
Yleisesti ottaen äitini on lämmin ja hyväksyvä. Lapsuutta tosin leimasi hänen masennuksensa (jota ei hoidettu, kai jonkinlainen tabu sekin). Isän rakkaudesta jäi jotain uupumaan. Hän arvosti minua lähinnä koulumenestyksen kautta. Omat kiinnostuksen kohteeni hän sivuutti tai vähätteli. Olin isälle myös syntipukki: kaikkien riitojen aiheuttaja ja syyllinen, kaikkien kadonneiden tavaroiden häviämisen syy jne. Hänellä on tapana myös tölväistä ilkeitä huomautuksia lähimmäisilleen, on ollut aina. Omia virheitään hän ei koskaan ole pystynyt myöntämään, eikä muistaakseni koskaan ole pyytänyt anteeksi minun kuullen keneltäkään mitään. Toisaalta kuitenkin hyvänä, tarjosi hellyyttä, leikki, opetti asioita maailmasta. Suhde isään on edelleen ristiriitainen ja persoonana olen aika ristiriitainen itsekin.
Itselleni tärkein anti tästä keskustelusta on kuitenkin se, että jotenkin näitä teidän kokemuksianne lukemalla minulle avautui jotakin vanhemmistani. Oman äitini adoptioäiti on tainnut ollut juuri teidän äitienne kaltainen. Äiti ei ole koskaan pystynyt puhumaan paljoa lapsuudenkokemuksistaan, mutta se vähä mitä olen saanut kuulla muistuttaa teidän kertomuksianne.
Omissa muistoissanikin äidin äiti oli tyly, ilkeä ja arvaamaton, vaikka välillä meitä lapsenlapsia hemmottelikin. Äitini biologinen äiti sairastui henkisesti sodan melskeissä eikä pystynyt huolehtimaan lapsista. Äiti ei koskaan ole pystynyt puhumaan lapsuudestaan minulle muutamia muistoja enempää. Isän äiti ei kai koskaan olisi halunnut suurperheen äidiksi, minkä ilmeisesti toi lapsille esiin.
Tämän ymmärrettyäni arvostan nyt vanhempiani siitä, että kumpikin on selkeästi pyrkinyt parhaansa mukaan tarjoamaan omille lapsilleen paremman ja lämpimämmän lapsuuden, vaikka omat virheensä ovat tehneetkin.
Kovasti voimia toivotan kaltoinkohdelluille. Toivottavasti löydätte voimavaroja kylmyyden kulttuurin katkaisemiseen omassa elämässämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän OT, mutta tuli mieleen ne välillä av:lla pyörivät ketjut, joissa äidiksi tulevat toivovat kiihkeästi poikaa ja poikalasten äidit ylpeilevät pojillaan. Kun pojat eivät ole ollenkaan sellaisia kieroja manipuloivia kaksnaamaisia pikkunarttuja kuin tytöt. Tytöt, jotka ovat rasittavia ja hankalia, typeriä pikkubimboja, tytöt jotka "naisellisilla" keinoillaan kietovat isukinkin pikkusormen ympärille.
Voisiko näissä ajatuksissa olla kyse tulevaan äitiin tarttuneesta menneen maailman löyhkästä. Ehkä toiset nujerretuista tytöistä reagoivat traumalla, surulla ja vihalla, kuten tähän ketjuun kirjoittaneet. Toiset taas sopeutuvat, omaksuvat, toisintavat.
En tiedä, mutta mun on aina näissä ketjuissa ollut hirveän vaikea ymmärtää miten joku nainen voi sanoa tyttöjen olevan veemäisiä ja hankalia jne. Että kuinka joku voi vihata omaa olemistaan niin paljon, että alentaa itsensä tuolla tavalla ja sanoo sen vielä ääneen. Ihan ilman uhkaa tai pakotusta.
Onko tyttöviha isoksi kasvaneen tytön keino tehdä pesäero entiseen? Transformoitua halveksitusta pikkurääpäleestä äidiksi äidin paikalle.
Kun itse tietää olevansa huonompi kuin mies ja omat poikalapset ja välimatka ja yhteiskunnan tavanomaiset käyttäytymis- ja vuorovaikutussäännöt suojelevat perheen ulkopuolisia niin ainoa, jota nujerrettu tyttö voi koskaan elämässään nujertaa on oma tytär.
Vierailija kirjoitti:
Asia, joka eniten äidin "kasvatuksessa" häiritsee ja jonka valitettavasti olen sisäistänyt niin, että siitä on mahdoton päästä eroon, kiteytyy kauhistelevalla äänensävyllä lausuttuun "miten sie muka pärjäät". Lukion alussa harkitsin vakavasti yliopisto-opintoja Englannissa, mutta sen sijaan, että vanhempani olisivat auttaneet etsimään tietoa käytännön asioista, äiti teki kaikkensa iskostaakseen päähäni sen, etten missään tapauksessa pärjäisi yksin ulkomailla. Näitä esimerkkejä riittäisi. Aina vain "miten sie muka pärjäät" sen sijaan, että olisi OPETETTU pärjäämään. Tämän asenteen takia olen jäänyt jotenkin araksi tekemään asioita yksin (ihan alkaen erilaisille harrastuskursseille osallistumisesta) - kun on jatkuvasti vihjailtu, etten kuitenkaan pärjäisi. Osaisiko joku kyökkipsykologi neuvoa, miten tästä sisäistetystä "et kuitenkaan osaa / pärjää" -viestiä huutavasta äänestä pääsisi lopullisesti eroon?
