Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia selviytymissuunnitelmia teillä on, kun the narsistivanhempi kuolee tai hänen tukijapuolisonsa? Olen paljon miettinyt, pitäisikö vielä yrittää kontaktia vanhaan narsistiin, vai toiseen vanhempaan, tukijapuolisoon? Miten te käsittelette, omissa tunteissa, huonoja vanhempia kun he ovat iältään vanhuksia, muuten mikään ei ole muuttunut.
Olen aina ajatellut, että voisin olla "narsistinhoivaaja-isäni" kanssa enemmän tekemisissä, jos narsistiäitini kuolee ensimmäisenä. Mutta kun pari vuotta sitten katkaisin välit äitiini - isäni hylkäsi lähes täysin minut. Se oli paha isku, koska ajattelin aina, että hän kuitenkin tavallaan rakastaa minua. Että hän ei vain niissä olosuhteissa pysty parempaan. Ja nyt olen hänelle ilmaa. Olen 50 v nainen ja kai minun on vain otettava lusikka kauniiseen käteen: äitini ei ole koskaan rakastanut minua ja isäkin lopulta hylkäsi.
Siskoni on jonkin verran tekemisissä äitini kanssa. Äitini oli sitten kehunut siskolleni miten ex-miehelläni on ihana ihminen nykyään puolisona. Eipä siinä mitään, että exäni kohteli minua julmasti vuosikausia ja samoin tuo uusi nainenkin kun tuli kuvioihin. He ovat ihania ja minä en.
Äitini on syntynyt -45, olen kertonut hänestä enemmän jossain ketjun alkuvaiheessa.
Se että isäsi hylkäsi sinut katkaistessa välisi narsistiäitiisi, saattaa kertoa enemmän siitä että isäsi on täysin äitisi vallan alla. Niin narsistin tukijoukot, palvelijat ja jatkeet toimivat käytännössä, noudattavat narsistin "ohjeita". Kukaan muu ei saa narsistin mielestä olla tekemisissä häntä vastaan nousseen ihmisen kanssa, vaikka olisi kysymyksessä oman lapsen kaltoinkohtelu. Huolimatta vaikka kuinka hyvät välit olisi ollut muiden kanssa, kummasti yhtäkkiä isä, sisarukset ja sukulaiset "katoavat". Läpinäkyvää. Selvää on, ettei narsisti kerro totuutta vaikutuksensa alaisille, hän kertoo tapahtumat tehden itsestään säälittävän, kaunistellen omia tekojaan ja sanojaan. Ei koskaan kerro, että se oli hän joka aloitti uhriaan ja hänen läheisiään piikittämällä, haukkumalla, varastaen, tuhoten, jättää ne aina kertomatta. Kertoo vain muille, että "miten sillä tavalla kehtasi minulle sanoa", kun kaltoinkohdeltu kerrankin sanoo vastaan edes sanoin "en jaksa kuunnella haukkumista, mikä sua vaivaa, miksi aina teet mulla pahaa!". Narsisti kääntää tämän mustasta valkoiseksi puhumalla muille "haukkui minut pystyyn, vaikka kaikkeni olen yrittänyt, nyyh".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini on syntynyt -44, ja aikalailla samanlaisia ongelmia meilläkin on ollut äiti-tytär-suhteessa, kuin muillakin tässä ketjussa kirjoittaneilla. Koen olevani suorastaan pysyvästi vahingoittunut lapsuuteni takia, ja tuota vähän tukevat ne psykiatriset diagnoositkin joita minulle on lätkitty. Äitini on muuttunut paljon kiltimmäksi vanhetessaan, mutta yhä on pahuksen vaikeaa saada kontaktia, tulla ymmärrettyksi, kuulluksi, jne. Välttelen äitiäni aika paljon, vie niin paljon voimia olla tekemisissä.
Tiedättekö äitinne äidistä? Minun äitini äiti oli hirmu - tyhmä ja aggressiivinen, väkivaltainen moukka. Siitä olen kiitollinen, että äitini antoi minulle paljon enemmän mitä itse sai.
