Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Lapsuudenkotini on kesämökkimme joten he tietävät ihan konkreettisesti lapsuuteni.
Se on ihan eri asia sntaa realistista tietoa kuin jotain tunnepaskaa, minua ei rakastettu kun piti mennä suksilla kouluun, siivota, lähteä nuorena töihin jne.
Niillä kun ei ole mitään tekemistä neuroottisen lapsuutensa syyttelemiseen.. siks tarvin nyt 50 v opamox kun minua ei sylitelty lapsena ja vietiin hoitoon.Todella omituista saivartelua. On eri asia jumittua johonkin sairaasti pakkomielteisedti kuin terveesti kertoa eri aikakausista tai asioista.
Ja lapsilla on omat muistonsa muuten, he muistavat jonkun hauskan kesäretken enkä itse sitä enää muista. Se ei ole aikuiselle ollut niin merkityksellinen.
Tuolla alkupäässä oli ihan terveidenkin, silloin 40- vuotiaiden kommentteja. Jollain sivulla 11- 13 joku kaipaili haukutun ikäluokan kommentteja.
Täällä taas jopa karkein kielin käsketään poistumaan. Siinäkin hyvä näyte mitä heidän äitinsä saavat kokea kun nyt viiskymppiset käyvät äidilleen rähisemässä, et rakastanut kun veit hoitoon, et rakastanut kun työpäivän jälkeen olit väsynyt, en saanut niitä farkkuja jotka olisin tahtonut, vaikka ite ostit työpaikan pikkujouluihin mekon. Ja hampaasikin paikkautit. Ylppärijuhlissakaan ette tatpeeksi rakastaneet. ( Huhhuh)Eivät he voi muistaa omaa lapsuuttaan, äly hoi. Elät tässä ja nyt, joten lapsesi olkoot ilman tietoja omasta lapsuudestaan.
Hertsyygeli sentään, olemmeko me aikuisia ihmisiä vai emme? Ihmisen muistot tulee siitä mitä itse muistaa.
70- luvulla syntyneiden neuvolakortista löytyy milloin mikin kehitysvaihe vauvana on saavutettu.
Nykyiset lapset hukkuu valokuviin, minulla varmaan murto-osa mitä heidän vanhemmillaan ja silti tietokoneen muistit ja kännykän muistit kuvia täynnä. Osan olen teettänyt sitten paperille.Nykyiset lapset voivat varmaan katsella videoita joka luojan päivästään syntymästään alkaen. Nykyvanhemmat on hyviä vanhempia.
Muistatko sinä omasta elämästäsi kaiken? Jos et, ja joku kertoo jonkun mukavan muiston, jossa sinä olet ollut mukana, niin suututko? Yhteiset muistot tuovat yhteenkuuluvaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä pitkässä ketjussa on paljon kokemuksia ihan suoraan sanottuna sadistisista vanhemmista. Vaikka nykyäänkin on paljon pahoinvointia ja lasten kaltoinkohtelua, niin väitän kuitenkin että ennen nuo asiat olivat yleisempiä. Ainakin sellainen ajattelu ettei toisen perheen asiat kuulu ulkopuolisille ja ruumiillisen kurituksen hyväksyntä, muusta vähättelystä kasvatuksellisena keinona puhumattakaan. Kynnys ilmoittaa lasten kaltoinkohtelusta viranomaisille oli taatusti paljon korkeampi kuin nykyään.
Suoranaista pahoinpitelyä ei omassa lapsuudessani ollut muutamaa tukistamista lukuunottamatta. Eli kokemukseni ei ole lainkaan samaa luokkaa, mitä tässä ketjussa kirjoittavat ihmiset ovat pahimmillaan joutuneet kokemaan. Silti voin sanoa että suhteeni vanhempiini on aina ollut etäinen. Äiti on syntynyt 1950, itse 1971. Kyse ei ole siitä, kuten jotkut kokee asiakseen pilkata, että oltaisiin odotettu jotain Suomisen perheen idylliä tai jatkuvaa sylittelyä. Vaan siitä ettei sitä henkistä yhteyttä ole omaan äitiin tai isään. Kokee ettei koskaan ole voinut rehellisesti kertoa omia näkemyksiään, mielipiteitään, toiveitaan tai haaveitaan. Koska kaiken sen, mikä on sinusta itsestäsi lähtöisin, on annettu ymmärtää olevan vääränlaista, heikkoa, rumaa, epäonnistunutta ja vähintään ainakin huonompaa kuin sillä naapurin perheen lapsella (tai kehen nyt milloinkin sinua verrataan). Kasvaessa on tullut sellainen syvä kokemus siitä, ettei kelpaa. Koskaan eikä millään tavalla kelpaa omille vanhemmilleen. Ja siitä omituisesta kylmyydestä omia lapsia kohtaan on kysymys. Joissakin perheissä tuo kylmyys sai aikaan fyysistä pahoinpitelyä, joissakin sen, että lapsi nujerrettiin henkisesti. Ja joissakin, kuten meillä, sen että välit vanhempiin ovat pysyneet aina etäisinä, eikä sitä aitoa yhteyttä löydy koskaan.
Ja kyllä, omat lapseni olen kasvattanut toisin. Sillä parjatulla sylillä, kannustuksella ja ilolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Oma äitini on jauhanut koko ikäni tarinoita omasta lapsuudestaan, mutta ei meidän. Viimeisimmän kysymyksen torppasi sanomalla, että hän ei vanhoja muistele vaan keskittyy tulevaisuuteen.
