70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 00:00"][quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 22:45"]

Unohdin nuo päiväkirjan lukemiset. ..ja monta muutakin asiaa, esim marttyyriuden.

Ja sen ettei vanhemmat ikinä pyytäneet anteeksi!

Mä yritän kanssa aktiivisesti muuttaa käytössäni ja pyrin tiedostamaan huonot tavat, jotka meinaavat esim väsyneenä nousta pintaan lapsuuden kodista.

Pyydän anteeksi, silloin kun olen tehnyt väärin, esim suuttunut liikaa tms

Annan hellyyttä joka päivä.

Arvostan lasta itsessään, en suoritusten kautta.

En nolaa lasta.

Annan lasten osallistua kaikkeen toimintaan, enkä totea että et sä kuitenkaan osaa, kuten itselleni todettiin aina :(

Lapsi saa harrastaa tai olla harrastamatta mitä haluaa rahavarojen puitteissa.

Puolustan aina omaa lastani, enkä mene kiusaajien puolelle kuten omat vanhempani.

[/quote]

Näistä voisi tehdä taulun. Tai opaskirjan jokaiselle vanhemmalle. Aivan loistavasti tiivistetty. Pitääkin mennä halaamaan noita teinejä, ovat menossa nukkumaan. 

[/quote]

Kiitos, tulipa hyvä mieli tästä!

Sitä aina välillä kyseenalaistaa itsensä, että osaako olla parempi vanhempi mutta näköjään menee oikeinkin monta asiaa! :)

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 01:11"]

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 01:01"]

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:54"]

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:35"]

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]

Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.

Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.

Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.

Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.

[/quote]

Jaa, pitäisiköhän minun mennä seuraavaan "Ruokarahaa jäljellä 28€ viikoksi kolmelle, mitä teen?" -ketjuun ihmettelemään, että miten sinulla nyt noin kun meidän kahden aikuisen ruokarahatilillä on 3700€. Ja viikon kuluttua on palkkapäivä. Ihan ihmeellistä miten ihmisillä on erilaisia tilanteita ja vanhempia, kuka olisi uskonut...?

[/quote]

Luepa ketjun otsikko uudelleen.

Ap kysyi "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä samanlaista?"

Sinun mielestäsi siis tuohon kysymykseen saa vastata vain "kyllä". Muuten ei saa vastata ollenkaan.

Aika erikoinen näkemys, sanoisin.

Jos ap olisi muotoillut otsikkonsa tyyliin "kertokaa muut samanlaisista kokemuksista", en tietenkään olisi tähän ketjuun mitään kirjoittanut.

Mutta ketjun otsikko on kysymys, johon voi vastata "ei". Joten vastaan siis ihan kaikista sisälukutaidottomista kommentoijista huolimatta, että ei ole samanlaisia kokemuksia 1940-luvulla syntyneistä naisista. Vain täysin päinvastaisia kokemuksia.

[/quote]

Teillä sitten vinksahti vasta se seuraava sukupolvi :) Sorry, mut mun äiti olisi hurrannut ja tehnyt aaltoja tälle mun tokaisulle.

[/quote]

Teillä se seuraava sukupolvi vasta taisikin vinksahtaa. Sen verran löytyy naurettavaa alapeukutusta toisten kokemuksille ja vieläpä typerää kommentointia.

[/quote]

Hei, mene pois täältä sitten. Mene vaikka selvittämään koska alkaa käytöskoulun uusintakurssi reputtajille!

[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:04"]

[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 00:00"][quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 22:45"]

Unohdin nuo päiväkirjan lukemiset. ..ja monta muutakin asiaa, esim marttyyriuden.

Ja sen ettei vanhemmat ikinä pyytäneet anteeksi!

Mä yritän kanssa aktiivisesti muuttaa käytössäni ja pyrin tiedostamaan huonot tavat, jotka meinaavat esim väsyneenä nousta pintaan lapsuuden kodista.

Pyydän anteeksi, silloin kun olen tehnyt väärin, esim suuttunut liikaa tms

Annan hellyyttä joka päivä.

Arvostan lasta itsessään, en suoritusten kautta.

En nolaa lasta.

Annan lasten osallistua kaikkeen toimintaan, enkä totea että et sä kuitenkaan osaa, kuten itselleni todettiin aina :(

Lapsi saa harrastaa tai olla harrastamatta mitä haluaa rahavarojen puitteissa.