Tämä! Mä edelleen 34-vuotiaana lisensiaattina ihmettelen miten osaankaan ajaa autoa ja vieläpä kaupungissa ja kuinka olen ihan lentokentällä osannut toimia ja päässyt kohdemaahan ja kohdemaassa vieläpä löytänyt keinon päästä hotellille. Tavallisia asioita, joista suoriutuu kuka tahansa normaaliälyinen aikuinen ja moni teinikin, mutta minulla meni pitkään oppia uskomaan, että minä pystyisin...Mennessäni kolmekymppisenä asuntolainaneuvotteluihin olin ihan paniikissa, pyysin jo tuttavaanikin tueksi ja turvaksi mukaan kun ajattelin etten yksin pärjää. (Lopulta menin yksin ja pärjäsin, ei se ollutkaan yhtään pelottavaa tai vaikeata.)
Olen ihan sairaan epävarma.
Meillä vielä enemmän kuin pärjäämisestä puhuttiin jaksamisesta. Mitenköhän sie jaksat lukea ja opiskella, jaksatkohan sie niitä tenttejä, jaksatkohan sie kummiskaan sellasta rankkaa työtä, et sie varmaan jaksa, se on siulle liian raskasta kyllä.
Äitini myös kokee jonkunlaista viehtymystä kurjuuteen, minulle ainakin suosittelee sitä. Edellä mainittu asuntokin olisi jostain käsittämättömästä syystä pitänyt ostaa paikallisesta slummista huonojen kulkuyhteyksien takaa tai naapurikunnan tuppukylästä. En kai ole riittävän hyvä kivaan ja arvonsa säilyttävään keskusta-asuntoon. Vasta viime aikoina olen myös tajunnut, että voisin ostaa uudehkon hyvän auton enkä ajaa koslalla joka lähtee pihasta kerran kuussa hinausautolla. Mulle on aina ollut niin selvää, että kaverimi asuvat kivoissa kämpissä ja ajavat siistikuntoisilla autoilla, mutta mulle kuuluu ja mun pitää tavoitella vain välttävää, vähän surkeata, vähän huonompaa.
(En ole kiinnostunut autoista, tuli vaan mieleen. Ehkä kun äidin mielestä jo ajokortin hankkiminen ylipäätään oli niin kuohuttavaa.)
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt -83 ja äiti -60, mutta ihan samanlaista oli meilläkin. Ehkä johtuu maalla asumisesta ja siitä, että äiti oli ison sisarussarjan nuorin, ehkä sai iäkkäitä vanhemmiltaan saman kasvatuksen kuin 40- ja 50-luvuilla syntyneet sisaruksensa. Köyhyys ehkä myös vaikuttaa. Mun äiti oli 70-luvun ja 80- luvun alun nuori, mutta kaupunkilaisen teinielämän ja interreilaamisen jne sijaan hytisi talvisin puuceessä, pääsi pesulle piharakennuksen saunaan kerran viikossa, nukkui siskonpetissä keittiön avattavassa puusohvassa ja haki vedet pihakaivosta.
Varmasti sekin vaikuttaa, että minä olin vahinkolapsi. Juoposta äijästä muistuttava pentu, joka jumitti parikymppisen nuoren naisen tuppukylään.
Äiti olikin tyytyväinen ja iloinen kun isäpuoli riepotteli minua hiuksista tai vaikka kuristi, sai pentu ansionsa mukaan. Minun vika oli sekin kun isäpuoli karkasi toisen naisen matkaan, olinhan niin s*atanan hankala ja mielenvikainen kakara. Monesti äiti vielä myöhemmin haaveillen puhui että olispa joku äijä talossa joka antais sinulle turpaan.
Menkoista kerroin itku kurkussa, olin onneksi jo 15-vuotias kun ne alkoivat. Äiti meni vaikeaksi. Siinä se. Minäkin sulloin siis 90-luvun lopussa vessapaperia housuihin, nyrkkipyykkäsin tahraisia alushousuja lavuaarissa koulun jälkeen ennen kuin äiti oli töistä kotiin ja jos oli rahaa (en saanut viikko- tai kuukausirahaa), ostin tamponit itse.
Sloggin toppimallisen yläosan sain joskus samoihin aikoihin. En koskaan rintsikoita tai edes toista toppia. Alushousuissani oli reikiä ja se toppikin lopulta repesi kainalosta mutta pakko oli pitää, ei ollut muuta. Ala-asteella lähestulkoon itkin hiihtotuntien jälkeen kun liian pieniin monoihin ei todellakaan mahtunut villasukkaa ja jalat olivat aivan jäässä. Ei se kylmyys sattunut vaan se kun jalat alkoivat luokassa seuraavalla tunnilla sulaa.
Se tehtiin selväksi, että yhtäkään poikaa ei kotiin raahata. Olen 34-vuotias enkä ole vieläkään tuonut yhtään poikaa kotiin. En kehtaa. En halua. Voisin hyvin kuvitella äitini kommentit puhelimessa jälkikäteen. "Tuo luupääkö sua nyt sitten nussii" tms yhtä tasokasta. Suhteissa olen kyllä ollut, koskaan en ole niistäkään kertonut, pari äiti on saanut selville. Eka poikaystävä oli kun olin 18. Äiti kommentoi että tajuan kai että se haluaa minusta pelkkää pillua. Tarkkaa sanavalintaa en muista, mutta sävy oli tuo. Että kukaan ei voi musta pitää, haarovälini kusinen onkali vain kiinnostaa. Huorittelujakin tuli ja muistan äidin inhoavat katkeralla vastenmielisenä äänensävyllä laukomat "mitä s*atana sinäki sitä naamaas/tukkaas tahkoot" -kommentit kun lukioikäisenä aloin meikata ja muutenkin kaunistautua. Suihkuun ei useinkaan päässyt, koska vesilasku. Onneksi yksi kaveri antoi mun käydä pesulla luonaan. Deodoranttia en saanut koskaan.
