70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä ketjusta, mukana on todella silmiä avaavia kommentteja. Oma 1940-luvulla syntynyt äitini ei ole koskaan ollut jääkalikka, vaan on hellinyt, tukenut ja kannustanut. Usein olen ihmetellyt, mistä hän on saanut siihen eväät. Tässä ketjussa on silti tosi paljon tunnistettavaa. Se, ettei ikävistä asioista puhuttu. Minulle ei esimerkiksi ikinä puhuttu vanhempieni vaikeasta erosta. Ei edes mitään sellaista, että "olet vielä meille tärkeä, vaikka erosimme". Aikuiset eivät myöskään kestäneet lapsen kielteisiä tunteita. Jos suuttui tai pettyi, joutui omaan huoneeseen eristyksiin, välillä jätettiin ilman iltaruokaa. Tai jätettiin kotiin, kun muut menivät retkelle. Töiden teettäminen tytöillä: jo 10-vuotiaana ulkoilin parivuotiaan pikkusiskon kanssa, olin hänestä yksin vastuussa.

Lapset jätettiin aika yksin 70–80-luvulla, ihan konkreettisestikin. Minulla ei ollut juuri kavereita ja äiti teki töissä pitkää päivää. Olin tuntikausia yksin kotona, oli kolkkoa kun talvella tuli pimeä, ja piti olla yksin omakotitalossa. Peloista ja ahdistuksista ei voinut puhua kenellekään.

Myös vanhempien alkoholinkäyttö on tuttua. Oli kotibileitä, joissa aikuiset olivat tosi kännissä. Vanhempien perhetuttavamiehet sanoivat härskejä kommentteja ja koskettelivat, näiden vaimot ja oma äiti vain katsoivat vierestä. Tyttölapsiin ja teinityttöihin suhtauduttiin järjestään objekteina, tehtiin kaksimielisiä kommentteja, sedät kertoivat tytöille pikkutuhmia vitsejä.

Työtä piti tehdä koko ajan, kodin piti olla supersiisti. Itse menen mieluummin lasteni kanssa retkelle kuin käytän puolet viikonlopusta kodin puunaamiseen. Äidin mielestä olenkin sottapytty. Tuon ajan naisten siisteyskäsitys on vähän pelottava. Työ ja siivoaminen olivat aina tärkeämpää kuin lasten kanssa oleminen.

Tämä. Itse olen ollut mieluummin lasten kanssa. Äiti on moittinut että hemmottelen lasta ja olen sottapytty. Tietty huonouden ja kritiikin ilmapiiri varjostaa meidän suhdetta. Hänelle olen aina altavastaava enkä ihan riittävä. Olen siis korkeasti koulutettu virkamies ja pärjännyt elämässä hienosti, lapseni voi hyvin ja hänellä on hyvä koti. Äiti ei ole sanallakaan kehunut.

Juuri tuo vihainen marttyyri "anteeksi nyt vaan sitten kun olen niin kamala ihminen".

Eli asioista ei edelleenkään voi keskustella, ei varmasti ikinä voi.

Vierailija kirjoitti:

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

 

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

 

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

 

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

 

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

ELÄ OMAA ELÄMÄÄSI JA KASVATA OMAT KAKARASI PAREMMIN.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

ELÄ OMAA ELÄMÄÄSI JA KASVATA OMAT KAKARASI PAREMMIN.

Sairas kommentti - joku taustansa uhri tässäkin taas kyseessä. Siis sellainen joka ei edes tunnista omaa kipeyttään ja sen syitä.

Varmaan omaa huonoa itsetuntoaan nämä äidit ovat heijastaneet, ja ehkä myös kateutta siitä, että me olemme saaneet naisina yhteiskunnassa tehdä asioita joista heitä on kovalla kädellä rangaistu.

Ollaan voitu seurustella ilman raskauden pelkoa, ollaan voitu käyttää ehkäisyä.

Ollaan saatu käydä kouluja vaikka kuinka paljon, ja elättää itsemme, meille ei se perhe ole ollut pakko eikä ainoa vaihtoehto.

Ehkä joku katkeruuskin siellä taustalla.