Tiedän. Maailman hyväsydämisemmät isovanhemmat, pidin itselleni heitä vanhemmuuden esimerkkinä, kiitos ja kunnia heille. Äitini oli lellitty, arvosteli omia vanhempiaan ikävästi, rahanhimoinen kaunotar, ei äiti. Yleinen reaktio on näihin äiteihin yrittäessä ottaa kontaktia, miten vahingoittivat lapsiaan, torjuminen, haukkuminen, lapsellinen suhtautuminen sinällään. Kaikkia yhdistää vastuuttomuus äitiyden empatiasta tai oikeammin empatiamattomuudesta lastaan kohtaan.
Joskus mietin, että voisiko isältä kysyä sitten, kun hän makaa lääkkeissä vanhainkodissa, miksi ei puolustanut minua.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa mutta isäni puolelta. Hänelle oli selkeästi vaikeaa se että kasvoin naiseksi. Joskus sanoin kampauksestani että hyi helvetti, kun olin sairas hoki että mitä sitä kulkee puolialasti poikien perässä. Jos veljeni oli sairas, asenne oli ihan erilainen, lähinnä että miksi ne tulee kouluun puolikuntosena ja tartuttaa.
Vanhempani ovat nyt vanhoja ja minulla on hyvät välit heihin, äitiini erinomaiset. Isän koen vähän riippana, vaikka välit ovat hyvät nuo nuoruuden muistot kaihertavat.
Hyvä, että välinne on hyvät, se on parasta. Moni meistä kärsii edelleen, varmaan vanhuuden päivillemme asti äidin katkeruudesta, kun tytär on kauniimpi ja pärjää elämässä, ilman riippuvuutta vanhempiinsa. Lapsesta tytöksi kasvun aikana koimme eriskummallisen suhtautumisen äidin puolelta, vaikka ei kulkenut poikien perässä, vaatteita ei saanut, ripsivärin käyttäminen murrosiässä aiheutti huoraksi haukkumisen, viikottain. Yläasteella tytöt meikkasivat enemmänkin, minä vaan pelkäsin. Ostin itse uikkarini kesäisin, voi sitä halveksuvan katseiden määrää, mitä äitini minuun loi, kun minulla oli peittävät sporttiset siniset uikkarit. Ei ole normaalia ei. Parturiin tai kampaajalle kotona ei ikinä minua laitettu, leikkasin itse murrosiässä hiukseni. Lapsena tukkani oli suora ja pitkä, silloin äiti leikkasi sen joskus, en edes muista. Äiti ei koskenut hiuksiini, eikä minuun mitenkään. Luunappia antoi ja muutoin delegoi isän tekemään rajumpaa fyysistä väkivaltaa syystä että ruumiini muuttui naisellisemmaksi. Olin silti luuranko (kun ei saanut syödä kotona), mutta ei niin lapsen näköinen, ehkä vyötärö erottui kylkiluiden kasvaessa ja vatsan ollessa olematon. Perspakaroihin tuli inan jotain pituudenkin kasvaessa. Siinä se, oli liikaa äidille. Mitäköhän se odotti lapsen kasvaessa.
Nostan tätä tärkeää aihetta jälleen ylöspäin.
En yleensä puhu normaaleissa perheissä kasvaneille kavereille / tutuille äidistäni, juurikin siksi ettei normaalien, rakastavien vanhempien lapsi voi tätä ymmärtää - miten voisikaan?
Elämme omassa perheessäni ruuhkavuosia työurien ja kahden päiväkoti-ikäisen lapsen kanssa ja usein tuntuu olevan muille silmiinpistävää, ettei meillä ole isovanhempia auttamassa millään tavalla. Mieheni ihanat vanhemmat ovat valitettavasti jo kuolleet ja minun äitini on narsistinen jääkuningatar, isäni reppana ressukka joka kutistuu ja melkein hukkuu varjoihin dominoivan vaimonsa varjossa.