Puolustan aina omaa lastani, enkä mene kiusaajien puolelle kuten omat vanhempani.

[/quote]

Näistä voisi tehdä taulun. Tai opaskirjan jokaiselle vanhemmalle. Aivan loistavasti tiivistetty. Pitääkin mennä halaamaan noita teinejä, ovat menossa nukkumaan. 

[/quote]

Kiitos, tulipa hyvä mieli tästä!

Sitä aina välillä kyseenalaistaa itsensä, että osaako olla parempi vanhempi mutta näköjään menee oikeinkin monta asiaa! :)

[/quote]

Ole hyvä! 

Sinun taulustasi tuli mieleen omat pyrkimykseni katkaista kierre, olla tekemättä samoja virheitä kuin omat vanhempani. Se vaatii tietoista työtä. Toivottavasti seuraavalla sukupolvella on helpompaa. 

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:16"]

Olen niin täynnä vihantunteita, turhautumista ja nyttemin olen itseni takia katkaissut välit koko lapsuudenperheeseeni. Terapiat käyty, vuosia ja vuosia, ja niiden aikana olen oppinut vain sen, kuka on tarinan roisto. Se on äitini.

En ole halunnut kuin sen, että äitini ymmärtäisi mitä teki, tajuaisi miten se minuun vaikuttu ja olisi asiasta pahoillaan ja häpeissään. Sitten voisin yrittää ryhtyä antamaan anteeksi.

[/quote]

Tämä on kuin minun näppäimistöltäni. 

Joo, tokihan minunkin äitini lapsuus oli varmasti ankea. Tai ei se ainakaan mitään juhlaa ollut. Mutta minulle on se ja sama, mistä äitini paskamainen käytös minua kohtaan johtui. Se oli kohtuutonta yhtäkaikki.

Seksistä, kuukautisista, tunteista eikä vastaavista puhuttu ikinä koskaan milloinkaan mitään. Fine, nuo vielä olisin kestänyt, mutta paljonko olisi maksanut äidilleni kohdella minua edes asiallisesti, kun ei kerran rakastamaan pystynyt. Sain usein kuulla etten ole sellainen tytär jonka hän olisi halunnut, ja viimeksi kuulin tämän vajaat 2 vuotta sitten, olen nyt 44-v. En minäkään äitini kaltaista ihmistä äidikseni olisi valinnut jos valita olisin saanut, että sikäli.

Mutta entä se, kun yöllä 4- tai 5-vuotiaana olin nähnyt pissahätäisenä unta, että istun pytyllä, ja kastelinkin sänkyni. Sen sijaan että hän kutsui minua kusihousuksi ja veteli märällä lakanalla ympäri korvia, olisi vain purrut huultaan, vaihtanut lakanat ja painunut takaisin nukkumaan. Entä kun loukkasin luistimilla kaaduttuani käsivarteni, ja pyysin päästä lääkäriin. Äiti oli varma, että haluan vain myötätuntoa ja huomiota, ei kädessäni mitään ole. Yli viikon kärvistelin kipeän ja turvonneen käden kanssa ennen kuin pääsin lääkäriin, ja murtunut käteni kipsattiin! (Harmikseni oli joululoma, opettajani olisi kyllä minut lääkäriin hommannut). Tai kun pari päivää ennen yo-koetulosten tuloa häneltä kysyttiin, että eikös meillä vietetäkin tänävuonna lakkiaisia. No ei, enpä usko että vietetään tuon lakkiaisia ikinä, heh heh hän nauroi kysyjille. Minä seisoin vieressä ja uskoin, että laudaturina lähteneet paperini myös palaavat laudaturina, ja niin kävi. Lakkiaisissa todistustani ei näytetty vieraille, koska se ei ollut tarpeeksi hyvä.

Voisin antaa sata muutakin esimerkkiä epäasiallisesta kohtelustani, sillä juurikaan muunlaista kohtelua en äidiltäni koskaan saanut. Olin aina se paha, riesa ja rasittava. Minä en pidä kissoista, enkä iloinnut kun näin tänään omalla takapihallani yhden. Eipä vaan silti tullut mieleenkään yrittää häätää tai satuttaa sitä, miksi olisi? Minun äitini kuitenkin valitsi tehdä omalle "pennulleen" niin. Ei sitä voi poisselittää omalla lapsuudella tai kansakunnan sotahistorialla. Alkeellisinkin ystävällisyys on ilmaista.