Teillähän on omat lapsuusmuistonne. Ne ovat ihan eri kuin äitinne. Ei äitinne voi kertoa miltä teistä tuntui leikit pihalla tms. .
Se on totta , 70- luvulla ei koko ajan otettu tuhansia valokuvia ja videoita.Nyt minä alan ymmärtää sinua paremmin, olet osin kuin äitini. Meidän perhe ei ollut me, siinä oli isä erillään, äiti erillään ja me lapset erillään, jossa oli osin myös äiti. Lapsena mietin, että koti on vanhempien koti, me lapset saadaan asua siinä. Siitä johtuu, että lapsuuskoti ei herätä minussa lämpimiä tunteita ja muistoja.
Viiskymppisten ydinongelma näyttää olevan etteivät he erota nykyaikaa siitä omasta 70-luvun lapsuudestaan.
He vaatisivat nyt takautuvasti nykyaikaa sinne 40 vuotta taaksepäin.
Nyt ei lapset leiki keskenään pihoilla kuten 70-80- luvuilla. Lasten seurustelu on vanhempien kanssa sovitun sopivan kaverin kanssa kaksin olo, ei mitään porukkaleikkejä pihoilla. Minna ja siru saa mennä pihaan mutta ette saa ottaa Ainoa mukaan.Katkeruus tulee siitä koska aika oli erilainen, he tahtoisivat nykylasten lapsuuden, tavaravuorten keskellä, vanhemmat jotka höpöttävät toinen silmä läppärillä: rakastan sinua, kulta.
No et kyllä ole ymmärtänyt tämän ketjun viisikymppisten kokemusta ollenkaan. Kyse ei todellakaan ole materiasta tai amerikkalistyyppisestä I love you -hokemisesta. Vaan henkisen yhteyden saamisesta omiin vanhempiin. Ja oikeasti, se että kerrotaan ettei äiti koskaan ostanut rintaliivejä tai kuukautissuojia, se ei ole mitään materian haluamista, vaan siinä ihmetellään miksi noita naiseksi kehittymiseen liittyviä tuotteita ei hankittu omalle tyttärelle. Mikä idea oli jättää 12 - 14-vuotias selviytymään näiden hankkimisesta yksin? Kyllä noita tuotteita oli 1970- ja 1980-luvuilla ihan reilusti kaupoissa saatavilla.
Täällä myös on kerrottu suurten ikäluokkien äitien itsekkyydestä. Ostivat vaatteita itselleen, paikkauttivat hampaansa, itsekkäät siat.
Eikö 70-luvulla syntyneet hyvät äidit laittaneet itselleen vaatteita, hoitaneet hampaitaan kun lapset olivat pieniä.
Yks juttu, mun mielestä parisuhteet hoitui 70-luvulla siinä arjen ja työssäkäynnin ohella kuin lapsetkin jotka huudettiin pihalta kuudelta syömään ja kotiin.
Nyt naiset keskittyvät enemmän itseensä siinä suhteessa, parisuhteen hoitaminen tarvitsee paljon kulissia, sitten niitä viikonloppulomia joiden saamiseksi täällä kymmenissä keskusteluissa sätitään äidit ja anopit kun eivät katso lapsia ja järjestä parisuhdeaikaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi perheestänne ei tehty lastensuojeluilmoitusta? Suomessa lasten pahoinpitely on ollut vielä 1980-luvulle asti luvallista, kunhan perheen kulissi on säilynyt valehtelemalla. Myös lapsia on kehotettu valehtelemaan kodin ulkopuolella ja koulussa. Jos perheessä on ollut perheväkivaltaa, päihdeongelmia (= äiti tai isä tai kumpikin juoppoja), mielenterveysongelmia, velkaa, ulosottovelkaa tms., niin lapsia on peloteltu pitämään suut visusti kiinni.
Miksi koulu, sukulaiset tai naapurit eivät puuttuneet perheenne tilanteeseen mitenkään? Toivottavasti olet aikuisiällä laittanut välit poikki väkivaltaisiin vanhempiisi!
Lasten fyysisen ja alistavan kurittamisen kieltävä laki tuli voimaan vuonna 1984. Lastensuojelun Keskusliitto: https://www.lskl.fi/artikkelit/kuritusvakivalta-kielletty-jo-vuodesta-1…
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää miten samankaltaisia kokemuksia muilla on. Äitini on syntynyt 70-luvulla ja halusta ymmärtää häntä jäin lukemaan kommentteja. Vaikka olen seuraavaa polvea oli minullakin lapsuudessa näitä esiintulleita asioita.
Siteitä ei koskaan, siis kertaakaan, ostanut minulle. Kahdet rintaliivit sain kirpputorilta ja niillä piti pärjätä aikuiseksi asti. Muita vaatteita ei ostettu ellen voinut todistaa edellisten olevan niin kulutetut, ettei niissä enää kehdannut tavata ihmisiä. Ja nimenomaan muiden ihmisten mielipiteistä oli meidän elämä kiinni, oli todella tärkeää pitää yllä kiiltokuva-kulissia. Meiltä kiellettiin paljon asioita sillä syrjällä mitä muut ihmiset meistä saattaisi ajatella. Samaan hengenvetoon juoruttiin muista pahaa ja kuinka sekin teki sitä ja tätä.
Kun tarvitsin apua koulutehtävissä, stressasin kun en osannut ja itkien pyysin äitiä auttamaan. Hän tokaisi ettei muista kouluajoistaan mitään, ei hän voi auttaa, pitää pärjätä omillaan. Olin silloin ensimmäisellä luokalla, opettelin aakkosia. Tällä linjalla se jatkui kunnes muutin pois kotoa.