Ainoa sukupolvi lapsissa, jossa on kuilu vanhempien rakkaudettomuudessa, on 60-70-80-luvulla syntyneitä lapsia kohtaan. Miksi? Omalta kokemukselta voin kertoa, että vanhempani välittävät enemmän silloin mammonasta, isovanhemmat lykkäsivät nopeimmlla toiminnoilla makaamaan muualle vastoin kuin isovanhememmat halusivat, lääkemömmöihin kuolemaan. Tämän kuvion kun näin nuorena, niin äiti totesi että ei itse halua koskaan sellaista kohtaloa. Vaikka itse lykkäsi äitinsä tuonne. Miten tähän voisi suhtautua? Isovanhempani eivät koskaan tehneet vastaavaa lapsilleen, eikä kenellekään. Enkä minäkään, en tule tekemään samaa äidilleni, mitä hän on tehnyt muille. Isovanhempani ovat kestäneet sodan ja sodan vaikutus on kuten muillakin, todellinen välittävyyys ja rakkaus lapsiin, sekä läheisiin. Luonnollista. Sodan jälkeen nuorisoon, eli  60-70- luvulla iski kyllä lähinnä seksuaalinen vapautuneisuus, joka on noiden piireissä tabu nykyään. Mutta varmasti muistavat, miten kourittiin ja pantiin omien lasten edessä, jota ei ikimaailmassa tehneet isovanhempamme, emmekä me.

Vierailija kirjoitti:

Ainoa sukupolvi lapsissa, jossa on kuilu vanhempien rakkaudettomuudessa, on 60-70-80-luvulla syntyneitä lapsia kohtaan. Miksi? Omalta kokemukselta voin kertoa, että vanhempani välittävät enemmän silloin mammonasta, isovanhemmat lykkäsivät nopeimmlla toiminnoilla makaamaan muualle vastoin kuin isovanhememmat halusivat, lääkemömmöihin kuolemaan. Tämän kuvion kun näin nuorena, niin äiti totesi että ei itse halua koskaan sellaista kohtaloa. Vaikka itse lykkäsi äitinsä tuonne. Miten tähän voisi suhtautua? Isovanhempani eivät koskaan tehneet vastaavaa lapsilleen, eikä kenellekään. Enkä minäkään, en tule tekemään samaa äidilleni, mitä hän on tehnyt muille. Isovanhempani ovat kestäneet sodan ja sodan vaikutus on kuten muillakin, todellinen välittävyyys ja rakkaus lapsiin, sekä läheisiin. Luonnollista. Sodan jälkeen nuorisoon, eli  60-70- luvulla iski kyllä lähinnä seksuaalinen vapautuneisuus, joka on noiden piireissä tabu nykyään. Mutta varmasti muistavat, miten kourittiin ja pantiin omien lasten edessä, jota ei ikimaailmassa tehneet isovanhempamme, emmekä me.

Ahne sukupolvi on ahne sukupolvi.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan omaa huonoa itsetuntoaan nämä äidit ovat heijastaneet, ja ehkä myös kateutta siitä, että me olemme saaneet naisina yhteiskunnassa tehdä asioita joista heitä on kovalla kädellä rangaistu.

Ollaan voitu seurustella ilman raskauden pelkoa, ollaan voitu käyttää ehkäisyä.

Ollaan saatu käydä kouluja vaikka kuinka paljon, ja elättää itsemme, meille ei se perhe ole ollut pakko eikä ainoa vaihtoehto.

Ehkä joku katkeruuskin siellä taustalla.