Tämän ketjun lukemisen jälkeen minulla on mielessä vain kysymys, MIKSI. Mikä sai vanhempamme käyttäytymään siten? Miksi? 

[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:42"]

Tämän ketjun lukemisen jälkeen minulla on mielessä vain kysymys, MIKSI. Mikä sai vanhempamme käyttäytymään siten? Miksi? 

[/quote]

Se on hiton hyvä kysymys, ja sitä pitäisi selvittää ennen kuin kaikki ikävät ihmiset tuosta sukupolvesta ovat kuolleet. Meidän lapsiensa kanssa kai aika harva heistä suostuu asioista puhumaan?

Se, että äitini oma lapsuus ja nuoruus oli mitä oli, ei ole mikään selitys. En minäkään pura omia traumojani tyttäreeni. Ei tulisi mieleenikään lyödä, tukistella, antaa selkään, häpäistä, morkata, huoritella, loukata seksuaalisuuttaan. 

Voi olla sairas, masentunut, traumatisoitunut mutta silti kohdella lapsiaan jotenkuten siedettävästi. En ymmärrä, millainen ihminen tekee lapsia ja kostaa heille oman kärsimyksensä. Lapsia ei minunkaan äitini ollut pakko tehdä. 

Koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua. Kaikkein pahinta on katsoa, kuinka mamma vanhenee, katkeroituu entisestään ja odottaa, että kyllä tuo huorittelemani tytär varmaan minusta huolen pitää, kun alan laskea alleni. Jos nyt, alta seitsenkymppisenä äitini hakeutuisi terapiaan ja kohtaisi kaiken rehellisesti, välimme voisivat muuttua neutraaleiksi. Mutta ei. Parempi vetää koviksena, kyynisenä paskana homma hautaan saakka. 

Vaikeaa ymmärtää tuota sukupolvea.

Tuttu tarina myös minulle, äiti syntynyt 40-luvun puolessa välissä ja minä 70-luvun lopulla. Konkreettisista tarpeista tosin meillä aina huolehdittiin mutta tunnepuoli jäi etäiseksi, lasten kanssa ei pidetty hauskaa eikä vaikeista asioista puhuttu lainkaan. Seksistä ei todellakaan puhuttu ja ensimmäisen poikaystävän aikaan meitä kytättiin todella paheksuvasti, ja myös meillä pojat ihan kavereinakin olivat äärimmäisen epäilyttäviä.

Mun rajojen ja elämänvalintojen kunnioittaminen on ollut jotenkin vaikeaa, kaikista tekemisistä tulee jotain arvostelua ja aina saa kokea, etten ole ihan tarpeeksi hyvä. Äidin tapa on ainoa oikea tapa mutta se yleensä näkyy vaan paheksuvasta olemuksesta tai jostain puolittaisesta marttyyriäänellä esitetystä kommentista, koska suoraan ei voi puhua mistään.

Tyttärelleni on hyvä ja rakastava mummo, mutta jotenkin sitten mua onnistuu tyttärenkin asioissa arvostelemaan ja välittämään tunteen, etten osaa pitää lapsestani huolta (koska teen asioita eri tavalla kuin hän tekisi).

Muutenkin kaikki asiat ovat äidin mielestä aina vähän huonosti tai ainakin kohta tapahtuu jotain kamalaa, harvemmin muistan nähneeni häntä ihan aidosti todella onnellisena.

Kiitokset muille kokemuksiaan kertoneille, en olisi arvannut, että kolahtaisi näin paljon monet kirjoitukset.

Ei tietenkään se että on ollut itsellä vaikea lapsuus ja huono kasvatus oikeuta yhtään mihinkään, se vaan luultavasti on se syy miksi ihminen käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Kaipa ihmisellä on oltava joku syy käytökseensä, ei kai kukaan vaan päätä saadessaan tyttären, että tälle kakaralle olen oikein vittumainen koko elämäni ja pilaan likan elämän oikein kunnolla, ettäs kehtasi syntyä minun kohdustani.

Jotain oikeasti on siinä että näin paljon on näin samanlaisia tarinoita, ei voi olla niin että kaikki ovat vaan yksittäisiä mulkkeroita luonteeltaan, vaan jotain suurempaa vikaa pitää jossain olla. 