Sen sijaan että äiti olisi ollut minulle äiti, äiti teki paljon kodin eteen, siivosi ja silitti kaikki kankaat ja huolehti meistä lapsista ruokkimalla meidät. Isä oli hulttio ja äiti häntä passasi pitkään. Lopulta erosivat, mutta siitäkin äiti koki tunnontuskia. Lopulta sortui syyttämään meitä lapsia siitä erosta. Kuinka teimme väärin ja siksi isä lähti. Kerran möläytti että ilman meitä olisi ollut parempi.
Ja aina taisteltiin siitä kenellä oli kurjinta. Kun kerroin äidille että väsytti, hän oli näännyksissä. Kun kerroin että sattui, äitiä kolotti joka paikasta. Kun kerroin saaneeni kehuja koulussa, vastaus oli "hyvä" tai "hienoa". Kun kerroin saaneeni nuhteita, istuttiin alas pöydän ääreen, haukuttiin ja mikäli sanoin vastaan isä otti vyön housuiltaan ja pieksi. Kerran pistivät hakemaan risun ulkoa ja kun toin sen löivät sillä. Jossain kohtaa lapsuuttani jokin kilahti päässäni, aloin nauraa kun minua piestiin. Päätin että tämä kipu on minun ja minähän kestän sen kun on pakko. Muistan kun isä meni hämilleen kun en enää itkenyt. Nauroivat äidin kanssa että olen outo likka.
Kaikki keskustelu pyöri arkisissa asioissa ja työssä. Mitään henkeviä tai tunteellisia ei puhuttu, koska kaikesta piti selviytyä vaikka hampaat irvessä. Keskustelu äidin kanssa oli myös hyvin väritettyä, hän kertoi kaikesta oman varman mielipiteensä ja ohjasi asioita siihen suuntaan minkä koki marttyyrille sopivaksi. "Ulkona sataa." "Tunsin polvissa jo aamulla että sade on tulossa, olivat niin kipeät. Mutta kyllä minä kestän sen. Pakko istua hetki, kun kävin kaupasta ostamassa teille (lapsille) ruokaa. Kunhan tämä pakotus lakkaa teen teille päivällistä. Menkää te vain ulos leikkimään, mutta ette sitten tuo kuraa rappusiin. Eikä sitten ryömitä maassa ettei vaatteista kulu polvet puhki. Ettekä tee mitään tyhmää ettei tarvitse hävetä. Näen teidät ikkunasta."
Vaikka tuo vuosi 1984 mainitaan tässä yhteydessä usein, niin sitä silloin voimaan tullutta lakipykälää pidettiin pitkään vain jonkinlaisena epävirallisena suosituksena. Itse asiassa vasta marraskuussa 1993, kun se oli ollut voimassa vähän vaille kymmenen vuotta, tuli ensimmäinen korkeimman oikeuden päätös (KKO:1993:151), joka vahvisti sen tarkoittavan, että rikoslain pahoinpitelypykälä tosiaan ihan oikeasti suojelee Suomessa lapsia yhtä tiukasti kuin aikuisiakin.
Kasvatuskulttuuri on toki liikkunut kohti parempaa jo monta kymmentä vuotta, mutta masentavan hitaasti. Vuonna 2008 peruskoulun ysiluokkalaisille (= nykyisille kolmekymppisille) tehdyssä valtakunnallisessa kyselytutkimuksessa 11 % kertoi tulleensa vanhempien piiskaamaksi ja 35 % tukistamaksi. Kun tutkimus toistettiin viime vuonna senhetkisille ysiluokkalaisille, samat lukemat vielä heilläkin olivat 5 % ja 14 %.* Aina vain lähemmäksi nollaa siis onneksi päästään, mutta se prosessi on vieläkin tämän verran kesken.
* Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset 2022 (Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2023:5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös on kerrottu suurten ikäluokkien äitien itsekkyydestä. Ostivat vaatteita itselleen, paikkauttivat hampaansa, itsekkäät siat.
Eikö 70-luvulla syntyneet hyvät äidit laittaneet itselleen vaatteita, hoitaneet hampaitaan kun lapset olivat pieniä.Yks juttu, mun mielestä parisuhteet hoitui 70-luvulla siinä arjen ja työssäkäynnin ohella kuin lapsetkin jotka huudettiin pihalta kuudelta syömään ja kotiin.
Nyt naiset keskittyvät enemmän itseensä siinä suhteessa, parisuhteen hoitaminen tarvitsee paljon kulissia, sitten niitä viikonloppulomia joiden saamiseksi täällä kymmenissä keskusteluissa sätitään äidit ja anopit kun eivät katso lapsia ja järjestä parisuhdeaikaa.
Omat vanhemmat dumppasivat lapsensa viikoiksi mummolaan. Alle kymmenvuotiaina me lapset oltiin pari vuorokautta yksin kotona vanhempien reissun takia. Yläasteikäisinä me oltiin pariin otteeseen viikko yksinään kotona, kun vanhemmat lähti ulkomaille. Kyllä ne vanhemmat osasi ennenkin järjestää itselleen lapsivapaata.
