Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Olen syntynyt 70-luvulla, äitini 50-luvulla. Kun kuukautiset alkoivat, äiti kuvitteli, että pärjään pikkuhousunsuojilla. Niitä meillä oli aina, koska äitikin käytti niitä. Äidillä oli kierukka, joten eihän hänellä mitään kunnon vuotoa ollutkaan. No mullepa ei riittänyt ja kun rahaa ei saanut, jouduin käyttämään vessapaperia. Jos halusi, että se piti pidempään kuin minuutin, vessapaperia piti ottaa hirveä läjä. Tuntui epämiellyttävältä istua yms. Välillä tuli läpi ja pelotti nousta koulun penkiltä, että onko verinen tahra takapuolen alla. Yhdet rintsikat sain, niitä piti sitten käyttää aina. Olisin halunnut urheiluharrastuksiin urheiluliivit kuten joukkuekavereillakin oli, mutta enpä saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap:lle tämän ketjun aloittamisesta ja kaikille jo tähän vastanneille.
aivan uskomatonta, aivan samat jutut meillä. Äiti -43, minä -74 ja siskoni -69.
Tunnistan näistä niin monta. Kun kuukautiseni alkoivat, meni vuosi ennen kuin kerroin niistä äidilleni (kellekään). Äitini kertoi, missä siteitä on - niitä paksuja tietenkin - ja asia oli käsitelty. Uskomatonta, että tämä ei ollutkaan vain minun äitini vajavaisuutta/häpeää vaan "yleinen käytäntö". Rintaliivit varastin äitini kaapista, kai hän sen huomasi mutta ei koskaan sanonut mitään. Pakkohan se on huomata! Alkaa oikein suututtaa nyt kun kirjoitan tätä ja mietin asiaa. Myöhemmin käytin omia rahojani siihen että hankin lisää rintsikoita. Niiden ostaminenhan oli tajuttoman noloa mutta minkä teit, koulun jumppatunneilla ei kehdannut vaihtaa vaatteita niissä äidiltä otetuissa.
on myös nuo muut, tunnekylmyys, painosta huomauttelu - kehuu aina omaa houkuttavan, tutuille ja tuntemattomille, ja huomauttelusta ylipainoisten painosta. Moukkamaista, noloa.
Rakastaa ruoalla, syö itse vähän, meillä jos kyläilee ja tarjotaan ruokaa usein ei ota. Loukkaantuisi verisesti jos tekisimme hänelle saman. Leikkii marttyyriä, saa kolareita, ei todella pyydä anteeksi. Suhtautuu kaikkeen negatiivisesti, aina arvostelee muita. Kun olen hänen seurassaan, huomaan kuinka mielialani synkistyy. Argh!
Ja tuo sydänkohtauksella uhkailu "nyt ottaa sydämestä". Varmaan 30 ensimmäistä vuottani pelkäsin että hän kuolee sydänkohtaukseen. Ja hänellä on tutkitusti terve sydän.
Ei koskaan leikkinyt meidän kanssa. Erona näihin aiempiin meillä ei huoriteltu tms.
aiempia kompaten, huh huh.
Minua huvittaa että useampi on maininnut äidin ”sydärikohtauksista”. Luulin että tämä on vain oman äitini tapa syyllistää. Tervehdys vaan teille kohtalotovereille! 😅
Aika usein teini-ikäisenä jos meille tuli erimielisyyttä tai en toiminut jossain asiassa kuten äiti halusi, alkoi häntä heti rinnasta ottaa tai tuli rytmihäiriö. Kerran jopa lyyhistyi maahan ja sieltä huuteli että yritätkö sinä tappaa minut. Äiti oli tässä vaiheessa n. 50-vuotias.
Oli aika pelottavaa, kun oikeasti otin nämä todesta, syyllistyin ja pelkäsin että äidin sydän pettää.
Viimeksi tällainen kohtaus tuli äskettäin kun olin lasten kanssa äitini luona. Äiti tiuski kohtuuttoman rumasti nirsoilevalle 4-vuotiaalle ja tällä kertaa pidin puoleni. Sanoin että huomaan että hän on väsynyt ja kärttyinen, ja voisi sanoa suoraan jos ei jaksa olla lasten kanssa sen sijaan että tiuskii pikkuasioista. Vika oli kuitenkin hänestä minun kasvatuksessani. Ja yllättäen kritiikkini seurauksena tuli taas vanha klassikko: nyt puristaa rinnasta. Olimme menneet äitini luokse koska hänen piti ottaa lapset hoitoon ja minun tehdä töitä, mutta hän makasikin lepäämässä.
Illalla hän kuittasi episodin sanomalla että taisi hänellä sittenkin olla verensokeri vähän matalalla. Harvinaista että pystyi edes hieman analysoimaan kilahduksensa syytä! Jotain kehitystä on kyllä tapahtunut sen jälkeen kun olen alkanut itse puhua suoraan tunteistani. Kerran äiti jo totesi että ei hän osaa keskustella mistään, kun ei hänenkään kotonaan keskusteltu, koko ajan vaan tehtiin kauheasti asioita. Oli siis selvästi miettinyt asiaa. Ennen vain suuttui ja sanoi että pitääkö niitä vanhoja asioita kaivella, jos yritin keskustella jostain perheemme asioista.
