Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavaa kirjoitti:
Aloin lukea näitä kommenttejanne, itsekin kun olen 1970 luvun lapsi, äitini synt. 1940 luvulla. Samaa paskaa minun lapsuuteni. Olen itse päättänyt, että omia lapsiani kohtelen paremmin. On halattu, kysyn kuulumisia ja vointia, maksan vaatteet, edelleen, vaikka laoseni ovat jo yli 20 vuotiaita, jos vain sellaisen tilaisuuden saan ja ihan sellaiset vaatteet, mitä he itse valitsevat, kehuen enkä yhtään kyseenalaista tai kritisoi. Lahjoitan 4999 eur joka kolmas vuosi (verovapaa lahja) ja tuen parisuhdeongelmissa ja annan auton lainaksi, ymmärrän tyhmiä kavereita, kuuntelen ja käyn kylässä.
Mutta sitten aloin miettiä. Kun välillä tulee tilanne, että en jaksa auttaa tai kuunnella tai en haluaisi omia menojani sovittaa heidän menoihin, lapseni toteavat, että aina sä olet tommonen, aina oot kriittinen, aina epäilet kaikkea, jne. Pitää paikkansa, että en välttämättä innostu siitä, että kotiimme majoitetaan heidän kavereitaan tai saatan varoittaa, että olkaa varovaisia ulkomaanmatkoilla tai voin esittää huoleni, kun on taas keksitty uusi tapa nyysiä rahat gr-koodeilla tms. Aloinkin pohtia, miten on mahdollista, että minä, joka pyrin tekemään kaiken ihan oikein ja aina niin, että olisin paras äiti, joka heidän kavereidensa mielestä olen edelleen, olen kuitenkin ollut heidän mielestä huono äiti. Tulee ihan itku silmään kun mietin, että olen heidät asettanut aina etusijalle, niin jaksamisen, henkisen, taloudellisen kuin käytännön järjestelyjenkin kannalta, mutta hekin kritisoivat minua.
Omaan äitiini en ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen, äitini hankalasta luonteesta johtuen. Käykö minun samoin? Mitä tein tai teen väärin? Tai onko niin, että minun tulee olla jatkossa vieläkin anteliaampi, antaa heille kaikki se, mitä pyytävät, jotta voin kelvata. Tai onko niin, että kun minä en kelvannut omalle äidilleni, tämä pyrkimykseni välttää hänen tekemät virheet, onkin johtanut siihen, että en kelpaa omille lapsillenikaan. Olenko nostanut lapset itseäni yläpuolelle?
Toisaalta myös pohdin, voiko olla niin, että kriittisistä äideistä sikiää kriittisiä lapsia, jolloin historia toistaa itseään ... Kauheaa. Se tarkoittaa, että minä olen yhtä huono äiti, kuin oma äitini oli.
Kuvitteletko sinä että olemalla täysin ylikäveltävä, ja antamalla lapsillesi kaiken tuosta vaan, he arvostaisivat sinua?
No niinhän se ei todellakaan käy. Sinä olet ollut curling-vanhempi ja nyt olet kynnysmatto. Katsos kun se idea lasten kasvattamisessa on kasvattaa lapset ymmärtämään myös vastavuoroisuus, pitämään omat rajansa mutta kunnioittamaan myös toisten rajoja. Nyt lapsesi ovat vain itsekeskeisiä minäminä-tyyppejä, ja sinusta vaikuttaisi olevan tulossa joko vanheneva marttyyri tai sitten lapsesi tulevat niistämään sinusta irti ihan kaiken ennen kuin ehdit edes kuolla kupsahtaa.
Vastavuoroisuus on sitä, että kun minä olen sinulle reilu, edellytän että myös sinä olet minulle reilu. Kun minä autan sinua, myös sinun kuuluu auttaa minua. Tai voidaan yhdessä sopia, että kumpikaan ei auta toista, jos se toimii paremmin.