Mun elämän kurjistuminen alkoi jo lapsuudessa, etenkin äitini ansiosta. Oli juuri sellainen suuren ikäluokan äiti, mitä täällä on kuvailtu. Isäni oli hyväntahtoisempi, vaikka aika etäinen hänkin. Tuli tietenkin koulukiusaamista ym. Aikuistuttuani paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, masennus ja syömishäiriö ajoivat mut vähitellen psykiatrisen hoidon pariin, ja lopulta psykoterapiaan. En tuntenut itseäni, en tunnistanut tunteitani, pelkäsin omaa sisintäni. Otin terapiassa puheeksi mm. inhottavat toistuvat uneni, joissa kidutin ja murhasin lapsia. Olinkin nuoresta saakka inhonnut lapsia. Terapeutin kanssa mietimme, että se on voinut siirtyä minuun äidistäni, siitä miten äiti minua kohteli. Terapian edetessä ne painajaiset loppuivat onneksi, ja vuosien kuluessa huomasin ensin pitäväni vauvoista, sitten taaperoista, ja lopulta ihan kaikista lapsista. Koen kaikki lapset nykyään hellyttävinä. Mutta omaa lasta en koskaan halunnut, siihen minusta ei ole. Mut on rikottu niin pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Meidän pesueesta jokainen lähti kotoa itselliseen elämään 15 v lähimpään kaupunkiin. Riittävästi taitoja ja käytöstä kotona opittu jotta töihin kelpasi.
Ihan hyvät välit vanhempiin heidän kuolemaansa saakka ja aikuituessa yhä paremmin ymmärsi heidänkin elämänsä. Ei olis tullut mieleen 80-+ rähjätä että ette rakastaneet ettekä hemmotelleet kolmikymppiseksi rahaa jakaen. Vanhukset kohdeltiin heidän elämänsä ja sairautensa ymmärtäen. Apua eivät tarvinneet, siivouksen ostivat, asiansa hoitivat itse.Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. En rakasta anoppia, niinpä en näe häntä. Ei ole keskitietä näisdä vauvakeskusteluissa, normaalia hyvää käytös ilman tunnemyrskyjä.
Minäkin ajattelin joskus noin. Olin suuri selviytyjä, joka on aina hienosti omillaan pärjännyt, ei ole apuja ja almuja eläessään tarvinnut ja töissä olen käynyt 16-vuotiaasta.
Hirmuisen hyvin tosiaan olen elämässäni pärjännyt. Elämän kuitenkin pitäisi olla jotain enemmän kuin selviämistä ja pärjäämistä ja kelpaamista. Iän myötä on kuitenkin tullut iso ikävä sitä, ettei koskaan saati enää lukioiässä ollut turvallista kotia, ei koskaan lämmintä tunnelmaa, ei ketään joka opastaisi tai joku jolta kysyä neuvoa. Jos on riittävän tunneköyhä, ei osaa näitä koskaan kaivatakaan. Vaikka olen tunneköyhästä kodista kotoisin, en ole koskaan kyllä törmännyt noin tunneköyhään kommenttiin kuin tämä lainaamani: Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. Sopisi kyllä yhden sukulaisrouvan sanomaksi. Hänellä on aina kotitöitä tehtävänä. Tänä kesänä on erikoiskiireenä ollut hukuttaa pihan oravia vesitynnyriin. Kuitenkin tekisivät jotain pahaa, kuten lapsuudessani lapsista sanottiin. 🤣
Ketju on mennyt todella oudoksi. Ihmeellistä syyttelyä että mitä valitatte kun rahaa oli.
Meillä ei ollut 70-luvulla rahanpuutetta AIKUISILLA mutta lapsilla oli ja en esim saanut rahaa siteisiin ja niitä ei minulle ostettu.
Lisäksi mua kohtaan on tehty satoja rikoksia, ja kyllä, ne on juurikin väkivaltarikoksia. Ihan turha selitellä ajankuvalla tai kasvatustavoilla, koska se ei ollut kasvatusta vaan mielivaltaista kiukupurkua viattomiin puolustuskyvyttömiin lapsiin.
Lisäksi havaitsin että ketjussa ei enää edes kirjoita nämä 70-luvun lapset vaan jotkut muut vänkääjät. Harmillista.
Ehkä joskus ketju palaa raiteilleen, käyn aina muutaman kuukauden välein tätä kurkkaamassa. Nyt on menossa vähättely- ja mitätöintivaihe, niitä on ollut ennenkin ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis viiskymppiset mielenterveyden ammattilaiset ovat yhtä sekaisin kuin hoidettavansa koska ovat 70-luvulla syntyneet ja äidit sodan käyneiden lapsia.
Oletko ihan oikeasti sitä mieltä, että jopa omia lapsiaan pahoinpidellyt ja kuritusväkivaltaa käyttänyt äiti tai isä ei ole ollut "paha", vaan "aikansa tuote"???
Nykyajan vanhemmuus on hyvin erilaista kuin 1960- ja 1970-luvuilla. Jos jättäisit vuonna 2023 alle kouluikäiset lapsesi yksin kerrostalon tai rivitalon pihalle ilman aikuista lastenhoitajaa, niin ensimmäinen ohikulkija tai silminnäkijä tekisi ilmoituksen 112 hätäkeskukseen. Tai jos pienet, uimataidottomat lapsesi kuljeskelisivat uimarannoilla ilman valvovaa aikuista, niin vastuulliset ihmiset puuttuisivat asiaan. Seuraavaksi poliisit ja sosiaaliviranomaiset tulisivat kotikäynnille ja lapsesi voitaisiin ottaa jopa huostaan.
Miksi nämä suurten ikäluokkien edustajat eivät halua kohdata ja tunnustaa omia virheitään vanhempana? Omia lapsia on hoidettu miten sattuu ja kohdeltu huonosti ja välinpitämättömästi. Lapsia on viety hyvin pienenä päivähoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja sukulaisilla. Äiti ja isä ovat olleet lomamatkalla, kesämökillä tai missä milloinkin. Jopa alakouluikäisiä lapsia on jätetty yksin tai pienempien sisarusten kanssa kotiin.