Äidin käsitys on se että en laita lapsille rajoja, mikä ei ole totta. Keinot vain ovat toiset. Koitan välttää häpäisemistä enkä tukista tai lukitse pimeään vaatehuoneeseen kuten äitini minulle teki. Väsyneenä tai stressaantuneena äidin toimintatavat meinaavat minullakin nousta pintaan selkäytimestä. Nykyään osaan vetäytyä hetkeksi omaan rauhaan ja se menee ohi.
Äitini on lapsille Jekyll ja Hyde -tyyppinen mummo. Välillä ihana ja osallistuva, sitten tulee puun takaa skitsahdus. Mielelläni en enää jätä lapsia hänelle niin että itse en ole mukana. Alkaa hänellä olla jo ikääkin yli 70 eli ei ehkä jaksa lasten kanssa. Mutta sanoisi sen suoraan passiivisaggressiivisuuden sijaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap:lle tämän ketjun aloittamisesta ja kaikille jo tähän vastanneille.
aivan uskomatonta, aivan samat jutut meillä. Äiti -43, minä -74 ja siskoni -69.
Tunnistan näistä niin monta. Kun kuukautiseni alkoivat, meni vuosi ennen kuin kerroin niistä äidilleni (kellekään). Äitini kertoi, missä siteitä on - niitä paksuja tietenkin - ja asia oli käsitelty. Uskomatonta, että tämä ei ollutkaan vain minun äitini vajavaisuutta/häpeää vaan "yleinen käytäntö". Rintaliivit varastin äitini kaapista, kai hän sen huomasi mutta ei koskaan sanonut mitään. Pakkohan se on huomata! Alkaa oikein suututtaa nyt kun kirjoitan tätä ja mietin asiaa. Myöhemmin käytin omia rahojani siihen että hankin lisää rintsikoita. Niiden ostaminenhan oli tajuttoman noloa mutta minkä teit, koulun jumppatunneilla ei kehdannut vaihtaa vaatteita niissä äidiltä otetuissa.
on myös nuo muut, tunnekylmyys, painosta huomauttelu - kehuu aina omaa houkuttavan, tutuille ja tuntemattomille, ja huomauttelusta ylipainoisten painosta. Moukkamaista, noloa.
Rakastaa ruoalla, syö itse vähän, meillä jos kyläilee ja tarjotaan ruokaa usein ei ota. Loukkaantuisi verisesti jos tekisimme hänelle saman. Leikkii marttyyriä, saa kolareita, ei todella pyydä anteeksi. Suhtautuu kaikkeen negatiivisesti, aina arvostelee muita. Kun olen hänen seurassaan, huomaan kuinka mielialani synkistyy. Argh!
Ja tuo sydänkohtauksella uhkailu "nyt ottaa sydämestä". Varmaan 30 ensimmäistä vuottani pelkäsin että hän kuolee sydänkohtaukseen. Ja hänellä on tutkitusti terve sydän.
Ei koskaan leikkinyt meidän kanssa. Erona näihin aiempiin meillä ei huoriteltu tms.
aiempia kompaten, huh huh.
Minua huvittaa että useampi on maininnut äidin ”sydärikohtauksista”. Luulin että tämä on vain oman äitini tapa syyllistää. Tervehdys vaan teille kohtalotovereille! 😅
Aika usein teini-ikäisenä jos meille tuli erimielisyyttä tai en toiminut jossain asiassa kuten äiti halusi, alkoi häntä heti rinnasta ottaa tai tuli rytmihäiriö. Kerran jopa lyyhistyi maahan ja sieltä huuteli että yritätkö sinä tappaa minut. Äiti oli tässä vaiheessa n. 50-vuotias.
Oli aika pelottavaa, kun oikeasti otin nämä todesta, syyllistyin ja pelkäsin että äidin sydän pettää.
Viimeksi tällainen kohtaus tuli äskettäin kun olin lasten kanssa äitini luona. Äiti tiuski kohtuuttoman rumasti nirsoilevalle 4-vuotiaalle ja tällä kertaa pidin puoleni. Sanoin että huomaan että hän on väsynyt ja kärttyinen, ja voisi sanoa suoraan jos ei jaksa olla lasten kanssa sen sijaan että tiuskii pikkuasioista. Vika oli kuitenkin hänestä minun kasvatuksessani. Ja yllättäen kritiikkini seurauksena tuli taas vanha klassikko: nyt puristaa rinnasta. Olimme menneet äitini luokse koska hänen piti ottaa lapset hoitoon ja minun tehdä töitä, mutta hän makasikin lepäämässä.
Illalla hän kuittasi episodin sanomalla että taisi hänellä sittenkin olla verensokeri vähän matalalla. Harvinaista että pystyi edes hieman analysoimaan kilahduksensa syytä! Jotain kehitystä on kyllä tapahtunut sen jälkeen kun olen alkanut itse puhua suoraan tunteistani. Kerran äiti jo totesi että ei hän osaa keskustella mistään, kun ei hänenkään kotonaan keskusteltu, koko ajan vaan tehtiin kauheasti asioita. Oli siis selvästi miettinyt asiaa. Ennen vain suuttui ja sanoi että pitääkö niitä vanhoja asioita kaivella, jos yritin keskustella jostain perheemme asioista.
Äidin käsitys on se että en laita lapsille rajoja, mikä ei ole totta. Keinot vain ovat toiset. Koitan välttää häpäisemistä enkä tukista tai lukitse pimeään vaatehuoneeseen kuten äitini minulle teki. Väsyneenä tai stressaantuneena äidin toimintatavat meinaavat minullakin nousta pintaan selkäytimestä. Nykyään osaan vetäytyä hetkeksi omaan rauhaan ja se menee ohi.