Huonon itsetunnon olen nähnyt. Ja kateuden, joka tosin ei synny siitä mitä arvioit. Kateus syntyy ihan siitä, että tyttölapsi kasvaa murrosiässä ja täten ympäristöstä kun mitenkään tulee positiivinen reagointi, että tyttöä katsotaan silllä silmällä, että tyttö olisi olemassa. Liittyy se sitten ulkonäköön, harrastukseen, tytön halusta olla sosiaalisempi kavereiden vanhempien kanssa. Kun kaveripiirien vaikutuksesta on oppinut johonkin sosiaalisiin kontakteihin ja kaverin äidille kiittää aidosti popcorneista ja äiti sanoo, että kiitos. Tämä on ihmeellistä, ei sitä uskoisi miten esimerkillistä kuvaa. Kotona kun sanoi moneen kertaan kiitos, yrittäen vanhempia opettaa ja miellyttää, kuin muka he olisivat jotain ymmärtäneet, eivät. Niin pitkälti kuin muistan, niin isän- ja äitienpäivä rakkaudellisiin kortteihin hymähtely ja kortit meni heti jonnekin yläkaappiin. En luovuttanut lapsena, yritin kuudennelle luokalle asti, rakastan vanhempaani äitienpäivä korttiani vastaan tuli kotona räkäinen nauru. Seison hiljaa, otan pilkan vastaan ja taas kävelen huoneeseeni, jatkaen elämään kotona, kuin minua ei olisikaan. Kamala dilemma koko ajan, ollako vai eikö olla.  Toivoin ylikaiken, että biologiset vanhempani jonain päivän ottaisivat minuun yhteyttä, hakisivat pois. Vasta vanhempana selvitin, että nuo olivat biologisia vanhempiani. Mielestäni vanhemmuus kuuluu heille, jotka välittävät lapsestaan, rakastavat. Ei heille, joille lapsi on esine, jatke tai hyöty.

Näin vanhempana olen ymmärtänyt, miten sairasta oli lasta alistaa. Itse joivat ja matkustivat, rahasta ei ollut pula. Elivät omassa lapsuudessaan pumpuleissa, kultalapsina, tosin aikuisena rahahyeenoina perinnöistä kylminä tapellen, kuolevista vanhemmistaan eivät välittäneet. Jos puhutaan huonosta itsetunnosta, ymmärretäänkö sillä sekä väkivaltaisen että uhrin itsetunto? Kaiken tämän kokeneena, en ole painiskellut itsetunnon kanssa, väitän jopa että ei ole ihan jokaisella saman kokeneena. Monella normalisti on, koska olosuhteet on eri, moninaiset.Kaikilla saman kokeneilla on kuitenkin samat lähtökohdat, vanhemmissa persoonallisuushäiriötiä.

Huh. Luin joka ikisen viestin ja tunsin valtavaa myötätuntoa ja koin ahaa-elämyksiä. Kiitos tästä keskusteluketjusta. Kiitos ihan kaikille oman tarinansa kertoneille: nyt minäkin tiedän etten ole yksin ja 1948 syntynyt äitini on oman aikansa tuote, joka olisi voinut antaa minulle paremman lapsuuden muttei kertakaikkiaan halunnut. Veljilleni halusi, he olivat sen arvoisia.

Synnyin 1981, minulla on yli 10v vanhempi velipuoli ja 1,5v vanhempi täysveli. Kaikki lapsuusmuistoni ovat ikäviä - ja minä olen luonteeltani peruspositiivinen ja tulevaisuuteen uskova ihminen. En muista olleeni äitini sylissä ikinä. En ole saanut kehuja, muistaisin sen varmasti. Olen saanut syyttelyitä, nälvimistä, haukkuja tyhjästä, uhkailuja hylkäämisestä koulukotiin ja kerran äitini yritti saada veljeäni soittamaan poliisit noutamaan minut pois koska olin kamala 15-vuotias. Olin ihan todella nössö teini ilman alkoholikokeiluja tai muita normaaleja teinijuttuja.