Nyt omia kasvatusvirheitä kaunistellaan, valehdellaan ja yritetään valkopestä omaa käytöstä ja tekoja. Isovanhempana puututaan ja sekaannutaan raivokkaasti omien aikuisten lasten, miniöitten, vävyjen ja lastenlasten asioihin. Isovanhemmat tuppautuvat ja sekaantuvat parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenhoitoon ja lastenkasvatukseen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tässä on kyse siitä että sukupolvet eivät enää jossain kohtaa ymmärrä toisiaan. Se kuuluu elämään ja kehittymiseen. Kun haukutte 40-luvulla syntyneitä vanhempianne, muistakaa että he ovat sodan käyneiden miesten ja naisten lapsia. Sodista tuli henkisesti rikkinäisiä ihmisiä. Siihen aikaan ei ollut psykologeja eikä muita paikkoja joissa olisi voinut purkaa tuskaansa. Se pidettiin sisällä. Seurasi mielenterveysongelmia, alkoholismia, ja etenkin seksistä ja ikävistä asioista puhumattomuutta. Tämä ylisukupolvinen vitsaus seuraa teitä 70-luvulla syntyneitä. Lukekaa joku kirja sota-ajan aiheuttamista traumoista. Se toivottavasti avaa silmänne siihen, että eivät äitinne tai isänne olleet pahoja, vaan aikansa tuotteita.
Tämä kirjoittaja on näköjään nyt samassa asemassa: lapset haukkuvat äitiänsä, joka on oman äitiketjunsa tuote ja joka kantaa käyttäytymisessään menneiden sukupolvien traumoja. Nämä traumat pikkuhiljaa lieventyvät kun niihin osataan jo kiinnittää huomiota, mutta lapsi-vanhempi -välit tulevat aina olemaan jollain lailla kireät jonkun aikaa, sillä ns huonot tai viileät välit vaan kuuluvat lapsen itsenäistymisprosessiin. Äiti vahtii lastaan ja yrittää hänelle vain hyvää ja lapsi kokee sen luottamuksen puutteena ja hänen asioihinsa puuttumisena. Lapsi haluaa läheisyyttä kuminauhan tavoin, välillä lähellä, välillä kaukana. Ja siinä välissä riidellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kesätyöt. Olen ollut se julma äiti jonka lapsista jokainen on jakanut mainoksia, tasapuolisuuden vuoksi jokainen. Tosin paljon autoin niputtamisessa, huonolla kelillä kuskasin jopa autolla.
Jokainen on ollut 15+ kesätöissä, vähintään sen tonnilla kaks viikkoa. Tehtaassa, puhelinmyynnissä, kioskissa, varastossa jne.
Työnteko tuli tutuksi, jokainen kävi koulunsa hyvin ja valmistui hommiin joissa ei enää tarvi käsiä liata.Vertailen heihin, jotka saivat kesät olla vapaana ostarilla ja rannalla maleksien ( en tunne "parempaa väkeä" jotka pystyivät ulkomaanlomia teineilleen kustantamaan) .
Ei heille sitten maittanut koulukaan eikä työntekokaan. Tässä lähiössä pyörivät, kotoa on muutettu pois omaan vuokratalo-asuntoon yksin tai samanlaisen kumppanin kanssa. Rahapäivinä hoippuillaan kaljakassien kanssa.Miettinyt onko se kovistelu työn syrjään tehnyt lapsista aktiivisempia vaiko onko se heidän luonteessaan. Mikä aiheuttaa hajonnan suunnilleen samantasoisten kotien lasten valinnoissa?
Se, ettei harjoitella, tueta ja kannusteta, on tavallaan yksi laiminlyönnin muoto. Usko omaan osaamiseen ja selviytymiseen ei pääse asteittain, tuen kanssa kasvamaan. Juuri se, että saa harjoitella, huomaa pystyvänsä ja tämän itsetunnon avulla pystyy jatkuvasti ottamaan suurempia haasteita vastaan.
Vaihtoehto on paljon stressaavampi. Et ole saanut harjoitella vastuunottoa pikkuhiljaa, vaan kukaan ei opeta mitään. Silloin on vaikeampi luottaa itseensä, ei tiedä kokemuksen myötä mistä selviytyy ja miten. Sitten kun kylmiltään astuu "oikeaan maailmaan", se aidosti onkin todella stressaavaa, koska et ole saanut harjoitella ja opetella opastettuna. Näille ihmisille sitten tulee samalla kertaa ilman taitoja opeteltavaksi talous ja arjen asiat, työt ja kokonaisuuden hallinta. Aika paljon opeteltavaa kerralla. Se voi tuntua mahdottomalta ja johtaa lannistumiseen. Eihän koulussakaan hypätä 1:ltä ysiluokalle, vaan taitoja kasataan toistensa päälle. Ihmisestä riippumatta, jos vaatimukset ja taitotaso on jyrkässä ristiriidassa, seuraa yleensä stressiä ja lannistumista. Etenkään jos ei saa minkäänlaisia neuvoja kysyä keltään.
Nämä kuvaamasi ihmiset ovat saattaneet jäädä vaille opetusta ja kannustamista, ei ihme että olettavat kaljoittelun olevan ainut mihin pystyvät. Kysehän ei ole kovistelusta, vaan nuorten oikeudesta kasvaa itseluottavaisesti vastuuseen. Taitotason mukaan, tarvittaessa ohjausta ja neuvoja saaden. Roomaa ei rakennettu päivässä (eikä yksin), itsenäisyyttä, vastuuta ja itseluottamusta ei myöskään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Elät elämääsi, kuten haluat, mutta aiemmin sanoit, että et voi niin tehdä ja pitää omaa päätäsi. Silloin olet kyllä väistämättä jonkinlaisessa symbioosissa äitisi kanssa.