Isästäni muistuteltiin ahkerasti. Olin esimerkki "virtasen suvun" surkeudesta. Isääni tullut luuseri. Öö, siis keski-ikäinen kyläjuoppo vs teini-ikäinen 9,5 keskiarvon tyttö, jepjep.
Äitini vihaa minun lisäkseni elämäänsä, edesmenneitä vanhempiaan, sisaruksiaan, siskopuoltani, nykyistä miesystäväänsä ja kaikkia ex-miehiään, pomoaan ja harvoja tstäviään. Kaikki ovat tyhmiä ja surkimuksia ja älykääpiöitä, taulapäitä, idiootteja, nuijia. Äiti pettyi kun pääsin yliopistoon. Hän oli jo sanonut minulle ettei minusta varmastikaan ole alalle jonne halusin, en varmaan jaksa enkä pärjää.
Äitini kielenkäyttö on aika ronskia. Juurikin tuo "s*atanan pennut" oli vakio. "Pfft, typerä kakara" toinen joka tulee soimaan päässäni koko ikäni. **ttu mikä älykääpiö. Haista se ja se. Mikäs sinä luulet olevas, pikkuämmä hyppii silmille vai? Pidä sinä pikkuämmä turpas kiinni. Mitä, pikkuämmä pillittää vai, ihan oikei, hahhahhhaa, voi luoja miten tyhmä kakara.
Itsetuntoni ei ole paras mahdollinen.
Kiitos tästä. Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia. Vessapaperista ja isään vertaamisesta lähtien. Nuo solvauksetkin lähes sanasta sanaan samoja.
Vanha äitini, käsittelee itseään äpäränä, privaattina. Totta on, että on hän on syntynyt siihen aikaan aikoina, jolloin isä ei ole ollut voipa tai halukas tunnustamaan lastaan, ei tietoa isästä, eli isoisästäni. On hän sitten ollut saksalainen sotilas tai isäntä talossa, tai vaikka renki. Noina aikakausina, ei tunnustettu lasta, isoäitini oli yksin, jälkeläisillekään ei kerrotttu juurista Vasta 50- luvun jälkeen, alkoi kaikki muuttumaan. näen. . Kasvatusmetodiat uusiksi, tosin maaseudulla oltiin jäljessä. Niin jäljessä, ettei välitetty, mitä nykyisen sukupolven juuret olisi. Sukuni on ukonäöltään lyhyttä ja pulleata, poikkean täysin ulkonällöllisesti heistä. Olen kaikinpuolin "saksalaisen"näköinen, lapsenlapsena. Kotielämänän sisälti täysin vain jatkuvaa henkistä väkivaltaa, fyysinen nväkivalta tuli kuvioihin vasta sen jälkeen, kun kasvoin murrosikään. Olin erilainen murkku, kasvoin siihen ettei saanut olla mitään tunteita lapselta, mutta se mikä sitten provosoi äitiä, oli mun kehoni. Collegepaita ja farkut. Kun ei muuta ollut. Iskä katsoo mua samalla silmällä, mitä jotkut nuoremmat jätkät koulussa. Tamä oli henkisen ja fyysisen kotiväkivallan vaihe, lisäksi kaikki mitä tässä ketjussa käsitelty. Olen yrittänyt loitonnuttaa kaikin puolin vanhemmistani, olen sen itseasiassa tehnyt. Pitäis kyllä jotain tukiryhmiä perustaa meille, jäljet on kylllä ihan käsittämättömät, näkyy lapsillekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo tietyt äidit, joista varisinkin tyttäret ovat pitäneet suunsa kiinni. Eikun itseasiassa ovat pojat, jotka eivät mitenkään "kehtaa" tämän päivän ilmaisutavoissa kertoa siitä, koska ovat niin taottuna vanhempien puolelta, että pojan/miehen pitää kestää kaikki. Täyttä sontaa, ihminen se poikakin on, kuten isänsäkin. Samoin tytär näissä tapauksissa, jota vastaan äiti on, koska tytär on kaunis ja älykkäämpi kuin äitinsä. Ääripäät, että jotkut äidit nostattavat tyttärensä (tai poikansa) fyysisen ulkonäkönsä vuoksi korokkeelle, eivät välitä tunteista ja älykkyydestä, rahalla tuotetaan jatketta. Ja sitten vähemmän fyysisesti kauniit lapset, perhekuvioissa laitetaan aina sivuun. Tällaista on. Omasta mielestäni äärimmäisen sairasta elämää, niiden vanhempien kohdalla, jotka tekivät lapset heikoin itsetunnnoin, ajatellen lasta jatkeena.
Selviytynyt-81 kirjoitti:
Huh. Luin joka ikisen viestin ja tunsin valtavaa myötätuntoa ja koin ahaa-elämyksiä. Kiitos tästä keskusteluketjusta. Kiitos ihan kaikille oman tarinansa kertoneille: nyt minäkin tiedän etten ole yksin ja 1948 syntynyt äitini on oman aikansa tuote, joka olisi voinut antaa minulle paremman lapsuuden muttei kertakaikkiaan halunnut. Veljilleni halusi, he olivat sen arvoisia.
Synnyin 1981, minulla on yli 10v vanhempi velipuoli ja 1,5v vanhempi täysveli. Kaikki lapsuusmuistoni ovat ikäviä - ja minä olen luonteeltani peruspositiivinen ja tulevaisuuteen uskova ihminen. En muista olleeni äitini sylissä ikinä. En ole saanut kehuja, muistaisin sen varmasti. Olen saanut syyttelyitä, nälvimistä, haukkuja tyhjästä, uhkailuja hylkäämisestä koulukotiin ja kerran äitini yritti saada veljeäni soittamaan poliisit noutamaan minut pois koska olin kamala 15-vuotias. Olin ihan todella nössö teini ilman alkoholikokeiluja tai muita normaaleja teinijuttuja.