Tunteista ei olla puhuttu koskaan, paitsi negatiivisista olen saanut kuulla - olinhan niihin aina syypää. Kuukautisista äitini kysyi ollessani 12v, lähinnä varmisti että koulussa asia on minulle jo selitetty ja että kerron sitten kun "ne" alkavat. Olivat siinä vaiheessa olleet jo yli vuoden ja ihan kamalan runsaina. Kuljin vessa- ja talouspaperia housut täynnä. En halunnut kertoa äidilleni, koska hän kertoi kaikki asiani eteenpäin minua haukkuen ja koko kuukautiset tuntui jo valmiiksi likaiselta. Likaiselta, ihan niinkuin kaikki minuun ja kehooni liittyvä. Olin liian lihava (170cm ja 59kg), ruma, laiska ja vastenmielinen. Kukaan mies ei tulisi koskaan huolimaan minua. Olin myös tyhmä ja aina nenä kiinni kirjassa (en tiedä miten nämä korreloivat keskenään; lukemaan opin itsekseni alle 4-vuotiaana kun minulle ei luettu eikä kanssani vietetty aikaa). Veljeni olivat niin paljon parempia, että äitini päivittäin listasi puutteitani ja vertasi minut ylivoimaisesti kaikessa voittaviin veljiini - "kasvattaisin ennemmin tusinan poikia kuin yhden sinut". En voinut kuvitellakaan uskoutuvani hänelle siitä, että minua kiusattiin koulussa, sillä se olisi ollut oma vikani ja äitini olisi heittänyt tuon asian rumalla tavalla silmilleni kun olisi seuraavan kerran haukkunut minua. Näissä haukkumismaratooneissa kaivettiin aina valtava lista typeryyksiäni ja mokiani esiin ja mässäiltiin niillä. Ne tapahtuivat usein, mutta vähintään lauantaisin, joka oli siivouspäivä ja silloin hän purki vihaansa minuun. Auttaa en saanut siivouksessa, koska olin niin tyhmä ja turha etten osaa. Minun piti istua jossain lähellä haukuttavana. (jatkuu alla)

15-vuotiaana seurustelin ensimmäistä kertaa ja poikaystäväni halusi oikeastaan vain yhtä asiaa. No koska minuun oli pienestä pitäen iskostettu se, ettei minulla ole pojille muuta tarjottavaa, niin saihan tuo seksiä aika nopeasti, että vain sain edes hänet pidettyä. Kerran kävi vahinko ja jouduin hakemaan katumuspillerit, ne määrännyt lääkäri kiitteli vastuullisuudestani. Kaikki tavarat kerran viikossa siivotessaan läpikäynyt äitini löysi tyhjän katumuspilleripurkin (miksi oi miksi säilytin sen?) ja helvetti oli irti. Sain koulusta tullessani tuta tekemiseni ja hän kertoi asiasta valehtelematta kaikille! Oli riidoissa oman äitinsä kanssa ja sanoi voitonriemuisena, että kun mummoni kuulee tekemisistäni ei minun tarvitse sinnekään enää mennä. Soittipa yläasteen opinto-ohjaajallekin! Ja tottakai poikaystävän äidille, joka oli kummastellut tuota puhelua kun äitini syytti yksin minua kaikesta, tuo äiti kun näki oman poikansa vähintäänkin yhtä osallisena asiaan. Tämän jälkeen äitini päätti, että minä olen hullu ja varasi ajan koulupsykologilta, että voi lähettää minut koulukotiin. Menin kauhuissani ja pakon edessä käymään psykologilla, joka olikin todella ihana ihminen. Sanoi, että minä olen ikäistäni kypsempi eikä teossani ole mitään "väärää" - sen sijaan halusi kuulla lisää äidistäni, sillä piti häntä aika "erikoisena", oli pitänyt ajanvarauspuhelusta asti. Itkin ja puhuin ja itkin. Naispsykologi pidätteli itsekin kyyneleitään ja sanoi, että jos hän olisi äitini, hän halaisi minua. Kävinkin sitten paskan äitisuhteeni vuoksi tällä psykologilla ja hän tuki ja auttoi minua. 

Ihan pienestä asti muistan äitini kertoneen, että hän ottaa eron luuseri-isästäni (kunnollinen mutta hiljainen mies, joka pakeni hullua vaimoaan töihinsä) ja saan muuttaa sitten hänen kanssaan pois ja äitini ei halua enää koskaan nähdä minua. Ajoittain heidän tuleva avioeronsa oli myös minun syytäni, sillä isäni yritti puolustaa minua äitiäni vastaan. Kun täytin 15v, muuttui tämän viestin sävy siihen, että saan lähteä kotoa heti 18 vuotta täytettyäni. 18-vuotissyntymäpäivänäni sain lahjaksi käskyn lähteä ja puoli vuotta sen jälkeen olinkin poissa. Muistan ikuisesti sen ihanan tunteen, kun uudessa, kotikaupunkini huonomaineisimmassa kerrostaloläävässä, tunsin olevani kerrankin vapaa! 