Äitini on lapsille Jekyll ja Hyde -tyyppinen mummo. Välillä ihana ja osallistuva, sitten tulee puun takaa skitsahdus. Mielelläni en enää jätä lapsia hänelle niin että itse en ole mukana. Alkaa hänellä olla jo ikääkin yli 70 eli ei ehkä jaksa lasten kanssa. Mutta sanoisi sen suoraan passiivisaggressiivisuuden sijaan.
Lisäyksenä vielä että äitini on syntynyt 40-luvulla ja itse olen nelikymppinen. Tämä keskustelu oli hyvä löytö. Tunnistin monta muutakin juttua, joiden aiemmin ajattelin liittyvän vain omaan äitiini. Puhumattomuus, varsinkin vaikeista asioista. Kyvyttömyys empatiaan ja lohduttamiseen. Rehkii hulluna kotitöissä ja sitten purkaa väsymystään muille tiuskimalla. Kaikki seksuaalisuuteen ja kehoon liittyvä häpeällistä. Rakkaus ei kuulu sanavarastoon. Rakastaa tekemällä ruokaa, siivoamalla ja ostamalla tarpeetonta tavaraa. Rajattomuus itsen ja tyttären välillä, joka on näkynyt esim päiväkirjan lukemisena ja asioihin puuttumisena vielä aikuisenakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo vääristyneet perhesuhteet ovat paljolti köyhyyden perintöä. Suomi oli vielä ennen sotia rutiköyhä kehitysmaa missä tavallinen rahvas oli aliravittua ja moni perhe eli äärimmäisessä köyhyydessä. Sitten on vielä sääty yhteiskunnan painolasti ja sotien traumat. Noiden vanhempien ikäluokkien autoritaarinen ajatusmaailma kumpuaa jostakin tuolta sääty yhteiskunnan ajoilta. Sellaista ehdottomuutta ja agressiivisuutta. Nykyään tuota vääristynyttä ajattelua tapaa vielä varsinkin maaseudun työväenluokan keskuudessa. Ei ryysyrannassa kasvanut tasapainoisia ihmisiä. Tietämättömyyttä, oppimattomuutta, sivistymättömyyttä, alkoholismia. Ei köyhyys jalosta ketään vaan synnyttää painolastin joka vääristää yhteiskunnan. Joku kirjoitti että ruotsalaiset näyttävät onnellisemmilta niin luulen että syy on Ruotsin aikaisemman teollistumisen ja kehittymisen hyvinvointivaltioksi joka katkaisi tuon jo sääty yhteiskunnasta alkunsa saavan kierteen.
Olet väärässä, ei ole rahallisesti köyhyyden perintöä. Päinvastoin, ovat rikkauden perintöä. Rikkaus joka tuli ilmaiseksi suurten sukupolvilta. Rikkaus oli heille mammona ja huoleton 70- luvulta lähtien vallitseva itsekeskeisyyden korostaminen. Kaikki lastenkasvatusohjeet ja lapsista välittäminen, sekä vanhuksista välittäminen loppui noihin aikoihin. Kotiliesi loppui, tuli tilalle vapautunut 70-luku, jota vanhemmat tietysti noudattivat. Suuret sukupolvet naureskelivat lapsen kehittyvällle persoonalle, koska sillä ei ollut väliä. Ruotsissa on ollut aina sivistytynytta kansaa, avoimempaa ja itsetunnoltaan vahvempaa. Kulttuuri. Meillä täällä, jonka itse luomme, on miljoona selitystä sille, miksi emme edes kykene puhumaan, keskustelemaan suoraan niille ihmisille, joille kuuluukin, perhesuhteista.
Kyllä oli myös rahallista köyhyyttä. Sodan jälkeen perheet olivat suuria, asumisolot puutteelliset, ruuastakin oli välillä pulaa. Hyvin vähin eväin sitä piti maailmalle lähteä, ei ne vanhemmat sen kummemmin osanneet neuvoa eikä varoitella.
Itse olen näitä parjattua 70-luvun äitejä, vaikea sanoa, miten sitä on onnistunut. Hyvät välit kyllä on lapsiin ja heidän perheisiinsä.
Karmeita kohtaloita monella on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa hyvä ketju. En ollutkaan ainoa, jolla kovia kokemuksia. Minulla on omia lapsia nyt ja tärkeimpiä asioita elämässäni on se, että välimme ovat lämpimät. Aika on eri nyt kuin 70-luvulla. Maksan mielelläni lasteni menoja (ovat opiskelijoita). Itse en saanut kotoa rahaa mihinkään. Jos pyysin rahaa, ihmeteltiin, mihin sitä tarvitsen, koska kaiken, mitä tarvitsen, saan talosta (vaatteet, ruuan). Olisin halunnut ostaa vaikka jäätelön tai huulirasvan. On itsestäänselvyys, että opiskelin ammatin opintolainalla. Vähättely oli uskomatonta, miten olenkaan siitä selvinnyt! Pilkallista naurua päin naamaa. Kaikki asiani kerrottiin laajalle suvulle. Tähän kun lisätään vielä ahdistava uskonnollisuus, niin painajainen on valmis.