Nyt sun pitäisi lakata kaiken materian syytäminen lapsillesi. Ei enää rahaa, ei vaatteita ei mitään tuollaista. Ja laittaa rajat oman kotisi käytölle. Todennäköisesti hemmotellut pas kiai sesi tulevat tästä raivostumaan, mutta se on ainoa keino millä voit saada loppuelämäksesi tasavertaiset välit lapsiisi. Mutta veikkaan ettet osaa etkä uskalla. Äitisi hylkäämäksi tuleminen on ollut niin kova paikka, että et uskalla ottaa riskiä lastesi kanssa, ja mieluummin olet halveksittu ja hyväksikäytetty kuin hylätty.
Suosittelisin terapiaan menemistä.
Itkin, kun luin tämän. Pitää paikkansa. Pelkään lasteni hylkäävän minut.
Se on ihan ymmärrettävää, mutta myös tosi surullista. Ja lapsesi käyttävät sitä hyväksi, varmasti osittain tiedostamattaan.
Olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että sinun kannattaisi hakeutua terapiaan. Tuo tapa jolla pidät lapsesi lähelläsi on vahingollinen teille kaikille, ennenkaikkea sinulle. Uskon että se on mahdollista vielä korjata, ja sinulla on mahdollisuus saada hyvä suhde lapsiisi niin, että pystyt samalla kuitenkin pitämään omat rajasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Se että kotona on tarjolla vain tietynlaista ruokaa ei ole lapsen syömisen rajoittamista. Jos lapsi saa samaa terveellistä ruokaa kuin aikuisetkin, kyse on terveellisistä elämäntavoista. Sen ei pitäisi vahingoittaa ketään.
Lihava lapsi sisäistää oman erilaisuutensa kyllä ihan kodin ulkopuolellakin, vaikka hänet kotioloissa hyväksyttäisiin sellaisenaan. Jos oma lapseni olisi lihava, tekisin myös kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi enkä syyttäisi vanhempia siitä, että ovat kiinnostuneita lapsen terveydentilasta.
Siinä se taas tuli, yksi tämän päivän lihavuusepidemian perusjutuista.
Teen kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi - entä jos se lapsi on ihan terve, ainoastaan lihava? Miksi painoon silloin pitäisi puuttua? Koska edelleen: mitä enemmän siihen painoon lapsena puututaan, sen varmemmin henkilö on myös aikuisena lihava ja ennenkaikkea pysyvästä laihdutuskierteessä.
Ihan kaikki sellainen painoin puuttuminen mikä pitää sisällään saarnaamista terveydestä, terveellisistä valinnoista (paino edellä), syömisen rajoittamista, punnitsemista, on lapsen kehitykselle haitallista, ja johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen.
Lisäksi valtaosa ihmisistä ei tiedä, että neuroepätyypillisyys on hyvin vahvasti yhteydessä poikkeavaan syömiskäyttäytymiseen ja lihomiseen. Ja siinä kun jo valmiiksi monien asioiden kanssa kamppailevan lapsen painoakin aletaan kytätä, on jälki jo ennestään huonolle itsetunnolle tuhoisaa.
Ps. Olen itse ADHD-nainen jolla ADHD-lapsi. Mun ruokasuhde ja terveys tuhottiin jo lapsena, ja olen ollut ikäni lihava ja syömishäiriöinen. Lapseni syömiskäytös ja painokäyrä ovat olleet hyvin samanlaiset omani kanssa, sillä erotuksella, että hänen kohdallaan olen keskittynyt siihen, että hän on täysin oikeanlainen juuri sellaisena kuin on, eikä syömisestä ole ikinä syyllistetty, vaan kaikki ohjaaminen on ollut todella lempeää eikä painoon keskittyvää.
Nyt kun hän on teini-ikäinen, paino on alkanut itsestään normalisoitua, koska itsesäätely on kehittynyt tarpeeksi ja muukin kypsyminen ja kehittyminen on johtanut siihen, että esimerkiksi makeanhimo on alkanut laantua.