Tuttua on myös tuo toive, että olisi ollut adoptoitu ja oma äiti tulee ihan pian hakemaan pois niistä paskoista oloista. Äitini kannusti myös veljiäni kiusaamaan minua ja kertoi varsinkin vanhemmalle veljelleni mielenkiintoisia ja väritettyjä tarinoita minusta -jotka veljeni, itse 5-vuotiaana äitini äidille 10 vuodeksi kasvatettavaksi annettu - uskoi. Koko perhekuvioni on todella sairas, eikä minulla ole oikeastaan mitään sisarussuhdetta kumpaankaan veljeeni, ovat kuin ventovieraita. Äitiäni kohtaan en tunne mitään. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Olen joutunut itse äidiksi tultuani käsittelemään ja hyväksymään sen faktan, että minulla oli huoltaja eikä äitiä ollenkaan. Tunnistan myös tuon pelon saada tyttölapsi ja olenkin onnekseni kahden pojan äiti. Hoidan itseäni olemalla mahdollisimman rakastava ja läsnäoleva äiti heille, omissa pojissani koen myös hoitavani itseäni lapsena. En altista lapsiani ollenkaan äidilleni, he ovat tavanneet valvotuissa olosuhteissa vain pari kertaa. Äitini kanssa en enää ole tekemisissä, sillä ikä on tuonut hänestä esiin vain kamalampia piirteitä ja hän ei luokattoman vanhemmuuden jälkeen edes ansaitse olla lasteni elämässä. Mutta se ei häntä kuulemma haittaa, kun lähistöllä elää paljon poikieni ikäisiä lapsia jotka voivat helposti korvata heidät.

Tsemppiä kaikille samojen asioiden kanssa painiville ja äidistään eroon päässeille. Oma suositukseni on poistaa myrkyllinen äiti kokonaan omasta elämästään. Ja teille, jotka koette aiheelliseksi tulla tänne ihmettelemään meitä traagisen lapsuuden äitiemme käsissä kokeneita ja tunteitamme: jos et ole tätä asiaa koskaan kokenut, vaan saanut kasvaa terveessä perheessä, et voi ikinä edes kuvitella mitä olemme kokeneet -joten ole hyvä ja jätä kommentoimatta kun et todella voi ymmärtää. Ja ole siitä onnellinen.

Edellinen kirjoitus, kaikki kolme osaa, on hyvin lähellä omaa lapsuuttani.

Olen niin pohjattoman surullinen siitä, että meitä on näin monta naista, äitiä, jotkanolemme joutuneet aivan hirveän vaikean lapsuuden rämpimään lävitse. Ja että se jollain tasolla seuraa meitä edelleen.

Itse olen syntynyt jo 1960-luvun puolessavälissä ja äitini 1930.

Nykyisin en pidä jäneen mitään yhteyttä. Siiyä minullanon huono omatunto, mutta ne monet epäteilut hylkäämispelottelut ja julmuudet eivät poistu muistoista. Äitiin ei ole voinut luottaa.

Itse olen aikuisten lasten äiti ja usein pohtinut omaa käytöstäni peilaten sitä äitini tapaan toimia.

Nykyisin toivon, että jo varsin iäkös äitini kuolisi pois. Se on surullista.

Edellisen elömäntarinn kertojalle toivon boikoa ja iloa elämään!

Jatkan vielä: epäilen että äitini ikäluokalla (+ / - 10v) on helposti päässyt kehittymään narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi luokiteltava tila. Olen löytänyt paljon apua mm. Narsistien uhrien tuki ry:n keskustelusivustolta ja suosittelen sitä muillekin. On huojentavaa ja samalla surullista nähdä miten yleinen tämä tilanne on, useimmiten äitien vihan kohteeksi ovat joutuneet juuri tyttäret ja poikia on palvottu.

