70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Vierailija kirjoitti:

Tässä on näköjään pitkä, vuosia sitten aloitettu ketju, jonka vasta nyt bongasin. En siis ole lukenut tätä vielä pitkälle, mutta aihe on itselleni todella tuttu ja tunnistin tästä paljon asioita omasta lapsuudestani. Olen syntynyt 70-luvulla ja äitini 50-luvun alussa. Äitini on siis sodan käyneen isän jälkeläinen ja tuntenut sen kauheudet omassa selkäpiissään, vaikkei hän ollut itse sodan aikana vielä syntynytkään. Äitini isä säästyi fyysisiltä vammoilta, mutta psyykkisiä sitten oli senkin edestä. Ja äidin lapsuuden perhe saikin sitten tuntea ne nahoissaan, kirjaimellisesti.

Kun äitini sitten synnytti minut esikoisenaan, ei ollut ihme, ettei hän omilta traumoiltaan kyennyt olemaan oikea, lempeä äiti. Hän oli väkivaltainen ja mielenterveysongelmainen. Isäkseni sattui sitten valikoitumaan alkoholisti, jolla ei ollut pienintäkään mielenkiintoa huolehtia perheestään, johon minun jälkeeni syntyi neljä sisarusta. Äitimme kyllä huolehti, että meillä oli puhtaat vaatteet ja ruokaa, mutta emotionaalisesti jäimme oman onnemme nojaan. Virheistä koitui aivan käsittämättömiä rangaistuksia, ja rangaistuksia saimme kyllä ilman virheitäkin. Tästä tulisi romaani, jos alkaisin kaikkea muistella, mitä lapsuudessa tapahtui.

Nykyään äiti on pehmentynyt ja muuttunut aivan toisenlaiseksi. Isämme ei ole juonut enää pariin vuosikymmeneen. Ovat hyviä isovanhempia ja haluavat auttaa ja olla tukena joka käänteessä. Mutta...ikinä näistä lapsuutemme traumoista ei olla puhuttu. Ne ovat ikään kuin maton alle haudatut, ja jokainen meistä sisaruksista tietää, että puheeksi otettuna jokin maaginen kupla puhkeaa ja kaikki menee "pilalle". Itseäni on näin vanhemmiten alkanut painaa oma traumaattinen lapsuus yhä enemmän. En silti pidä edes vaihtoehtona sitä, että ottaisin asiat puheeksi vanhempieni kanssa. Ehkä olisi aika hakeutua ammattiauttajalle. Pahinta olisi, että siirtäisin taas omia mörköjäni lapsiini ja sukupolvien kierre jatkuisi...

Tämä. Kun 20-30 vuotiaat puhelevat, että aivan normaaleja ihmisiä heistä on tullut, eikä ole "se ja "se" asia vaikuttanut mitenkään huonosti, kun jokin lapsiin huonosti joidenkin mielestä vaikuttava kasvatus- tai yhteiskunnallinen asia julkisesti nostetaan pöydälle.

Se kun tulee ymmärrykseen ja mieltä painamaan vasta vanhempana. Kun on nähnyt itse tarpeeksi elämää ja silmät avautuvat. Omat lapset avaava silmät jossakin vaiheessa viimestään.

Aloituksen äiti on kuin minun, scary...

Onko teillä muilla sellaista, että äiti lähettelee teidän samoja lapsuuskuvianne koko ikänne ajan? Lähtien kun täytin 25 vuotta, n. 30 vuotta tätä jatkunut  ja tulee jatkumaan, ellen ymmärrä miten reagoida. Olen yrittänyt, mutta hän ei välitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitan hieman erilaista näkökulmaa. Olen seuraavan sukupolven tuotos, eli siis minun äitini on samaa sukupolvea kuin te muut tähän ketjuun kirjoittaneet, ja hänen äitinsä oli sodan aikaan syntynyt. Olen nyt parikymppinen.

