Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8046)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Lisään vielä että äitini rapa reagoida aina näihin haavereihin oli suuttumus eikö saanut itkeä. Käskettiin lopettamaan itkeminen. Ymmärrän jos kiukuttelevalle lapselle sanotaan että nyt loppuu tuo ulina mutta pää veressä ja polvet mustelmilla olevalle lapselle en ymmärrä mitenkään.
ite synnyin -67 ja ei meillä ihan noin kriittistä ollut eikä tiukkaa. ostettiin vaatteita ja sain siteitä...tampooneja käytin vasta vanhempana ja ostin ne siis itse.
nyt kun mietin edes menneitä äitiä ja isää niin eipä multa mitään puuttunut ...tosin sylissä olisin saanut olla enemmän muttei vanhemmat varmaan jaksaneet kun meitä oli 7 lasta ja siihen vielä maatalontyöt päälle. Isä vielä kävi metsätöissä kodin ulkopuolella tienaamassa lisää, joten enpä syytä ettei ollut aikaa sylissä istuskeluun.....saatikka syvällisiin keskusteluihin. Koulussakaan kun ei mitään suurta polemiikkia aiheuttanut, niin elämä meni suht mallikkaasti.
Kunnes 18-vuotiaana menetin yöunet, kun muutin pois kotoa. Se oli vaikeaa aikaa ja silloin näin äidistä ja isästä sen puolen, että he olivat huolissaan minusta. Nyt mulla on ikää jo 55-vuotta ja elämä on mennyt suht hyvin...ei valittamista. Rakas avomieskin on rinnalla eikä tästä elämästä puutu mitään. Omaa kesämökkiä haaveillaan ja sitä ollaankin menossa katsomaan Kesälahdelta tulevalla viikolla tai sitten kun itse jaksetaan. Mökin myyjä on niin höveli, että antaa meidän mennä omin päin katsomaan mökin sitten kun aika on meille sopiva...avainten paikat me saadaan tietää kun ollaan mökkitontilla. Hyvä hyvä...olis sitten kodikas paikka missä kesänsä viettää. Joten elämä näyttää olevan mallillaan ilman turhaa valittamista.
Vierailija kirjoitti:
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.
Mistä tiedät mitä kenenkin kotona suljettujen ovien takana tapahtui?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.
Mistä tiedät mitä kenenkin kotona suljettujen ovien takana tapahtui?
Eihän tänne tietenkään kirjoittele muuta kuin päähänpotkitut kaltoinkohdellut, muut hyvän normaalin äidin omaavat, joita suurin osa on, eivät tule tänne valittamaan,terapoimaan ja äitiään haukku maan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.
Mistä tiedät mitä kenenkin kotona suljettujen ovien takana tapahtui?
Yksi äidin lempilausahduksista oli "omaan pesään ei saa paskantaa". En lapsena ymmärtänyt tuon merkitystä ennen kuin ajatelemattomuuttani sanoin kaverille jotain, jota ei olisi saanut kertoa. Kaveri kertoi äidilleen, joka kertoi minun äidille. Huutoahan siitä seurasi, mutta en sen jälkeenkään ihan ymmärtänyt, mistä saa kertoa ja mistä ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.
Mistä tiedät mitä kenenkin kotona suljettujen ovien takana tapahtui?
Eihän tänne tietenkään kirjoittele muuta kuin päähänpotkitut kaltoinkohdellut, muut hyvän normaalin äidin omaavat, joita suurin osa on, eivät tule tänne valittamaan,terapoimaan ja äitiään haukku maan.
Miksi olet noin ilkeä ihmisille, joilla on ollut huono lapsuus? Aloita oma ketju teille, joiden lapsuus on ollut upea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Mullakin murtui käsi lapsena. Luut vedettiin kahden lääkärin/hoitajan toimesta paikoilleen. Kipu oli infernaalinen -äitini muistaa edelleen kertoa, kuinka häntä hävetti, kun kiroilin tuossa tilanteessa. MISSÄ EMPATIA?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Mullakin murtui käsi lapsena. Luut vedettiin kahden lääkärin/hoitajan toimesta paikoilleen. Kipu oli infernaalinen -äitini muistaa edelleen kertoa, kuinka häntä hävetti, kun kiroilin tuossa tilanteessa. MISSÄ EMPATIA?
