Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Se että kotona on tarjolla vain tietynlaista ruokaa ei ole lapsen syömisen rajoittamista. Jos lapsi saa samaa terveellistä ruokaa kuin aikuisetkin, kyse on terveellisistä elämäntavoista. Sen ei pitäisi vahingoittaa ketään.
Lihava lapsi sisäistää oman erilaisuutensa kyllä ihan kodin ulkopuolellakin, vaikka hänet kotioloissa hyväksyttäisiin sellaisenaan. Jos oma lapseni olisi lihava, tekisin myös kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi enkä syyttäisi vanhempia siitä, että ovat kiinnostuneita lapsen terveydentilasta.
Siinä se taas tuli, yksi tämän päivän lihavuusepidemian perusjutuista.
Teen kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi - entä jos se lapsi on ihan terve, ainoastaan lihava? Miksi painoon silloin pitäisi puuttua? Koska edelleen: mitä enemmän siihen painoon lapsena puututaan, sen varmemmin henkilö on myös aikuisena lihava ja ennenkaikkea pysyvästä laihdutuskierteessä.
Ihan kaikki sellainen painoin puuttuminen mikä pitää sisällään saarnaamista terveydestä, terveellisistä valinnoista (paino edellä), syömisen rajoittamista, punnitsemista, on lapsen kehitykselle haitallista, ja johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen.
Lisäksi valtaosa ihmisistä ei tiedä, että neuroepätyypillisyys on hyvin vahvasti yhteydessä poikkeavaan syömiskäyttäytymiseen ja lihomiseen. Ja siinä kun jo valmiiksi monien asioiden kanssa kamppailevan lapsen painoakin aletaan kytätä, on jälki jo ennestään huonolle itsetunnolle tuhoisaa.
Ps. Olen itse ADHD-nainen jolla ADHD-lapsi. Mun ruokasuhde ja terveys tuhottiin jo lapsena, ja olen ollut ikäni lihava ja syömishäiriöinen. Lapseni syömiskäytös ja painokäyrä ovat olleet hyvin samanlaiset omani kanssa, sillä erotuksella, että hänen kohdallaan olen keskittynyt siihen, että hän on täysin oikeanlainen juuri sellaisena kuin on, eikä syömisestä ole ikinä syyllistetty, vaan kaikki ohjaaminen on ollut todella lempeää eikä painoon keskittyvää.
Nyt kun hän on teini-ikäinen, paino on alkanut itsestään normalisoitua, koska itsesäätely on kehittynyt tarpeeksi ja muukin kypsyminen ja kehittyminen on johtanut siihen, että esimerkiksi makeanhimo on alkanut laantua.
Eli älkää hyvät ihmiset tuhotko lapsianne sillä muka hyväntahtoisella ja niin kovin tärkeällä painokyttäyksellä. Sillä saatte pahimmillaan niin massiiviset vahingot aikaiseksi, ettette uskokaan.
Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi.
Kerronpa vielä, että minulla on kolme muutakin lasta, joilla ei ole neurokirjon haasteita, ja he ovat aina olleet normaalipainoisia. Mihinkään ei ole koskaan tarvinnut puuttua millään lailla.
Niin ja mun adhd-lapseni on hoikka kuin pajunvitsa, mitä tämän pitäisi todistaa?
Ei terveellisesti syöminen ole lapsen painoon puuttumista vaikka kuinka väität niin. Samallahan väität että huonosti, liikaa ja epäterveellisesti syöminen on lapsen kehonkuvalle ja keholle hyväksi, ja vain koti missä syödään huonosti on sellainen jossa lapsen painoon ei puututa.
Juurihan tässä on moni sanonut että jos lapsi on lihava huolimatta siitä että kotona ei ole annettu huonoa elämänmallia niin sitten se lapsi vain on lihava, eli asiaan puututaan tasan sen verran että kotoa annetaan sellainen malli jossa syödään terveellisesti ja liikutaan paljon, jos sitä itse noudattaa. Lapsi joka siitä huolimatta lihoo on varmaan sitten vain lapsi joka haluaa mässäillä eikä pidä liikunnasta, ja kyllähän se alkaa näkymään kehossakin, ja saa tottakai näkyä jos lapsi itse haluaa olla 145cm/80kg, eikä koe sitä ongelmana.