En tiedä, miten uskallan ikinä hankkia omia lapsia; pelkään, että siirrän traumat edelleen eteenpäin heihin. Vaikenemisen kulttuuri on ollut meilläkin ainakin isoäidistäni asti. Mistään oikeista asioista ei ole voinut puhua. Äitini on sentään yrittänyt, mutta hänen yrityksensä on ollut lähinnä "puhutaan kaikkien muiden asioista, mutta ei meidän perheen omista". Eli jauhetaan esimerkiksi kaksi tuntia serkkuni syömishäiriöstä, mutta ei puhuta sanallakaan minun syömishäiriöstäni. Lapsuudessani minua ei lohdutettu kunnolla, varsinkaan jos olin "kiukutellut", käskettiin vain omaan huoneeseen yksin selviytymään vaikeiden tunteiden kanssa. Mitä isommaksi tulin, sitä vähemmän lohdutettiin. Teki tätä myös sisaruksilleni: joku lapsista itkee, kaikki muut vain jatkavat toimiaan ikään kuin mitään ei tapahtuisi, katsovat itkevän ohitse. Sain myös huudot milloin mistäkin asiasta, joihin en todellakaan ollut mitenkään syyllinen. Äiti suuttui usein ihan hirveästi jostain mitättömän pienestä asiasta. Vielä nykyäänkin minun on tosi vaikea näyttää tunteita, koska suuttumista tai itkemistä ei lapsuudessa sallittu.

Muita samankaltaisia huomioita mitä muiden kirjoittajien lapsuudessa on ollut: ruokaa ei tehty tarpeeksi, vaikka rahaa oli yllin kyllin. Sain rintaliivit aivan liian myöhään. Koko lapsuus huomauteltiin syömisestä ja lihomisesta, kehitinkin sitten syömishäiriön, kun monta vuotta olin kuullut vähintään viikoittain vihjailuja siitä, että olen liian lihava tai minusta kohta tulee liian lihava. Äitini usein arvosteli ihan tuntemattomia ihmisiä minulle, tyylillä "miten tuo kehtaa olla noissa minishortseissa kun on noin kamalat selluliitit reisissä". Kaikissa vaatteissani oli jotain vikaa, aina olivat liian paljastavia äidin mielestä. Seksuaalisuus oli jotenkin häpeällistä, tai sitten kyse oli naiseksi kehittyvästä kehostani; 7-vuotiaana sain käyttää bikinejä, mutta sitten 12-vuotiaana en olisi niitä enää saanut käyttää (ja kamala arvostelu tietysti, että luuletko olevasi niin laiha että voit tuommoisilla mennä ihmisten ilmoille). Joskus äiti kehuu minua, mutta se tuntuu teennäiseltä enkä osaa ottaa sitä vastaan, koska yleensä saan kuulla etten ole tarpeeksi ahkera missään asiassa sekä vihjailuja siitä että olen laiska ja saamaton. Vertailee minua aina itseensä, kun hänellä on ollut niin paljon vaikeampaa.

Tässä nyt joitain huomioita seuraavan traumatisoineen sukupolven näkökulmasta. En tosiaan tiedä, millaista äitini lapsuudessa on ollut, koska eihän siitä ole ikinä perheessä puhuttu. Veikkaisin kuitenkin, että melko samanlaista kuin teillä, ja hän on sitten taas siirtänyt omat traumansa minuun - niin paljon yhtymäkohtia löysin omasta lapsuudesta verrattuna teidän lapsuuteen, vaikka olemmekin ihan eri sukupolvea.

Äitini on syntynyt v. 1941 ja minä v. 1966 ja lapseni v. 2004 eikä meillä ole tuollaista sukupolvien yli jatkuvaa puhumattomuuden kehää. Jokainen voi itse vaikuttaa omaan käytökseensä.

JOS tuo on totta, voit pitää itseäni onnekkaana. Älä silti ole sormi pystyssä kertomassa muille miten toimia, kun kerran et itse ole joutunut perimään niin raskasta taakkaa. 

Tässä mun äidin reaktioita, koska muut ovat niitä ihmetelleet. Minä en.