Eli älkää hyvät ihmiset tuhotko lapsianne sillä muka hyväntahtoisella ja niin kovin tärkeällä painokyttäyksellä. Sillä saatte pahimmillaan niin massiiviset vahingot aikaiseksi, ettette uskokaan.
Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi.
Kerronpa vielä, että minulla on kolme muutakin lasta, joilla ei ole neurokirjon haasteita, ja he ovat aina olleet normaalipainoisia. Mihinkään ei ole koskaan tarvinnut puuttua millään lailla.
Niin ja mun adhd-lapseni on hoikka kuin pajunvitsa, mitä tämän pitäisi todistaa?
Ei terveellisesti syöminen ole lapsen painoon puuttumista vaikka kuinka väität niin. Samallahan väität että huonosti, liikaa ja epäterveellisesti syöminen on lapsen kehonkuvalle ja keholle hyväksi, ja vain koti missä syödään huonosti on sellainen jossa lapsen painoon ei puututa.
Juurihan tässä on moni sanonut että jos lapsi on lihava huolimatta siitä että kotona ei ole annettu huonoa elämänmallia niin sitten se lapsi vain on lihava, eli asiaan puututaan tasan sen verran että kotoa annetaan sellainen malli jossa syödään terveellisesti ja liikutaan paljon, jos sitä itse noudattaa. Lapsi joka siitä huolimatta lihoo on varmaan sitten vain lapsi joka haluaa mässäillä eikä pidä liikunnasta, ja kyllähän se alkaa näkymään kehossakin, ja saa tottakai näkyä jos lapsi itse haluaa olla 145cm/80kg, eikä koe sitä ongelmana.
Itse kyttäät lapsiasi puhumalla painon normalisoitumisesta ja lapsesi paino-ongelmasta vaikka mitään ongelmiahan ei siis tietty ole, eiku öh, miten se nyt menikään.
Mielestäsi on sairasta ja lapsen painon kyttäämistä ja ongelmien aiheuttamista kun JOKU TOINEN sanoo että oma lapsi on lihava, ja että kotona on aina syöty hyvin ja liikuttu hyvin, mutta kun itse sanot että lapsesi on lihava, niin se ei ole kyttäämistä tms. VOI LUOJA. En ihmettele jos lapsella on ongelmia.
Kannattaa vähän rauhoittua ennen kuin tunnekuohuissaan kirjoittaa mitä sattuu.
Ihan ensimmäiseksi voit etsiä mun tekstistäni missä kohtaa olen kirjoittanut, että lapsellani on ollut paino-ongelma. Kun näytät sen, voidaan jatkaa siitä keskustelua. Lapseni paino on ollut keskimääräistä korkampi, mutta ongelma se on ollut vain kouluterveydenhuollolle ja joillekin ymmärtämättömille aikuisille ympärillä.
Ja sitten voit vielä näyttää missä kohtaa sanoin että normaalisti ja terveellisesti syöminen on painon kyttäämistä.
Ei taida löytyä sitäkään, kun päin vastoin sanoin näin: "Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi."
Eli peräänkuulutan ihan samanlaista suhtautumista kaikkiin lapsiin, ruoka- ja kehorauhaa kaikille. Kuitenkin on lähes aina niin, että lihavan lapsen syömisiä kytätään, häntä yritetään valistaa syömään oikein, rajoitetaan, patistetaan liikkumaan väärillä tavoilla ( esim. yksi kaverini pakotti ekaluokkalaisen lenkkeilemään. Ei ollut onneksi pitkäkestoinen juttu se, koska lähtökohtaisesti ekaluokkalaiset nyt ei tykkää käydä juoksulenkeillä. )
Voit rauhassa jatkaa raivoamistasi jos siltä tuntuu. Se vain kertoo siitä, että tiedät toimineesi huonosti, ja todennäköisesti se myös näkyy jossain.