No ei niillä ole semmoista. Itsellenikin sähistiin, rähistiin ja läpsittiin naamaan, jos kehtasin loukata itseni.
Mitenkään päin ei saanut olla, kun aina tuotin vaan häpeää, enkä kunniaa olemalla samanlainen kuin joku monta vuotta vanhempi ihmelapsi, joka on niin reipas ja ihana.
Hyvähän se on olla reipas ja kiva, jos on aina saanut kehuja ja rakkautta. Miten lapsi voi olla rohkea, rupattelevainen ja täydellinen sosiaalinen pikkuaikuinen, jos koko ajan saa osakseen rähinää ja rumaa puhetta sylki suusta roiskuen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.
Mistä tiedät mitä kenenkin kotona suljettujen ovien takana tapahtui?
Yksi äidin lempilausahduksista oli "omaan pesään ei saa paskantaa". En lapsena ymmärtänyt tuon merkitystä ennen kuin ajatelemattomuuttani sanoin kaverille jotain, jota ei olisi saanut kertoa. Kaveri kertoi äidilleen, joka kertoi minun äidille. Huutoahan siitä seurasi, mutta en sen jälkeenkään ihan ymmärtänyt, mistä saa kertoa ja mistä ei.
Mutta oman lapsen päälle saa ja pitää paskantaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Tämä.
Kaipaan sitä että tulen kuulluksi tasavertaisena. Tai että edes tulen kuulluksi. Sitäkään ei tapahdu.
Lapsuus ollut hyvä, mitään oleellista konkreettista ei puuttunut, ruokaa oli, vaatteita oli, harrastuksia ja yhteistä aikaakin oli, siteitä ostettiin ja kuukautisista kerrottiin, kaikilla kavereilla näin ei ollut.
Se henkinen puoli. Se on se, mikä tässä mättää. Mistään ikävästä ei saa puhua, ei silloin eikä nyt. Asioita ei käsitellä ja sitten jos en ole samaa mieltä (apsena ja nuorena olin aina samaa mieltä kun ei uskaltanut olla eri mieltä kun vanhempia ei saanut kyseenalaistaa, voitte vain arvata kuinka helppoa se mielipiteen sanominen nykyäänkin on..). Kun asioita ei käsitellä ne jäävät taustalle. Olen mieheni kannustamana oppinut puhumaan ja selvittämään asioita. Äidin kanssa se vaan ei onnistu. Enkä enää kyllä yritäkään.
Lapseni, jo aikuinen, sanoi osuvasti että kunnioitus pitää ansaita, ei se että joku on vanha tarkoita sitä että ko. henkilöä pitäisi kunnioittaa jos käytös on ihan jotain muuta. Hänen mukaansa mummo elää omassa kuplassa jossa ei tee mitään väärin ja olettaa kysymättä asioita. Uhrautuu muiden puolesta vaikkei kukaan pyydä. Kun asiat eivät todellisuudessa sitten mene hänen olettamusten mukaan, tulee raskas marttyyrivaihe. Nykyään en enää lähde mukaan, totean vain ystävällisesti, että minähän sanoin että älä tee tuota, en tarvitse, jos et kuunnellut oma valintasi. Ei poista hänen marttyyriyttä, mutta helpottaa omaa oloa.
Olen kerran kysynyt suoraan, että onko tosiaan niin vaikea tehdä tytär tyytyväiseksi kuuntelemalla mitä hän sanoo kuin mielummin ohittaa koko asia ja tuottaa riitaa vain siksi, että saa tehtyä oman päänsä mukaan. Kun se käytös ei edes ole johdonmukaista. Vallan käyttöä, ohittamista, mitätöimistä, sitä se on. Selvästi vain rakastaa toimia päinvastoin kuin minä ehdotan.
