Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Onko äiti ollut julma, jos on kritisoinut laiskuutta koulun käynnissä, yöjuoksuja tai sitä, ettå nuori ei osallistu kotitöihin?
En osaa sanoa, koska minä olin hyvä koulussa, en harrastanut yöjuoksuja enkä olisi saanut harrastaakaan vaikka olisin halunnut ja tein mitä käskettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tätä ketjua joskus aiemmin lukenut, mutta nyt en suht pitkään aikaan. Nyt taas törmäsin ja tuli tarve kysyä neuvoa.
Miten toimisitte seuraavanlaisen vanhemman (äitini) kanssa:
Mollaa jatkuvasti isääni sekä hänen kuultensa että minulle kaksistaan. Syyttelee esim. kun ei se ikinä, no isäsihän ei tee koskaan asiaa x, sehän olisi kuin tervaa juottaisi, jne jne Olen vasta hiljattain alkanut tajuta, osin tämän ketjun aiemmin löydettyäni, miten paljon tuota tapahtuukin ja miten myrkyllistä se on. Joo, asia on tottakin, isäni ei kaikkeen ole menossa kipin kapin todellakaan, mutta ei minusta myöskään ansaitse kaikkea tuota purmatusta. Miten voisin sanoa asiasta noissa tilanteissa? En jaksaisi (ainakaan nyt) mitään isompaa ns. erillistä hulabaloota asiasta, mutta haluaisin, että äiti vähän miettisi, onko tarpeen aina puhua noin. Hän siis itse pyrkii määräämään ja kontrolloimaan kaikesta, joten sikäli en ihmettelekään, että isäni on jo aika alistunut. Hän ei oikein sano mitään noissa tilanteissa.
Esimerkkinä: Heillä olisi nyt eräs hieman tavanomaista isompi ostos tehtävänä (vertaa esim.: sohva). Äitini on tarkempi sisustusasioissa jne, uskon että isälleni kelpaisi about mikä vaan sohva. Silti äiti jotenkin onnistuu kääntämään asian isän syyksi, tyyliin: kun ei se sohva-asiakaan nyt etene mihinkään, kun ei se Pertti innostu mistään.
Mitä voin sanoa? Minulla on syyni, miksi en halua juuri nyt ns. paisuttaa tätä asiaa, mutta jotenkin kuitenkin haluaisin sanoa noissa tilanteissa? Vinkkejä?
Minusta vaikuttaa siltä, että äitisi haluaisi isäsi osallisuvan sohvan ostopäätökseen, isä ei välitä päättää, ja äitisi on turhautunut.
Jos ei vanhempien kuulu sanoa lapsilleen mielipiteitä, tai jos sanoo, syytetään puuttumisesta, ei sinunkaan kuulu sanoa vanhemmillesi mielipiteitä, tai jos sanot, puutut. Jos taas perheessänne on ollut tapana, että vanhempasi saa sanoa sinulle mielipiteitä, keskustelu on avointa ja arvostavaa, voit sinäkin sanoa heille mielipiteitäsi, keskustelun ollessa avointa ja arvostavaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen tätä ketjua joskus aiemmin lukenut, mutta nyt en suht pitkään aikaan. Nyt taas törmäsin ja tuli tarve kysyä neuvoa.
Miten toimisitte seuraavanlaisen vanhemman (äitini) kanssa:
Mollaa jatkuvasti isääni sekä hänen kuultensa että minulle kaksistaan. Syyttelee esim. kun ei se ikinä, no isäsihän ei tee koskaan asiaa x, sehän olisi kuin tervaa juottaisi, jne jne Olen vasta hiljattain alkanut tajuta, osin tämän ketjun aiemmin löydettyäni, miten paljon tuota tapahtuukin ja miten myrkyllistä se on. Joo, asia on tottakin, isäni ei kaikkeen ole menossa kipin kapin todellakaan, mutta ei minusta myöskään ansaitse kaikkea tuota purmatusta. Miten voisin sanoa asiasta noissa tilanteissa? En jaksaisi (ainakaan nyt) mitään isompaa ns. erillistä hulabaloota asiasta, mutta haluaisin, että äiti vähän miettisi, onko tarpeen aina puhua noin. Hän siis itse pyrkii määräämään ja kontrolloimaan kaikesta, joten sikäli en ihmettelekään, että isäni on jo aika alistunut. Hän ei oikein sano mitään noissa tilanteissa.
Esimerkkinä: Heillä olisi nyt eräs hieman tavanomaista isompi ostos tehtävänä (vertaa esim.: sohva). Äitini on tarkempi sisustusasioissa jne, uskon että isälleni kelpaisi about mikä vaan sohva. Silti äiti jotenkin onnistuu kääntämään asian isän syyksi, tyyliin: kun ei se sohva-asiakaan nyt etene mihinkään, kun ei se Pertti innostu mistään.
Mitä voin sanoa? Minulla on syyni, miksi en halua juuri nyt ns. paisuttaa tätä asiaa, mutta jotenkin kuitenkin haluaisin sanoa noissa tilanteissa? Vinkkejä?
Syytät äitiäsi. Entä, jos ensin onkin ollut niin, että isäsi ei ole koskaan päättänyt mistään, kun haluaa vain zillailla suhteessa, jossa vaimo joutuu ottamaan vastuun kaikesta. Ja vaimo taas haluaisi, että päätökset tehdään yhdessä tai niin, että mies päättää myös jotain ja siten kantaa vastuuta yhteisistä asioista. Onko silloin äitisi syy, että hän turhautuu elämään, jossa joutuu aina yksin tekemään päätöksey ja kantamaan vastuun kaikesta? Myös sohvan ostosta. Ehkä sinun pitäisikin sanoa jotain isällesi, jotta äitisi elämä helpottuisi.
Ahdistavaa kirjoitti:
Aloin lukea näitä kommenttejanne, itsekin kun olen 1970 luvun lapsi, äitini synt. 1940 luvulla. Samaa paskaa minun lapsuuteni. Olen itse päättänyt, että omia lapsiani kohtelen paremmin. On halattu, kysyn kuulumisia ja vointia, maksan vaatteet, edelleen, vaikka laoseni ovat jo yli 20 vuotiaita, jos vain sellaisen tilaisuuden saan ja ihan sellaiset vaatteet, mitä he itse valitsevat, kehuen enkä yhtään kyseenalaista tai kritisoi. Lahjoitan 4999 eur joka kolmas vuosi (verovapaa lahja) ja tuen parisuhdeongelmissa ja annan auton lainaksi, ymmärrän tyhmiä kavereita, kuuntelen ja käyn kylässä.