Minua suuresti hämmästyttää nämä tarinat itseni ikäisten ja jopa minua nuorempien elämästä. Se että tunteista tai seksistä ei puhuta, ei ihmetytä yhtään, sehän kuuluu suomalaiseen luonteeseen, mutta ei minun mielestäni oman lapsen häpäiseminen, pilkkaaminen, päiväkirjan lukeminen tai se että ei osta uusia vaatteita ja kenkiä, se on sairasta.

Haluan vielä kommentoida ketjun anteeksiantamiskeskustelua. Kehotus anteeksiantamiseen sisältyy myös kristinuskon perusoppeihin. Logiikka on sellainen, että Jessuksen esikuvan mukaisesti sinua kohtaan rikkoneelle tulee antaa anteeksi, koska jokainen on saanut syntinsä anteeksi joka tapauksessa suhteessa Jumalaan.

Itse tunnustaudun kristityksi, mutta anteeksiantamisen vaatimus on tuntunut rankalta, mahdottomalta ja epäreilultakin. En kykene, ja sanottakoon suoraan, edes halua antaa tiettyjä asioita anteeksi, päästää sitä rikkojaa ns. pälkähästä.

Otin sitten asian puheeksi todella uskovan papin kanssa, ja pelkäsin että minut leimataan sieltäkin pahaksi, koska olen kykenemätön tähän anteeksiantoon. Kun sitten keskustelimme, mitä anteeksianto minimissään sisältää ja miten pahoista asioista ihmisen on mahdollista antaa anteeksi. Miten voisin olla ylintä ystävää henkilöiden kanssa, joiden väärien tekojen seurauksia kannan hautaan saakka ja jotka eivät edes ymmärrä olevansa anteeksiannon kohteena (koska eivät ole tehneet mitään väärää).

Huojennuin kuullessani, ettei anteeksianto sisällä vaatimusta palauttaa välejä tai aikaansaada minkäänlaista kanssakäymistä rikkojan ja rikotun välille. Kärjistetysti raiskatun ei tarvitse alkaa käydä päivällisillä raiskaajansa kanssa. Kristillinen anteeksianto on yksinkertaisesti sitä, ettei vaadi Jumalalta näiden henkilöiden joutumista kadotukseen. Heidän pelastuksensa on heidän oma asiansa, omat katumisensa heidän ja Jumalan välinen asia.  Anteeksiantaja vain ikään kuin irroittautuu tästä kuviosta, eikä ole tuomassa omaa kosmisen oikeudenmukaisuuden vaatimustaan rikkojan syyksi kun tämä on viimeisellä tuomiolla. Jos välit korjautuvat tässä ajassa niin hyvä, mutta jos eivät, niin sitten eivät. Se ei ole anteeksiantamisen edellytys.

[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:03"]

Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.

[/quote]

Näiden 40-luvulla syntyneiden isät oli juuri olleet sodassa, ehkä se perimmäinen virhe löytyy sieltä. 30-luvulla syntyneet ovat tunteneet isän (ja äidin), jolla ei ollut sodan taakkaa harteillaan vielä.

Näitä kirjoutuksia luettuani, olen ilmeisesti kuitenkin päässyt helpolla. Mua ei nolattu, pilkattu tms. ja pidin Speden huumorista, materiaa oli riittävästi. Oli vaan ajan tapa että lapset kasvaa itsekseen jossain takavasemmalla.

Äiti oli itsekeskeinen, itsekäs ja kontrollinhaluinen.

Äiti, äidinkielenopena, oli vain aina joka asiassa oikeassa eikä suostunut keskustelemaan mistään asiasta (uravalinnastani, maailmanmenosta) oli vain hänen ilmoitusluontoinen totuutensa. Ihan sama vaikka sen pystyi todistamaan vääräksi. Kertoi "lapsuusmuistoistaan" ja kun veljen kanssa vähän vuosilukuja laskettiin, niin äiti muka muisti asioita ajalta jolloin ei ollut syntynytkään :)

Tukea ei saanut muuta kuin äidin hyväksymiin asioihin. Jos teki muita valintoja, piti selvitä itse. Ekan poikakaverin kanssa (äit ei pitänyt hänestä) olin omillani, toisen kanssa (äidin lemmikki) ihan toinen meininki. Tämän kuin vajaa 3-kymppisenä tajusin, niin sen jälkeen en ole äidin hyväksyntäää elämääni kaivannut ja osasin katkasita napanuoran.

Ja se veljen suosiminen... voi jestas.