Kesätyöt. Olen ollut se julma äiti jonka lapsista jokainen on jakanut mainoksia, tasapuolisuuden vuoksi jokainen. Tosin paljon autoin niputtamisessa, huonolla kelillä kuskasin jopa autolla.
Jokainen on ollut 15+ kesätöissä, vähintään sen tonnilla kaks viikkoa. Tehtaassa, puhelinmyynnissä, kioskissa, varastossa jne.
Työnteko tuli tutuksi, jokainen kävi koulunsa hyvin ja valmistui hommiin joissa ei enää tarvi käsiä liata.
Vertailen heihin, jotka saivat kesät olla vapaana ostarilla ja rannalla maleksien ( en tunne "parempaa väkeä" jotka pystyivät ulkomaanlomia teineilleen kustantamaan) .
Ei heille sitten maittanut koulukaan eikä työntekokaan. Tässä lähiössä pyörivät, kotoa on muutettu pois omaan vuokratalo-asuntoon yksin tai samanlaisen kumppanin kanssa. Rahapäivinä hoippuillaan kaljakassien kanssa.
Miettinyt onko se kovistelu työn syrjään tehnyt lapsista aktiivisempia vaiko onko se heidän luonteessaan. Mikä aiheuttaa hajonnan suunnilleen samantasoisten kotien lasten valinnoissa?
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Sinä todella olet yksinkertainen, hyvä että ymmärrät sen itsekin.
Kun tässä nyt ei ole kenenkään kirjoittajan kohdalla kysymys siitä, että lapsuudessa olisi saanut toruja kerran tai kerran olisi uhattu piiskallakin. Tai että se siteiden ostamattomuus olisi ollut joku yksittäinen asia.
Kysymys on meidän kirjoittajien kohdalla siitä, että koko lapsuus, kaikki suhtautuminen lapsiin on ollut kylmää, hylkäävää ja aggressiivista. Että on ihan alusta asti ollut omillaan ja joutunut pärjäämään parhaansa mukaan. Siitä että se lapsuus on ollut traumaattinen ja jättänyt pahat jäljet ihmiseen.
Ja että yleensä se vaikea suhde vanhempiin jatkuu aina vaan, eikä sitä saa oikaistua, vaikka miten yrittäisi.
Yleensä nämä asiat nousee pintaan juuri siinä kohtaa kun se oma parisuhde ja perhe perustetaan. Silloin sitä alkaa huomata, että ei hitto, miten ihmeessä omat vanhempani ovat voineet toimia kuten ovat toimineet. Ja se on suuri kriisi, koska omien lasten kanssa ensimmäisenä nousee aina kriisitilanteissa esiin se, miten itse tuli kohdelluksi, ja sitä vastaan on taisteltava, jos ei tahdo laittaa sitä paskaa kiertämään. Mutta on usein vaikeaa löytää se vaihtoehtoinen tapa toimia, koska mitään mallia sellaiseen oikesti hyvään ja terveeseen toimintaan ei ole.
Kuten tässäkin edellisellä sivulla yksi tyyppi kirjoitti, voi myös käydä just niin, että kun on itse ollut julmuuden kohde, niin omat lapset kasvattaakin liian löperösti, ja heistä tulee taas niitä julmureita.
Ei ole helppoja juttuja nämä. Mutta ole onnellinen, että et tiedä mistä puhutaan, ja ymmärrä se myös. Et ole parempi ihminen siksi, että sinulla oli tarpeeksi hyvät vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaikki kirjoitukset todistaa että lähes kaikki suomalaiset ihmiset ovat ilkeitä
ihmisiä. oma äitini s.1924 tokaisi että
mitäs sitä mahaas siinä piilottelet kun
olin onnellisesti avioliitossa ollut 1,5v
ja onnellisesti myös 6kk raskaana .