Koska tämän asian selittäminen veisi todella pitkään ja olisi todella hankalaa, olen alkanut vastata kyselijöille, että vanhempani ovat alkoholisteja. Tämän jälkeen saan vain myötätuntoa ja kukaan ei kyseenalaista valintaani poistaa vanhempani omasta ja lasteni elämästä - eikä varsinkaan vetoa siihen "mutta hän on ainoa äitisi, kyllä pitäisi kestää ja antaa anteeksi ja ja ja". Toisin olisi, kertoisin hänen olevan ilkein ja julmin tapaamani ihminen ikinä ja suojelevani lapsiani häneltä. Pahan alkoholismin kaikki yleensä tuntevat ja ymmärtävät, aitoa ja puhdasta narsismia eivät. Molemmat sairaudet tosin paranevat yhtä huonosti. Joskus olen jopa huomannut toivoneeni, että äiti olisi julmuuden sijaan ollut alkoholisti, silloin hän olisi välittänyt ja rakastanut edes juopotteluputkien väliajoilla ja ilkeyteen olisi ollut syy: alkoholi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko tämän jo joku vinkannut, mutta halusin kaivaa tämän vanhan ketjun, sillä törmäsin tällaiseen kirjaan: Running on Empty - Overcome Your Childhood Emotional Neglect.
Koin pitkään oman lapsuuteni hyvänä, mutta vasta hiljattain aikuisena olen havahtunut siihen, että meillä ei kotona puhuttu tai näytetty tunteita lainkaan. Vanhempani olivat täysin kyvyttömiä ilmaisemaan hellyyttä tai ymmärtämään tunteitani. Esimerkiksi kuukautisiani otettu koskaan puheeksi, teini-ikäni syömishäiriö, masennus ja koulun lopettaminen kesken eivät herättäneet vanhemmissani mitään reaktiota. Vanhempani olivat todella kiireisiä töissä ja muualla, joten kasvoin oman onneni nojassa. He olivat myös erittäin varakkaita, joten perusasioista kuten ruuasta tai vaatteista ei ollut puutetta ja kotoa löytyi kaikki mukavuudet. Kuitenkin aikuiselämäni on ollut ongelmien täyttämää...
Tämä kirja ja sen käyttämä minulle uusi termi Childhood Emotional Neglect (CEN) räjäyttivät tajuntani. Pystyn samaistumaan kuvattuun aivan täydellisesti. Yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa elämässäni, ymmärrän itseäni!
Kirja esittelee 12 esimerkkitapausta, joissa vanhemmat eri tavoin ovat jättäneet lapsen tunteet huomiotta. Kirjan ote on ketään syyllistämätön ja se valottaa hyvin myös tunteettomien vanhempien taustoja ja auttaa ymmärtämään asiaa kokonaisuudessaan.
Kirjan loppupuolella on myös hyödyllisiä ja kehittäviä harjoituksia, joiden avulla omaa tilannettaan voi parantaa.
En voi ymmärtää, miten en ole törmännyt tähän termiin aikaisemmin etenkään tällaisessa maassa kuin Suomi, jossa näitä sukupolvia jatkuneita tunnevammaisia vanhempia lapsineen riittää.
Mutta, hyvät ihmiset, lukekaa kirja! Sain siitä itse irti niin paljon!
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko tämän jo joku vinkannut, mutta halusin kaivaa tämän vanhan ketjun, sillä törmäsin tällaiseen kirjaan: Running on Empty - Overcome Your Childhood Emotional Neglect.