Mulla oli onneksi isä, jonka kanssa pohtia maailmanmenoa ja jolla ei koskaan ollut vastausta valmiina mihinkään.

-tiejyrän tytär ekalta sivulta-

Kirjoitin tuolla jo aiemmin, mutta aihe jäi mietityttämään. On aika monta asiaa, joissa jo nuorena päätin, että olen omille lapsilleni erilainen.

Suhde ruokaan on sellainen. Muistan istuneeni monta tuntia ruokapöydässä itkuisena, edessä lautasellinen perunoita ja lihakastiketta, jossa oli läskisiä sitkeitä klimppejä, oksennus meinasi tulla, kun pureskeli tai yritti niellä... Lautanen piti syödä tyhjäksi. Toisaalta sitten teininä äiti oli hyvin tarkka painostani, ja huomautteli, kun olin lihonut. En koskaan ollut mitenkään ylipainoinen, vaan hyvinkin hoikka, mutta kun alkoi tulla muotoja, alkoi se minun painoni tarkkailu. Äiti oli itsekin aina jollain dieetillä. Ylioppilasjuhliinkin hän määrisi jo talvella, paljonko pitäisi laihtua. Ruoasta ei myöskään saanut oikein nauttia, se oli enemmänkin välttämätöntä "polttoainetta". Yllättäen lapsenlapsilleen äitini on kuitenkin laittanut parempaa ruokaa, ehkä kun kuitenkin harvemmin näkevät. Heillekin ruokaa on aina rajallinen määrä, etukäteen kysytään aterialla, että ottaako yhden vai kaksi palaa leipää. Minulla on ollut syömisen kanssa ongelmia aikuisiällä, jossain vaiheessa aloin ahmia herkkuja, ja sitten laihduttaa, ja olen kyllä tätä ruoka-asiaa miettinyt paljon ja nykyään jo vuosia tasapainossa sen kanssa.

Ikinä en myöskään pelottele lapsia sillä, että he tekisivät minut sairaaksi - äiti kun oli aina saamassa sydänkohtauksen, jos en ollut kunnolla. Tai pahan päänsäryn. Enkä halua olla marttyyri. Äitini saattoi - ja saattaa vieläkin - huokailla ja sanoa, ettei se mitään, ei hänellä ole väliä, jos loukkaantui jostain. Siinä sitten sai melkoiset syyllisyydentunteet, vaikka olisikin tiennyt olevansa oikeassa.

Vaikeista asioista ei puhuttu. Eikä tunteista. Aika paljon sellaisia asioita oli, joista ei puhuttu. Eikä vieläkään. Ei puhuttu siitä, kun ukkini kuoli (olin 8-v). Kuuntelin kun aikuiset puhuivat keskenään, mm. että oli hyvä, että ukki kuoli ennen mummoa, kun ukki olisi voinut alkaa ryypätä, jos mummo olisi kuollut ensin. Kukaan ei kysynyt miltä minusta tuntui, vaikka olin ollut varsinainen ukin tyttö. Muistan leikkineeni nukkekodilla tuntikausia, kai käsittelin kuolemaa siten.

Sukulaisten vaikeuksista ei puhuttu, paitsi jollain väheksyvällä kommentilla, eikä vaikeuksissa olevien kanssa haluttu olla tekemisissä. Serkkujen isällä oli alkoholiongelma, emme olleet heidän kanssaan missään tekemisissä, vaikka he asuivat lähellä. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, että eikö serkkujani olisi voinut vaikka kutsua meille ja sillä lailla auttaa, ovat ihan mukavia ihmisiä.

Äidiltä ei voi myöskää kysyä, mitä kuuluu, sillä lailla että hän oikeasti kertoisi voinnistaan. Tunteistaan, ajatuksistaan.

Meillä oltiin sillä lailla korrekteja, ettei huora-sanaa käytetty, mutta jotenkin kuitenkin annettiin ymmärtää, että huonoja naisia on. Ja sellaiseksi tulisi, jos olisi poikia ystävinä, kävisi bileissä, käyttäisi teinivaatteita tai kuuntelisi suosittua musiikkia.