Voimia kaikille patologisen äitisuhteen kanssa taisteleville. Ette ole yksin. Teidän pitää suojella itseänne ja miettiä, kuinka paljon on terveellistä olla tuollaisen "äidin" kanssa tekemisissä ylipäätään. Minä päätin lopettaa yhteydenpidon kokonaan, kun hän alkoi kohdella esikoispoikaani tylysti ja suosi veljeni lasta hänen ylitseen. Esimerkiksi tulivat kerran isäni kanssa muka katsomaan poikaani tänne parinsadan kilometrin päähän, mutta heti kun pääsivät tänne, piti äitini päästä ostoksille ostamaan veljen lapselle kengät, sillä se oli tärkeämpää kuin lapseni näkeminen. Se oli viimeinen kutsu meille, tässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toistakin sen jälkeen, mikä johti lopulta täydelliseen välirikkoon - tämän palstan tila ei riittäisi kaikesta kertomiseen ja uuvun itse asian muistelusta. 

Nyt kun olemme täysin erillisiä ihmisiä ilman yhteydenpitoa äitini kanssa, voin paljon paremmin. Olen jo käsitellyt senkin, ettemme mene aikoinaan hänen hautajaisiinsa, sillä hän on kuollut minulta silloin, kun lähetti viimeisen myrkyllisen viestinsä ja loukkasi minua syvästi. Itsessään ei ole koskaan, ei ikinä ollut vikaa, viat ulkoistetaan muihin ihmisiin.

Kuten varmaan huomaatte, vaikka olen irtautunut äidistäni, on minulla vielä historiassani paljon työstettävää. Pienin askelin etenen joka päivä :)

Koulutusta arvostettiin mutta äiti suositti tyyliin ennemmin hoitajaa kuin lääkäriä tytölle ammatiksi. En muista kehuja ulkonäöstä, murrosiässä kytättiin ettei paino nouse. Kaikki itse haluamani tai hankkimani vaatteet olivat äidin mielestä rumia tai huonoja. Varakkaiden kaverien saamat tavarat haukuttiin. Kaiken lisäksi luulin koko lapsuuden että olimme köyhiä (tosin oli iso talo hyvällä alueella täynnä artekia ja muuramea mutta eihän lapsi sitä tajua) kun äiti aina venytti lapsille tärkeissä asioissa penniä ja ei ostanut yhtään mitään mitä pyysin, joulunakin toiveet eivät koskaan toteutuneet. Isä osti kerran yhden barbin mitä toivoin ihan merkkipäivien ulkopuolella.

Iso ylläri oli kun lähes aikuisena vahingossa näin äitini tiliotteen ja otteen osakesalkusta ja myöhemmin paljastui että omistaa myös useita sijoitusasuntoja. Äiti kyllä teki mielettömästi töitä ja käveli aina töihin ja ruokakauppaan, luulin että toiseen autoon ei ole varaa ja isä tarvitsi perheen ainoan auton töihin.

Itsellä tullut ihmeellinen vastareaktio, tuhlaan ja hemmottelen sekä kehun lapsiani vähän liikaakin. Myös suhde syömiseen kieroutunut. Ja äitini huomauttaa aina kyläillessään kotimme/lapsiemme tavaran määrästä ja painoni vaihtelusta tai jopa vaatteistani edelleen. Huoh. Äitini syntynyt v.1947.

Nosto! Tämä on tärkeä aihe ja voi osaltaan erittäin hyvin selittää Suomen jatkuvasti alentuvaa syntyvyyttä, sillä karun lapsuuden äitiensä käsissä kokeneet eivät kaikki uskalla lapsia hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Edellinen kirjoitus, kaikki kolme osaa, on hyvin lähellä omaa lapsuuttani.

Olen niin pohjattoman surullinen siitä, että meitä on näin monta naista, äitiä, jotkanolemme joutuneet aivan hirveän vaikean lapsuuden rämpimään lävitse. Ja että se jollain tasolla seuraa meitä edelleen.

Itse olen syntynyt jo 1960-luvun puolessavälissä ja äitini 1930.