Ihmettelee miksi meidän välit eivät ole niin läheiset kuin hän haluaisi. Juurikin siksi, etten jaksa vääntää asioista joissa ei ole mitään väännettävää, yksinkertaisia asioita ei väen väkisin tarvitse tehdä vaikeaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Mullakin murtui käsi lapsena. Luut vedettiin kahden lääkärin/hoitajan toimesta paikoilleen. Kipu oli infernaalinen -äitini muistaa edelleen kertoa, kuinka häntä hävetti, kun kiroilin tuossa tilanteessa. MISSÄ EMPATIA?
Meillä suvussa yksi erityisnuori, hankala, joskus väkivaltainen kun käytös, koska ei syö lääkkeitä.
Äiti totesi, että tuommoista ei pitäisi edes tuntea. Ihmettelin että jos nuori voi huonosti ja on haastava, niin hänet mielummin hylättäisiin kuin yritettäisiin auttaa?
Se, että on jokin sairaus on hänestä piilotettava, häpeällinen asia. Kaiken pitäisi olla niin normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Mullakin murtui käsi lapsena. Luut vedettiin kahden lääkärin/hoitajan toimesta paikoilleen. Kipu oli infernaalinen -äitini muistaa edelleen kertoa, kuinka häntä hävetti, kun kiroilin tuossa tilanteessa. MISSÄ EMPATIA?
Voi luoja. Omalla lapsella murtui reisiluu viime keväänä, ja heittämällä elämäni hirvein tilanne oli, kun ensiavussa lattoivat luunpäät kohdalleen ja lastoittivat. Se oli ihan hirveää. Lapsi huusi kuin eläin kivusta ja minä pidin kädestä kiinni ja yritin lohduttaa ja pysyä rauhallisena ja sanoa että kohta se on ohi, kohta se on ohi, vaikka joka solu sisuskunnassa huusi suoraa kauhua ja pelkoa. En voi mitenkään käsittää, että kukaan, siis yhtään kukaan, voi vanhempana siinä tilanteessa miettiä jotain kirosanoja tai häpeää! Ei ole normaalia tuollainen vaan sairasta!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin lukea näitä kommenttejanne, itsekin kun olen 1970 luvun lapsi, äitini synt. 1940 luvulla. Samaa paskaa minun lapsuuteni. Olen itse päättänyt, että omia lapsiani kohtelen paremmin. On halattu, kysyn kuulumisia ja vointia, maksan vaatteet, edelleen, vaikka laoseni ovat jo yli 20 vuotiaita, jos vain sellaisen tilaisuuden saan ja ihan sellaiset vaatteet, mitä he itse valitsevat, kehuen enkä yhtään kyseenalaista tai kritisoi. Lahjoitan 4999 eur joka kolmas vuosi (verovapaa lahja) ja tuen parisuhdeongelmissa ja annan auton lainaksi, ymmärrän tyhmiä kavereita, kuuntelen ja käyn kylässä.
Mutta sitten aloin miettiä. Kun välillä tulee tilanne, että en jaksa auttaa tai kuunnella tai en haluaisi omia menojani sovittaa heidän menoihin, lapseni toteavat, että aina sä olet tommonen, aina oot kriittinen, aina epäilet kaikkea, jne. Pitää paikkansa, että en välttämättä innostu siitä, että kotiimme majoitetaan heidän kavereitaan tai saatan varoittaa, että olkaa varovaisia ulkomaanmatkoilla tai voin esittää huoleni, kun on taas keksitty uusi tapa nyysiä rahat gr-koodeilla tms. Aloinkin pohtia, miten on mahdollista, että minä, joka pyrin tekemään kaiken ihan oikein ja aina niin, että olisin paras äiti, joka heidän kavereidensa mielestä olen edelleen, olen kuitenkin ollut heidän mielestä huono äiti. Tulee ihan itku silmään kun mietin, että olen heidät asettanut aina etusijalle, niin jaksamisen, henkisen, taloudellisen kuin käytännön järjestelyjenkin kannalta, mutta hekin kritisoivat minua.
Omaan äitiini en ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen, äitini hankalasta luonteesta johtuen. Käykö minun samoin? Mitä tein tai teen väärin? Tai onko niin, että minun tulee olla jatkossa vieläkin anteliaampi, antaa heille kaikki se, mitä pyytävät, jotta voin kelvata. Tai onko niin, että kun minä en kelvannut omalle äidilleni, tämä pyrkimykseni välttää hänen tekemät virheet, onkin johtanut siihen, että en kelpaa omille lapsillenikaan. Olenko nostanut lapset itseäni yläpuolelle?