Kukaan tuskin pystyy paremmin sanomaan, kuin sinä itse, miten kannattaisi toimia. Itse en sietäisi päivääkään tuollaista. Ehkä siihen on syynä se, että olen jo kohta eläkeikäinen, niin en vaan yksinkertaisesti ota enää vastaan huonoa kohtelua keneltäkään. Sitä puolta on tullut otettua vastaan lapsuudessa ja nuoruudessa ihan riittävästi.
Jos vanha äiti saa raivokohtauksia, jos asioita ei tehdä, kuten hän määrää, niin mikä siinä on se tekijä, joka pakottaa toimimaan oman halunsa vastaisesti? Jos aina myöntyy vanhuksen tahtoon, se antaa täysin väärän signaalin omillekin lapsille, että on ihan ok manipuloida ja heittäytyä marttyyriksi, jos ei saa tahtoaan läpi. Omia rajojaan, perhettään ja itseään saa ja pitää puolustaa, vaikka sitten vanhan äidin kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Meidän pesueesta jokainen lähti kotoa itselliseen elämään 15 v lähimpään kaupunkiin. Riittävästi taitoja ja käytöstä kotona opittu jotta töihin kelpasi.
Ihan hyvät välit vanhempiin heidän kuolemaansa saakka ja aikuituessa yhä paremmin ymmärsi heidänkin elämänsä. Ei olis tullut mieleen 80-+ rähjätä että ette rakastaneet ettekä hemmotelleet kolmikymppiseksi rahaa jakaen. Vanhukset kohdeltiin heidän elämänsä ja sairautensa ymmärtäen. Apua eivät tarvinneet, siivouksen ostivat, asiansa hoitivat itse.Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. En rakasta anoppia, niinpä en näe häntä. Ei ole keskitietä näisdä vauvakeskusteluissa, normaalia hyvää käytös ilman tunnemyrskyjä.
Et siis edelleenkään tiedä, mistä on kyse.
Mistäpä minä mitään tietäisin. En ole päässyt selville mikä montaa kirjoittajaa vaivaa. Rahaa on kodissa ollut, on opiskeltu, vielä 70- luvullakin monet jättivät peruskouluun perheen rahatilanteenkin takia. Sitten on jääty kaipaamaan perheidylliä jotain suomisen perheen tyyliin. Harmitellaan ettei sylitelty, vietiin varhain hoitoon, isä oli poissa oleva jne. Kukaan ei ainakaan sano suoraan että isä ryyppäsi ja hakkasi äitiä, isäpuoli lähenteli, äiti oli holtiton, rahaa ei ollut. Siis todella läävämeininkiä ei ole ollut heillä jotka täällä psykologiaa jauhavat rakkaudettomasta lapsuudesta.
Vaikea saada kiinni että koti olisi ollut huono kun kuitenkin silotellaan, rahaa oli, kylmyyttä vain, ei toivotettu onnea discoon mennessä.
Piilotetaan ne todelliset vaikeukset lässytykseen ettei halattu eikä sanottu rakastavansa eikä äiti ollut ystävätär vaan äiti
Tämä on todella pitkä ketju ja tuolla aiempana on pilvin pimein esimerkkejä just noista kaikista kauheuksista, joita luettelet (on alkoholismia, fyysistä väkivaltaa ja sitä lähentelyä, jopa oman isän, ei isäpuolen toimesta). Suosittelen lukemaan edes osan ja vasta sitten kommentoimaan.
Vierailija kirjoitti:
Oma lapseni auttoi tänään tiskaamisessa. Kun siivosin siitä syntynyttä sotkua, muistin yhden oman äitini lempisanonnoista: Pistä lapsi asialle, mene itse perästä.
Tuon äiti mutisi katsomatta silmiin, kyllästyneellä äänellä. Samalla hän teki sitä lapselta riistämäänsä tehtävää äkäisin liikkein. Hän antoi kaikin tavoin ymmärtää, että aivan kaikki meni mönkään ja oli typerää että edes yritin.
Me lapset opimme pysymään syrjässä. Äiti on hyvä ruuanlaittaja, mutta itse opettelin sen myöhemmin muualta.
Silti äiti oli jatkuvasti tuohduksissaan siitä, että joutui tekemään kaiken yksin. Hän komensi apuun passiivis-aggressiivisilla vihjauksilla, ja se päättyi aina samoin. Pistä lapsi asialle
Tuntuu niin helpolta, että omaa lasta voi ihan vaan neuvoa selväsanaisesti. Jopa etukäteen. Ja häntä voi kehua siitä, mikä sujui hyvin. Tuosta lapsesta oli jo pienenä apua, kun on ollut tilaisuuksia harjoitella yhdessä.
Tuli tuosta mieleen omien vanhempien lempiletkautus, jos mulle ei käynyt heidän määräämänsä tapa, töksäytettiin sitten että "teepä sitten niinkuin lystäät!" sillä v1ttumaisella äänensävyllä, tiedättehän varmasti varsin hyvin sen äänensävyn ja varmasti ei sitten autettu, jos ei onnistunut niin sitten oli vahingoniloa: "Mitäs minä sanoin! Eikö passannut uskoa kun sanotaan!". Jos onnistui oma tapa, sitten ei sanottu tietenkään yhtään mitään...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.