Mutta sitten aloin miettiä. Kun välillä tulee tilanne, että en jaksa auttaa tai kuunnella tai en haluaisi omia menojani sovittaa heidän menoihin, lapseni toteavat, että aina sä olet tommonen, aina oot kriittinen, aina epäilet kaikkea, jne. Pitää paikkansa, että en välttämättä innostu siitä, että kotiimme majoitetaan heidän kavereitaan tai saatan varoittaa, että olkaa varovaisia ulkomaanmatkoilla tai voin esittää huoleni, kun on taas keksitty uusi tapa nyysiä rahat gr-koodeilla tms. Aloinkin pohtia, miten on mahdollista, että minä, joka pyrin tekemään kaiken ihan oikein ja aina niin, että olisin paras äiti, joka heidän kavereidensa mielestä olen edelleen, olen kuitenkin ollut heidän mielestä huono äiti. Tulee ihan itku silmään kun mietin, että olen heidät asettanut aina etusijalle, niin jaksamisen, henkisen, taloudellisen kuin käytännön järjestelyjenkin kannalta, mutta hekin kritisoivat minua.
Omaan äitiini en ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen, äitini hankalasta luonteesta johtuen. Käykö minun samoin? Mitä tein tai teen väärin? Tai onko niin, että minun tulee olla jatkossa vieläkin anteliaampi, antaa heille kaikki se, mitä pyytävät, jotta voin kelvata. Tai onko niin, että kun minä en kelvannut omalle äidilleni, tämä pyrkimykseni välttää hänen tekemät virheet, onkin johtanut siihen, että en kelpaa omille lapsillenikaan. Olenko nostanut lapset itseäni yläpuolelle?
Toisaalta myös pohdin, voiko olla niin, että kriittisistä äideistä sikiää kriittisiä lapsia, jolloin historia toistaa itseään ... Kauheaa. Se tarkoittaa, että minä olen yhtä huono äiti, kuin oma äitini oli.
Kyllähän sulla on oikeus vetää omat rajasi. En usko, että ratkaisu on ruveta lopulliseksi kynnysmatoksi. Esimerkiksi sinulla on täysi oikeus päättää ketä sun kotiisi tulee. Tai jos lapsesi asuvat vielä kotona, niin tällaiset asiat pitää sopia yhdessä ja keskustella. Ei lapsesi sua myöskään kunnioita jos et pidä omaa tilaasi.
Toisaalta sitä voi olla kriittinen vaikka ei huomaa. Tajuan vasta kun lapseni puhuu yhtä arvostelevasti kuin äitini, että minä olen sen hänelle opettanut. Ja olen todella yrittänyt olla erilainen tässä suhteessa.
Mä saattaisin yrittää puhua lasten kanssa. Että seuraavan kerran kun ne syyttää sinua, rauhassa yrittää jutella, että haluaisit olla erilainen ja tietää millaisista tilanteista on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.
Mistä tiedät mitä kenenkin kotona suljettujen ovien takana tapahtui?
Eihän tänne tietenkään kirjoittele muuta kuin päähänpotkitut kaltoinkohdellut, muut hyvän normaalin äidin omaavat, joita suurin osa on, eivät tule tänne valittamaan,terapoimaan ja äitiään haukku maan.
Miksi olet noin ilkeä ihmisille, joilla on ollut huono lapsuus? Aloita oma ketju teille, joiden lapsuus on ollut upea.
Mitäs ilkeyttä tuossa oli, eikö asia ole juuri niin , että ne valittavat, joilla syytä on.
Ei toki kuitenkaan kande yleistää et kaikilla olis huono lapsuus ja kaikki suuriin ikäluokkiin kuuluvat äidit olisivat suurinpiirtein hirviöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistavaa kirjoitti:
Aloin lukea näitä kommenttejanne, itsekin kun olen 1970 luvun lapsi, äitini synt. 1940 luvulla. Samaa paskaa minun lapsuuteni. Olen itse päättänyt, että omia lapsiani kohtelen paremmin. On halattu, kysyn kuulumisia ja vointia, maksan vaatteet, edelleen, vaikka laoseni ovat jo yli 20 vuotiaita, jos vain sellaisen tilaisuuden saan ja ihan sellaiset vaatteet, mitä he itse valitsevat, kehuen enkä yhtään kyseenalaista tai kritisoi. Lahjoitan 4999 eur joka kolmas vuosi (verovapaa lahja) ja tuen parisuhdeongelmissa ja annan auton lainaksi, ymmärrän tyhmiä kavereita, kuuntelen ja käyn kylässä.
Mutta sitten aloin miettiä. Kun välillä tulee tilanne, että en jaksa auttaa tai kuunnella tai en haluaisi omia menojani sovittaa heidän menoihin, lapseni toteavat, että aina sä olet tommonen, aina oot kriittinen, aina epäilet kaikkea, jne. Pitää paikkansa, että en välttämättä innostu siitä, että kotiimme majoitetaan heidän kavereitaan tai saatan varoittaa, että olkaa varovaisia ulkomaanmatkoilla tai voin esittää huoleni, kun on taas keksitty uusi tapa nyysiä rahat gr-koodeilla tms. Aloinkin pohtia, miten on mahdollista, että minä, joka pyrin tekemään kaiken ihan oikein ja aina niin, että olisin paras äiti, joka heidän kavereidensa mielestä olen edelleen, olen kuitenkin ollut heidän mielestä huono äiti. Tulee ihan itku silmään kun mietin, että olen heidät asettanut aina etusijalle, niin jaksamisen, henkisen, taloudellisen kuin käytännön järjestelyjenkin kannalta, mutta hekin kritisoivat minua.
Omaan äitiini en ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen, äitini hankalasta luonteesta johtuen. Käykö minun samoin? Mitä tein tai teen väärin? Tai onko niin, että minun tulee olla jatkossa vieläkin anteliaampi, antaa heille kaikki se, mitä pyytävät, jotta voin kelvata. Tai onko niin, että kun minä en kelvannut omalle äidilleni, tämä pyrkimykseni välttää hänen tekemät virheet, onkin johtanut siihen, että en kelpaa omille lapsillenikaan. Olenko nostanut lapset itseäni yläpuolelle?