Kotona oli myös aina mahdottoman siistiä. On minullakin siistiä, mutta haluan silti, että lapset muistavat minun tehneen muutakin kuin käyneen työssä ja siivonneen kotia. Äiti ei koskaan leikkinyt kanssani, eikä pelannut mitään lautapeliä. Isän kanssa pelattiin, jos hän ehti ja jaksoi. Alkuvaiheessa muuttaessani omilleni äitini kävi kotona tutkimassa kaappejani, ja huomautteli, miten niitä pitäisi järjestää. Kauhisteli liinavaatekaappiani - hänellä itsellään on kaikki viimeisen päälle mankeloituna ja siististi - minulla saattaa joku ryppy jossain olla, mutta puhtaita ovat silti. Kaappien tutkimisesta sanoin, ja muustakin huomattelemisesta. Tästä sanomisesta äitini loukkaantui muutamaksi kuukaudeksi, jolloin ei itse pitänyt mitään yhteyttä ja soittaessani vastaili muutamalla sanalla ja oli "kiireinen".

Niin ja alkoholi on tietysti kaiken pahan alku ja juuri, ja esim. lasi viiniä joulupöydässä on alkoholismin alku.

Olen miettinyt, onko äitini ollut välillä masentunut, kun on ollut jotenkin vaisu. Mutta ei häneltä voi sellaista kysyä, hän väistää kysymykset, saattaa huokailla kun on kaikkea sairautta, kuten diabetes. Äidillä ei taida myöskään oikein olla ystäviä, hän on ollut martoissa yms. mutta nykyään lähinnä isäni kanssa kotonaan.

Äitini on myös välillä edelleen ehdottanut millaisia vaatteita voisin ostaa, "kun olen jo tämän ikäinen". Tukkani piti leikata nuorena lyhyeksi, vaikka olisin halunnut pitää sen pitkänä. Kynsilakat yms. olivat täyttä turhuutta, äiti huomautteli pienestäkin meikistä ollessani teini, tai sitten huokaili..

Ja äidissäni on paljon hyviä asioita, ja kyllä hän omalla tavallaan välittää minusta ja lapsenlapsistaan. Kuitenkin joku muukin täällä sanoi, että taas edellisen sukupolven ihmiset ovat olleet jotenkin lämpimämpiä, sama kokemus minulla äidin vanhemmista. Äitini on jotenkin tiukka, ulospäin pitää antaa hyvä vaikutelma, mistään ei oikein saisi nauttia. Pitäisi harrastaa sellaisia "hienoja harrastuksia", golf kävisi, tennis ainakin aiemmin, konserteissa ja teattereissa ja taidenäyttelyissä pitäisi käydä - ok, toki pidän itsekin näistä, mutta yritän valita sellaisia, joista pidän, eikä sellaisia, jotka ovat jonkun muun mittapuun mukaan hienoja.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

[/quote]

En usko, että kyse on aikakaudesta pelkästään, äitisi vaan on ollut kaiken muun lisäksi sairaalloisen itara.

Tutulta kuulostaa. Äitini lapsuus on todennäköisesti ollut vielä karmeampaa mutta tuo tunneköyhyys ja se että nykyäänkin halaaminen ym tuntuu väärältä - lellimiseltä??- on ...sairasta. Yritän ja tuntuu että minulla on läheisempi suhde omaan teini-ikäiseen tyttäreeni kuin minulla omaan äitiini joka jaarittelee, haukkuu naapureita eikä kysy mitä minulle kuuluu.. 

Kyllä tämän kanssa toimeen tulee mutta ymmärrän nyt omaa masennustani ja alan jopa toipua

[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 18:45"]

Oma äitini myös omi lähes kaiken tekemisen vain itselleen. Jos itse halusin laittaa vaikka ruokaa, opetella kokkailemaan, naama oli norsunSillä. Jotenkin sellainen asenne, kyllävainminäosaanjaolenhyväjapärjään - mentaliteetti koko lapsuuden.

[/quote]

No tätähän se oli. Äiti ehdotti leipomista tms., mutta loppujen lopuksi minä ja veljeni seisoimme tumput suorina katselemassa, kun äiti loisti. Olihan hän hyvä leipomaan, mutta niin olen minäkin nyt aikuisena. Ja toisin kuin hän, minä jostain syystä kestän ne 5-vuotiaan joulutorttua esittävät nyytit, ja annan tehdä niitä peuran mallisia piparkakkuja vaikka tiedän, että sarvien ja sorkkien kärventymistä on lähes mahdoton estää.

