Lue keskustelun säännöt.
Paniikki siitä, miten elämä on mennyt
16.06.2026 |
Tuleeko teille ikinä sellaisia paniikinomaisia havahtumisia, että katsotte ympärillenne elämäänne ja melkein epäuskoisena ajattelette "MITÄ HELVETTIÄ???"
Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista? Missä vaiheessa aloin nähdä asian X normaalina osana elämää ja tyydyin siihen että Y on miten on? jne. Kun muistelee, että vielä vaikka 15 vuotta sitten melkein joka asia omassa elämässä oli edes vähän paremmin kuin nyt, ja pala palalta ne ovat muuttuneet keskivertoa huonommiksi. Mihin tämä aikakin oikein meni?
Ja sitten tulee lannistunut olo, että mistä tätä edes lähtisi korjaamaan.
Kommentit (43)
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Tai no en elää menneisyydessä tai tulevaisuudessa, elän vain nykyhetkessä. Miksi vatvoa asioita kun se on kuitenkin se on turhaa. Sinulla on kuitenkin vain tämä hetki.
Haluaisitko tarkentaa? Mielenkiintoinen aloitus. Uskon, että ihmiset sopeutuvat kaikenlaiseen sellaiseen, johon ei pitäisi sopeutua vaan vastustaa. Toisaalta seuraamme, mitä muut tekevät emmekä mieti ja sitten pyri toteuttamaan arvojamme. Silloin voi käydä noin: sitä havahtuu siihen, että elää ihan erilaista elämää kuin haluaisi. Vielä ehkä tärkeimpänä: Isossa mittakaavassa maailma on todella huonoilla raitella ja palaan siihen, mistä aloitin. Pitäisi toimia yksin tuumin aivan toisin kuin nyt toimimme. Ja sitten löydämme itsemme tilanteesta, jossa asiat menevät huonoon suuntaan, vaikka olemme yrittäneet ”leikkiä mukana” luullen, että näin mennään parempaa kohti.
No riippuu mikä se asia se on. Voit alkaa lähteä muuttamaan sitä.
Vierailija kirjoitti:
Ei. Tai no en elää menneisyydessä tai tulevaisuudessa, elän vain nykyhetkessä. Miksi vatvoa asioita kun se on kuitenkin se on turhaa. Sinulla on kuitenkin vain tämä hetki.
No se tämä hetki se ongelma onkin. Vaikka kuinka positiivisesti ajattelisi, niin melkein kaikki elämässä on päinvastaista kuin mitä halusin/haluan. Ja loput asiat ovat muuten vaan hätkähdyttäviä ja omituisia, esim. jossain vaiheessa näköjään vain tyydyin siihen, ettei minulla ole varaa hoidattaa ihottumaa jalassa (josta on tullut krooninen) tai korjauttaa rikki olevaa ikkunaa (joka on paikattu pahvilla).
Kyllä tämä taas ohi menee ja hukkuu arjessa tarpomiseen kuten ennenkin, mutta se hätkähtäminen johtuu nimenomaan siitä, että minusta on tullut jokin säälittävä tapaus joka elää ihan eri sfääreissä kuin normaalit ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Mulle tää oli aika selkeä. Olen viiskymppinen ja eroamassa pitkästä parisuhteesta. Kun päätös oli vihdoin tehty, aloin muistaa kamalia asioita siitä miten hirveä meidän parisuhde on ollut jo todella monta vuotta. Siihen jatkuvaan riitelyyn ja luovuttamattomasta minästä luopumiseen oli vaan vähitellen tottunut ja turtunut. Sitten kun teki päätösen että se ei enää ole ok, sitä tulvahti mieleen saavikaupalla lisää. Meidän todellakin olisi pitänyt erota jo vuosia sitten. Minun olisi pitänyt lähteä kuopuksen vauvavuonna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä ja ei. Iso osa ongelmista johtuu alunperin tilanteista, joita en voinut kontolloida (läheisen vakava sairastuminen ja kuolema, ja sitten toisen ja kolmannen läheisen vakava sairastuminen ja lopulta kuolema, aloittivat kierteen). Mutta kyllä tässä matkan varrella olisin voinut tehdä paljon asioita eri tavalla, jos en olisi ollut niin lamaantunut.