Toisaalta myös pohdin, voiko olla niin, että kriittisistä äideistä sikiää kriittisiä lapsia, jolloin historia toistaa itseään ... Kauheaa. Se tarkoittaa, että minä olen yhtä huono äiti, kuin oma äitini oli.
Kuvitteletko sinä että olemalla täysin ylikäveltävä, ja antamalla lapsillesi kaiken tuosta vaan, he arvostaisivat sinua?
No niinhän se ei todellakaan käy. Sinä olet ollut curling-vanhempi ja nyt olet kynnysmatto. Katsos kun se idea lasten kasvattamisessa on kasvattaa lapset ymmärtämään myös vastavuoroisuus, pitämään omat rajansa mutta kunnioittamaan myös toisten rajoja. Nyt lapsesi ovat vain itsekeskeisiä minäminä-tyyppejä, ja sinusta vaikuttaisi olevan tulossa joko vanheneva marttyyri tai sitten lapsesi tulevat niistämään sinusta irti ihan kaiken ennen kuin ehdit edes kuolla kupsahtaa.
Vastavuoroisuus on sitä, että kun minä olen sinulle reilu, edellytän että myös sinä olet minulle reilu. Kun minä autan sinua, myös sinun kuuluu auttaa minua. Tai voidaan yhdessä sopia, että kumpikaan ei auta toista, jos se toimii paremmin.
Nyt sun pitäisi lakata kaiken materian syytäminen lapsillesi. Ei enää rahaa, ei vaatteita ei mitään tuollaista. Ja laittaa rajat oman kotisi käytölle. Todennäköisesti hemmotellut pas kiai sesi tulevat tästä raivostumaan, mutta se on ainoa keino millä voit saada loppuelämäksesi tasavertaiset välit lapsiisi. Mutta veikkaan ettet osaa etkä uskalla. Äitisi hylkäämäksi tuleminen on ollut niin kova paikka, että et uskalla ottaa riskiä lastesi kanssa, ja mieluummin olet halveksittu ja hyväksikäytetty kuin hylätty.
Suosittelisin terapiaan menemistä.
Järkyttävää miten samankaltaisia kokemuksia muilla on. Äitini on syntynyt 70-luvulla ja halusta ymmärtää häntä jäin lukemaan kommentteja. Vaikka olen seuraavaa polvea oli minullakin lapsuudessa näitä esiintulleita asioita.
Siteitä ei koskaan, siis kertaakaan, ostanut minulle. Kahdet rintaliivit sain kirpputorilta ja niillä piti pärjätä aikuiseksi asti. Muita vaatteita ei ostettu ellen voinut todistaa edellisten olevan niin kulutetut, ettei niissä enää kehdannut tavata ihmisiä. Ja nimenomaan muiden ihmisten mielipiteistä oli meidän elämä kiinni, oli todella tärkeää pitää yllä kiiltokuva-kulissia. Meiltä kiellettiin paljon asioita sillä syrjällä mitä muut ihmiset meistä saattaisi ajatella. Samaan hengenvetoon juoruttiin muista pahaa ja kuinka sekin teki sitä ja tätä.
Kun tarvitsin apua koulutehtävissä, stressasin kun en osannut ja itkien pyysin äitiä auttamaan. Hän tokaisi ettei muista kouluajoistaan mitään, ei hän voi auttaa, pitää pärjätä omillaan. Olin silloin ensimmäisellä luokalla, opettelin aakkosia. Tällä linjalla se jatkui kunnes muutin pois kotoa.
Sen sijaan että äiti olisi ollut minulle äiti, äiti teki paljon kodin eteen, siivosi ja silitti kaikki kankaat ja huolehti meistä lapsista ruokkimalla meidät. Isä oli hulttio ja äiti häntä passasi pitkään. Lopulta erosivat, mutta siitäkin äiti koki tunnontuskia. Lopulta sortui syyttämään meitä lapsia siitä erosta. Kuinka teimme väärin ja siksi isä lähti. Kerran möläytti että ilman meitä olisi ollut parempi.
Ja aina taisteltiin siitä kenellä oli kurjinta. Kun kerroin äidille että väsytti, hän oli näännyksissä. Kun kerroin että sattui, äitiä kolotti joka paikasta. Kun kerroin saaneeni kehuja koulussa, vastaus oli "hyvä" tai "hienoa". Kun kerroin saaneeni nuhteita, istuttiin alas pöydän ääreen, haukuttiin ja mikäli sanoin vastaan isä otti vyön housuiltaan ja pieksi. Kerran pistivät hakemaan risun ulkoa ja kun toin sen löivät sillä. Jossain kohtaa lapsuuttani jokin kilahti päässäni, aloin nauraa kun minua piestiin. Päätin että tämä kipu on minun ja minähän kestän sen kun on pakko. Muistan kun isä meni hämilleen kun en enää itkenyt. Nauroivat äidin kanssa että olen outo likka.
Kaikki keskustelu pyöri arkisissa asioissa ja työssä. Mitään henkeviä tai tunteellisia ei puhuttu, koska kaikesta piti selviytyä vaikka hampaat irvessä. Keskustelu äidin kanssa oli myös hyvin väritettyä, hän kertoi kaikesta oman varman mielipiteensä ja ohjasi asioita siihen suuntaan minkä koki marttyyrille sopivaksi. "Ulkona sataa." "Tunsin polvissa jo aamulla että sade on tulossa, olivat niin kipeät. Mutta kyllä minä kestän sen. Pakko istua hetki, kun kävin kaupasta ostamassa teille (lapsille) ruokaa. Kunhan tämä pakotus lakkaa teen teille päivällistä. Menkää te vain ulos leikkimään, mutta ette sitten tuo kuraa rappusiin. Eikä sitten ryömitä maassa ettei vaatteista kulu polvet puhki. Ettekä tee mitään tyhmää ettei tarvitse hävetä. Näen teidät ikkunasta."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ahdistavaa kirjoitti:
Aloin lukea näitä kommenttejanne, itsekin kun olen 1970 luvun lapsi, äitini synt. 1940 luvulla. Samaa paskaa minun lapsuuteni. Olen itse päättänyt, että omia lapsiani kohtelen paremmin. On halattu, kysyn kuulumisia ja vointia, maksan vaatteet, edelleen, vaikka laoseni ovat jo yli 20 vuotiaita, jos vain sellaisen tilaisuuden saan ja ihan sellaiset vaatteet, mitä he itse valitsevat, kehuen enkä yhtään kyseenalaista tai kritisoi. Lahjoitan 4999 eur joka kolmas vuosi (verovapaa lahja) ja tuen parisuhdeongelmissa ja annan auton lainaksi, ymmärrän tyhmiä kavereita, kuuntelen ja käyn kylässä.