Tunteista ei olla puhuttu koskaan, paitsi negatiivisista olen saanut kuulla - olinhan niihin aina syypää. Kuukautisista äitini kysyi ollessani 12v, lähinnä varmisti että koulussa asia on minulle jo selitetty ja että kerron sitten kun "ne" alkavat. Olivat siinä vaiheessa olleet jo yli vuoden ja ihan kamalan runsaina. Kuljin vessa- ja talouspaperia housut täynnä. En halunnut kertoa äidilleni, koska hän kertoi kaikki asiani eteenpäin minua haukkuen ja koko kuukautiset tuntui jo valmiiksi likaiselta. Likaiselta, ihan niinkuin kaikki minuun ja kehooni liittyvä. Olin liian lihava (170cm ja 59kg), ruma, laiska ja vastenmielinen. Kukaan mies ei tulisi koskaan huolimaan minua. Olin myös tyhmä ja aina nenä kiinni kirjassa (en tiedä miten nämä korreloivat keskenään; lukemaan opin itsekseni alle 4-vuotiaana kun minulle ei luettu eikä kanssani vietetty aikaa). Veljeni olivat niin paljon parempia, että äitini päivittäin listasi puutteitani ja vertasi minut ylivoimaisesti kaikessa voittaviin veljiini - "kasvattaisin ennemmin tusinan poikia kuin yhden sinut". En voinut kuvitellakaan uskoutuvani hänelle siitä, että minua kiusattiin koulussa, sillä se olisi ollut oma vikani ja äitini olisi heittänyt tuon asian rumalla tavalla silmilleni kun olisi seuraavan kerran haukkunut minua. Näissä haukkumismaratooneissa kaivettiin aina valtava lista typeryyksiäni ja mokiani esiin ja mässäiltiin niillä. Ne tapahtuivat usein, mutta vähintään lauantaisin, joka oli siivouspäivä ja silloin hän purki vihaansa minuun. Auttaa en saanut siivouksessa, koska olin niin tyhmä ja turha etten osaa. Minun piti istua jossain lähellä haukuttavana. (jatkuu alla)
Minä muistan niinkin hullun tilanteen siivouksesta, kun olin luvannut pestä lattiat kun ensin käyn treeneissäni ja syön. Välineet odottivat lattialla valmiina kun söin lounasta. Ovi kävi ja isoveljeni oli tulossa sisään. Äitini heitti äkkiä paidan päältään, meni kontilleen lattialle aika seksuaalisesti pylly pystyssä tissiliiveissä ja sieltä alhaalta veljelleni vaikersi kuinka minä en auta häntä. Sain sitten huudot myös veljeltäni.
Myös äitini siskolla oli outoja mielihaluja käydä alasti uimassa veljeni kanssa vaikka uimapukujakin oli olemassa. Teinipoika oli ympäripuhuttavissa että tää on nyt hyvä, ei tässä tarvita uimapukuja. Selvästi halusi esitellä itseään. Molemmat naiset kovin miehille hunajaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se pahin asia lienee kai se, että mitään ei tunnusteta ja anteeksi ei pyydetä. Mitäään kun ei ole koskaan väärin tehty. PARHAANI OLEN TEHNYT ja niisk ja tämä on palkkana - maksimissaan. Eli syyllistäminen, urhiutuminen - ei tyttären pahoinvointiin äidin käytöksestä johtuen vastuun kantaminen. Alituinen mitätöiminen, asioista vaikeneminen - poikalapsien tarpeisiin kyllä vastaaminen ja suosiminen. Sisaruksien välien pilaaminen yksipuolisin ''tiedottein'' jne.
Ihan kuin heidät olisi kasvatettu siihen että mistään ei kuulu koskaan joutua vastuuseen - ehkä he kokevat olevansa jotenkin erityisasemassa sotalapsuuden takia ja heidän mieltään ei saa koskaan kukaan pahoittaa. He kyllä saavat nälviä, mitätöidä ja olla antamatta rakkautta tyttärilleen - nimenomaan siis tyttärilleen.
Kokevatko herätyksen jossain kohdassa, vai eivätkö vain koskaan suostu katsomaan peiliin oman käytöksensä vaikutuksia seuraavaan naissukupolveen.
Valtavan suuri osa nimittäin jätti lapsenhankinnakin väliin tämän ikäisten naisten kohtelun takia. Eivät haluneet siirtää sitä rakkaudettomuuden ketjua eteenpäin, kenties. Asiallisen tutkimisen paikka kokemustasolla kyllä. Ihan kansantaloudellinen merkityshän siinä on, mikäli miljoona ihmistä päättää olla lisääntymättä.
Kyllä näitä sotalapsia on kohdeltu silkkihansikkain vaikka tietysti on ollut rankkaakin. Muistan aina kun lapsena valitin isoäidilleni isäni käytöksestä, hän sanoi että älä nyt kun se on mun lapseni. Häntä ei saanut mistään hulluimmastakaan teosta kritisoida. No käytös siitä vain pahenee.
Minulla myös on äidin käytös ollut minua kohtaan niin mielisairaan agressiivista, että en ikinä halunnut lapsia. Se toive surkastettiin pois jo omassa lapsuudessa. Itsemurhan mahdollisuus on taustalla ollut aina. Mitä vähemmän on tekemisissä sen parempi. Lasken vuosia koskahan kuolisi jo. Viimeksi jouluna mitätöi ja valehteli.