Koin pitkään oman lapsuuteni hyvänä, mutta vasta hiljattain aikuisena olen havahtunut siihen, että meillä ei kotona puhuttu tai näytetty tunteita lainkaan. Vanhempani olivat täysin kyvyttömiä ilmaisemaan hellyyttä tai ymmärtämään tunteitani. Esimerkiksi kuukautisiani otettu koskaan puheeksi, teini-ikäni syömishäiriö, masennus ja koulun lopettaminen kesken eivät herättäneet vanhemmissani mitään reaktiota. Vanhempani olivat todella kiireisiä töissä ja muualla, joten kasvoin oman onneni nojassa. He olivat myös erittäin varakkaita, joten perusasioista kuten ruuasta tai vaatteista ei ollut puutetta ja kotoa löytyi kaikki mukavuudet. Kuitenkin aikuiselämäni on ollut ongelmien täyttämää...
Tämä kirja ja sen käyttämä minulle uusi termi Childhood Emotional Neglect (CEN) räjäyttivät tajuntani. Pystyn samaistumaan kuvattuun aivan täydellisesti. Yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa elämässäni, ymmärrän itseäni!
Kirja esittelee 12 esimerkkitapausta, joissa vanhemmat eri tavoin ovat jättäneet lapsen tunteet huomiotta. Kirjan ote on ketään syyllistämätön ja se valottaa hyvin myös tunteettomien vanhempien taustoja ja auttaa ymmärtämään asiaa kokonaisuudessaan.
Kirjan loppupuolella on myös hyödyllisiä ja kehittäviä harjoituksia, joiden avulla omaa tilannettaan voi parantaa.En voi ymmärtää, miten en ole törmännyt tähän termiin aikaisemmin etenkään tällaisessa maassa kuin Suomi, jossa näitä sukupolvia jatkuneita tunnevammaisia vanhempia lapsineen riittää.
Mutta, hyvät ihmiset, lukekaa kirja! Sain siitä itse irti niin paljon!
Oho! Uusi termi minullekin. Googlaamalla löytyi myös testejä, artikkeleita ja videoita aiheesta. Onko joku nähnyt kirjaa suomeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kirjavinkistä! Ostin sen juuri Amazon Kindlestä ja alan ahmia :). Terv. Nro 1763
Pulpahtipa yhtäkkiä mieleen. Oliko muilla tätä; aina kun sai jotain vähän kalliimpaa kivaa, jonkun pitkään toivotun vaatteen/tavaran tms, se annettiin ikään kuin vähän vihaisena, heitettiin sängylle tai keittiön pöydälle ja saatteena oli aina lause ”älä sitten ole vähään aikaan pyytämässä mitään”. Tämän jälkeen äiti (joka hoiti kaikki tällaiset hankinnat) poistui heti paikalta johonkin toiseen huoneeseen puuhailemaan. Joulunakin tuotiin lahjat vähän äkäisenä jonkun sarkastisen heiton saattelemana. Tämä toistui aina ja se aina latisti osan siitä lahjansaamisen ilosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli. Lahjat ja harvat kehut annettiin happamana ja kitkeränä ja niistä piti olla hiljaa kiitollinen.
Onko kellään ollut sellaista, että kun sai syntymäpäivä- tai joululahjan joltain sukulaiselta, äiti haukkui lahjan? Lopulta en uskaltanut äidin nähden olla iloinen muilta saamistani lahjoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa, että löysin tämän ketjun!
Olen nyt itse äiti ja hoen lapselleni rakastan sinua ja olen todella empaattinen, ehkä jopa hieman liikaa, uuvun itse yösyötöissä, lapsi jo 2v, mutta haluan olla lapsen saatavilla koska itsestäni tuntuu etten saanut rakkautta.
Vanhempani kyllä auttavat ja ovat aina hankkineet kaikkea ja edelleen auttavat vaikka välimatka on pitkä, ja tulevat rahallisesti jos on tarve.
Mutta se rakkaus ja välittäminen ei näy jos rahaa ei lasketa. Pienenä muistan ainakin kaksi kertaa kun tuli remmistä muistaakseni kyllä äitikin itki.
Ei halauksia eikä kehuja, ei kiitos tai anteeksi sanoja, anteeksi sanaa ei ikinä, mistään. Ei mitä kuuluu kyselyjä ei aina edes erotessa moi-sanaa.
Olen aina toivonut että olisin adoptoitu.