Mutta sitten aloin miettiä. Kun välillä tulee tilanne, että en jaksa auttaa tai kuunnella tai en haluaisi omia menojani sovittaa heidän menoihin, lapseni toteavat, että aina sä olet tommonen, aina oot kriittinen, aina epäilet kaikkea, jne. Pitää paikkansa, että en välttämättä innostu siitä, että kotiimme majoitetaan heidän kavereitaan tai saatan varoittaa, että olkaa varovaisia ulkomaanmatkoilla tai voin esittää huoleni, kun on taas keksitty uusi tapa nyysiä rahat gr-koodeilla tms. Aloinkin pohtia, miten on mahdollista, että minä, joka pyrin tekemään kaiken ihan oikein ja aina niin, että olisin paras äiti, joka heidän kavereidensa mielestä olen edelleen, olen kuitenkin ollut heidän mielestä huono äiti. Tulee ihan itku silmään kun mietin, että olen heidät asettanut aina etusijalle, niin jaksamisen, henkisen, taloudellisen kuin käytännön järjestelyjenkin kannalta, mutta hekin kritisoivat minua.
Omaan äitiini en ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen, äitini hankalasta luonteesta johtuen. Käykö minun samoin? Mitä tein tai teen väärin? Tai onko niin, että minun tulee olla jatkossa vieläkin anteliaampi, antaa heille kaikki se, mitä pyytävät, jotta voin kelvata. Tai onko niin, että kun minä en kelvannut omalle äidilleni, tämä pyrkimykseni välttää hänen tekemät virheet, onkin johtanut siihen, että en kelpaa omille lapsillenikaan. Olenko nostanut lapset itseäni yläpuolelle?
Toisaalta myös pohdin, voiko olla niin, että kriittisistä äideistä sikiää kriittisiä lapsia, jolloin historia toistaa itseään ... Kauheaa. Se tarkoittaa, että minä olen yhtä huono äiti, kuin oma äitini oli.
Kuvitteletko sinä että olemalla täysin ylikäveltävä, ja antamalla lapsillesi kaiken tuosta vaan, he arvostaisivat sinua?
No niinhän se ei todellakaan käy. Sinä olet ollut curling-vanhempi ja nyt olet kynnysmatto. Katsos kun se idea lasten kasvattamisessa on kasvattaa lapset ymmärtämään myös vastavuoroisuus, pitämään omat rajansa mutta kunnioittamaan myös toisten rajoja. Nyt lapsesi ovat vain itsekeskeisiä minäminä-tyyppejä, ja sinusta vaikuttaisi olevan tulossa joko vanheneva marttyyri tai sitten lapsesi tulevat niistämään sinusta irti ihan kaiken ennen kuin ehdit edes kuolla kupsahtaa.
Vastavuoroisuus on sitä, että kun minä olen sinulle reilu, edellytän että myös sinä olet minulle reilu. Kun minä autan sinua, myös sinun kuuluu auttaa minua. Tai voidaan yhdessä sopia, että kumpikaan ei auta toista, jos se toimii paremmin.
Nyt sun pitäisi lakata kaiken materian syytäminen lapsillesi. Ei enää rahaa, ei vaatteita ei mitään tuollaista. Ja laittaa rajat oman kotisi käytölle. Todennäköisesti hemmotellut pas kiai sesi tulevat tästä raivostumaan, mutta se on ainoa keino millä voit saada loppuelämäksesi tasavertaiset välit lapsiisi. Mutta veikkaan ettet osaa etkä uskalla. Äitisi hylkäämäksi tuleminen on ollut niin kova paikka, että et uskalla ottaa riskiä lastesi kanssa, ja mieluummin olet halveksittu ja hyväksikäytetty kuin hylätty.
Suosittelisin terapiaan menemistä.
Itkin, kun luin tämän. Pitää paikkansa. Pelkään lasteni hylkäävän minut.
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää miten samankaltaisia kokemuksia muilla on. Äitini on syntynyt 70-luvulla ja halusta ymmärtää häntä jäin lukemaan kommentteja. Vaikka olen seuraavaa polvea oli minullakin lapsuudessa näitä esiintulleita asioita.
Siteitä ei koskaan, siis kertaakaan, ostanut minulle. Kahdet rintaliivit sain kirpputorilta ja niillä piti pärjätä aikuiseksi asti. Muita vaatteita ei ostettu ellen voinut todistaa edellisten olevan niin kulutetut, ettei niissä enää kehdannut tavata ihmisiä. Ja nimenomaan muiden ihmisten mielipiteistä oli meidän elämä kiinni, oli todella tärkeää pitää yllä kiiltokuva-kulissia. Meiltä kiellettiin paljon asioita sillä syrjällä mitä muut ihmiset meistä saattaisi ajatella. Samaan hengenvetoon juoruttiin muista pahaa ja kuinka sekin teki sitä ja tätä.
Kun tarvitsin apua koulutehtävissä, stressasin kun en osannut ja itkien pyysin äitiä auttamaan. Hän tokaisi ettei muista kouluajoistaan mitään, ei hän voi auttaa, pitää pärjätä omillaan. Olin silloin ensimmäisellä luokalla, opettelin aakkosia. Tällä linjalla se jatkui kunnes muutin pois kotoa.
Sen sijaan että äiti olisi ollut minulle äiti, äiti teki paljon kodin eteen, siivosi ja silitti kaikki kankaat ja huolehti meistä lapsista ruokkimalla meidät. Isä oli hulttio ja äiti häntä passasi pitkään. Lopulta erosivat, mutta siitäkin äiti koki tunnontuskia. Lopulta sortui syyttämään meitä lapsia siitä erosta. Kuinka teimme väärin ja siksi isä lähti. Kerran möläytti että ilman meitä olisi ollut parempi.