Itse kyttäät lapsiasi puhumalla painon normalisoitumisesta ja lapsesi paino-ongelmasta vaikka mitään ongelmiahan ei siis tietty ole, eiku öh, miten se nyt menikään.
Mielestäsi on sairasta ja lapsen painon kyttäämistä ja ongelmien aiheuttamista kun JOKU TOINEN sanoo että oma lapsi on lihava, ja että kotona on aina syöty hyvin ja liikuttu hyvin, mutta kun itse sanot että lapsesi on lihava, niin se ei ole kyttäämistä tms. VOI LUOJA. En ihmettele jos lapsella on ongelmia.
Kannattaa vähän rauhoittua ennen kuin tunnekuohuissaan kirjoittaa mitä sattuu.
Ihan ensimmäiseksi voit etsiä mun tekstistäni missä kohtaa olen kirjoittanut, että lapsellani on ollut paino-ongelma. Kun näytät sen, voidaan jatkaa siitä keskustelua. Lapseni paino on ollut keskimääräistä korkampi, mutta ongelma se on ollut vain kouluterveydenhuollolle ja joillekin ymmärtämättömille aikuisille ympärillä.
Ja sitten voit vielä näyttää missä kohtaa sanoin että normaalisti ja terveellisesti syöminen on painon kyttäämistä.
Ei taida löytyä sitäkään, kun päin vastoin sanoin näin: "Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi."
Eli peräänkuulutan ihan samanlaista suhtautumista kaikkiin lapsiin, ruoka- ja kehorauhaa kaikille. Kuitenkin on lähes aina niin, että lihavan lapsen syömisiä kytätään, häntä yritetään valistaa syömään oikein, rajoitetaan, patistetaan liikkumaan väärillä tavoilla ( esim. yksi kaverini pakotti ekaluokkalaisen lenkkeilemään. Ei ollut onneksi pitkäkestoinen juttu se, koska lähtökohtaisesti ekaluokkalaiset nyt ei tykkää käydä juoksulenkeillä. )
Voit rauhassa jatkaa raivoamistasi jos siltä tuntuu. Se vain kertoo siitä, että tiedät toimineesi huonosti, ja todennäköisesti se myös näkyy jossain.
Kaikki löytyy ihan omasta tekstistäsi, en ala niitä erikseen sinulle kopioimaan. Enkä käytä aikaa tuollaiseen lapselliseen vänkäämisen raivoamisineen. Et halua keskustella, hauat vain vängätä, se taas ei ole minun tapani toimia. Ennen kuin tulee asiallsita tekstiä, niin turha toivoa minun edes lukevan saati vastaavan. Lihava on lihava, se ei muutu semantiikalla miksikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.
Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Ei siinä mikään lettinauha auta jos kaksivuotiaana joudut hankkimaan itse ulkopuolista apua muilta aikuisilta, kun äiti käy päivittäin kellon tarkkuudella naama hirveässä irvistyksessä päälle. Tai uhkailee jatkuvasti seinään heittämisellä, ei osta silmälaseja koska et ole "ansainnut" niitä, häpäisee jatkuvalla syötöllä kaikille mahdollisille tutuille, vaatii tuomaan ylijäämäruokaa kotiin puistoruokailuista ja huutaa jos sellaista ei ole ollut, haukkuu opettajat päin naamaa ja tekee heistä valituksia, jättää ilmoittamatta lapsen kouluun ja vain vie ja jättää sinne. Mitä näitä erilaisia fantastisia rakkauden tekoja nyt omassa lapsuudessa äidiltä tulikaan nähtyä. Pahimpia en viitsi edes mainita, koska joku sukulainen voisi tunnistaa.
Lettinauhat toki oli, mutta jostain kumman syystä en osannut yhdistää niitä rakkauteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Oma äitini on jauhanut koko ikäni tarinoita omasta lapsuudestaan, mutta ei meidän. Viimeisimmän kysymyksen torppasi sanomalla, että hän ei vanhoja muistele vaan keskittyy tulevaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Lapsuudenkotini on kesämökkimme joten he tietävät ihan konkreettisesti lapsuuteni.