Nykyisin en pidä jäneen mitään yhteyttä. Siiyä minullanon huono omatunto, mutta ne monet epäteilut hylkäämispelottelut ja julmuudet eivät poistu muistoista. Äitiin ei ole voinut luottaa.

Itse olen aikuisten lasten äiti ja usein pohtinut omaa käytöstäni peilaten sitä äitini tapaan toimia.

Nykyisin toivon, että jo varsin iäkös äitini kuolisi pois. Se on surullista.

Edellisen elömäntarinn kertojalle toivon boikoa ja iloa elämään!

On täällä meitä lapsettomiakin saman kokeneita. Tänne voi kertoa syyn ja täällä te ymmärrätte, millainen elämänprosessi on käsitellä narsistista äitiä. Siihen hukkuu koko elämä, lapsenkin saattaminen maailmaan. Vaikka kuinka olisi itsellä empatian voima, kyky rakastaa ja välittää, terveys ja kaikki kunnossa, on tuntunut ettei se riitä. Olen aina pelännyt, etten pystyisi suojelemaan lastani hänen pahuudeltaan, jonka mielestäni kuuluisi olla edes jonkinasteen soveltuvainen läheistensä lähelle. Voimia kaikille kanssasisarille, lapsettomille ja äideille!

Selviytynyt-81 kirjoitti:

Tuttua on myös tuo toive, että olisi ollut adoptoitu ja oma äiti tulee ihan pian hakemaan pois niistä paskoista oloista. Äitini kannusti myös veljiäni kiusaamaan minua ja kertoi varsinkin vanhemmalle veljelleni mielenkiintoisia ja väritettyjä tarinoita minusta -jotka veljeni, itse 5-vuotiaana äitini äidille 10 vuodeksi kasvatettavaksi annettu - uskoi. Koko perhekuvioni on todella sairas, eikä minulla ole oikeastaan mitään sisarussuhdetta kumpaankaan veljeeni, ovat kuin ventovieraita. Äitiäni kohtaan en tunne mitään. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Olen joutunut itse äidiksi tultuani käsittelemään ja hyväksymään sen faktan, että minulla oli huoltaja eikä äitiä ollenkaan. Tunnistan myös tuon pelon saada tyttölapsi ja olenkin onnekseni kahden pojan äiti. Hoidan itseäni olemalla mahdollisimman rakastava ja läsnäoleva äiti heille, omissa pojissani koen myös hoitavani itseäni lapsena. En altista lapsiani ollenkaan äidilleni, he ovat tavanneet valvotuissa olosuhteissa vain pari kertaa. Äitini kanssa en enää ole tekemisissä, sillä ikä on tuonut hänestä esiin vain kamalampia piirteitä ja hän ei luokattoman vanhemmuuden jälkeen edes ansaitse olla lasteni elämässä. Mutta se ei häntä kuulemma haittaa, kun lähistöllä elää paljon poikieni ikäisiä lapsia jotka voivat helposti korvata heidät.

Tsemppiä kaikille samojen asioiden kanssa painiville ja äidistään eroon päässeille. Oma suositukseni on poistaa myrkyllinen äiti kokonaan omasta elämästään. Ja teille, jotka koette aiheelliseksi tulla tänne ihmettelemään meitä traagisen lapsuuden äitiemme käsissä kokeneita ja tunteitamme: jos et ole tätä asiaa koskaan kokenut, vaan saanut kasvaa terveessä perheessä, et voi ikinä edes kuvitella mitä olemme kokeneet -joten ole hyvä ja jätä kommentoimatta kun et todella voi ymmärtää. Ja ole siitä onnellinen.