Ja aina taisteltiin siitä kenellä oli kurjinta. Kun kerroin äidille että väsytti, hän oli näännyksissä. Kun kerroin että sattui, äitiä kolotti joka paikasta. Kun kerroin saaneeni kehuja koulussa, vastaus oli "hyvä" tai "hienoa". Kun kerroin saaneeni nuhteita, istuttiin alas pöydän ääreen, haukuttiin ja mikäli sanoin vastaan isä otti vyön housuiltaan ja pieksi. Kerran pistivät hakemaan risun ulkoa ja kun toin sen löivät sillä. Jossain kohtaa lapsuuttani jokin kilahti päässäni, aloin nauraa kun minua piestiin. Päätin että tämä kipu on minun ja minähän kestän sen kun on pakko. Muistan kun isä meni hämilleen kun en enää itkenyt. Nauroivat äidin kanssa että olen outo likka.
Kaikki keskustelu pyöri arkisissa asioissa ja työssä. Mitään henkeviä tai tunteellisia ei puhuttu, koska kaikesta piti selviytyä vaikka hampaat irvessä. Keskustelu äidin kanssa oli myös hyvin väritettyä, hän kertoi kaikesta oman varman mielipiteensä ja ohjasi asioita siihen suuntaan minkä koki marttyyrille sopivaksi. "Ulkona sataa." "Tunsin polvissa jo aamulla että sade on tulossa, olivat niin kipeät. Mutta kyllä minä kestän sen. Pakko istua hetki, kun kävin kaupasta ostamassa teille (lapsille) ruokaa. Kunhan tämä pakotus lakkaa teen teille päivällistä. Menkää te vain ulos leikkimään, mutta ette sitten tuo kuraa rappusiin. Eikä sitten ryömitä maassa ettei vaatteista kulu polvet puhki. Ettekä tee mitään tyhmää ettei tarvitse hävetä. Näen teidät ikkunasta."
Ymmärsinkö että kuvailet enintään 52- vuotiasta naista? Väi käsitinkö jotenkin väärin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin varmaan 9-vuotias, kun lähdin äidin kanssa silmälääkäriin. Jännitin kovasti ja olin huolissani, jos siellä otetaan verikoe tai pistetään jostain syystä. Pelkäsin pistämistä hirveästi siinä iässä. Muistan, kun katselin sivupöydällä olleita neuloja yms. ja varmaan näytin jännittyneeltä. Lääkäri kai huomasi hermostukseni ja ehkä hymähti tai hymyili jollain tavalla. Äiti sopotti kotona isälle hirveän tuohduksissaan, kun tyttöä pelotti niin paljon, että lääkäriäkin nauratti ja häntä nyt niin hävettää. Tätä samaa niin noloa tilannetta jauhettiin vielä paljon myöhemmin. Isä yritti toppuutella, että eihän lapsi sellaiselle mitään voi, mutta ei se äitiä kiinnostanut, koska lääkärin reaktio oli niin kamala. Äiti kyllä tiesi, että pelkäsin, mutta esim. tilanteesta ei juteltu ennakkoon ja selitetty mistä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää miten samankaltaisia kokemuksia muilla on. Äitini on syntynyt 70-luvulla ja halusta ymmärtää häntä jäin lukemaan kommentteja. Vaikka olen seuraavaa polvea oli minullakin lapsuudessa näitä esiintulleita asioita.
Siteitä ei koskaan, siis kertaakaan, ostanut minulle. Kahdet rintaliivit sain kirpputorilta ja niillä piti pärjätä aikuiseksi asti. Muita vaatteita ei ostettu ellen voinut todistaa edellisten olevan niin kulutetut, ettei niissä enää kehdannut tavata ihmisiä. Ja nimenomaan muiden ihmisten mielipiteistä oli meidän elämä kiinni, oli todella tärkeää pitää yllä kiiltokuva-kulissia. Meiltä kiellettiin paljon asioita sillä syrjällä mitä muut ihmiset meistä saattaisi ajatella. Samaan hengenvetoon juoruttiin muista pahaa ja kuinka sekin teki sitä ja tätä.
Kun tarvitsin apua koulutehtävissä, stressasin kun en osannut ja itkien pyysin äitiä auttamaan. Hän tokaisi ettei muista kouluajoistaan mitään, ei hän voi auttaa, pitää pärjätä omillaan. Olin silloin ensimmäisellä luokalla, opettelin aakkosia. Tällä linjalla se jatkui kunnes muutin pois kotoa.
Sen sijaan että äiti olisi ollut minulle äiti, äiti teki paljon kodin eteen, siivosi ja silitti kaikki kankaat ja huolehti meistä lapsista ruokkimalla meidät. Isä oli hulttio ja äiti häntä passasi pitkään. Lopulta erosivat, mutta siitäkin äiti koki tunnontuskia. Lopulta sortui syyttämään meitä lapsia siitä erosta. Kuinka teimme väärin ja siksi isä lähti. Kerran möläytti että ilman meitä olisi ollut parempi.
Ja aina taisteltiin siitä kenellä oli kurjinta. Kun kerroin äidille että väsytti, hän oli näännyksissä. Kun kerroin että sattui, äitiä kolotti joka paikasta. Kun kerroin saaneeni kehuja koulussa, vastaus oli "hyvä" tai "hienoa". Kun kerroin saaneeni nuhteita, istuttiin alas pöydän ääreen, haukuttiin ja mikäli sanoin vastaan isä otti vyön housuiltaan ja pieksi. Kerran pistivät hakemaan risun ulkoa ja kun toin sen löivät sillä. Jossain kohtaa lapsuuttani jokin kilahti päässäni, aloin nauraa kun minua piestiin. Päätin että tämä kipu on minun ja minähän kestän sen kun on pakko. Muistan kun isä meni hämilleen kun en enää itkenyt. Nauroivat äidin kanssa että olen outo likka.
Kaikki keskustelu pyöri arkisissa asioissa ja työssä. Mitään henkeviä tai tunteellisia ei puhuttu, koska kaikesta piti selviytyä vaikka hampaat irvessä. Keskustelu äidin kanssa oli myös hyvin väritettyä, hän kertoi kaikesta oman varman mielipiteensä ja ohjasi asioita siihen suuntaan minkä koki marttyyrille sopivaksi. "Ulkona sataa." "Tunsin polvissa jo aamulla että sade on tulossa, olivat niin kipeät. Mutta kyllä minä kestän sen. Pakko istua hetki, kun kävin kaupasta ostamassa teille (lapsille) ruokaa. Kunhan tämä pakotus lakkaa teen teille päivällistä. Menkää te vain ulos leikkimään, mutta ette sitten tuo kuraa rappusiin. Eikä sitten ryömitä maassa ettei vaatteista kulu polvet puhki. Ettekä tee mitään tyhmää ettei tarvitse hävetä. Näen teidät ikkunasta."