Miksi sotaveteraanit eivät karistaneet sodan muistoja, vaan yrityksestä huolimatta se näkyi elämässä monin tavoin? Ihminen on kokonaisuus. Kun olosuhteet ovat liian kuormittavat, sillä on pitkäaikaisia seurauksia. Pahin tilanne on lapsuudessa, jossa pitäisi saada niitä taitoja, jotta voisi tällaisista asioista aikuisen lailla selvitä. Mutta niitä ei saa. Se aika, jolloin pitäisi oppia maailmasta ja kasvaa itsekseen, menee kaikessa muussa, pelossa, suojautumisessa, stressissä. Tilaa kasvaa ei jää. Ja kun niihin tilanteisiin alunperin joutuu ilman mitään keinoja tai tukea, niistä on mahdoton selvitä "järkevästi". Käytetään alkeellisia selviytymiskeinoja, jotka taas vaikeuttavat niiden parempien opettelua myöhemmin, itse.
Traumat ovat vaikeita selviytyä hyvän kasvupohjan saaneelle "kokonaiselle", aikuiselle ihmiselle. Lapselle, ilman mallia paremmasta, ne ovat kaiken määrittävä katastrofi, joka määrittää myös sitä kehittyvää minä-kuvaa täysin. Päästäkseen normaaliin, on ikäänkuin luotava itsensä alusta asti uudestaan, kohdattava menneet, jotta ne saavat mielekkään järjen ja sitten opettava kaikki silloin oppimatta jäänyt. Kyllä siinä aikaa menee, joillakin koko elämä.
Sinä puhut, että lapsuuden voisi karistaa pois, ikäänkuin se olisi yksilöstä erillinen ajanjakso, jonka takana on se terve aikuisuus. Mutta sitä ei ole jos ei ole mitään pohjaa sille.
Vähän kuin ne susilapset, eivät he automaattisesti sopeutuneet yhteiskuntaan, vaikka ikänsä puolesta voisivat. He eivät osanneet, tienneet mitään. Mitään pohjaa ei ollut. Se oli elänmittainen työ sopeutua todellisuuteen, joka muille oli aina ollut itsestäänselvyyksiä.
Sinulla on ollut luksus elää aina tässä ja nyt. Ei ole tarvinnut pelokkaasti ennakoida, jotta selviytyy. Olet voinut keskittyä itseesi, siihen mitä haluat ja valitset. Ajattele, jos luulisit, ettei sinulta kysytä. Et kysyisi itsekään, haluanko elää tässä ja nyt, voinko itse valita. Lapsi ei tiedä mitään, ennenkuin oppii. Oppiminen vaatii, ettei pelkää, ole hälytystilassa, se on ihan aivokemiallista. Olet niin etuoikeutettu, ettet edes näe sitä ja luet sen omaksi ansioksesi. Ymmärrettävää, mutta ei totuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Miksi sotaveteraanit eivät karistaneet sodan muistoja, vaan yrityksestä huolimatta se näkyi elämässä monin tavoin? Ihminen on kokonaisuus. Kun olosuhteet ovat liian kuormittavat, sillä on pitkäaikaisia seurauksia. Pahin tilanne on lapsuudessa, jossa pitäisi saada niitä taitoja, jotta voisi tällaisista asioista aikuisen lailla selvitä. Mutta niitä ei saa. Se aika, jolloin pitäisi oppia maailmasta ja kasvaa itsekseen, menee kaikessa muussa, pelossa, suojautumisessa, stressissä. Tilaa kasvaa ei jää. Ja kun niihin tilanteisiin alunperin joutuu ilman mitään keinoja tai tukea, niistä on mahdoton selvitä "järkevästi". Käytetään alkeellisia selviytymiskeinoja, jotka taas vaikeuttavat niiden parempien opettelua myöhemmin, itse.
Traumat ovat vaikeita selviytyä hyvän kasvupohjan saaneelle "kokonaiselle", aikuiselle ihmiselle. Lapselle, ilman mallia paremmasta, ne ovat kaiken määrittävä katastrofi, joka määrittää myös sitä kehittyvää minä-kuvaa täysin. Päästäkseen normaaliin, on ikäänkuin luotava itsensä alusta asti uudestaan, kohdattava menneet, jotta ne saavat mielekkään järjen ja sitten opettava kaikki silloin oppimatta jäänyt. Kyllä siinä aikaa menee, joillakin koko elämä.
Sinä puhut, että lapsuuden voisi karistaa pois, ikäänkuin se olisi yksilöstä erillinen ajanjakso, jonka takana on se terve aikuisuus. Mutta sitä ei ole jos ei ole mitään pohjaa sille.
Vähän kuin ne susilapset, eivät he automaattisesti sopeutuneet yhteiskuntaan, vaikka ikänsä puolesta voisivat. He eivät osanneet, tienneet mitään. Mitään pohjaa ei ollut. Se oli elänmittainen työ sopeutua todellisuuteen, joka muille oli aina ollut itsestäänselvyyksiä.
Sinulla on ollut luksus elää aina tässä ja nyt. Ei ole tarvinnut pelokkaasti ennakoida, jotta selviytyy. Olet voinut keskittyä itseesi, siihen mitä haluat ja valitset. Ajattele, jos luulisit, ettei sinulta kysytä. Et kysyisi itsekään, haluanko elää tässä ja nyt, voinko itse valita. Lapsi ei tiedä mitään, ennenkuin oppii. Oppiminen vaatii, ettei pelkää, ole hälytystilassa, se on ihan aivokemiallista. Olet niin etuoikeutettu, ettet edes näe sitä ja luet sen omaksi ansioksesi. Ymmärrettävää, mutta ei totuus.