Toisaalta myös pohdin, voiko olla niin, että kriittisistä äideistä sikiää kriittisiä lapsia, jolloin historia toistaa itseään ... Kauheaa. Se tarkoittaa, että minä olen yhtä huono äiti, kuin oma äitini oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Itse muistan samanlaiset kokemukset omasta äidistäni. Sylissä olin ainoastaan täpötäydessä linja-autossa kerran, kun toinen matkustaja käski äitiä ottamaan minut syliin että mahtui istumaan. Äitini paasasi tästä moneen kertaan jälkeenpäin, miten tökerö tuo toinen matkustaja hänen mielestään oli. Painava lapsi sylissä linja-autossa, kyllä oli kamalaa! Matkaa oli max 10km, ei siis todellakaan mikään Inari-Helsinki väli. Ainoa kerta kun olin äidin sylissä se oli siksi että hänet tyyliin pakotettiin ottamaan minut syliin.
Koskaan ei ole lohduttanut tai tarjonnut mitään empatiaa. Onneksi isäni on pitänyt sylissä ja lohduttanut joten aivan paitsi kiintymyksen osoituksia en ole jäänyt.
Muistan myös että pienenä minulle sattui useampikin isompi haaveri. Käsi murtui kahteen kertaan pyöräillessä (alle kouluikäisenä) ja äitini aina nauraa kun muistelee sitä miten en millään meinannut oppia pyöräilemään ilman apupyöriä. Halveksivaa, ivallista pilkkanaurua, kun alle kouluikäinen ei osannut pyöräillä ilman apupyöriä.
Itse olen äitinä täysin päinvastainen kuin omani, halaileva ja tunteeni näyttävä. Ja pidän nyt aikuisena omaa äitiäni täysin empatiakyvyttömänä idioottina.
Mullakin murtui käsi lapsena. Luut vedettiin kahden lääkärin/hoitajan toimesta paikoilleen. Kipu oli infernaalinen -äitini muistaa edelleen kertoa, kuinka häntä hävetti, kun kiroilin tuossa tilanteessa. MISSÄ EMPATIA?
Voi luoja. Omalla lapsella murtui reisiluu viime keväänä, ja heittämällä elämäni hirvein tilanne oli, kun ensiavussa lattoivat luunpäät kohdalleen ja lastoittivat. Se oli ihan hirveää. Lapsi huusi kuin eläin kivusta ja minä pidin kädestä kiinni ja yritin lohduttaa ja pysyä rauhallisena ja sanoa että kohta se on ohi, kohta se on ohi, vaikka joka solu sisuskunnassa huusi suoraa kauhua ja pelkoa. En voi mitenkään käsittää, että kukaan, siis yhtään kukaan, voi vanhempana siinä tilanteessa miettiä jotain kirosanoja tai häpeää! Ei ole normaalia tuollainen vaan sairasta!!
Se, mikä on sairasta, voi toisinaan olla (tilastollisesti) melko normaalia. Valitettavasti.
Tästä lapsen sairastumisille ja haavereille raivoamisestahan oli täällä viime helmikuussa oma pitkä ketjunsa, joka on yhtä surullista luettavaa kuin tämäkin:
https://www.vauva.fi/keskustelu/5022363/raivottiinko-sinulle-lapsena-jo…
Me oltiin kerran uimarannalla, harvinainen tapahtuma muutenkin. Olin alle kouluikäinen enkä osannut uida. Pelleilin uimarenkaan kanssa ja jäin jumiin pää alaspäin. Muistan ajatelleeni, että nyt minä varmaan hukun, mutta onnistuin pääsemään pois.
Äiti oli huomannut tilanteen samoin kuin kaksi nuorta miestä siitä läheltä. Äiti oli kuullut, kun miehet sanoivat, että tuo lapsi taitaa hukkua ja he olivat lähdössä pelastamaan minua. Pääsin siitä äidin luo, äiti kertoi tuon ja sanoi, miten häntä hävetti. Häpesin sitten minäkin aiheuttamaani kohtausta.