Siis äitisi on syntynyt 1970-luvulla? Ja teitä lapsia on kohdeltu noin? Olet siis ollut teini 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, eikä äitisi ole huolehtinut kuukautissuojia sinulle? On kyllä järkyttävää. Maailma kuitenkin oli täysin eri tuolloin verrattuna 1980-lukuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Karrikoitu mielipide kirjoitti:
Kauheaa on omata myös lapselliset vanhemmat. Niin kauna kuin muistan on oltu äänessä niin tietävinään mutta läheisiltä pumpattu lapsellista huomiota. Muille ehkä kehuttu aikuismoodissa omia, mutta kommentoitu jälkikasvun ratkaisuja.
Suurissa perheissä kasvaneet on oppineet pelin jota ei voita kukaan, mutta jossa kukaan ei todellakaan voi kenestäkään oikeasti välittää. Tietoja on välitetty, otettu oikeudeksi puuttua ja loukata ilman todellista apua, mutta vanhempien kuoltua pelattu perintöpeliä likaisesti. Omien lasten kuullen vaatvottu pikku asioita lapsuudesta, jolloin piti leikkiä pikkusiskon kanssa tai auttaa isää metsätöissä. Haloo?
Kun agraariyhteiskunnasta päätästy vapaaksi kaupunkiin, omia lapsia on kontrolloitu senkin edestä, mutta huonot piirteet siirretty persoonasta eteenpäin ja pakotettu kuuntelemaan katkeria vuodatuksia. Osa on alkoholisoitunut tuosta vapauden huumasta.
Aikuiset lapset valitsevat itse kenen kanssa ovat tekemisissä, etenkin jos lapsuus on pilattu jo aikoja sitten ahdistuksella. Tätä harva yhäkään ymmärtää, ettei ne sukulaiset ole omaisuutta. Jos lapsiltaan toivoo menestystä, ei kannata ainakin pilata niiden mahdollisuuksia henkistä terveyttä tuhoamalla.
Mitä kauheaa on jos vanhemmat muistelevat pikkusisartensa kaitsemista tai isän kanssa metsätöissä ( tai missä työssä tahansa) .
Minulle lapsenlapset joskus soittelee kun heillä on koulutehtävä: haastattele isovanhempaa hänen lapsuudestaan tms. L
Onko siitä lapselle haittaa jos kuulee isovanhempiensa lapsuuden olleen erilaista, kännykän ja tiktokkien katsomisen sijaan oltiin aikuisten kanssa touhuamassa?
Mieheni vanhemmat ovat monella tapaa olleet näitä hirviövanhempia mistä täällä kirjotettu.
Ja ovat tietysti vielä hengissä, 80 v. molemmin puolin.
Ei kukaan todellakaan olisi pistänyt pahakseen vaikka olisivat kuolleet jo, mieheni saisi veljensä kanssa rauhallisemmat vuodet eteenpäin.
Olen kiitollinen omista vanhemmistani, eivät ole olleet mitenkään täydellisiä mutta todellakin tarpeeksi hyvät. Lapsellisesti aikoinaan ajattelin että muillakin näin hyvät, tai ehkäpä vielä paremmat, kunnes mieheni kertoi lapsuudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli kuin omaani olisin lukenut.
Miksi perheestänne ei tehty lastensuojeluilmoitusta? Suomessa lasten pahoinpitely on ollut vielä 1980-luvulle asti luvallista, kunhan perheen kulissi on säilynyt valehtelemalla. Myös lapsia on kehotettu valehtelemaan kodin ulkopuolella ja koulussa. Jos perheessä on ollut perheväkivaltaa, päihdeongelmia (= äiti tai isä tai kumpikin juoppoja), mielenterveysongelmia, velkaa, ulosottovelkaa tms., niin lapsia on peloteltu pitämään suut visusti kiinni.
Miksi koulu, sukulaiset tai naapurit eivät puuttuneet perheenne tilanteeseen mitenkään? Toivottavasti olet aikuisiällä laittanut välit poikki väkivaltaisiin vanhempiisi!
Lasten fyysisen ja alistavan kurittamisen kieltävä laki tuli voimaan vuonna 1984. Lastensuojelun Keskusliitto: https://www.lskl.fi/artikkelit/kuritusvakivalta-kielletty-jo-vuodesta-1…
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää miten samankaltaisia kokemuksia muilla on. Äitini on syntynyt 70-luvulla ja halusta ymmärtää häntä jäin lukemaan kommentteja. Vaikka olen seuraavaa polvea oli minullakin lapsuudessa näitä esiintulleita asioita.
Siteitä ei koskaan, siis kertaakaan, ostanut minulle. Kahdet rintaliivit sain kirpputorilta ja niillä piti pärjätä aikuiseksi asti. Muita vaatteita ei ostettu ellen voinut todistaa edellisten olevan niin kulutetut, ettei niissä enää kehdannut tavata ihmisiä. Ja nimenomaan muiden ihmisten mielipiteistä oli meidän elämä kiinni, oli todella tärkeää pitää yllä kiiltokuva-kulissia. Meiltä kiellettiin paljon asioita sillä syrjällä mitä muut ihmiset meistä saattaisi ajatella. Samaan hengenvetoon juoruttiin muista pahaa ja kuinka sekin teki sitä ja tätä.
Kun tarvitsin apua koulutehtävissä, stressasin kun en osannut ja itkien pyysin äitiä auttamaan. Hän tokaisi ettei muista kouluajoistaan mitään, ei hän voi auttaa, pitää pärjätä omillaan. Olin silloin ensimmäisellä luokalla, opettelin aakkosia. Tällä linjalla se jatkui kunnes muutin pois kotoa.
Sen sijaan että äiti olisi ollut minulle äiti, äiti teki paljon kodin eteen, siivosi ja silitti kaikki kankaat ja huolehti meistä lapsista ruokkimalla meidät. Isä oli hulttio ja äiti häntä passasi pitkään. Lopulta erosivat, mutta siitäkin äiti koki tunnontuskia. Lopulta sortui syyttämään meitä lapsia siitä erosta. Kuinka teimme väärin ja siksi isä lähti. Kerran möläytti että ilman meitä olisi ollut parempi.