Niin samaa mieltä. Jos on elänyt lapsuutensa tietäen, että et ollut toivottu, olit väärää sukupuolta, etkä riittänyt mitätöivälle, haukkuvalle ja kiroillen huutavalle vanhemmallesi, niin miten sellaisen voi karistaa pois? Kun toisestakaan vanhemmasta ei ollut lastensa puolustajaksi.
Koiranpennustakin sanotaan, että 20% käyttäytymisestä tulee perimästä, ja loput ympäristöstä. Itselläni on kestänyt hyvinkin 40 vuotta päästä edes jotenkin eroon siitä kaikesta painolastista, mutta edelleen tulee tilanteita, joita en lapsuuden kokemuksista johtuen siedä enää yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Meidän pesueesta jokainen lähti kotoa itselliseen elämään 15 v lähimpään kaupunkiin. Riittävästi taitoja ja käytöstä kotona opittu jotta töihin kelpasi.
Ihan hyvät välit vanhempiin heidän kuolemaansa saakka ja aikuituessa yhä paremmin ymmärsi heidänkin elämänsä. Ei olis tullut mieleen 80-+ rähjätä että ette rakastaneet ettekä hemmotelleet kolmikymppiseksi rahaa jakaen. Vanhukset kohdeltiin heidän elämänsä ja sairautensa ymmärtäen. Apua eivät tarvinneet, siivouksen ostivat, asiansa hoitivat itse.Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. En rakasta anoppia, niinpä en näe häntä. Ei ole keskitietä näisdä vauvakeskusteluissa, normaalia hyvää käytös ilman tunnemyrskyjä.
Et siis edelleenkään tiedä, mistä on kyse.
Mistäpä minä mitään tietäisin. En ole päässyt selville mikä montaa kirjoittajaa vaivaa. Rahaa on kodissa ollut, on opiskeltu, vielä 70- luvullakin monet jättivät peruskouluun perheen rahatilanteenkin takia. Sitten on jääty kaipaamaan perheidylliä jotain suomisen perheen tyyliin. Harmitellaan ettei sylitelty, vietiin varhain hoitoon, isä oli poissa oleva jne. Kukaan ei ainakaan sano suoraan että isä ryyppäsi ja hakkasi äitiä, isäpuoli lähenteli, äiti oli holtiton, rahaa ei ollut. Siis todella läävämeininkiä ei ole ollut heillä jotka täällä psykologiaa jauhavat rakkaudettomasta lapsuudesta.
Vaikea saada kiinni että koti olisi ollut huono kun kuitenkin silotellaan, rahaa oli, kylmyyttä vain, ei toivotettu onnea discoon mennessä.
Piilotetaan ne todelliset vaikeukset lässytykseen ettei halattu eikä sanottu rakastavansa eikä äiti ollut ystävätär vaan äiti
Etkö ole tiennyt, että ulkoisesti keskiluokkaisissa perheissä voi olla väkivaltaa, haukkumista, pelottelua, kaltoinkohtelua. Rahaa on, hyvät puitteet. Kuitenkaan ei saa näkyä tai kuulua, yrittämisestä rangaistaan, vanhemmat ovat arvaamattomia oman mielialansa mukaan (et voi oppia normaaleja syy-seuraussuhteita, koska niitä ei ole). Voi olla ristiriitaista viestintää, eli ensin pyydetään jotain ja kohta sitä ei olisikaan saanut tehdä. Pilkallinen asenne, nauretaan tai ivataan, jos et jotain heti osaa, tai ihan vaan ulkonäköä ja luonnetta. Pitää pysyä poissa tieltä, mutta täytyy osata osallistua ja olla rohkea, toisissa tilanteissa. Kukaan ei suoraan kerro ennalta, opit kun teet virheen ja tunnet seuraukset. Paitsi että säännöt saattavat muuttua yllättäen. Et uskalla nukahtaa, koska silloin et ole varuillasi tarkkailemassa merkkejä uhasta. Olisit voinut huomata tietyn ilmeen, äänensävyn tai askelluksen ennenkuin on myöhäistä.
Mietipä lasta, joka ei uskalla nauraa, koska se suututtaa vanhemmat ja saat satinkutia. Ei sillä että aiheutakaan olisi. Mutta ei niitä sitten etsikään. Joskus kun et keskity, huomaat tekemäsi virheen liian myöhään. Anteeksipyytely ei kuitenkaan enää auta. Seuraukset ovat tosiasia. Fyysisen väkivallan ei tarvitse olla kovin tiivistä, lapset oppivat nopeasti mukautumaan ennenkuin heiluu. Pelkkä katse riittää pian. Siksipä on vaikea selittää ulkopuolisille, mikä se kauheus ja uhka oikein onkaan. Se vain on olemassa, eikä sitä enää testata.
Jotenkin surullista että suuret ikäluokat , nuo maaseudunkin tyhjentäneet , omasta murroksestaan urbanisoituneet , kasvattivat nyt sitten henkisesti sairaat 70- luvun lapset. Onneksi lapsia syntyi vähän.
Näitä kun lukee on kamala ajatella viiskymppisiä onnettomia ja neuroottisia ihmisiä joillakin aloilla, päiväkodit, opetus, hoitoalat.
Alue: Aihe vapaa
Ihan niistä tavallisista asioista saa mukavia lapsuusmuistoja lapsille, jos halua on. Se on onnistunut osalla sota-ajan lapsillakin omien lasten kanssa. Kolkuttaako sinulla omatunto?