Kyllä vihlaisee, kun näitä teidän muiden kokemuksia lukee, välillä tippa linssissä, kuten nytkin. Koska samassa veneessä olemme olleet.  Suosituksesi poistamisesta on hyvä, ainoa selviytymisen keino. Pitkään uskoin, että on muita keinoja, mutta eipä ollut.  Pakko sanoa tuohon aikaisempaan kirjoitukseesi, kun olit psykologin juttusilla, että se oli varmasti hyvä kokemus. Saattoi tuntua siltä, että kerrankin jonkun tervepäisen kanssa voi kommunikoida. Minusta olisi tuntunut lottovoitolta, jos olisin saanut jutella vastaavan aikuisen kanssa. Tuokin on niin totta, että ihmiset jotka kommentoivat tarkoituksellisesti töykeästi tai ihmetellen, ovat ymmärtämättömiä ja siten he eivät ymmärrä, mistä heidän tulisi olla onnellisia. Mitä heistä, antaa ihmetellä. Niin ne on joku sukulaisistakin ihmetellyt, että miksi olenkin niin erilainen, kuin mitä äiti on minusta puhunut. Antaa niiden läyhätä ja kuunnellen mustamaalausta, siten sitä tukien. Tekevät vain itsestään pölkkyjä. Vähän naurattaakin noi pölkyt.

Äitini on syntynyt -44, ja aikalailla samanlaisia ongelmia meilläkin on ollut äiti-tytär-suhteessa, kuin muillakin tässä ketjussa kirjoittaneilla. Koen olevani suorastaan pysyvästi vahingoittunut lapsuuteni takia, ja tuota vähän tukevat ne psykiatriset diagnoositkin joita minulle on lätkitty. Äitini on muuttunut paljon kiltimmäksi vanhetessaan, mutta yhä on pahuksen vaikeaa saada kontaktia, tulla ymmärrettyksi, kuulluksi, jne. Välttelen äitiäni aika paljon, vie niin paljon voimia olla tekemisissä.

Tiedättekö äitinne äidistä? Minun äitini äiti oli hirmu - tyhmä ja aggressiivinen, väkivaltainen moukka. Siitä olen kiitollinen, että äitini antoi minulle paljon enemmän mitä itse sai.

Mielettömän upea ketju, olen lukenut tätä monta päivää aina ehtiessäni. Monet kokemuksista hyvin tuttuja.

Minusta tuli äitini silmissä hyvä ja onnistunut lapsi vasta kun sain omia lapsia. Ei tosin niinkuin voisi kuvitella: hän haukkui minun lapsiani vertaamalla heitä minuun samanikäisenä. "Et sinä koskaan huutanut vauvana noin"/"Sinä kyllä osasit syödä paljon siistimmin"/"Sinä aina pidit niin hyvää huolta leluistasi etkä levitellyt pitkin poikin kuten xx". Eli äitiydestä tulikin kilpailu ja hän oli tietenkin kasvattajana paljon parempi.

Äitini on syntynyt 40-luvun lopulla, minä 70-luvun puolivälissä. En ole nähnyt häntä pariin vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia selviytymissuunnitelmia teillä  on, kun the narsistivanhempi kuolee tai hänen tukijapuolisonsa? Olen paljon miettinyt, pitäisikö vielä yrittää kontaktia vanhaan narsistiin, vai toiseen vanhempaan, tukijapuolisoon?  Miten te käsittelette, omissa tunteissa, huonoja vanhempia kun he ovat iältään vanhuksia, muuten mikään ei ole muuttunut.

Olen aina ajatellut, että voisin olla "narsistinhoivaaja-isäni" kanssa enemmän tekemisissä, jos narsistiäitini kuolee ensimmäisenä. Mutta kun pari vuotta sitten katkaisin välit äitiini - isäni hylkäsi lähes täysin minut. Se oli paha isku, koska ajattelin aina, että hän kuitenkin tavallaan rakastaa minua. Että hän ei vain niissä olosuhteissa pysty parempaan. Ja nyt olen hänelle ilmaa. Olen 50 v nainen ja kai minun on vain otettava lusikka kauniiseen käteen: äitini ei ole koskaan rakastanut minua ja isäkin lopulta hylkäsi.

Siskoni on jonkin verran tekemisissä äitini kanssa. Äitini oli sitten kehunut siskolleni miten ex-miehelläni on ihana ihminen nykyään puolisona. Eipä siinä mitään, että exäni kohteli minua julmasti vuosikausia ja samoin tuo uusi nainenkin kun tuli kuvioihin. He ovat ihania ja minä en.

Äitini on syntynyt -45, olen kertonut hänestä enemmän jossain ketjun alkuvaiheessa.