köyhissä perheissä ilmeisesti raskaus
oli aina ollut ei- toivottu asia , samoin
kun tein paljon töitä yrityksessäni eli
16t työpäiviä 20v niin äiti tokaisi että
se tekee paljon töitä joka tietää kuole-
vansa nuorena , olin tuolĺoin 45v , uskon että äitini salaa toivoi sitä koska olin varakas ja äitini oli pokannut sulhaseni
jo ennen minua ja.näillä näytti olleen lämpimät välit. eli kuolemani olis tehnyt miehestäni melko varakkaan miehen josta äitini piti kiinni iilimadon tavoin . samoin äiti kerran tokaisi että nuorin au-sisareni
vielä perii jotakin eli minulle ei annettu
mitään koskaan kun olin isän lemmikki,
kaikki oli siis kostoa . ehkä jotkut äidit pelkää että miehensä kiinnostuu tytöstä
liikaa
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Meidän pesueesta jokainen lähti kotoa itselliseen elämään 15 v lähimpään kaupunkiin. Riittävästi taitoja ja käytöstä kotona opittu jotta töihin kelpasi.
Ihan hyvät välit vanhempiin heidän kuolemaansa saakka ja aikuituessa yhä paremmin ymmärsi heidänkin elämänsä. Ei olis tullut mieleen 80-+ rähjätä että ette rakastaneet ettekä hemmotelleet kolmikymppiseksi rahaa jakaen. Vanhukset kohdeltiin heidän elämänsä ja sairautensa ymmärtäen. Apua eivät tarvinneet, siivouksen ostivat, asiansa hoitivat itse.
Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. En rakasta anoppia, niinpä en näe häntä. Ei ole keskitietä näisdä vauvakeskusteluissa, normaalia hyvää käytös ilman tunnemyrskyjä.
Jouppilan neloset syntyivät 1951.
Syyttömiä ovat 40- luvulla syntyneet siihen.
Julkisuus oli varmaan tuolle perheelle pahaksi kuten niille amerikkalaisillekin, oliko kutoset. Elämä ei ollut hyvää lapsena eikä aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Meidän pesueesta jokainen lähti kotoa itselliseen elämään 15 v lähimpään kaupunkiin. Riittävästi taitoja ja käytöstä kotona opittu jotta töihin kelpasi.
Ihan hyvät välit vanhempiin heidän kuolemaansa saakka ja aikuituessa yhä paremmin ymmärsi heidänkin elämänsä. Ei olis tullut mieleen 80-+ rähjätä että ette rakastaneet ettekä hemmotelleet kolmikymppiseksi rahaa jakaen. Vanhukset kohdeltiin heidän elämänsä ja sairautensa ymmärtäen. Apua eivät tarvinneet, siivouksen ostivat, asiansa hoitivat itse.Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. En rakasta anoppia, niinpä en näe häntä. Ei ole keskitietä näisdä vauvakeskusteluissa, normaalia hyvää käytös ilman tunnemyrskyjä.
Et siis edelleenkään tiedä, mistä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.
Lapsuus on kuin talon perustus. Jos se jää huonoksi, se vaikuttaa koko taloon kattoa myöten. Minä en ole huono ihminen vaikka tunnen edelleen surua, että en ollut vanhemmilleni tarpeeksi hyvä lapsi. Jos teitä nyppii tämä ketju, niin pysykää ihan rauhassa pois, täällä on tuhansia muitakin aloituksia. Tai aloittakaa uusi ketju aiheesta Minulla oli hyvä lapsuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Meidän pesueesta jokainen lähti kotoa itselliseen elämään 15 v lähimpään kaupunkiin. Riittävästi taitoja ja käytöstä kotona opittu jotta töihin kelpasi.