-Menkat alkoi 11-vuotiaana. Tulin yhden kaverini kanssa meille kotiin ja kerroin äidille. Hän oli tosi nolona, siis mun äiti.

-kerran lähtiessäni discoon hän sanoi" Laittaisit edes vähän meikkiä naamaas" Mä sanoin siihen, että onhan mulla meikkiä. Oli joka päivä, ehkä jäänyt häneltä huomaamatta.

-Ollessani 16-vuotias hän halusi tilata mulle ajan ehkäisyneuvolaan. Minipillerit, kun jätkiäkin on kierroksessa, you know..

-Ollessani 14-vuotias tuli joulupaketissa mulle keltainen vauvanvaate-setti.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia selviytymissuunnitelmia teillä  on, kun the narsistivanhempi kuolee tai hänen tukijapuolisonsa? Olen paljon miettinyt, pitäisikö vielä yrittää kontaktia vanhaan narsistiin, vai toiseen vanhempaan, tukijapuolisoon?  Miten te käsittelette, omissa tunteissa, huonoja vanhempia kun he ovat iältään vanhuksia, muuten mikään ei ole muuttunut.

Luulen, että  vanhempieni kuolema tulee olemaan valtava vapautus, niin pahalta kuin se kuulostaakin. Totta kai olen surullinen, mutta suuri taakka lähtee harteiltani. Miksi se vaatisi selviytymissuunnitelmaa? Vähän kuin pallon jalasta poistaminen vaatisi selviytymissuunnitelman. 

Vierailija kirjoitti:

Onko kenenkään äiti ottanut minkäänlaista vastuuta teoistaan tai sanomisistaan? Olen itsekin ketjussa kirjoittanut ja äitini sieltä pahimmasta päästä, vielä aloitusviestin kuvaustakin kamalampi. Oma äitini ei suostu puhumaan mistään menneestä, jonkun kerran olen yrittänyt mutta joko tulee marttyyriraivarit (kiittämätön kakara, kaikkeni olen tehnyt jne) tai sitten aggressio jossa hän haukkuu minua hulluksi ja väittää että olen hullu ja keksin kaiken. Väitää kirkkain silmin että mitään tällaista ei ikinä tapahtunut. Olen vain hullu joka keksii kaiken.

Minulle rankinta on juuri kiistäminen ja tapahtuman kieltäminen. Halausin oikeutta. Haluaisin anteeksipyynnön. Haluaisin vastuunottoa tapahtuneesta. Mutta mitään näistä en koskaan tule saamaan. :(

Ketjun tarinat kuulostavat hyvin tutuilta, ja on surullista nähdä, kuinka paljon kohtalotovereita Suomesta löytyy. Itse yritin ottaa kerran näitä asioita puheeksi äitini kanssa, ja hänellä oli keskustelun aikana neljä reagointitapaa: 1) kiistäminen (ei pidä paikkaansa, mitään tuollaista ei ole tapahtunut), 2) syyttely (itse olet sellainen ja tällainen, vielä pahempi joka asiassa ja täysin mahdoton ihminen), 3) syyn vierittäminen muualle (no kun isäsi sitä ja tätä) ja 4) vähättely (voi voi, kylläpäs menitkin pilalle, kun jouduit tekemään joskus jotain). Eli mistään hän ei ottanut vastuuta tai myöntänyt tehneensä mitään väärin. Tuon keskustelun jälkeen emme kommunikoineet äitini kanssa puoleen vuoteen oikeastaan lainkaan. Jos soitin vanhemmilleni ja äiti vastasi, hän pyysi heti isän puhelimeen, koska HÄN oli niin syvästi loukkaantunut moisista syytöksistä.

Olen saanut rakennettua vuosien aikana itselleni suojamuurin, jonka ansiosta jaksan yhteydenpitoa silloin tällöin, ja olen vetänyt tiukat rajat yksityisyyteni suhteen siinä, mitä vanhemmilleni kerron. Ei tulisi mieleenkään avautua heille mistään murheista, koska lohdutusta ei tullut lapsenakaan, enkä myöskään halua kertoa heille mukavista asioista, koska he vain latistavat oman iloni vähättelevillä, lyttäävillä kommenteillaan. Niinpä minun on ollut pakko opetella pitämään heidät tietyn välimatkan päässä oman henkisen hyvinvointini takia.