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle tää oli aika selkeä. Olen viiskymppinen ja eroamassa pitkästä parisuhteesta. Kun päätös oli vihdoin tehty, aloin muistaa kamalia asioita siitä miten hirveä meidän parisuhde on ollut jo todella monta vuotta. Siihen jatkuvaan riitelyyn ja luovuttamattomasta minästä luopumiseen oli vaan vähitellen tottunut ja turtunut. Sitten kun teki päätösen että se ei enää ole ok, sitä tulvahti mieleen saavikaupalla lisää. Meidän todellakin olisi pitänyt erota jo vuosia sitten. Minun olisi pitänyt lähteä kuopuksen vauvavuonna.
Se on hyvä, että tuo hätkähtäminen johtaa joskus positiivisiin muutoksiin!
Joo, noita tulee välillä. Oletan sen havahtumisen tunteen tulevan siitä, kun ei sitä omien haaveiden ja todellisuuden ristiriitaa jaksa joka päivä pitää mielessä, jotta pärjää arjessa.
Itsellä määräaikainen työsuhde paikassa, johon vähän ajautunut vahingossa. Suomen mittapuulla suuressa kaupungissa. Oikeasti haluaisin asua maalla ja tehdä työkseni jotain 100% etänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko tarkentaa? Mielenkiintoinen aloitus. Uskon, että ihmiset sopeutuvat kaikenlaiseen sellaiseen, johon ei pitäisi sopeutua vaan vastustaa. Toisaalta seuraamme, mitä muut tekevät emmekä mieti ja sitten pyri toteuttamaan arvojamme. Silloin voi käydä noin: sitä havahtuu siihen, että elää ihan erilaista elämää kuin haluaisi. Vielä ehkä tärkeimpänä: Isossa mittakaavassa maailma on todella huonoilla raitella ja palaan siihen, mistä aloitin. Pitäisi toimia yksin tuumin aivan toisin kuin nyt toimimme. Ja sitten löydämme itsemme tilanteesta, jossa asiat menevät huonoon suuntaan, vaikka olemme yrittäneet ”leikkiä mukana” luullen, että näin mennään parempaa kohti.
Se on minun tapauksessani vähän joka tasolla. Niin isommat "elämäni tarkoitus ja arvot joihin uskon" -tyyliset kuin arjen pienet "miksi rahat ei riitä ikinä mihinkään". Outoa kyllä, jotenkin konkreettisimmin tuo paniikki iskee silloin kun näen omin silmin konkreettisia todisteita siitä, että "kaikki hajoaa käsiin". Siis sanotaan nyt vaikka, että katossa oli pieni reikä joka olisi pitänyt korjauttaa jo 10 vuotta sitten, ja nyt yhtäkkiä havahtuu siihen, että ongelma on levinnyt niin että asiasta ei enää selviäisikään ilman valtavaa remonttia.
(Minulla ei ole oikeasti katossa reikää, mutta muuten koti on kyllä "hajonnut käsiin" monella pienemmällä tavalla niin, että se vaatisi nykyään jo isoa remonttia.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse havahduin siihen kun eilen eräs lapsuudenystäväni lähetti valokuvan rippikoulun muistosta 50 v sitten jossa ovat kokoontuneet kaikki yhteen. Mitä hittoa? Tuonko näköinen se nyt on ja tuo ja tuokin, en voinut uskoa sitä todeksi
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Onnellisia ne, jotka havahtuu riittävän aikaisin, että tuo on mahdollista. Itsellä se päähaave, eli lapsiperhe, meni ohi. Ensin sitä nuorena ajatteli, että kyllä sitä aikaa on. Että kyllä sitä varmaan Se Oikea ilmestyy jostain elämään, vaikkei niin etsikään. Sitten sitä keskittyi uraan, matkusteluun yms. Mut herätti vasta esivaihdevuosioireet 42-vuotiaana, että ei hemmetti, se lapsihomma taisi nyt jäädä tekemättä. Ja että aina se oli ollut jossain taustalla haaveena, että löytyy puoliso, ja sitten lapsi tai pari tehdään. No, se oli vaan pakko hyväksyä ettei enää. Ja muissa asioissa mulla ei ole mitään suurempia haaveita. Onneksi viinin tissuttelu helpottaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Onnellisia ne, jotka havahtuu riittävän aikaisin, että tuo on mahdollista. Itsellä se päähaave, eli lapsiperhe, meni ohi. Ensin sitä nuorena ajatteli, että kyllä sitä aikaa on. Että kyllä sitä varmaan Se Oikea ilmestyy jostain elämään, vaikkei niin etsikään. Sitten sitä keskittyi uraan, matkusteluun yms. Mut herätti vasta esivaihdevuosioireet 42-vuotiaana, että ei hemmetti, se lapsihomma taisi nyt jäädä tekemättä. Ja että aina se oli ollut jossain taustalla haaveena, että löytyy puoliso, ja sitten lapsi tai pari tehdään. No, se oli vaan pakko hyväksyä ettei enää. Ja muissa asioissa mulla ei ole mitään suurempia haaveita. Onneksi viinin tissuttelu helpottaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Ilmeisesti et lapsia oikeasti halunnut, kun asetit muita asioita sen lapsihaaveen edelle. Ihan kaikkea ei ihminenkään elämässä voi saavuttaa. Silloin ne kakkoshaaveet jää taka-alalle.