Ihan hyvät välit vanhempiin heidän kuolemaansa saakka ja aikuituessa yhä paremmin ymmärsi heidänkin elämänsä. Ei olis tullut mieleen 80-+ rähjätä että ette rakastaneet ettekä hemmotelleet kolmikymppiseksi rahaa jakaen. Vanhukset kohdeltiin heidän elämänsä ja sairautensa ymmärtäen. Apua eivät tarvinneet, siivouksen ostivat, asiansa hoitivat itse.Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. En rakasta anoppia, niinpä en näe häntä. Ei ole keskitietä näisdä vauvakeskusteluissa, normaalia hyvää käytös ilman tunnemyrskyjä.
Et siis edelleenkään tiedä, mistä on kyse.
Mistäpä minä mitään tietäisin. En ole päässyt selville mikä montaa kirjoittajaa vaivaa. Rahaa on kodissa ollut, on opiskeltu, vielä 70- luvullakin monet jättivät peruskouluun perheen rahatilanteenkin takia. Sitten on jääty kaipaamaan perheidylliä jotain suomisen perheen tyyliin. Harmitellaan ettei sylitelty, vietiin varhain hoitoon, isä oli poissa oleva jne. Kukaan ei ainakaan sano suoraan että isä ryyppäsi ja hakkasi äitiä, isäpuoli lähenteli, äiti oli holtiton, rahaa ei ollut. Siis todella läävämeininkiä ei ole ollut heillä jotka täällä psykologiaa jauhavat rakkaudettomasta lapsuudesta.
Vaikea saada kiinni että koti olisi ollut huono kun kuitenkin silotellaan, rahaa oli, kylmyyttä vain, ei toivotettu onnea discoon mennessä.
Piilotetaan ne todelliset vaikeukset lässytykseen ettei halattu eikä sanottu rakastavansa eikä äiti ollut ystävätär vaan äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla myös vastaavia kokemuksia. Puran kaiken tyrhautumisen poistamalla töissä mielivaltaisesti keskusteluja keskustelupalstalta. Saan siitä joitain outoa tyydytystä, että voi estää ihmsiten normaalin kommunikoinnin. Sitä jaksaa nousta hymyillen uuteen päivään.
Vierailija kirjoitti:
Minulla myös vastaavia kokemuksia. Puran kaiken tyrhautumisen poistamalla töissä mielivaltaisesti keskusteluja keskustelupalstalta. Saan siitä joitain outoa tyydytystä, että voi estää ihmsiten normaalin kommunikoinnin. Sitä jaksaa nousta hymyillen uuteen päivään.
Vahingonilo, paras ilo.
Oma lapseni auttoi tänään tiskaamisessa. Kun siivosin siitä syntynyttä sotkua, muistin yhden oman äitini lempisanonnoista: Pistä lapsi asialle, mene itse perästä.
Tuon äiti mutisi katsomatta silmiin, kyllästyneellä äänellä. Samalla hän teki sitä lapselta riistämäänsä tehtävää äkäisin liikkein. Hän antoi kaikin tavoin ymmärtää, että aivan kaikki meni mönkään ja oli typerää että edes yritin.
Me lapset opimme pysymään syrjässä. Äiti on hyvä ruuanlaittaja, mutta itse opettelin sen myöhemmin muualta.
Silti äiti oli jatkuvasti tuohduksissaan siitä, että joutui tekemään kaiken yksin. Hän komensi apuun passiivis-aggressiivisilla vihjauksilla, ja se päättyi aina samoin. Pistä lapsi asialle
Tuntuu niin helpolta, että omaa lasta voi ihan vaan neuvoa selväsanaisesti. Jopa etukäteen. Ja häntä voi kehua siitä, mikä sujui hyvin. Tuosta lapsesta oli jo pienenä apua, kun on ollut tilaisuuksia harjoitella yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.
Mistä tiedät mitä kenenkin kotona suljettujen ovien takana tapahtui?