Nyt odotan esikoistani, mutta olen salannut asian heiltä, vaikka raskaus on jo 27. viikolla. Mieluiten pitäisin sen salassa kokonaan. Kauhistuttaa jo etukäteen ajatus siitä, että vanhempani ja etenkin äitini yrittävät tunkeutua tiiviimmin elämääni lapsen varjolla, enkä voisi kuvitellakaan, että antaisin lapseni heille joskus hoitoon.

Joku pohti tuolla ettei kokenut tunnekylmyyttä lapsuuden perheessä, vaikka omat vanhemmat elivät nuoruutensa sota-ajalla.

Tietysti perheet ovat erilaisia, siinä ehkä yksi syy. Toinen seikka on se että sota-ajan nuoret ovat 30-luvun lapsia. Se minkä hoivan, lämmön ja turvan yms saat elämän varhaisina vuosina on ratkaisevaa siinä suhteessa millaista hoivaa annat omille jälkeläisille. Ei 30-luvullakaan helppoa ollut ainakaan aineellisesti mutta ehkä henkisesti oltiin lämpöisempiä. Toki sodan eläneillä nuorilla on ollut hyvä sauma traumatisoitua pahastikin mutta ei niin kaikille käynyt.

Vierailija kirjoitti:

 Itse yritin ottaa kerran näitä asioita puheeksi äitini kanssa, ja hänellä oli keskustelun aikana neljä reagointitapaa: 1) kiistäminen (ei pidä paikkaansa, mitään tuollaista ei ole tapahtunut), 2) syyttely (itse olet sellainen ja tällainen, vielä pahempi joka asiassa ja täysin mahdoton ihminen), 3) syyn vierittäminen muualle (no kun isäsi sitä ja tätä) ja 4) vähättely (voi voi, kylläpäs menitkin pilalle, kun jouduit tekemään joskus jotain). Eli mistään hän ei ottanut vastuuta tai myöntänyt tehneensä mitään väärin. Tuon keskustelun jälkeen emme kommunikoineet äitini kanssa puoleen vuoteen oikeastaan lainkaan. Jos soitin vanhemmilleni ja äiti vastasi, hän pyysi heti isän puhelimeen, koska HÄN oli niin syvästi loukkaantunut moisista syytöksistä.

Luulin jo, että joku on kopioinut jonkun aiemman vastaukseni, sillä TÄSMÄLLEEN samalla lailla reagoi minun äitini kun vuosia sitten otin viimeisen kerran hänen käytöksensä puheeksi. Ei puutu tuosta listasta kuin marttyyri-itku (olen sitten maailman paskin ihminen yhyy yhyy), niin on ihan täydellinen kuvaus. Kirjoittajasta poiketen, itse en ole sen puhelun jälkeen ollut enää äitini kanssa tekemisissä. En vain näe syytä, miksi kiduttaisin itseäni ihmissuhteella jossa minun roolini on olla vain jätesanko ja syntipukki. Annoin äidilleni lukuisia tilaisuuksia muuttaa käytöstään, mutta hän ei halunnut edes yrittää. Joten minä en voi tehdä enempää, kuin elää omaa elämääni ilman häntä. Surullista? Totta helvetissä, mutta kahdesta pahasta vaihtoehdosta silti se parempi.

Vierailija kirjoitti:

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

 

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

 

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

 

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

 

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

Tuntuu olevan pääsääntö äiti-tytärsuhteissa tuo kuvailemasi. Mulla on vain yksi neuvo ja se toimii: katkaiskaa jo napanuora, eläkää omaa elämäänne älkääkä "yrittäkö ymmärtää" toista ihmistä liikaa. Äidillänne on oma elämänsä elettävänään teillä omanne. Kyllä se siitä.