Nuo vääristyneet perhesuhteet ovat paljolti köyhyyden perintöä. Suomi oli vielä ennen sotia rutiköyhä kehitysmaa missä tavallinen rahvas oli aliravittua ja moni perhe eli äärimmäisessä köyhyydessä. Sitten on vielä sääty yhteiskunnan painolasti ja sotien traumat. Noiden vanhempien ikäluokkien autoritaarinen ajatusmaailma kumpuaa jostakin tuolta sääty yhteiskunnan ajoilta. Sellaista ehdottomuutta ja agressiivisuutta. Nykyään tuota vääristynyttä ajattelua tapaa vielä varsinkin maaseudun työväenluokan keskuudessa. Ei ryysyrannassa kasvanut tasapainoisia ihmisiä. Tietämättömyyttä, oppimattomuutta, sivistymättömyyttä, alkoholismia. Ei köyhyys jalosta ketään vaan synnyttää painolastin joka vääristää yhteiskunnan. Joku kirjoitti että ruotsalaiset näyttävät onnellisemmilta niin luulen että syy on Ruotsin aikaisemman teollistumisen ja kehittymisen hyvinvointivaltioksi joka katkaisi tuon jo sääty yhteiskunnasta alkunsa saavan kierteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuo vääristyneet perhesuhteet ovat paljolti köyhyyden perintöä. Suomi oli vielä ennen sotia rutiköyhä kehitysmaa missä tavallinen rahvas oli aliravittua ja moni perhe eli äärimmäisessä köyhyydessä. Sitten on vielä sääty yhteiskunnan painolasti ja sotien traumat. Noiden vanhempien ikäluokkien autoritaarinen ajatusmaailma kumpuaa jostakin tuolta sääty yhteiskunnan ajoilta. Sellaista ehdottomuutta ja agressiivisuutta. Nykyään tuota vääristynyttä ajattelua tapaa vielä varsinkin maaseudun työväenluokan keskuudessa. Ei ryysyrannassa kasvanut tasapainoisia ihmisiä. Tietämättömyyttä, oppimattomuutta, sivistymättömyyttä, alkoholismia. Ei köyhyys jalosta ketään vaan synnyttää painolastin joka vääristää yhteiskunnan. Joku kirjoitti että ruotsalaiset näyttävät onnellisemmilta niin luulen että syy on Ruotsin aikaisemman teollistumisen ja kehittymisen hyvinvointivaltioksi joka katkaisi tuon jo sääty yhteiskunnasta alkunsa saavan kierteen.
Olet väärässä, ei ole rahallisesti köyhyyden perintöä. Päinvastoin, ovat rikkauden perintöä. Rikkaus joka tuli ilmaiseksi suurten sukupolvilta. Rikkaus oli heille mammona ja huoleton 70- luvulta lähtien vallitseva itsekeskeisyyden korostaminen. Kaikki lastenkasvatusohjeet ja lapsista välittäminen, sekä vanhuksista välittäminen loppui noihin aikoihin. Kotiliesi loppui, tuli tilalle vapautunut 70-luku, jota vanhemmat tietysti noudattivat. Suuret sukupolvet naureskelivat lapsen kehittyvällle persoonalle, koska sillä ei ollut väliä. Ruotsissa on ollut aina sivistytynytta kansaa, avoimempaa ja itsetunnoltaan vahvempaa. Kulttuuri. Meillä täällä, jonka itse luomme, on miljoona selitystä sille, miksi emme edes kykene puhumaan, keskustelemaan suoraan niille ihmisille, joille kuuluukin, perhesuhteista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se pahin asia lienee kai se, että mitään ei tunnusteta ja anteeksi ei pyydetä. Mitäään kun ei ole koskaan väärin tehty. PARHAANI OLEN TEHNYT ja niisk ja tämä on palkkana - maksimissaan. Eli syyllistäminen, urhiutuminen - ei tyttären pahoinvointiin äidin käytöksestä johtuen vastuun kantaminen. Alituinen mitätöiminen, asioista vaikeneminen - poikalapsien tarpeisiin kyllä vastaaminen ja suosiminen. Sisaruksien välien pilaaminen yksipuolisin ''tiedottein'' jne.
Ihan kuin heidät olisi kasvatettu siihen että mistään ei kuulu koskaan joutua vastuuseen - ehkä he kokevat olevansa jotenkin erityisasemassa sotalapsuuden takia ja heidän mieltään ei saa koskaan kukaan pahoittaa. He kyllä saavat nälviä, mitätöidä ja olla antamatta rakkautta tyttärilleen - nimenomaan siis tyttärilleen.
Kokevatko herätyksen jossain kohdassa, vai eivätkö vain koskaan suostu katsomaan peiliin oman käytöksensä vaikutuksia seuraavaan naissukupolveen.
Valtavan suuri osa nimittäin jätti lapsenhankinnakin väliin tämän ikäisten naisten kohtelun takia. Eivät haluneet siirtää sitä rakkaudettomuuden ketjua eteenpäin, kenties. Asiallisen tutkimisen paikka kokemustasolla kyllä. Ihan kansantaloudellinen merkityshän siinä on, mikäli miljoona ihmistä päättää olla lisääntymättä.
Kyllä näitä sotalapsia on kohdeltu silkkihansikkain vaikka tietysti on ollut rankkaakin. Muistan aina kun lapsena valitin isoäidilleni isäni käytöksestä, hän sanoi että älä nyt kun se on mun lapseni. Häntä ei saanut mistään hulluimmastakaan teosta kritisoida. No käytös siitä vain pahenee.