Vierailija kirjoitti:
Olen etääntynyt hänestä hyvinkin paljon, pidän sivistyneet välit, käyn tapaamassa muutaman kerran vuodessa ja soitan harvakseltaan. Mielenkiintoista on, että äitini ei ole koskaan ottanut asiaa puheeksi tai kyseenalaistanut käytöstäni. Hän selittää aina minulle puolestani, miten minulla on varmasti niin kiire, että siksi en ehdi käymään. Hän tietää minun käyvän useammin anoppini luona (ihana ihminen), mutta ei ole koskaan nähnyt ristiriitaisuutta tässä asiassa. En tiedä, eikö hän ymmärrä oman käytöksenä osuutta tässä asiassa vai onko asia niin suuri peikko, että hän välttää asian ajattelemista.
Eiköhän äitisi toimi ihan samalla tavalla kuin sinäkin. Hänkin haluaa pitää ne sivistyneet, etäiset välit ennemmin kuin ei välejä kumminkaan. Ehkä siinä hänen hokemassaan selityksessä on rivien välissä piilotettuna sellainen viesti, että hän on iloinen kun käyt eikä millään tavalla vihainen tms. kun et ole käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerran äiti jo totesi että ei hän osaa keskustella mistään, kun ei hänenkään kotonaan keskusteltu, koko ajan vaan tehtiin kauheasti asioita. Oli siis selvästi miettinyt asiaa.
Tämä on varmaan todella osuva toteamus ja selittää paljon, jos äitienne käytöksen syitä haluatte yrittää ymmärtää. He ovat kasvaneet ahkeruutta korostavassa kodissa ja aikakaudessa. Muutama vuosikymmen sitten pidettiin laiskuuden merkkinä, jos naisihminen istui "tyhjin käsin". Sohvalla sai siis illalla istua, jos teki jotain hyödyllistä kuten käsitöitä - ei vain ollakseen jouten tai levätäkseen.
Ehkäpä heidän sukupolvensa on kasvatettu niin, että naisen/äidin täytyy kotona uutterasti siivota ja laittaa ruokaa sen sijaan että vaikkapa leikkisi lastensa kanssa saati "vain" rupattelisi lasten kanssa. Ennen perheissä yhdessäolo oli paljon sitä, että tytöt otettiin mukaan opettelemaan naisten töitä ja pojat miesten töitä. Tätä taustaa vasten kun ajattelee, niin se perheen eteen siivoaminen ja ruuan laittaminen ehkä oli/on heidän sisäistämänsä tapa osoittaa rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Nuo vanhempien täysin tyhjät keskustelut ja omituinen voitonriemuinen asioiden salailu, niin tuttua! Ei sitä puhumisen tapaa voi edes kuvailla sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Tosi outo mairea tunnelma, kaikki puhe pelkkiä katkelmia ja vihjailua, jotain hirveän kohtalokasta on tapahtunut joskus ja nyt siihen viitataan mutta ei missään tapauksessa voida sanoa, mistä kenkä puristaa. Tyhjiä keskusteluja käytiin myös silloin, kun vanhemmat luulivat, ettemme me lapset kuule. Salailu ei siis ollut lasten suojelua lapsille sopimattomilta asioilta (lapsille sopimattomat asiat kyllä puitiin irstaasti lasten aikana).
Olin joskus yötä luokkakaverilla, jolla oli normaalit vanhemmat. Iltapalalla minultakin kysyttiin, oliko päivä ollut kiva ja mitä suunnitelmia minulla oli seuraavalle. Me istuimme pöydän ympärillä kasvokkain, ja luokkakaverini vanhemmat katsoivat minua silmiin, puhuivat minulle kokonaisia lauseita, odottivat vastaustani ja oikeasti juteltiin! Me kaikki juteltiin, oikeista asioista! Se oli voimakas kokemus minulle silloin lapsena. En saanut yöllä unta, kun mietin sitä. Minulla oli kauhea olo, koti-ikävä ja syyllisyys siitä, että olin lähtenyt yökylään. Ajattelin, että vanhemmat saavat tietää, että olen jutellut tavallisesti, ja soittavat luokkakaverilleni ja haukkuvat minut, enkä enää ikinä saa kokea samaa. (Myöhemmin olen kokenut täsmälleen saman tunteen, kun elin väkivaltaisessa suhteessa mutta sain viettää pienen loman toisen, tosi ymmärtäväisen miehen kanssa. On hirveintä maailmassa tuntea itsensä niin mitätöidyksi, että palaisi mieluummin mitätöijän luo kuin jäisi uuteen onnen ja tasapainon tilaan.)
Minua ja asioitani ei koskaan kuunneltu kun olin lapsi ja nuori. Päälleni puhuttiin ja alettiin vain puhumaam muita asioita. Siihen osallistui myös sisarukset.
No seurauksena opin että pitää puhua nopeasti että ehtii sanoa. Olen vasta aikuisena tajunnut asian ja yrittänyt päästä eroon nopeasta puhetyylistä.
Työskentelen nuorten parissa ja tunnistan tuon puhetyylin. Silloin hidastan tahtia ja asiaa nuoren kanssa jotta hän pystyy luottamaan ja keskittymään asiaan eikä siihen että pitää kiireellä puhua jotta tulisi kuulluksi.