Yksi äidin lempilausahduksista oli "omaan pesään ei saa paskantaa". En lapsena ymmärtänyt tuon merkitystä ennen kuin ajatelemattomuuttani sanoin kaverille jotain, jota ei olisi saanut kertoa. Kaveri kertoi äidilleen, joka kertoi minun äidille. Huutoahan siitä seurasi, mutta en sen jälkeenkään ihan ymmärtänyt, mistä saa kertoa ja mistä ei.
Meillä vastaava lausahdus oli että likapyykki pestään kotona eikä levitellä muiden nähtäväksi. Tätä likapyykkiä oli mm se että 4v vanhempi veljeni hakkasi minua. Siitä ei saanut kertoa muille vaan pitää omana tietonaan. Olen kohta 50v ja kertonut ainoastaan aviomiehelleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Mullakin murtui käsi lapsena. Luut vedettiin kahden lääkärin/hoitajan toimesta paikoilleen. Kipu oli infernaalinen -äitini muistaa edelleen kertoa, kuinka häntä hävetti, kun kiroilin tuossa tilanteessa. MISSÄ EMPATIA?
No ei niillä ole semmoista. Itsellenikin sähistiin, rähistiin ja läpsittiin naamaan, jos kehtasin loukata itseni.
Mitenkään päin ei saanut olla, kun aina tuotin vaan häpeää, enkä kunniaa olemalla samanlainen kuin joku monta vuotta vanhempi ihmelapsi, joka on niin reipas ja ihana.
Hyvähän se on olla reipas ja kiva, jos on aina saanut kehuja ja rakkautta. Miten lapsi voi olla rohkea, rupattelevainen ja täydellinen sosiaalinen pikkuaikuinen, jos koko ajan saa osakseen rähinää ja rumaa puhetta sylki suusta roiskuen?
Joo, näiltä unohtuu se ettei heidän geeneillään, kasvatuskellaan, panostuksellaan ja läsnäolollaan tuoteta mitään ihmelapsia. Tokji jollekin lapsista moneesti annetaan kaikki henkinen, fyysinen ja taloudellinen tuki, varmaan ihan vain siksi että voidaan osoittella niitä surkeita lapsia että katsokaa nyt, olisi teilläkin ollut mahdollisuus kuten sisaruksellanne, mutta olitte vain itse huonoja.
Ahdistavaa kirjoitti:
Aloin lukea näitä kommenttejanne, itsekin kun olen 1970 luvun lapsi, äitini synt. 1940 luvulla. Samaa paskaa minun lapsuuteni. Olen itse päättänyt, että omia lapsiani kohtelen paremmin. On halattu, kysyn kuulumisia ja vointia, maksan vaatteet, edelleen, vaikka laoseni ovat jo yli 20 vuotiaita, jos vain sellaisen tilaisuuden saan ja ihan sellaiset vaatteet, mitä he itse valitsevat, kehuen enkä yhtään kyseenalaista tai kritisoi. Lahjoitan 4999 eur joka kolmas vuosi (verovapaa lahja) ja tuen parisuhdeongelmissa ja annan auton lainaksi, ymmärrän tyhmiä kavereita, kuuntelen ja käyn kylässä.
Mutta sitten aloin miettiä. Kun välillä tulee tilanne, että en jaksa auttaa tai kuunnella tai en haluaisi omia menojani sovittaa heidän menoihin, lapseni toteavat, että aina sä olet tommonen, aina oot kriittinen, aina epäilet kaikkea, jne. Pitää paikkansa, että en välttämättä innostu siitä, että kotiimme majoitetaan heidän kavereitaan tai saatan varoittaa, että olkaa varovaisia ulkomaanmatkoilla tai voin esittää huoleni, kun on taas keksitty uusi tapa nyysiä rahat gr-koodeilla tms. Aloinkin pohtia, miten on mahdollista, että minä, joka pyrin tekemään kaiken ihan oikein ja aina niin, että olisin paras äiti, joka heidän kavereidensa mielestä olen edelleen, olen kuitenkin ollut heidän mielestä huono äiti. Tulee ihan itku silmään kun mietin, että olen heidät asettanut aina etusijalle, niin jaksamisen, henkisen, taloudellisen kuin käytännön järjestelyjenkin kannalta, mutta hekin kritisoivat minua.