Minulla myös on äidin käytös ollut minua kohtaan niin mielisairaan agressiivista, että en ikinä halunnut lapsia. Se toive surkastettiin pois jo omassa lapsuudessa. Itsemurhan mahdollisuus on taustalla ollut aina. Mitä vähemmän on tekemisissä sen parempi. Lasken vuosia koskahan kuolisi jo. Viimeksi jouluna mitätöi ja valehteli.
Kaikki itsemurhaan liittyvät ajatukset pitää lopettaa. Syystä, että on keinoja saada ymmärrystä ja tukea. Vaikka se kaiken näkevä taho ei löytyisi lähipiiristä, ei terapiasta tai mistä tahansa, se löytyy netistä. Täältäkin. Ymmärrän täysin ratkaisusi, miksi et halunnut lapsia. Tukesi, eli ensimmäiseksi omat vanhempasi, eivät ole olleet mitenkään esimerkkejä tai tukevia, päinvastoin. Ei kannata kuolla siihen, mitä muut ovat tai haluavat. Vanhempasi ei ainakaan koskaan ole selvitelleet ongelmaa, miksi sinä lapsena et olekaan se, mitkä jatkeena vaativat. Totta on, että järkevää on pysyä erossa, mutta mitä hittoa vajoat itsarin ajatuksiin. Onko kyse, ettet saa tukea, ja mistä haluat -järjellä? Oma panoksesi? En viitsi tässä nyt tuoda ilmi/kysellä mitkä ne omat panokset oikeasti on. Oma ymmärtämättömyys usein johtuu siitä, että tiedä, eikä ymmärrä. Konfliktit, kun ei tiedä. Luopuminen, kun tietää ja ymmärtää kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkin tapauksiin ei ehkä liity, mutta joihinkin, kuten minunkin. Suurin helvetti on lapselle, syntyä narsistiselle vanhemmalle. Janne Viljamaa, Narsistin lapsena, Pitkä tie itsenäisyyteen - kirja. Siellä on kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Selviytynyt-81 kirjoitti:
Huh. Luin joka ikisen viestin ja tunsin valtavaa myötätuntoa ja koin ahaa-elämyksiä. Kiitos tästä keskusteluketjusta. Kiitos ihan kaikille oman tarinansa kertoneille: nyt minäkin tiedän etten ole yksin ja 1948 syntynyt äitini on oman aikansa tuote, joka olisi voinut antaa minulle paremman lapsuuden muttei kertakaikkiaan halunnut. Veljilleni halusi, he olivat sen arvoisia.
Synnyin 1981, minulla on yli 10v vanhempi velipuoli ja 1,5v vanhempi täysveli. Kaikki lapsuusmuistoni ovat ikäviä - ja minä olen luonteeltani peruspositiivinen ja tulevaisuuteen uskova ihminen. En muista olleeni äitini sylissä ikinä. En ole saanut kehuja, muistaisin sen varmasti. Olen saanut syyttelyitä, nälvimistä, haukkuja tyhjästä, uhkailuja hylkäämisestä koulukotiin ja kerran äitini yritti saada veljeäni soittamaan poliisit noutamaan minut pois koska olin kamala 15-vuotias. Olin ihan todella nössö teini ilman alkoholikokeiluja tai muita normaaleja teinijuttuja.
Tunteista ei olla puhuttu koskaan, paitsi negatiivisista olen saanut kuulla - olinhan niihin aina syypää. Kuukautisista äitini kysyi ollessani 12v, lähinnä varmisti että koulussa asia on minulle jo selitetty ja että kerron sitten kun "ne" alkavat. Olivat siinä vaiheessa olleet jo yli vuoden ja ihan kamalan runsaina. Kuljin vessa- ja talouspaperia housut täynnä. En halunnut kertoa äidilleni, koska hän kertoi kaikki asiani eteenpäin minua haukkuen ja koko kuukautiset tuntui jo valmiiksi likaiselta. Likaiselta, ihan niinkuin kaikki minuun ja kehooni liittyvä. Olin liian lihava (170cm ja 59kg), ruma, laiska ja vastenmielinen. Kukaan mies ei tulisi koskaan huolimaan minua. Olin myös tyhmä ja aina nenä kiinni kirjassa (en tiedä miten nämä korreloivat keskenään; lukemaan opin itsekseni alle 4-vuotiaana kun minulle ei luettu eikä kanssani vietetty aikaa). Veljeni olivat niin paljon parempia, että äitini päivittäin listasi puutteitani ja vertasi minut ylivoimaisesti kaikessa voittaviin veljiini - "kasvattaisin ennemmin tusinan poikia kuin yhden sinut". En voinut kuvitellakaan uskoutuvani hänelle siitä, että minua kiusattiin koulussa, sillä se olisi ollut oma vikani ja äitini olisi heittänyt tuon asian rumalla tavalla silmilleni kun olisi seuraavan kerran haukkunut minua. Näissä haukkumismaratooneissa kaivettiin aina valtava lista typeryyksiäni ja mokiani esiin ja mässäiltiin niillä. Ne tapahtuivat usein, mutta vähintään lauantaisin, joka oli siivouspäivä ja silloin hän purki vihaansa minuun. Auttaa en saanut siivouksessa, koska olin niin tyhmä ja turha etten osaa. Minun piti istua jossain lähellä haukuttavana. (jatkuu alla)
Minä muistan niinkin hullun tilanteen siivouksesta, kun olin luvannut pestä lattiat kun ensin käyn treeneissäni ja syön. Välineet odottivat lattialla valmiina kun söin lounasta. Ovi kävi ja isoveljeni oli tulossa sisään. Äitini heitti äkkiä paidan päältään, meni kontilleen lattialle aika seksuaalisesti pylly pystyssä tissiliiveissä ja sieltä alhaalta veljelleni vaikersi kuinka minä en auta häntä. Sain sitten huudot myös veljeltäni.