Se on ihan eri asia sntaa realistista tietoa kuin jotain tunnepaskaa, minua ei rakastettu kun piti mennä suksilla kouluun, siivota, lähteä nuorena töihin jne.
Niillä kun ei ole mitään tekemistä neuroottisen lapsuutensa syyttelemiseen.. siks tarvin nyt 50 v opamox kun minua ei sylitelty lapsena ja vietiin hoitoon.
Todella omituista saivartelua. On eri asia jumittua johonkin sairaasti pakkomielteisedti kuin terveesti kertoa eri aikakausista tai asioista.
Ja lapsilla on omat muistonsa muuten, he muistavat jonkun hauskan kesäretken enkä itse sitä enää muista. Se ei ole aikuiselle ollut niin merkityksellinen.
Tuolla alkupäässä oli ihan terveidenkin, silloin 40- vuotiaiden kommentteja. Jollain sivulla 11- 13 joku kaipaili haukutun ikäluokan kommentteja.
Täällä taas jopa karkein kielin käsketään poistumaan. Siinäkin hyvä näyte mitä heidän äitinsä saavat kokea kun nyt viiskymppiset käyvät äidilleen rähisemässä, et rakastanut kun veit hoitoon, et rakastanut kun työpäivän jälkeen olit väsynyt, en saanut niitä farkkuja jotka olisin tahtonut, vaikka ite ostit työpaikan pikkujouluihin mekon. Ja hampaasikin paikkautit. Ylppärijuhlissakaan ette tatpeeksi rakastaneet. ( Huhhuh)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Oma äitini on jauhanut koko ikäni tarinoita omasta lapsuudestaan, mutta ei meidän. Viimeisimmän kysymyksen torppasi sanomalla, että hän ei vanhoja muistele vaan keskittyy tulevaisuuteen.
Teillähän on omat lapsuusmuistonne. Ne ovat ihan eri kuin äitinne. Ei äitinne voi kertoa miltä teistä tuntui leikit pihalla tms. .
Se on totta , 70- luvulla ei koko ajan otettu tuhansia valokuvia ja videoita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Ei siinä mikään lettinauha auta jos kaksivuotiaana joudut hankkimaan itse ulkopuolista apua muilta aikuisilta, kun äiti käy päivittäin kellon tarkkuudella naama hirveässä irvistyksessä päälle. Tai uhkailee jatkuvasti seinään heittämisellä, ei osta silmälaseja koska et ole "ansainnut" niitä, häpäisee jatkuvalla syötöllä kaikille mahdollisille tutuille, vaatii tuomaan ylijäämäruokaa kotiin puistoruokailuista ja huutaa jos sellaista ei ole ollut, haukkuu opettajat päin naamaa ja tekee heistä valituksia, jättää ilmoittamatta lapsen kouluun ja vain vie ja jättää sinne. Mitä näitä erilaisia fantastisia rakkauden tekoja nyt omassa lapsuudessa äidiltä tulikaan nähtyä. Pahimpia en viitsi edes mainita, koska joku sukulainen voisi tunnistaa.
Lettinauhat toki oli, mutta jostain kumman syystä en osannut yhdistää niitä rakkauteen.
No nyt joku kertoo edes jotain todellista huonosta lapsuudesta, ei vasn jotain: minusts tuntuu ettei minua rakastettu kun sitä ei koskaan sanottu.
Ei kuitenkaan voi yhdistää mt-ongelmaists tai alkoholista kärsivää perhettä kaikkiin 40- luvulla syntyneisiin.
Itse sain kiertokoulun käyneiden vanhempieni avustuksella silmälasit 1953.
Mielestäni me kaupungeissa suuret ikäluokat olimme hyvinkin perillä asioista, luimme neuvolan ohjeet, lehtiä kierrätimme ja luimme, töissä opimme monia asioita lasten asioista toisiltamme.
En muista puistoruokailua kuin nyt vasta ihan kymmeneltä viime vuodelta. Ehkä ei kaikissa kaupungeissa ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Oma äitini on jauhanut koko ikäni tarinoita omasta lapsuudestaan, mutta ei meidän. Viimeisimmän kysymyksen torppasi sanomalla, että hän ei vanhoja muistele vaan keskittyy tulevaisuuteen.