Omaan äitiini en ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen, äitini hankalasta luonteesta johtuen. Käykö minun samoin? Mitä tein tai teen väärin? Tai onko niin, että minun tulee olla jatkossa vieläkin anteliaampi, antaa heille kaikki se, mitä pyytävät, jotta voin kelvata. Tai onko niin, että kun minä en kelvannut omalle äidilleni, tämä pyrkimykseni välttää hänen tekemät virheet, onkin johtanut siihen, että en kelpaa omille lapsillenikaan. Olenko nostanut lapset itseäni yläpuolelle?
Toisaalta myös pohdin, voiko olla niin, että kriittisistä äideistä sikiää kriittisiä lapsia, jolloin historia toistaa itseään ... Kauheaa. Se tarkoittaa, että minä olen yhtä huono äiti, kuin oma äitini oli.
Jos saan antaa vinkin, niin puhuppa tästä asiasta lastesi kanssa. Voit sanoa ihan suoraan tuon mitä kirjoitit. Yleensä se etät haluaa pitää lapset lähellään keinolla millä hyvänsä koska oma vanhempi teki päoinvastoin aikaan saa vain vasta"iskun", eli sitä kauemmas lapset menevät mitä lähempänä heidät haluaisi pitää.
Avainsana on avoin kommunikaatio joka tarkoittaa sitä että sinä puhut tästä asiast lastesi kanssa, eli otat asian esiin ja kerrot miltä sinuta tuntuu ja mitä sinä olet pohtinut.
Suvussani moni vanhempi, etenkin äidin roolissa on ottanut tuollaisen linjan. Kun heitä itseään on kohdeltu kaltoin lapsuudessaan ja nuoruudessaan, he ovat heittäytyneet lastensa palvelijoiksi kuvitellen että tukevat heitä näin aikuisuuteen. Lapset on suostuteltu kaikkeen positiivisen kautta ja he eivät käyneet nuoruudessaan kesätöissä. Aikuistuttuaankin he saavat rahaa vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan. Lapsilla on ollut vaikeuksia tehdä päätöksiä elämässään ja itsenäistyä. Serkkuni pojalta jäi armeija kesken koska ei kestänyt sitä; luulen että häntä ei ollut aikaisemmin koskaan käsketty mihinkään ja uusi ympäristö oli järkytys.
Olen valinnut toisen linjan ja asettanut lapsilleni haasteita ikäkauden mukaan. Pyrin tekemään itseni tarpeettomaksi siihen mennessä kun he lähtevät kotoa. Teini-ikäisille olen maksanut tietyn summan rahaa kuukausittain ja siihen on liittynyt vastuita, kuten siivousta ja yhteisten lemmikkien hoitoa. Lisäksi he joutuvat maksamaan summasta itse vaatteensa, vapaa-ajan matkustuksensa ja puhelinlaskunsa. Tämän tarkoituksena on että he oppisivat itse budjetoimaan menonsa.
Tämä on johtanut hankauksiin paapomislinjaa kannattavan suvun osan kanssa. Lapseni tietysti näkevät eron eri kotien käytäntöjen välillä. Niinpä teinityttäreni karkasi kotoa sukulaisteni luokse koska kokee saavansa siellä paremmin ymmärrystä. Hän eli eri sukulaisteni tykönä muutaman viikon ajan keräten vahvistusharhaa käsityksilleen siitä millainen ympäristö hänelle kuuluisi tarjota. Tarvittiin lopulta lastensuojelun apua että hänet saatiin takaisin kotiin. Muut lapseni ovat paremmin ymmärtäneet vanhempien roolin kasvattajina ja heidän kanssaan ei ole ollut ongelmia.