Toisaalta, eipä minun tarvinnut huonettanikaan koskaan siivota, sillä äiti taisi senkin omasta mielestään niin paljon paremmin ja tehokkaammin. Sitten kun makoilin sohvalla musiikkia kuunnellen sillä aikaa kun hän siivosi, sain tietysti kuulla kuinka huoneeni on siivoton kuin joku "katutytön kortteeri". Eihän se ollut, ei siihen aikaan lapsilla ollut tavaraakaan kuin murto-osa siitä mitä nykynaperoilla. Ja kun sitten eräänä syksynä muutin omilleni, hän mietti ääneen kuinka olen varmasti jouluun mennessä hukkunut paskaan.

Voisiko olla kyse aikakauden murroksesta, sodan jälkeinen maailma oli 'uusi', täynnä mahdollisuuksia myös naisille joita heillä ei aikaisemmin ollut. Kuitenkin heidät oli ehkä kasvatettu sen 'entisen' maailman mukaan, eivätkä siksi oikein ole osanneet löytää paikkaansa? Ehkä tästä kumpusi paljon epävarmuutta, jota sitten peiteltiin olemalla hyvinkin kovia. Ja ehkä heidän tyttärensä, eli me n. 70-luvulla syntyneet, herättivät paljon katkeruutta heissä kun me saimme syntyä näin vapaaseen maailmaan, missä tytöillä ja naisilla oli samat mahdollisuudet kuin miehilläkin... Ehkä he näkevät meissä jotain sellaista mitä hekin olisivat halunneet saada/ olla, mutta heillä ei ollut niitä 'välineitä' siihen? Ja varmaan juuri se rintamalta tulleiden traumatisoituneiden isien vaikutus oli suuri.

Mikähän selitys silläkin on että perheissä pojat nostettiin jalustalle ja tyttöä kohdeltiin kuten tässä ketjussa kuvataan?

Vaikka äitien käytöstä on sotien traumoilla selitetty niin mikähän selittää tämän?

Onko se jotain patoutuneen vihan projisoimista siihen tyttöön? Ja miksi juuri häneen?

Oletteko puhuneet miestenne/ veljienne kanssa onko isä-poika suhde ollut yhtä kylmä? Tuntuu kuin mieheni haluaisi miellyttää isäänsä yhä yli 40 v. Ja mamman poika on kyseessä. Äiti passannut pilalle ja hakee siis vieläkin isäänsä kun mikään ei kelpaa...

Juuri noin. Äitimme olivat ikäänkuin loukkantuneita siitä, jos tyttäretkin OSASIVAT jotain - ja ehkä jopa paremmin, kuin äiti. Äitimme vähättelivät ja pilkkasivat pikku tyttäriensä töherryksiä ja piirsivät heti viereen PALJON paremmin. Tai eivät tosiaan antaneet ottaa osaa kodin askareisiin, koska ''laita lapsi asialle, ja mene itse perässä'' -ideologia oli heihin hyvin kyllä iskostettu.

Muistan, miten äitini oli vaikea peittää minun osaamistani tietyllä osa-alueella monisatakertaisesti paremmin ja siksi joskus tuntuu, että äidin ''kodinlaitto'' ruokinen oli sitten hänen bravuurinsa, missä koko perhe alistetiin joka ainoa ateria sitten kehumaan - että ''ei tämä nyt niin huonoa ollut'' - omanäidinkehut - että kyllä kyllä, olet SINÄ sitten LOISTAVA kokki.

Mutta enemmänkin tässä kaikessa on ollut kyse vallasta. Ei halusta jakaa MITÄÄN tyttären kanssa arkista askaretta, ruuanlaittoa - jne.

Asuin ulkomailla jonkun aikaa, ja ero oli huomattava. Siellä osallistuttiin ruuanlaittoon, tiskaamiseen aina yhdessä ja tunnelma oli lämpimän yhteisöllinen. Keittiö ei ollut siis vain äitien oma areena, jossa loihdittiin supermenuita.

Kyllä minäkin muistan, miten äitini oli todella MALTTAMATON, mikäli jotain tulin itse keittiöön hääräämään. Hän ei siis SIETÄNYT ketään muuta keittiössä, sillä vain HÄN TIESI; miten porkkanat jne pilkotaan. Sääli, miten hän ei koskaan halunnut siirtää ruokaperintöään eteenpäin. 

Oleminen hänen kanssaan oli vain sietämätöntä, sillä hän ei suostunut KOSKAAN mitään jakamaan. Ei henkistä perintöä, saati fyysistä. Ropoja ja almuja, siinä kaikki.