Ja aina taisteltiin siitä kenellä oli kurjinta. Kun kerroin äidille että väsytti, hän oli näännyksissä. Kun kerroin että sattui, äitiä kolotti joka paikasta. Kun kerroin saaneeni kehuja koulussa, vastaus oli "hyvä" tai "hienoa". Kun kerroin saaneeni nuhteita, istuttiin alas pöydän ääreen, haukuttiin ja mikäli sanoin vastaan isä otti vyön housuiltaan ja pieksi. Kerran pistivät hakemaan risun ulkoa ja kun toin sen löivät sillä. Jossain kohtaa lapsuuttani jokin kilahti päässäni, aloin nauraa kun minua piestiin. Päätin että tämä kipu on minun ja minähän kestän sen kun on pakko. Muistan kun isä meni hämilleen kun en enää itkenyt. Nauroivat äidin kanssa että olen outo likka.
Kaikki keskustelu pyöri arkisissa asioissa ja työssä. Mitään henkeviä tai tunteellisia ei puhuttu, koska kaikesta piti selviytyä vaikka hampaat irvessä. Keskustelu äidin kanssa oli myös hyvin väritettyä, hän kertoi kaikesta oman varman mielipiteensä ja ohjasi asioita siihen suuntaan minkä koki marttyyrille sopivaksi. "Ulkona sataa." "Tunsin polvissa jo aamulla että sade on tulossa, olivat niin kipeät. Mutta kyllä minä kestän sen. Pakko istua hetki, kun kävin kaupasta ostamassa teille (lapsille) ruokaa. Kunhan tämä pakotus lakkaa teen teille päivällistä. Menkää te vain ulos leikkimään, mutta ette sitten tuo kuraa rappusiin. Eikä sitten ryömitä maassa ettei vaatteista kulu polvet puhki. Ettekä tee mitään tyhmää ettei tarvitse hävetä. Näen teidät ikkunasta."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Se että kotona on tarjolla vain tietynlaista ruokaa ei ole lapsen syömisen rajoittamista. Jos lapsi saa samaa terveellistä ruokaa kuin aikuisetkin, kyse on terveellisistä elämäntavoista. Sen ei pitäisi vahingoittaa ketään.
Lihava lapsi sisäistää oman erilaisuutensa kyllä ihan kodin ulkopuolellakin, vaikka hänet kotioloissa hyväksyttäisiin sellaisenaan. Jos oma lapseni olisi lihava, tekisin myös kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi enkä syyttäisi vanhempia siitä, että ovat kiinnostuneita lapsen terveydentilasta.
Siinä se taas tuli, yksi tämän päivän lihavuusepidemian perusjutuista.
Teen kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi - entä jos se lapsi on ihan terve, ainoastaan lihava? Miksi painoon silloin pitäisi puuttua? Koska edelleen: mitä enemmän siihen painoon lapsena puututaan, sen varmemmin henkilö on myös aikuisena lihava ja ennenkaikkea pysyvästä laihdutuskierteessä.
Ihan kaikki sellainen painoin puuttuminen mikä pitää sisällään saarnaamista terveydestä, terveellisistä valinnoista (paino edellä), syömisen rajoittamista, punnitsemista, on lapsen kehitykselle haitallista, ja johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen.
Lisäksi valtaosa ihmisistä ei tiedä, että neuroepätyypillisyys on hyvin vahvasti yhteydessä poikkeavaan syömiskäyttäytymiseen ja lihomiseen. Ja siinä kun jo valmiiksi monien asioiden kanssa kamppailevan lapsen painoakin aletaan kytätä, on jälki jo ennestään huonolle itsetunnolle tuhoisaa.
Ps. Olen itse ADHD-nainen jolla ADHD-lapsi. Mun ruokasuhde ja terveys tuhottiin jo lapsena, ja olen ollut ikäni lihava ja syömishäiriöinen. Lapseni syömiskäytös ja painokäyrä ovat olleet hyvin samanlaiset omani kanssa, sillä erotuksella, että hänen kohdallaan olen keskittynyt siihen, että hän on täysin oikeanlainen juuri sellaisena kuin on, eikä syömisestä ole ikinä syyllistetty, vaan kaikki ohjaaminen on ollut todella lempeää eikä painoon keskittyvää.
Nyt kun hän on teini-ikäinen, paino on alkanut itsestään normalisoitua, koska itsesäätely on kehittynyt tarpeeksi ja muukin kypsyminen ja kehittyminen on johtanut siihen, että esimerkiksi makeanhimo on alkanut laantua.
Eli älkää hyvät ihmiset tuhotko lapsianne sillä muka hyväntahtoisella ja niin kovin tärkeällä painokyttäyksellä. Sillä saatte pahimmillaan niin massiiviset vahingot aikaiseksi, ettette uskokaan.
Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi.
Kerronpa vielä, että minulla on kolme muutakin lasta, joilla ei ole neurokirjon haasteita, ja he ovat aina olleet normaalipainoisia. Mihinkään ei ole koskaan tarvinnut puuttua millään lailla.
Niin ja mun adhd-lapseni on hoikka kuin pajunvitsa, mitä tämän pitäisi todistaa?
Ei terveellisesti syöminen ole lapsen painoon puuttumista vaikka kuinka väität niin. Samallahan väität että huonosti, liikaa ja epäterveellisesti syöminen on lapsen kehonkuvalle ja keholle hyväksi, ja vain koti missä syödään huonosti on sellainen jossa lapsen painoon ei puututa.
Juurihan tässä on moni sanonut että jos lapsi on lihava huolimatta siitä että kotona ei ole annettu huonoa elämänmallia niin sitten se lapsi vain on lihava, eli asiaan puututaan tasan sen verran että kotoa annetaan sellainen malli jossa syödään terveellisesti ja liikutaan paljon, jos sitä itse noudattaa. Lapsi joka siitä huolimatta lihoo on varmaan sitten vain lapsi joka haluaa mässäillä eikä pidä liikunnasta, ja kyllähän se alkaa näkymään kehossakin, ja saa tottakai näkyä jos lapsi itse haluaa olla 145cm/80kg, eikä koe sitä ongelmana.
Itse kyttäät lapsiasi puhumalla painon normalisoitumisesta ja lapsesi paino-ongelmasta vaikka mitään ongelmiahan ei siis tietty ole, eiku öh, miten se nyt menikään.