Toivoin 14-vuotiaana että minulla olisi poikaystävä, jotta voisin pettää sitä (tervettä, tuedän), toivoin että pääsisin asumaan omaan kotiin.
Vaatteisiin annettiin raha mutta aina ne olivat väärän väriset/kokoiset/pituiset/jne, suht hyvin sain mennä nuorena mutta sen jälkeen oltiin vihaisia.
Oli toko jotain hyviäkin hetkiä mutta nuorena meillä ei naurettu eikä itketty, täysin tunteetonta tasapaksua.
En halunnut lapsia, en koskaan ole pitänyt lapsista, tein oman vähän silsi kun mies halusi ja toki pieni kiinnostus oli. Rakastan lastani enemmän kuin mitään, en halua antaa häntä mihinkään hoitoon, olen huomannut että koska en itse tuntenut rakkautta pienenä ja tunsin olevani vain taakka, ajattelin että lapsi olisi minullekin vain taakka. Tosin kävi, nautin lapseni kanssa olosta, hänen hymynsä on maailman kauneinta. Kumpa kaikki lapset olisivat rakastettuja.
Anteeksi nopeasti kirjoitettu.
Voimia teille kaikille! Kertokaa jos on joku ryhmä missä saataisiin vertaistukea!:)
Kirjoitin jo yhden mutta toi häpeä millä ne on kasvattanut, periaatteessa ei oo mitään sanottu suoraan, on vaan annettu ymmärtää tai vaiettu, esim seksi on selvinpäin hankalaa koska jotenkin se häpeä kumpuaa jostain. Häpesin jotenkin raskauttakin koska nyt ne tietää että oon harrastanut seksiä, toki on varmasti tiennyt aikasemminkin silti. Mutta oon kyllä tosi katkera, olin niin kateellinen beverly hills ja life goes on perheille, äidit ja tyttäret puhuivat ja isä oli lämmin, sai olla poikaystäviä ja juteltiin ja sai laittautua nätiksi.
Olisi ihanaa ku olisi joskus halattu ja joku kertonut että on kaunis. Ja että on arvokas. Se että saa jätkän pokattua ei loppupeleissä tunnu hyvältä, 10 vuotta luulin että se on siistiä ja sillon oon haluttu ja parempi kun muut.
Nyt ei oikein seksi innosta oman miehen kanssa kun se tuntuu jotenkin likaiselta tai että se kuuluu vain seksikkäille. Mies jaksaa kyllä seksikkääksi kehua mutta oma mieli sanoo että on riittämätön niin ei se paljoa auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten silmiä avaava ketju. Tunnistan nimittäin äidissäni (ja isässäni) samoja piirteitä, joita on monella muullakin.
Olen itse syntynyt vasta 80-luvun loppupuolella, mutta vanhempani ovat syntyneet 1950 vuoden molemmin puolen eli kuuluvat tässä ketjussa edustettuun vanhempien sukupolveen.
Isoin itse nyt varsinkin aikuisena vaivannut asia on juurikin tuo keskustelukulttuurin täysi puuttuminen koko lapsuuden ajan ja yhä nyt aikuisenakin. Keskustelu tahtoo rajoittua lähinnä säähän, sukulaisista juoruamiseen (vanhempieni puolelta. Itse en tästä niin välitä) ja muuhun turhaan. Silloin harvoin, kun olen yrittänyt nostaa jotain syvällisempää esiin, niin vastaanotto on ollut vaikea hiljaisuus. Tämä opettikin jo hyvin aikaisin, että kannattaa vaan pysyä hiljaa näistä asioista ja mun on oikeasti vaikea avautua keskustellessa oikeastaan kenenkään muunkaan kanssa nykyäänkään. Joko yrittäessäni avautua jaan liikaa liian nopeasti tai sitten en osaa avautua ollenkaan.