Olen tainnut kertoa tämän aiemminkin, tuli vaan mieleen tuosta luun murtumisesta kirjoittamisesta.
Kauheaa on omata myös lapselliset vanhemmat. Niin kauna kuin muistan on oltu äänessä niin tietävinään mutta läheisiltä pumpattu lapsellista huomiota. Muille ehkä kehuttu aikuismoodissa omia, mutta kommentoitu jälkikasvun ratkaisuja.
Suurissa perheissä kasvaneet on oppineet pelin jota ei voita kukaan, mutta jossa kukaan ei todellakaan voi kenestäkään oikeasti välittää. Tietoja on välitetty, otettu oikeudeksi puuttua ja loukata ilman todellista apua, mutta vanhempien kuoltua pelattu perintöpeliä likaisesti. Omien lasten kuullen vaatvottu pikku asioita lapsuudesta, jolloin piti leikkiä pikkusiskon kanssa tai auttaa isää metsätöissä. Haloo?
Kun agraariyhteiskunnasta päätästy vapaaksi kaupunkiin, omia lapsia on kontrolloitu senkin edestä, mutta huonot piirteet siirretty persoonasta eteenpäin ja pakotettu kuuntelemaan katkeria vuodatuksia. Osa on alkoholisoitunut tuosta vapauden huumasta.
Aikuiset lapset valitsevat itse kenen kanssa ovat tekemisissä, etenkin jos lapsuus on pilattu jo aikoja sitten ahdistuksella. Tätä harva yhäkään ymmärtää, ettei ne sukulaiset ole omaisuutta. Jos lapsiltaan toivoo menestystä, ei kannata ainakin pilata niiden mahdollisuuksia henkistä terveyttä tuhoamalla.
Annan ilmaisen neuvon: Jos Sinä kärsit hankalasta sukulaisesta taii ilkeästä ihmisestä - luonnehäiriöinen, narsisti, väkivaltainen, päihteidenkäyttäjä tms. - niin laita hyvä ihminen välit poikki kurjiin, ilkeisiin ja vi##umaisiin ihmisiin! Kasva aikuiseksi ja opettele laittamaan rajat sille, mitä Sinä kuuntelet ja mitä siedät omilta ja puolisosi sukulaisilta tai keneltä tahansa ihmiseltä.
Palvelutalossa tai hoitokodissa on vanhuksia, joita kukaan ei käy koskaan katsomassa. Osalla näistä vanhuksista ei ole lähiomaisia ja ystäviä tai omat lapset eivät välitä vanhemmistaan.
Valitettavasti siellä on myös ilkeitä ja katkeria vanhuksia, jotka ovat olleet huonoja vanhempia ja väkivaltaisia omia lapsiaan kohtaan. On aivan oikein, että omia lapsiaan kaltoinkohdellut, laiminlyönyt ja pahoinpidellyt äiti tai isä saa viettää yksin raihnaista ja kurjaa vanhuutta. Kyllä yhteiskunta hoitaa nämäkin vanhukset.
Mikähän siinä on, että nämä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet ihmiset hyväksyivät yleisesti sekä henkisen että fyysisen väkivallan käyttämisen "kasvatusmenetelmänä"?
Jokaisella meistä on oikeus suojella omaa ja perheensä hyvinvointia ja mielenterveyttä ja kotirauhaa. Joskus se tapahtuu katkaisemalla välit omaan äitiin, isään, sisarukseen, anoppiin, appiukkoon tai muuhun hankalaan ihmiseen.
[/quote=Vierailija]
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Onko äiti ollut julma, jos on kritisoinut laiskuutta koulun käynnissä, yöjuoksuja tai sitä, ettå nuori ei osallistu kotitöihin?
On se ollut niin yleistä. Nämä suurten ikäluokkien huonot äidit. Voi, voi, enpä olisi tätäkään tiennyt jos en olisi tätä ketjua lukenut. Itse olen tuntenut vaan hyviä äitejä. Ikävä juttu.