Mielestäsi on sairasta ja lapsen painon kyttäämistä ja ongelmien aiheuttamista kun JOKU TOINEN sanoo että oma lapsi on lihava, ja että kotona on aina syöty hyvin ja liikuttu hyvin, mutta kun itse sanot että lapsesi on lihava, niin se ei ole kyttäämistä tms. VOI LUOJA. En ihmettele jos lapsella on ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Ei sitä voi yksipuolisesti muuttaa, koska silloin sinä näyttäydyt jonain hermoheikkona sekoilijana. Tyylisi on paras, eli viilean asiallinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Miksi täysin sisällötöntä, tyhjänpäiväistä räpätystä pitäisi kuunnella ylipäätään? Vaikka olisi varaa, onko aikaa? Velvollisuuteen varmaan vetoat, mutta velvollisuus on täytetty kun ei ole vastattu pahaan samalla pahalla. Silloin on annettu anteeksi ja luovuttu kostosta. Rajojen asettaminen ei ole pahantekoa. Se voidaan kokea sellaiseksi vain silloin, kun ne on tarkoituskin ylittää.
Sitten ei mene siellä äidillään käymään jos ei ole aikaa kuunnella ja puhua. Turhahan se on mennäkään riitelemään.
Mikään velvollisuus ei ole käydä äidillään etenkin jos vihaa häntä noin rajattomasti.
Tämä on jotenkin niin uskomatonta ja samalla tyydyttävää huomata tämän yhden vänkääjän olevan sisimmässään täysin samanlainen kuin äitini. Uskomattoman passiivis-aggressiivinen ja syyllistävä, mutta kaiken omaksi hyvyydekseen verhoava. Ja täysin kykenemätön joko tahallaan tai sitten tyhmyyttään ymmärtämään mistä tässä keskustelussa on puhuttu jo kohta 10 vuotta.
Hyvin harva oikeasti haluaa vihata tai edes vihaa sitä kamalaa äitiään. En minä ainakaan vihaa. Minä olen ennen kaikkea täynnä surua siitä, miksi äitini on sellainen kuin on. Miten on voinut kohdella pientä avutonta lasta kuten on kohdellut aikanaan, ja toisaalta surua siitä, miksei meillä ole koskaan voinut olla normaalia ihmissuhdetta.
Kyllä siellä vihaakin varmasti on. Mutta ennen kaikkea surua ja kysymyksiä. Ja varsinkin kun näkee, ettei se äitikään voi hyvin, niin sitä vaan miettii että kannattiko?
Onneksi, ja tämähän on tälle vänkääjälle sitä pahinta myrkkyä, ONNEKSI olen omien lasteni kanssa pystynyt olemaan hyvä äiti, ja heistä on kasvanut ihania, tasapainoisia nuoria ja aikuisia, joiden kanssa minulla on läheiset ja rakkaat välit. He voivat luottaa minuun täysin. Ja aina olen heille sanonut, että jos ylitän heidän rajojaan tai kohtelen heitä huonosti jollain lailla, siitä saa sanoa heti tai jälkikäteen. Kuuntelen pyydän anteeksi, kerron oman puoleni jos haluavat kuulla, ja jatketaan taas elämää.
Niin, senkin olen heille opettanut, että kun joku asia on käsitelty, niin sitä ei enää oteta esiin seuraavassa riidassa lyömäaseeksi. Tämäkin on asia, jota äitini ei ole koskaan oppinut. Tuntuu niin naurettavalta kuunnella jotain lässytystä siitä, miten olen ollut hankala nuori tai lapsi. Ei kiinnosta. Ei tulisi mieleenkään omia lapsia syyttää tuollaisista asioista. Hehän ovat olleet lapsia, joiden ohjaaminen tässä elämässä on ollut minun vastuullani.
Se mikä on erikoista on se että kun normaali ihminen näkee että jossain vanhempi kurmoottaa lastaan, niin hänelle herää sääli ja empatia lasta kohtaan. Kun ihminen saa tietoonsa että lasta pahoinpidellään, niin hän hyvin herkästi puuttuu asiaan lasulla tai henkilökohtaisesti, ja iltakin menee miettiessä miten pahalta lapsesta mahtaa tuntua. Kukaan ei ajattele että lapsi on varmaan niin kauhea että ansaitsee sen.
Sitten kun joku kertoo olleensa tämä lapsi, niin alkaakin se lapsen haukkuminen ja syyttely.
Mikähän tällaisessa aivotapahtumassa oikein on takana, mikä selittää suhtautumisen muuttumisen päinvastaiseksi kun uhri itse kertoo mitä hänelle on tehty?
Miksi se on vaikeaa että uhrilla on oma ääni?
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?
Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen tätä ketjua joskus aiemmin lukenut, mutta nyt en suht pitkään aikaan. Nyt taas törmäsin ja tuli tarve kysyä neuvoa.
Miten toimisitte seuraavanlaisen vanhemman (äitini) kanssa:
Mollaa jatkuvasti isääni sekä hänen kuultensa että minulle kaksistaan. Syyttelee esim. kun ei se ikinä, no isäsihän ei tee koskaan asiaa x, sehän olisi kuin tervaa juottaisi, jne jne Olen vasta hiljattain alkanut tajuta, osin tämän ketjun aiemmin löydettyäni, miten paljon tuota tapahtuukin ja miten myrkyllistä se on. Joo, asia on tottakin, isäni ei kaikkeen ole menossa kipin kapin todellakaan, mutta ei minusta myöskään ansaitse kaikkea tuota purmatusta. Miten voisin sanoa asiasta noissa tilanteissa? En jaksaisi (ainakaan nyt) mitään isompaa ns. erillistä hulabaloota asiasta, mutta haluaisin, että äiti vähän miettisi, onko tarpeen aina puhua noin. Hän siis itse pyrkii määräämään ja kontrolloimaan kaikesta, joten sikäli en ihmettelekään, että isäni on jo aika alistunut. Hän ei oikein sano mitään noissa tilanteissa.
Esimerkkinä: Heillä olisi nyt eräs hieman tavanomaista isompi ostos tehtävänä (vertaa esim.: sohva). Äitini on tarkempi sisustusasioissa jne, uskon että isälleni kelpaisi about mikä vaan sohva. Silti äiti jotenkin onnistuu kääntämään asian isän syyksi, tyyliin: kun ei se sohva-asiakaan nyt etene mihinkään, kun ei se Pertti innostu mistään.
Mitä voin sanoa? Minulla on syyni, miksi en halua juuri nyt ns. paisuttaa tätä asiaa, mutta jotenkin kuitenkin haluaisin sanoa noissa tilanteissa? Vinkkejä?