Myös meillä epäonnistumiset erityisesti oli vanhemmille vaikeita. Peittelin omia mokiani, sairauksiani ja muita vastaavia jo hyvin pienenä. Mieleen on jäänyt esim. kun olin n. 6-7 vuotias ja tipuin puussa kiipeillessäni puusta ja onnistuin siinä nyrjäyttämään ranteeni pahasti. Piilottelin tuota kipeää rannetta seuraavaan aamuun asti, jolloin se jomotti niin pahasti, että jäin kiinni asiasta. Vastaanotto oli (kuten jo tuolloin osasin arvata) toruja siitä, miten olin niin hölmö, että olin saattanut itseni tuollaiseen tilanteeseen. Vanhemmat kyllä aina huolehtivat tuollaisten jälkeen, että olen kunnossa, mutta torujen saattelemana, miksi välttelin viimeiseen asti asioiden paljastumista vanhemmille.
Myös seksuaalisuus ja menkat meillä ohitettiin olankohautuksella. Äitini kyllä hankki minulle siteitä ja rintsikoita, mutta asiasta ei hurjasti puhuttu ja itselle jäi fiilis, että nämä on asioita, joita pitää hävetä. Tämän vuoksi ylirunsaat menkkani jäivät ilman hoitoa, ja kärsin jatkuvista ylivuodoista, kun en osannut/halunnut pyytää äitiä järjestämään minulle lääkäriä asian suhteen. (Samoin teini-iässä alkanut selän paha akne jäi hoitamatta samoista syistä.) Yhä nykyäänkin, jos ostan esim. kondomeja, niin tunnen häpeää asiasta.
Mutta uskon kuitenkin, että vanhempani yrittivät parhaansa. Meitä mm. kannustettiin kouluttautumaan ja kotitehtäviä tehtiin vanhempien kanssa iltaisin yhdessä, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Vanhemmat halusivat antaa meille mahdollisuuden koulunkäyntiin, kun heillä ei sellaista nuorina ollut (piti mennä vaan nopeasti töihin ja elättää itseään). Saimme harrastaa, käydä lomamatkoilla ja vanhemmat maksoivat (kohtuulliset) vaateostokset ja muut vastaavat. Aina oli ruokaa kotona ja talo oli siisti. Teini-ikäisenä saatiin mopot/skootterit, joilla kulkea, kun asuttiin melko kaukana keskustasta (siihen asti meitä kyllä kuljetettiin mahdollisuuksien mukaan). Jne.
Nykyään välit vanhempiin on ihan hyvät. Se keskusteluyhteys ei edelleenkään ole erityisen syvällinen, enkä esim. osaisi sanoa mitä sairauksia meiltä suvusta löytyy (asia, joka pitäisi kyllä selvittää). En jotenkin jaksa uskoa, että tämä meidän välinen suhde tulee tästä enää miksikään muuttumaan eli yritän olla tyytyväinen tähän, mitä meillä on. Omia lapsia minulla ei ole, enkä välttämättä niitä tule hankkimaankaan. En tiedä osaisinko luoda omiin lapsiin syvemmän suhteen kuin minulla on vanhempiini. Yrittäisin ainakin, mutten tiedä pystyisinkö siihen.
Molemmat vanhempani ovat tuollaisia.
Toistaa itse lapsena kokemaansa tapaa kommunikoida. Lukossa ja tukossa itsensä kanssa. Kaikki omat tunteet tungettu jonnekin tosi syvälle ja eletään sellaista pintaelämää ja ollaan ylpeitä siitä kuinka ahkeria ollaan ja kuinka hyvin selvitään. Suorittajatyyppiä. Nostaa myös itseään ylös vähättelemällä muita, erityisesti omien lasten vähättely ja huonosti kohtelu saa jostain syystä oman olon tuntumaan paremmalta. Ilmeisesti saa siten kokea ylemmyyttä, olevansa parempi. Jossain kilpailu- /vihamielisyysasetelmassa omien jälkeläistensä kanssa. Ja saa siitä jotenkin oudosti voimaa. Ei halua opetella muuta tapaa.