Myös äitini siskolla oli outoja mielihaluja käydä alasti uimassa veljeni kanssa vaikka uimapukujakin oli olemassa. Teinipoika oli ympäripuhuttavissa että tää on nyt hyvä, ei tässä tarvita uimapukuja. Selvästi halusi esitellä itseään. Molemmat naiset kovin miehille hunajaisia.
Äidin alastomuus aseena, sairaalloista valta-asemaa käyttäen, on sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko kenelläkään antaa vinkkiä, miten selviäisi tai jatkaisi omassa hyvässä elämässä eteenpäin, kun kyse on narsistisesta äidin lapsesta eli minusta? Saako esim. lähestymiskiellon perusteella, jos ei ole halunnut olla narsistin kanssa tekemisissä puolta elämäänsä ja kun postia ei voi estää. Jatkuva ahdinko tulee postiluukusta, osa kirjattuina. Huomion haku, vaatimukset, uhkailut, kostot, teot, kun en anna huomiota väkivaltaiselle "luxusmammalle". Kyse on oikeasti persoonallisuushäiröisestä äidistä, ei mikään tavallinen tapaus.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko kenelläkään antaa vinkkiä, miten selviäisi tai jatkaisi omassa hyvässä elämässä eteenpäin, kun kyse on narsistisesta äidin lapsesta eli minusta? Saako esim. lähestymiskiellon perusteella, jos ei ole halunnut olla narsistin kanssa tekemisissä puolta elämäänsä ja kun postia ei voi estää. Jatkuva ahdinko tulee postiluukusta, osa kirjattuina. Huomion haku, vaatimukset, uhkailut, kostot, teot, kun en anna huomiota väkivaltaiselle "luxusmammalle". Kyse on oikeasti persoonallisuushäiröisestä äidistä, ei mikään tavallinen tapaus.
Olen keski-ikäinen ja toivon todella ratkaisua tähän, en enää jaksaisi. Kyselen neuvoja tämän ketjuun liittyneeseen aiheeseen, toivoen että täällä enemmänkin kokenut voisi johdattaa eteenpäin. En tarvitse neuvoja, miten narsistin suhteen eletään, tarvitsen ohjausta, miten pysyä hengissä.
Miten äitinne käyttäytyvät nykyään? Itse olen nyt nelikymppinen ja joutunut katkaisemaan välit äitiini kokonaan. Eli olen hylännyt hänet ja sillä tavalla tuhonnut hänen (siihen asti täydellisen terveen) psyykensä. Ansaittu rangaistukseni on, että hän pyrkii järjestämään minulle töistä potkut, lähettää kymmeniä haukkumistekstiviestejä ja yrittää soittaa. Uhkailee vahingoittaa lapsiani, jne.
Miten muilla?
Vierailija kirjoitti:
Miten äitinne käyttäytyvät nykyään? Itse olen nyt nelikymppinen ja joutunut katkaisemaan välit äitiini kokonaan. Eli olen hylännyt hänet ja sillä tavalla tuhonnut hänen (siihen asti täydellisen terveen) psyykensä. Ansaittu rangaistukseni on, että hän pyrkii järjestämään minulle töistä potkut, lähettää kymmeniä haukkumistekstiviestejä ja yrittää soittaa. Uhkailee vahingoittaa lapsiani, jne.
Miten muilla?
Minun äitini ei ole noin käytöshäiriöinen, mutta olen kyllä todennut, että lapsuudesta puhuminen hänen kanssaan on täysin turhaa. Mitkään minun ongelmani eivät voi johtua lapsuudesta, koska se oli hänen mielestään ihan hyvä. Jos yritän puhua halaamattomuuden, puhumattomuuden yms. kulttuureista, äitini vetoaa aina "maan tapaan", eikä halua edes aloittaa keskustelua aiheesta. Hän on kykenemätön edes harkitsemaan sitä, että hänen käytöksellään voisi olla vaikutusta minun murheisiini.
Olen etääntynyt hänestä hyvinkin paljon, pidän sivistyneet välit, käyn tapaamassa muutaman kerran vuodessa ja soitan harvakseltaan. Mielenkiintoista on, että äitini ei ole koskaan ottanut asiaa puheeksi tai kyseenalaistanut käytöstäni. Hän selittää aina minulle puolestani, miten minulla on varmasti niin kiire, että siksi en ehdi käymään. Hän tietää minun käyvän useammin anoppini luona (ihana ihminen), mutta ei ole koskaan nähnyt ristiriitaisuutta tässä asiassa. En tiedä, eikö hän ymmärrä oman käytöksenä osuutta tässä asiassa vai onko asia niin suuri peikko, että hän välttää asian ajattelemista.
Mielenkiintoista ainakin minun äidissäni on se, että hän ei ole koskaan oppinut kysymään, mitä minulle kuuluu, eikä osaa myötäelää, jos kerron hänelle asioitani. Puhelinkeskustelumme menevät tavallisesti siten, että minä kysyn häneltä, mitä kuuluu, kuuntelen hänen vastauksensa, kysyn tarkentavia kysymyksiä ja keskustelen hänen asioistaan. Jos odotan, että hän kysyy minulta vuorostaan, mitä minulle kuuluu, tätä ei tapahdu. Jos kerron hänelle jotain, hän vastaa hmmm.... ja alkaa kertoa jostain aivan toisesta asiasta, joka liittyy hänen elämäänsä.