Vanhempani ja sisarukseni puhuvat vieläkin päälleni. Yksi sisar ihmettelee kun en enää nykyään soittele. No en tietenkään kun en saa edes silloin puhua rauhassa vaan hän puhuu päälle ja vaihtaa aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen etääntynyt hänestä hyvinkin paljon, pidän sivistyneet välit, käyn tapaamassa muutaman kerran vuodessa ja soitan harvakseltaan. Mielenkiintoista on, että äitini ei ole koskaan ottanut asiaa puheeksi tai kyseenalaistanut käytöstäni. Hän selittää aina minulle puolestani, miten minulla on varmasti niin kiire, että siksi en ehdi käymään. Hän tietää minun käyvän useammin anoppini luona (ihana ihminen), mutta ei ole koskaan nähnyt ristiriitaisuutta tässä asiassa. En tiedä, eikö hän ymmärrä oman käytöksenä osuutta tässä asiassa vai onko asia niin suuri peikko, että hän välttää asian ajattelemista.
Eiköhän äitisi toimi ihan samalla tavalla kuin sinäkin. Hänkin haluaa pitää ne sivistyneet, etäiset välit ennemmin kuin ei välejä kumminkaan. Ehkä siinä hänen hokemassaan selityksessä on rivien välissä piilotettuna sellainen viesti, että hän on iloinen kun käyt eikä millään tavalla vihainen tms. kun et ole käynyt.
Hyvä huomio ja voi hyvinkin olla totta. Surullista tässä on se, että olen useita kertoja yrittänyt sivistyneesti ja aikuismaisesti avata tätä asiaa ja kertoa, miten olen kokenut lapsuuden. Uskon, että asian läpipuiminen olisi avain nykyistä parempaan äiti-tytärsuhteeseen. Tähän äidilläni ei kuitenkaan ole valmiuksia, vaan hän joko systemaattisesti kieltää tuntemukseni tai alkaa selittää, miten asiat johtuvat tämän hetkisestä elämäntilanteestani. Todennäköisesti hänen keskustelukykynsä eivät oikein edes riitä sellaiseen pitkään ja monitahoiseen keskusteluun, jota tämä asia vaatisi. Olen todennut, että tämä on asia, jonka kanssa minun pitää vaan elää.
Olen kirjoittanut tänne joskus vuosi sitten. Äitini 40-luvulla ja minä 60-luvulla syntynyt. Meillä ei koskaan saanut näyttåä tunteitaan piti olla kuin puu-ukko joka ei tunne mitään. Jos joku tunne putkahti vahingossa esiin niin voi sitå pilkan ja huvituksen määrää. Koskea ei saanut mitä nyt äiti tukisti.
Nyt äitini oli sitten saanut päähänsä että kun te sisarukset ja lapsenlapset tapaatte niin ottakaa semmoinen tapa että halaatte. Mikä vitsi! Me jotka on opetettu keskenään ettei kosketa.
No sitå äitini ei tiedä ettå me halaamme mieheni ja aikuisten lasten ja heidän puolisoidensa kanssa aina kun tapaamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asia, joka eniten äidin "kasvatuksessa" häiritsee ja jonka valitettavasti olen sisäistänyt niin, että siitä on mahdoton päästä eroon, kiteytyy kauhistelevalla äänensävyllä lausuttuun "miten sie muka pärjäät". Lukion alussa harkitsin vakavasti yliopisto-opintoja Englannissa, mutta sen sijaan, että vanhempani olisivat auttaneet etsimään tietoa käytännön asioista, äiti teki kaikkensa iskostaakseen päähäni sen, etten missään tapauksessa pärjäisi yksin ulkomailla. Näitä esimerkkejä riittäisi. Aina vain "miten sie muka pärjäät" sen sijaan, että olisi OPETETTU pärjäämään. Tämän asenteen takia olen jäänyt jotenkin araksi tekemään asioita yksin (ihan alkaen erilaisille harrastuskursseille osallistumisesta) - kun on jatkuvasti vihjailtu, etten kuitenkaan pärjäisi. Osaisiko joku kyökkipsykologi neuvoa, miten tästä sisäistetystä "et kuitenkaan osaa / pärjää" -viestiä huutavasta äänestä pääsisi lopullisesti eroon?
Tämä! Mä edelleen 34-vuotiaana lisensiaattina ihmettelen miten osaankaan ajaa autoa ja vieläpä kaupungissa ja kuinka olen ihan lentokentällä osannut toimia ja päässyt kohdemaahan ja kohdemaassa vieläpä löytänyt keinon päästä hotellille. Tavallisia asioita, joista suoriutuu kuka tahansa normaaliälyinen aikuinen ja moni teinikin, mutta minulla meni pitkään oppia uskomaan, että minä pystyisin...Mennessäni kolmekymppisenä asuntolainaneuvotteluihin olin ihan paniikissa, pyysin jo tuttavaanikin tueksi ja turvaksi mukaan kun ajattelin etten yksin pärjää. (Lopulta menin yksin ja pärjäsin, ei se ollutkaan yhtään pelottavaa tai vaikeata.)
Olen ihan sairaan epävarma.
Meillä vielä enemmän kuin pärjäämisestä puhuttiin jaksamisesta. Mitenköhän sie jaksat lukea ja opiskella, jaksatkohan sie niitä tenttejä, jaksatkohan sie kummiskaan sellasta rankkaa työtä, et sie varmaan jaksa, se on siulle liian raskasta kyllä.