T. Mies, joka ei voivottele äiti- tai isäsuhteesta

Meillä ei ihan niin pahaa suhtautumista ollut, kuin monilla teistä. Välit äitiin on nyt kuitenkin menneet, sillä hän on ilmaissut, ettei pidä lapsistani, sillä olen huono kasvattaja (mm. Se, että halaan vielä poikaani, joka on 9 -vuotias, on äidistäni ällöttävää). Muut lapsenlapset saavat erilaista kohtelua.

Sydämestäni kiitän tämän ketjun aloittajaa. Tänään taas hain lohtua lukemalla näitä tarinoita. Olen terapoinut itseäni täällä jo ketjun alusta asti, odotin silloin esikoistani ja kaikki lapsuuden traumat lävähti naamalle. Ehkä rohkenen vielä terapeutinkin juttusille.

Todella mielenkiintoinen ketju. Tutuilta kuulostaa monet jutut vaikka olenkin vasta 90-luvun lopulla syntynyt.

Mummoni on 40-luvulla syntynyt ja äitini 60-luvulla. Muistan lapsuudessani kuulleeni monesti tässäkin ketjussa mainitun sananlaskun "itku pitkästä ilosta". Ihan järjetöntä, ikäänkuin olisi pitänyt varoa ettei vaan ole liian hauskaa. Minua on myös tukistettu lapsena ja joskus sain myös risusta kun en totellut. Ei näistä mitään traumoja ole jäänyt, tämä ketju on auttanut ymmärtämään että nämä jutut ovat peräisin äitini omasta lapsuudesta 70-luvulta.

Kun 16-vuotiaana aloin seurustelemaan, mummoni totesi "noniin, kohta se työntää lastenvaunuja". Hän oli sitä mieltä että olen nyt pilannut elämäni; "olisit edes käynyt koulun loppuun". Noh, vieläkään en työnnä lastenvaunuja ja koulunkin kävin loppuun ihan mallikkaasti. :D

Muutoin en tunnista mummossani tai äidissäni minkäänlaista tunnekylmyyttä, he ovat ihania ja minulla on heihin hyvät välit. Myös äitini on hyvissä väleissä mummon kanssa.

Täysin samanlaista minullakin kuin aloittajalla ja samaa ikäluokkaa. Luulisin että kaikki muu olisi vielä mennyt ilman että olisin sairastunut mieleltäni mutta äiti ei "huomannut" että minua käytetään seksuaalisesti hyväksi eikä alkoholisti isän juoppohulluuskohtauksetkaan kauheasti huolta herättänyt, itse olin lapsena monta kertaa soittamassa poliisit mutta hävetti liikaa. Silti nuo samat lauseet "kaikkeni olen antanut" ja "asenteesta se on kiinni" sekä pilkallinen suhtautuminen, jos jotain ikäviä tunteita on/ollut. En ihmettele että veli asuu maapallon toisella puolella eikä kumpikaan meistä aio hankkia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Täysin samanlaista minullakin kuin aloittajalla ja samaa ikäluokkaa. Luulisin että kaikki muu olisi vielä mennyt ilman että olisin sairastunut mieleltäni mutta äiti ei "huomannut" että minua käytetään seksuaalisesti hyväksi eikä alkoholisti isän juoppohulluuskohtauksetkaan kauheasti huolta herättänyt, itse olin lapsena monta kertaa soittamassa poliisit mutta hävetti liikaa. Silti nuo samat lauseet "kaikkeni olen antanut" ja "asenteesta se on kiinni" sekä pilkallinen suhtautuminen, jos jotain ikäviä tunteita on/ollut. En ihmettele että veli asuu maapallon toisella puolella eikä kumpikaan meistä aio hankkia lapsia.