No eihän tuo äiti nyt ihan normi äiti oo ollut. Lapsi tarvitsee aika paljon enemmän. Tottakai kaikki toivoo itselleen hyvän kunnioittavan ja välittävän äidin.
Vierailija kirjoitti:
Ainoa sukupolvi lapsissa, jossa on kuilu vanhempien rakkaudettomuudessa, on 60-70-80-luvulla syntyneitä lapsia kohtaan. Miksi? Omalta kokemukselta voin kertoa, että vanhempani välittävät enemmän silloin mammonasta, isovanhemmat lykkäsivät nopeimmlla toiminnoilla makaamaan muualle vastoin kuin isovanhememmat halusivat, lääkemömmöihin kuolemaan. Tämän kuvion kun näin nuorena, niin äiti totesi että ei itse halua koskaan sellaista kohtaloa. Vaikka itse lykkäsi äitinsä tuonne. Miten tähän voisi suhtautua? Isovanhempani eivät koskaan tehneet vastaavaa lapsilleen, eikä kenellekään. Enkä minäkään, en tule tekemään samaa äidilleni, mitä hän on tehnyt muille. Isovanhempani ovat kestäneet sodan ja sodan vaikutus on kuten muillakin, todellinen välittävyyys ja rakkaus lapsiin, sekä läheisiin. Luonnollista. Sodan jälkeen nuorisoon, eli 60-70- luvulla iski kyllä lähinnä seksuaalinen vapautuneisuus, joka on noiden piireissä tabu nykyään. Mutta varmasti muistavat, miten kourittiin ja pantiin omien lasten edessä, jota ei ikimaailmassa tehneet isovanhempamme, emmekä me.
Sitä mitä isovanhemmat ovat olleet meille lapsenlapsille niin sitä he eivät ole olleet välttämättä omille lapsilleen, eli meidän -40 luvulla syntyneille vanhemmille.
Tunnekylmyys, seksuaalisuuden häpeä ja niin monet muut tässä mainitut asiat ovat peruja tuolta sodan jälkeisestä kasvatuksesta. Silloin piti pärjätä ja olla itkemättä pieniä asioita. Vanhemmilla eli niillä isovanhemmilla oli muutakin puuhaa ja murhetta kuin kuunnella omien lastensa asioita.
Minulla on hyvin pitkälti samoja kokemuksia kuin sinulla. Äitini oli ivallinen, kun kerroin kuukautisista. Kaikki seksiin liittyvä oli häpeän varjostamaa. Eräänä aamuna lähdin lukioon, kun jostain syystä pikkuhousunsuoja oli liimautunut hameeseen kiinni. Kun hän huomasi sen, hän ivallisesti pilkkasi minua ja naureskeli aionko lähteä kouluun pikkuhousunsuoja hameeseen liimautuneena. Äiti levitteli naapureille ja sukulaisille terveystietojani jopa koulukaverit tiesivät terveystietojani joita ei kukaan muu voinut tietää kuin äiti.
Taloudellinen tuki niin hygieniatuotteisiin kuin vaatteiden hankintaan loppui murrosiässä. Jouduin hankkimaan vaatteet omista säästöistäni tai omalla työllä ansaitusta palkasta. Joskus jouduin omista säästöistä ostamaan itselleni ja veljelleni ruokaa, koska äiti ei halunnut tehdä meille ruokaa.
Tutulta kuulostaa mutta isäni puolelta. Hänelle oli selkeästi vaikeaa se että kasvoin naiseksi. Joskus sanoin kampauksestani että hyi helvetti, kun olin sairas hoki että mitä sitä kulkee puolialasti poikien perässä. Jos veljeni oli sairas, asenne oli ihan erilainen, lähinnä että miksi ne tulee kouluun puolikuntosena ja tartuttaa.
Vanhempani ovat nyt vanhoja ja minulla on hyvät välit heihin, äitiini erinomaiset. Isän koen vähän riippana, vaikka välit ovat hyvät nuo nuoruuden muistot kaihertavat.