Äitini myös kokee jonkunlaista viehtymystä kurjuuteen, minulle ainakin suosittelee sitä. Edellä mainittu asuntokin olisi jostain käsittämättömästä syystä pitänyt ostaa paikallisesta slummista huonojen kulkuyhteyksien takaa tai naapurikunnan tuppukylästä. En kai ole riittävän hyvä kivaan ja arvonsa säilyttävään keskusta-asuntoon. Vasta viime aikoina olen myös tajunnut, että voisin ostaa uudehkon hyvän auton enkä ajaa koslalla joka lähtee pihasta kerran kuussa hinausautolla. Mulle on aina ollut niin selvää, että kaverimi asuvat kivoissa kämpissä ja ajavat siistikuntoisilla autoilla, mutta mulle kuuluu ja mun pitää tavoitella vain välttävää, vähän surkeata, vähän huonompaa.
(En ole kiinnostunut autoista, tuli vaan mieleen. Ehkä kun äidin mielestä jo ajokortin hankkiminen ylipäätään oli niin kuohuttavaa.)
Voi kuinka tuttua ja kuinka vaikeaa on päästä eroon siitä että minä en tarvitse ja ansaitse mitään ja meneeköhän tämä kuitenkin pieleen. Ostimme mieheni kanssa aivan tuliterän kerrostaloasunnon. Äitini mökötti asiaa monta kuukautta kun olisihan se joku kämänen murju sopinut minulle paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on syntynyt 50-luvulla. Sinänsä rento, seurallinen, sosiaalinen ja avoin ihminen, jolla on laaja tuttavapiiri ja niin edelleen.
En muista, että minulle olisi koskaan sanottu, että vanhempani rakastavat minua. Kehuja ei saatu kuin hyvistä koenumeroista (alle 9 tuli jo ihmettelyjä, että miksei mennyt paremmin). Ei mitään tsemppausta, koskaan ei sanottu, että olet hyvä juuri noin, osaat kyllä, kaikki menee hyvin. Näin aikuisena pidän itseäni kelpaamattomana, olen varma ettei minusta pidetä enkä usko että kukaan voisi parisuhteessakaan rakastaa minua. Nämä tuntemukset ovat todella syvällä.
Tunteista ei muutenkaan puhuttu eikä niitä näytetty. Salltut tunteet olivat ärtymys, ilo, väsymys. Surua ei näytetty, ei ilahtumista, liikutusta, pettymystä. Ala-asteikäisestä asti menin vessaan piiloon, jos alkoi itkettää kun isä komensi. Näin saattoi käydä esim. ruokapöydässä, kun oltiin koko perhe koolla. Kaikki varmasti tajusivat miksi menin vessaan, silti teeskenneltiin kuin mitään ei tapahtuisi.
Äitini mielipide on ainoa oikea, hänellä on tapana naureskella ja vähätellä, jos olen jostain eri mieltä. Ikään kuin olisin vieläkin pikkulapsi, joka ei tiedä mitään, ja hän kyllä aikuisena tietää paremmin. Minkäänlaista kykyä oman käytöksen analysointiin ei ole: Hänhän tarkoittaa vain hyvää, miten sää nyt noin, älä ny viitti! Itse käännän aina syyttävän sormen omaan itseeni päin ja haen vikoja itsestäni. Äitini taas kuittaa eriävät mielipiteet ja ristiriitatilanteet niin, että muut vaan hömpöttelee ja hän kyllä tietää paremmin.
- Ei pyydetty anteeksi, ei kiitetty, ei pyydetty mitään kohteliaasti. Minulle on edelleen vaikea kiittää tai pyytää anteeksi, se tuntuu kiusalliselta. Myös esim. onnitteleminen on vaikeaa puhumattakaan surunvalitteluista tms. Kaikenlainen tapakasvatus oli olematonta, silti vanhemmat olettivat että osaamme toimia kuten kuuluu, ja jälkeenpäin sättivät että miksi sanoit noin jne. Koskaan ei neuvottu miten olisi hyvä toimia. Sosiaaliset tilanteet ovat edelleen todella vaikeita, en osaa toimia niissä oikein.
- Tunteista ei puhuttu eikä niitä näytetty. Opin jo pienenä piilottamaan harmit ja itkut, ne lakaistiin maton alle. En ole koskaan nähnyt vanhempieni pussaavan toisiaan tai meitä lapsia. Kerran he antoivat toisilleen poskisuudelmat, kun isä lähti matkalle, tämä painui mieleeni vaikka olin ehkä alle 10v. Tilanne tuntui kiusalliselta. Koskaan ei ole sanottu, että rakastetaan tai muutenkaan mitään positiivista ei sanottu. Kehuja ei tietenkään paitsi hyvistä kouluarvosanoista hymähdettiin "nonnii".
- Vaikeista asioista ei puhuttu. Esim. lunttasin koulussa ja jäin kiinni, sain haukut mutta asiasta ei puhuttu enää mitään. Ikinä ei kysytty, miksi hölmöilin, sitä pidettiin vain ilkeytenä ja typeryytenä. Papan kuolemaa ei käsitelty mitenkään, muistan, että äiti itki kerran ja se oli sitten siinä. Itse itkin salaa ja häpeissäni, olin 12-vuotias. Muutenkaan koskaan ei kyselty miltä jokin asia tuntuu. Edelleen tunteiden ilmaisu on vaikeaa, lapsuudenperheen kanssa jopa mahdotonta. Kerran kerroin äidille käyneeni psykologilla (purkamassa avioeroa ja muita asioita), hän melkein suuttui, että ihan järjetöntä tuollainen.