Ja, kyllähän minä esim lapsena säälin äitiäni ja yritin kauheasti miellyttää ja naurattaa häntä, ja ymmärtääkin yritän pakonomaisesti mutta minusta tuntuu että omalla äidilläni on jotain oikeaakin vikaa päässä, hän oli kyllä jälkikäteen katsottuna suorastaan julma ja itsekeskeinen ja tuntui jo lapsena että äiti teki lapsia vain koska niin kuului tehdä ja että hän vihaa minua jollain sellaisella tasolla mitä ei tajua edes itse ja siksi mikään itkemiseni mistään ei lapsena herättänyt muuta kuin ärtyneisyyttä. Hauskuuttaminen kelpasi kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

Tuntuu olevan pääsääntö äiti-tytärsuhteissa tuo kuvailemasi. Mulla on vain yksi neuvo ja se toimii: katkaiskaa jo napanuora, eläkää omaa elämäänne älkääkä "yrittäkö ymmärtää" toista ihmistä liikaa. Äidillänne on oma elämänsä elettävänään teillä omanne. Kyllä se siitä.

T. Mies, joka ei voivottele äiti- tai isäsuhteesta

Ei millään pahalla, muttta sinua taitaa suojella se Douglas Adamsin kuuluisa SEP-kenttä. (Somebody else's problem). Et näe ongelmaa, kun se ei ole sinun ongelmasi. Siinä mielessä taidat olla myös vähän huono henkilö jakamaan neuvoja tässä.

Kiitos tästä ketjusta, mukana on todella silmiä avaavia kommentteja. Oma 1940-luvulla syntynyt äitini ei ole koskaan ollut jääkalikka, vaan on hellinyt, tukenut ja kannustanut. Usein olen ihmetellyt, mistä hän on saanut siihen eväät. Tässä ketjussa on silti tosi paljon tunnistettavaa. Se, ettei ikävistä asioista puhuttu. Minulle ei esimerkiksi ikinä puhuttu vanhempieni vaikeasta erosta. Ei edes mitään sellaista, että "olet vielä meille tärkeä, vaikka erosimme". Aikuiset eivät myöskään kestäneet lapsen kielteisiä tunteita. Jos suuttui tai pettyi, joutui omaan huoneeseen eristyksiin, välillä jätettiin ilman iltaruokaa. Tai jätettiin kotiin, kun muut menivät retkelle. Töiden teettäminen tytöillä: jo 10-vuotiaana ulkoilin parivuotiaan pikkusiskon kanssa, olin hänestä yksin vastuussa.

Lapset jätettiin aika yksin 70–80-luvulla, ihan konkreettisestikin. Minulla ei ollut juuri kavereita ja äiti teki töissä pitkää päivää. Olin tuntikausia yksin kotona, oli kolkkoa kun talvella tuli pimeä, ja piti olla yksin omakotitalossa. Peloista ja ahdistuksista ei voinut puhua kenellekään.

Myös vanhempien alkoholinkäyttö on tuttua. Oli kotibileitä, joissa aikuiset olivat tosi kännissä. Vanhempien perhetuttavamiehet sanoivat härskejä kommentteja ja koskettelivat, näiden vaimot ja oma äiti vain katsoivat vierestä. Tyttölapsiin ja teinityttöihin suhtauduttiin järjestään objekteina, tehtiin kaksimielisiä kommentteja, sedät kertoivat tytöille pikkutuhmia vitsejä.

Työtä piti tehdä koko ajan, kodin piti olla supersiisti. Itse menen mieluummin lasteni kanssa retkelle kuin käytän puolet viikonlopusta kodin puunaamiseen. Äidin mielestä olenkin sottapytty. Tuon ajan naisten siisteyskäsitys on vähän pelottava. Työ ja siivoaminen olivat aina tärkeämpää kuin lasten kanssa oleminen.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä ketjusta, mukana on todella silmiä avaavia kommentteja. Oma 1940-luvulla syntynyt äitini ei ole koskaan ollut jääkalikka, vaan on hellinyt, tukenut ja kannustanut. Usein olen ihmetellyt, mistä hän on saanut siihen eväät. Tässä ketjussa on silti tosi paljon tunnistettavaa. Se, ettei ikävistä asioista puhuttu. Minulle ei esimerkiksi ikinä puhuttu vanhempieni vaikeasta erosta. Ei edes mitään sellaista, että "olet vielä meille tärkeä, vaikka erosimme". Aikuiset eivät myöskään kestäneet lapsen kielteisiä tunteita. Jos suuttui tai pettyi, joutui omaan huoneeseen eristyksiin, välillä jätettiin ilman iltaruokaa. Tai jätettiin kotiin, kun muut menivät retkelle. Töiden teettäminen tytöillä: jo 10-vuotiaana ulkoilin parivuotiaan pikkusiskon kanssa, olin hänestä yksin vastuussa.