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Yritän kyllä, mutta jostain syystä niitä korjattavia asioita olisi niin paljon, että päivä on ohi ennen kuin olen saanut juuri mitään aikaiseksi. Kyse ei ole siis siitä, etten tekisi mitään. Vaan siitä, että kaikki on hajonnut niin pahasti käsiin, että en ihan oikeasti tiedä onko minulla mitään mahdollisuuksia korjata niitä enää.
Tuosta listastasi on oikeassaan kaikki pielessä. En tiedä pystynkö ikinä saavuttamaan niitä ura-asioita, joita halusin, koska olen vuosia jäljessä. Uudelleen kouluttautuminen nelikymppisenä taas olisi vaikea valinta. Perhesuhteita ei ole, lapsia taidan olla liian vanha hankkimaan - tai siis en välttämättä olisi ihan liian vanha vielä, mutta kun ei ole sitä parisuhdettakaan niin vaikea sitä on lähteä raskautumista kokeilemaan. Eikä elämä ole muutenkaan sillä mallilla, että voisi perhettä perustaa.
Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Se havahtuminen on enemmän sellainen yleisvaltainen "minulla ei ole MITÄÄN".
Jotain olisi varmasti vielä mahdollista tehdä, mutta paniikissa on vaikea tehdä viisaita valintoja. Mihin keskityn? Ideoita olisi tuhat, mutta samalla tuhat muuta asiaa vaatii huomiota. Elämä ja paniikki vetävät eri suuntiin, tyyliin "Kirjoitanko runokirjan vai säästänkö rahaa yksityislääkäriin, jotta saisin atooppisen ihottumani hoidettua?"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Onnellisia ne, jotka havahtuu riittävän aikaisin, että tuo on mahdollista. Itsellä se päähaave, eli lapsiperhe, meni ohi. Ensin sitä nuorena ajatteli, että kyllä sitä aikaa on. Että kyllä sitä varmaan Se Oikea ilmestyy jostain elämään, vaikkei niin etsikään. Sitten sitä keskittyi uraan, matkusteluun yms. Mut herätti vasta esivaihdevuosioireet 42-vuotiaana, että ei hemmetti, se lapsihomma taisi nyt jäädä tekemättä. Ja että aina se oli ollut jossain taustalla haaveena, että löytyy puoliso, ja sitten lapsi tai pari tehdään. No, se oli vaan pakko hyväksyä ettei enää. Ja muissa asioissa mulla ei ole mitään suurempia haaveita. Onneksi viinin tissuttelu helpottaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Ilmeisesti et lapsia oikeasti halunnut, kun asetit muita asioita sen lapsihaaveen edelle. Ihan kaikkea ei ihminenkään elämässä voi saavuttaa. Silloin ne kakkoshaaveet jää taka-alalle.
Minäkin uskon ettei oikeasti halunnt jos odotti noin pitkään
Lisäyksenä siis, että aloituksen pointti on nimenomaan se erikoinen "havahtumisen" tai hätkähtämisen tunne. Ihan kuin katselisi ympärilleen ja yhtäkkiä tajuaisi olevansa ihan täysin tuntemattomassa paikassa.
Sinänsä siinä ei ole mitään uutta, että on tyytymätön elämäänsä. Mutta nämä epäuskoiset paniikkikohtaukset ovat minulle uusia.