- Omassa käytöksessä ei nähdä mitään vikaa ja eri mieltä olevat ovat väärässä. Muita ihmisiä haukutaan ja ulkonäköä arvostellaan. Olin teini-ikäinen, kun äiti sanoi, että ethän sä nyt mikään kaunotar ole vaan ihan tavallinen. Kiitos hei.
Äiti -58, isä -49, minä olen -90
Erikoista, että -59-syntynyt äitini on hyvin samankaltainen kuin mitä tässä ketjussa puhutaan. Hänen lapsuuttaan ei sota katkaissut, vanhempansa ovat 30-luvulla syntyneitä eli eivät hekään olleet sodassa osallisina, kun olivat vielä n. 10-vuotiaita. Äidin äiti muistelee sota-aikoja joskus, mutta hän ei ole katkera: toteaa vain, että sellaista se oli. Äidin isän muistoja en koskaan kuullut, hän ei niistä asioista puhunut kai kenellekään.
Sen verran olen kautta rantain kuullut, että äidin isä oli äitini lapsuusaikana ikävä ja julma tyyppi. En tiedä, oliko väkivaltaa, mutta jotain henkistä alistamista. Meille lapsenlapsille hän oli neutraali ja mukava. Syliin ei ottanut mutta ei kukaan sitä odottanutkaan.
Siinä missä 30-luvulla syntynyt, sodan nähnyt mummoni on hyvin avarakatseinen ja suvaitseva, on äitini toista maata: Kaikkia ja kaikkea arvostellaan, haukutaan ulkonäköä, puhetyyliä, painoa. Jos minulle tulee pari kiloa lisää, alkaa huomauttelu. "Sä et kyllä oo mikään hoikka enää", "varo nyt ettet tosta enää paisu", jne. Itse hän on ylipainoinen ja kuulemma siksi voikin huomautella, ettei minusta tule samanlaista. Olen edelleen normaalipainoinen.
Telkkaria katsoessa arvostellaan naisten kampaukset, meikit, asut. Äiti ei laittaudu eikä meikkaa. Kun minä teininä aloin meikata ja laittaa tukkaa, sille naureskeltiin ja väheksyttiin. Naiselliset vaatteet kuten hameet ja korkokengät ovat naurettavia, eihän sellaisissa pihahommia tehdä!
Kehuja ei anneta eikä hyväksyntää. Koskaan ei kerrota, että välitetään tai rakastetaan, ei edes lapsille. Lämpimät tunteet ovat jotenkin noloja ja itsekin koen edelleen, että rakkauden osoittaminen on kiusallista ja heikkoutta. En voisi esimerkiksi suudella miestäni vanhempieni edessä, istua hänen kainalossaan tms.
Lapsenlasta lellitään suurieleisesti muiden ihmisten läsnäollessa, oman porukan kesken lähinnä toivotaan että lapsi on hiljaa itsekseen. Jos lapsi (4v) kiukuttelee tai itkee, äiti jaksaa aina sanoa, että ei me vaan tuollaisia oltu, me oltiin aina kiltisti ja leikittiin tyytyväisinä keskenämme. Kasvatuksessa yritetään aina jyrätä minun näkemykseni, esim lapsi pyytää karkkia ja kiellän, niin eikö ala jankutus, että anna nyt vähän ja onpas sulla tiukkis äiti. Olen sanonut sata kertaa, että älä murenna minun auktoriteettiani. Ei auta, koska hän ei tee mitään väärin, ja eihän yksi karkki mitään haittaa.
Vierailija kirjoitti:
...
kosketteluun liittyy vielä nurjempi puoli, jonka painoin mielessäni taka-alalle vuosikausiksi ja vasta ihan viime vuosina olen siitä jossain kohdin ottanut puheeksi ulkopuolisten kanssa lähinnä halutakseni kuulla, onko se ollut tavallistakin. Vaikka seksi oli tabu nuoruudessani, naiseksi kasvaminen huomioitiin ikävällä tavalla suvun piirissä. Ihan kuka tahansa suvun miespuolinen jäsen tai perhetuttava saattoi mummolassa ollessa kaapata nuoren tytön syliin, alkaa kouria rintoja ym. tarkistaakseen olivatko ne kasvaneet tmv. syyhyn vedoten. Tämä alkoi viimeistään siinä vaiheessa kun rinnannuppuja saattoi alkaa erottaa paidan alta ja päättyi oikeastaan vasta kun sitä alkoi oikeasti seurustella ja toi poikaystävän näytille. Minulla ei ole tiedossa, onko tämä johtanut vakavampiin seurauksiin jonkun kohdalla, mutta muistan sen todella ahdistavana ja pelottavana. Muotoja sitten myös kerrottiin ääneen ihmisjoukon läsnäollessa ja se oli eräänlaista "leikkiä." Miesten puheet olivat hyvin seksistisiä. Nyt myöhemmin olen ajatellut, että miksei edes äitini tai muut naispuoliset perheenjäsenet tehneet mitään estääkseen tällaisen, vai oliko se niin tavallista että se suotiin miespuolisille ja nuorempia miehiä jopa rohkaistiin kopeloimaan tyttöjä? Ensimmäiselle ihmiselle tästä kertoessani hän totesi, että ihme, kun minustakin näinkin selväpäinen tullut kaikesta huolimatta. Nuoremmat sisarukseni eivät ole enää vastaavalle altistuneet, sen olen kysynyt heiltä, enkä tiedä mihin se loppui, kuoliko kenties joku avainhenkilö tämän käyttäytymisen suhteen. Aloin seurustella varhain, mikä oli tuossa ympäristössä tavallaan terveellistä.