Lapset jätettiin aika yksin 70–80-luvulla, ihan konkreettisestikin. Minulla ei ollut juuri kavereita ja äiti teki töissä pitkää päivää. Olin tuntikausia yksin kotona, oli kolkkoa kun talvella tuli pimeä, ja piti olla yksin omakotitalossa. Peloista ja ahdistuksista ei voinut puhua kenellekään.

Myös vanhempien alkoholinkäyttö on tuttua. Oli kotibileitä, joissa aikuiset olivat tosi kännissä. Vanhempien perhetuttavamiehet sanoivat härskejä kommentteja ja koskettelivat, näiden vaimot ja oma äiti vain katsoivat vierestä. Tyttölapsiin ja teinityttöihin suhtauduttiin järjestään objekteina, tehtiin kaksimielisiä kommentteja, sedät kertoivat tytöille pikkutuhmia vitsejä.

Työtä piti tehdä koko ajan, kodin piti olla supersiisti. Itse menen mieluummin lasteni kanssa retkelle kuin käytän puolet viikonlopusta kodin puunaamiseen. Äidin mielestä olenkin sottapytty. Tuon ajan naisten siisteyskäsitys on vähän pelottava. Työ ja siivoaminen olivat aina tärkeämpää kuin lasten kanssa oleminen.

Tunnistan tästä kommentista paljon samaa! Minäkin pelkäsin yksin kotona omakotitalossa, ei lähinaapureita. Peloista ei saanut puhua, kerran muistan kun itkin, niin äiti yritti kömpelösti lohduttaa, kuitenkin oli samalla hyvin toruva, isäpuoli huusi vieressä. Sen jälkeen en ole äidiltäni lohtua hakenut!! Kannoin kaiken sisälläni, nyt aikuisiällä olen terapiassa näitä purkanut.

Myös nuo humalaiset "sedät", niiden ällöttävät katseet ja yritykset muka "halata" kun tosiasiassa tarkoitus oli vaan päästä kopeloimaan... Voi että inhottaa vieläkin :( Ja tosiaan ne kaksimieliset "vitsit", kuvottavaa!

Miten noista inhottavista muistoista pääsee eroon? Koin itseni, tai oikeastaan ne teot (katseet/yritykset lähennellä) niin inhottavaksi, vieläkin ahdistaa. Mitähän ne "sedät" nykyään ajattelee, tajuaako ne tehneensä väärin vai muistavatko edes mitään? Kamalaa miten paljon näitä teinejä ahdistelevia ihmisiä onkaan!! Onko tosiaan niin, että aikuiset saa käyttäytyä noin härskisti teinejä/lapsia kohtaan, ilman mitään vastuuta teoistaan??

Jos isäpuoli oli liian humalassa, niin äitini käski minut (!!) pitämään sille "seuraa", että se saisi muuta ajateltavaa eikä alkaisi raivota kännissä! Voi per--le sentään! Mitähän äitini päässä onkaan liikkunut?? Varmasti näki että minua ahdisti ja varmasti oli huomannut ne lähentelevät kädet! Hyi saat-na!!

Nosto

Äitini syntynyt-47 ja tunnistan tuosta paljon. Jotenkin se on kaikki häpeän ja välttelyn värittämää. Varmaan on heidän omasta ikäluokasta johtuvaa, että seksuaalisuudesta ei voi puhua ja se on hävettävää, että muutenkin naisen anatomia on hävettävää, että tyttöjä ei kuulu kehua, ja lasten kanssa ei olla tuttavallisia tai kaverillisia

Minun äitiä ei vaivannut ihan noin kauhea nuukuus, mutta vähän sitäkin.