Mikä ihme näissä 40-luvulla syntyneissä, vähäisen koulutustaustan ja sotalapsuuden ihmisissä on - miksi 70 vuoden elämäntaival ei ole missään vaiheessa opettanut heille keskustelutaitoa ja toisen ihmisen huomioonottamista? Vaikka kuinka tunnen äitini persoonan, niin en vain jaksa kertoa asioistani ihmiselle, jolle keskustelu tarkoittaa kahden ihmisen monologia ja tauko puheessa on mahdollisuus kääntää keskustelu omiin asioihin.
Ei mun 40-luvulla syntynyt äitini ole lainkaan tuollainen.
Meillä ei ollut noin. Kuulemma hänen 20-luvulla syntynyt äitinsä oli tuollainen, ja hän halusi tietoisesti olla erilainen.
Olen syntynyt -83 ja äiti -60, mutta ihan samanlaista oli meilläkin. Ehkä johtuu maalla asumisesta ja siitä, että äiti oli ison sisarussarjan nuorin, ehkä sai iäkkäitä vanhemmiltaan saman kasvatuksen kuin 40- ja 50-luvuilla syntyneet sisaruksensa. Köyhyys ehkä myös vaikuttaa. Mun äiti oli 70-luvun ja 80- luvun alun nuori, mutta kaupunkilaisen teinielämän ja interreilaamisen jne sijaan hytisi talvisin puuceessä, pääsi pesulle piharakennuksen saunaan kerran viikossa, nukkui siskonpetissä keittiön avattavassa puusohvassa ja haki vedet pihakaivosta.
Varmasti sekin vaikuttaa, että minä olin vahinkolapsi. Juoposta äijästä muistuttava pentu, joka jumitti parikymppisen nuoren naisen tuppukylään.
Äiti olikin tyytyväinen ja iloinen kun isäpuoli riepotteli minua hiuksista tai vaikka kuristi, sai pentu ansionsa mukaan. Minun vika oli sekin kun isäpuoli karkasi toisen naisen matkaan, olinhan niin s*atanan hankala ja mielenvikainen kakara. Monesti äiti vielä myöhemmin haaveillen puhui että olispa joku äijä talossa joka antais sinulle turpaan.
Menkoista kerroin itku kurkussa, olin onneksi jo 15-vuotias kun ne alkoivat. Äiti meni vaikeaksi. Siinä se. Minäkin sulloin siis 90-luvun lopussa vessapaperia housuihin, nyrkkipyykkäsin tahraisia alushousuja lavuaarissa koulun jälkeen ennen kuin äiti oli töistä kotiin ja jos oli rahaa (en saanut viikko- tai kuukausirahaa), ostin tamponit itse.
Sloggin toppimallisen yläosan sain joskus samoihin aikoihin. En koskaan rintsikoita tai edes toista toppia. Alushousuissani oli reikiä ja se toppikin lopulta repesi kainalosta mutta pakko oli pitää, ei ollut muuta. Ala-asteella lähestulkoon itkin hiihtotuntien jälkeen kun liian pieniin monoihin ei todellakaan mahtunut villasukkaa ja jalat olivat aivan jäässä. Ei se kylmyys sattunut vaan se kun jalat alkoivat luokassa seuraavalla tunnilla sulaa.
Se tehtiin selväksi, että yhtäkään poikaa ei kotiin raahata. Olen 34-vuotias enkä ole vieläkään tuonut yhtään poikaa kotiin. En kehtaa. En halua. Voisin hyvin kuvitella äitini kommentit puhelimessa jälkikäteen. "Tuo luupääkö sua nyt sitten nussii" tms yhtä tasokasta. Suhteissa olen kyllä ollut, koskaan en ole niistäkään kertonut, pari äiti on saanut selville. Eka poikaystävä oli kun olin 18. Äiti kommentoi että tajuan kai että se haluaa minusta pelkkää pillua. Tarkkaa sanavalintaa en muista, mutta sävy oli tuo. Että kukaan ei voi musta pitää, haarovälini kusinen onkali vain kiinnostaa. Huorittelujakin tuli ja muistan äidin inhoavat katkeralla vastenmielisenä äänensävyllä laukomat "mitä s*atana sinäki sitä naamaas/tukkaas tahkoot" -kommentit kun lukioikäisenä aloin meikata ja muutenkin kaunistautua. Suihkuun ei useinkaan päässyt, koska vesilasku. Onneksi yksi kaveri antoi mun käydä pesulla luonaan. Deodoranttia en saanut koskaan.
Isästäni muistuteltiin ahkerasti. Olin esimerkki "virtasen suvun" surkeudesta. Isääni tullut luuseri. Öö, siis keski-ikäinen kyläjuoppo vs teini-ikäinen 9,5 keskiarvon tyttö, jepjep.
Äitini vihaa minun lisäkseni elämäänsä, edesmenneitä vanhempiaan, sisaruksiaan, siskopuoltani, nykyistä miesystäväänsä ja kaikkia ex-miehiään, pomoaan ja harvoja tstäviään. Kaikki ovat tyhmiä ja surkimuksia ja älykääpiöitä, taulapäitä, idiootteja, nuijia. Äiti pettyi kun pääsin yliopistoon. Hän oli jo sanonut minulle ettei minusta varmastikaan ole alalle jonne halusin, en varmaan jaksa enkä pärjää.
Äitini kielenkäyttö on aika ronskia. Juurikin tuo "s*atanan pennut" oli vakio. "Pfft, typerä kakara" toinen joka tulee soimaan päässäni koko ikäni. **ttu mikä älykääpiö. Haista se ja se. Mikäs sinä luulet olevas, pikkuämmä hyppii silmille vai? Pidä sinä pikkuämmä turpas kiinni. Mitä, pikkuämmä pillittää vai, ihan oikei, hahhahhhaa, voi luoja miten tyhmä kakara.
Itsetuntoni ei ole paras mahdollinen.