...
Muistan ikuisesti, kun olin varmaan n. 10-vuotias ja murrosikä oli aluillaan. Olin kuitenkin sen verran lapsi, että suihkun jälkeen menin pyyhe päällä äidin ja isän makuuhuoneeseen. Äiti oli siellä ja siskoni, juteltiin niitä näitä sängyllä. En muista olinko äitini sylissä vai nappasiko hän minut siihen, mutta joka tapauksessa hän päätyi katsomaan alapäätäni ja toteamaan kovaan ääneen "kyllä sullakin siellä jo pari karvaa kasvaa".
Oli muuten todella nöyryyttävää ja noloa. Murrosiästä ei koskaan puhuttu mitään, ja sitten yhtäkkiä tuollainen tempaus. Miksi???
Minuakin vainoaa suhde äitiini ja vanhempiini ylipäätänsä.
Kaikki oli lapsuudessa ulkoapäin oikein hyvin, mutta tuntuu että sain kasvaa ihan oman onneni nojassa. Vaikeuksiini ei puututtu, kuulumisia ei kyselty, ruokapöydässä syötiin hiljaa, vanhempien välillä ei ollut minkäänlaista läheisyyttä, eikä hellyyttä osoitettu juuri lapsillekaan vauva-ajan jälkeen. Tunteita ei missään nimessä näytetty ja muistan lapsuudesta usein ahdistavan tunnelman kun mitään ei voinut sanoa ääneen.
Olen nyt ensimmäistä kertaa raskaana eikä äitini ole osallistunut millään tapaa raskauteen. Ei neuvoja, omia kokemuksia tai mitään keskustelua aiheesta. Koska äitini on niin vetäytyvä, minun on todella vaikea myös kysyä suoraan, koska en tahdo olla tungetteleva.
Jonkinlainen pelko puhua oikeista asioista on perheeni kesken koko ajan läsnä. Teininä kuukautisia ei mainittu sanallakaan, puhumattakaan neuvoista seksin ja ehkäisyn suhteen. Muistan että olisin halunnut omat rintaliivit kuten kaikilla muillakin tytöillä, mutta äiti ei tajunnut niitä vihjailuistani huolimatta hankkia. Enkä edes ymmärrä miten hän kuvitteli minun hankkivan kuukautissuojat? Käytin hänen jämiään, onneksi on niukka vuoto.
Erityisen traumatisoivaa minulle oli kun teininä sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen, vanhempani aivan varmasti tiesivät asiasta, sillä olin silminnähden ihmisraunio, mutta ongelmaani ei noteerattu kotona millään tapaa.
Ei ihme että minusta on kasvanut sosiaalisesti todella kömpelö, ahdistunut ja äärimmäisen yksinpärjäävä tyyppi. En halua koskaan mitään apua, minun on todella vaikea päästää ihmisiä lähelleni ja keskustella asioista. Usein minua vaivaa myös outo tyhjyyden tunne, aivan kuin aivoni eivät osaisi tunnistaa ja käsitellä tunteita lainkaan, vaan menevät jonkinlaiseen freeze-tilaan.
Nyt olen asunut jo yli vuosikymmenen ulkomailla ja tottunut mieheni perheen väliseen kanssakäymiseen, jossa kaikki jaetaan avoimesti. Erityisesti siihen verrattuna suhde oman perheeseeni tuntuu niin vaillinaiselta ja sanalla sanoen oudolta, että se vaivaa minua yhä enemmän, vaikka olenkin jo aikuinen.
Omaan lapseeni haluaisin kuitenkin luoda terveemmän ja avoimen suhteen, jossa kaikesta voi puhua ja jokaisen tunteen voi näyttää. Tiedän että se tulee olemaan hankalaa, mutta teen kaikkeni ettei tämä "vaiva" siirry sukupolvien mukana.
Olisi kyllä kiinnostavaa tietää mikä tälle kylmäkiskoisuudelle ja sosiaaliselle kömpelyydelle on meidän kulttuuriasamme syynä? Jo pelkästään tämän ketjun myötä voi kyllä sanoa, että kyseessä on koko kansaa koskettava asia ja ominaisuus.
N29 (äiti ja isä s. 1960)
Tuli mieleen kouluaikainen seksuaali- ja murrosikävalistus. Keski-ikäinen nainen (40-50-luvulla syntynyt?) kertoi, ettei alapäätä sitten tarvitse saippualla pestä. Että "kainaloita voi vähän saippualla kiillotella, jos haluaa". Alapesuohje oli toki hyvä, mutta mitä ihmettä on kainaloiden kiillotus saippualla? Eihän hienhaju edes välttämättä lähde pelkällä vedellä. Jotenkin tuo kommentti oli niin vähättelevä, ja se tuntui siltä, että minä hölmö kun ajattelinkin saippuapesua. Että käyttäkää te tyhmät tytöt sitä saippuaa vaan. Jotain tuosta kummallisuudesta kertoo se, että kommentti on elävänä mielessäni näin 20 vuoden jälkeenkin.
No luojan kiitos siitä! Hyvä, että kaikkien ei tarvitse tätä kestää :).