Teillähän on omat lapsuusmuistonne. Ne ovat ihan eri kuin äitinne. Ei äitinne voi kertoa miltä teistä tuntui leikit pihalla tms. .
Se on totta , 70- luvulla ei koko ajan otettu tuhansia valokuvia ja videoita.
Lähinnä kaipaisin sellaisia juttuja, joista kävisi ilmi, miten äidillä oli mukavaa meidän lasten kanssa. Tuollaisia juttuja minä olen muistellut omien lasten kanssa. Ei ne mitään ihmeitä ole, esimerkiksi kun kesäisin mentiin leikkipihalle "retkelle" eväiden kanssa päiväunien jälkeen tai kuinka luettiin samaa lempikirjaa niin monta kertaa, että lapsi muistaa sen aikuisenakin ulkoa.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Voi hyvänen aika. Pyykätessään? Ymmärräthän, ettei meistä tällaisista lapsista olisi jäänyt paljonkaan jäljelle jos olisi päästänyt pikkuhousut likaantumaan kuukautisista. Se huuto olisi kaikunut koko taloyhtiössä ja koko suvulle ja kuultaisi vieläkin. Kyllä se asia oli vain hoidettava itse, vaihtoehtoja ei ollut.
Vessapaperista saa pyöritettyä ihan kelvollisia tamponeja, jotka myös voi hävittää suoraan pyttyyn. Jos nyt oikeasti muka ei mielikuvitus jollain riitä. Ja niitä rintsikoita ei vain ollut, niin yksinkertaista. Eivät ne mistään itsestään ilmaantuneet ilman rahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Oma äitini on jauhanut koko ikäni tarinoita omasta lapsuudestaan, mutta ei meidän. Viimeisimmän kysymyksen torppasi sanomalla, että hän ei vanhoja muistele vaan keskittyy tulevaisuuteen.
Teillähän on omat lapsuusmuistonne. Ne ovat ihan eri kuin äitinne. Ei äitinne voi kertoa miltä teistä tuntui leikit pihalla tms. .
Se on totta , 70- luvulla ei koko ajan otettu tuhansia valokuvia ja videoita.
Nyt minä alan ymmärtää sinua paremmin, olet osin kuin äitini. Meidän perhe ei ollut me, siinä oli isä erillään, äiti erillään ja me lapset erillään, jossa oli osin myös äiti. Lapsena mietin, että koti on vanhempien koti, me lapset saadaan asua siinä. Siitä johtuu, että lapsuuskoti ei herätä minussa lämpimiä tunteita ja muistoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Lapsuudenkotini on kesämökkimme joten he tietävät ihan konkreettisesti lapsuuteni.
Se on ihan eri asia sntaa realistista tietoa kuin jotain tunnepaskaa, minua ei rakastettu kun piti mennä suksilla kouluun, siivota, lähteä nuorena töihin jne.
Niillä kun ei ole mitään tekemistä neuroottisen lapsuutensa syyttelemiseen.. siks tarvin nyt 50 v opamox kun minua ei sylitelty lapsena ja vietiin hoitoon.Todella omituista saivartelua. On eri asia jumittua johonkin sairaasti pakkomielteisedti kuin terveesti kertoa eri aikakausista tai asioista.
Ja lapsilla on omat muistonsa muuten, he muistavat jonkun hauskan kesäretken enkä itse sitä enää muista. Se ei ole aikuiselle ollut niin merkityksellinen.
Tuolla alkupäässä oli ihan terveidenkin, silloin 40- vuotiaiden kommentteja. Jollain sivulla 11- 13 joku kaipaili haukutun ikäluokan kommentteja.
Täällä taas jopa karkein kielin käsketään poistumaan. Siinäkin hyvä näyte mitä heidän äitinsä saavat kokea kun nyt viiskymppiset käyvät äidilleen rähisemässä, et rakastanut kun veit hoitoon, et rakastanut kun työpäivän jälkeen olit väsynyt, en saanut niitä farkkuja jotka olisin tahtonut, vaikka ite ostit työpaikan pikkujouluihin mekon. Ja hampaasikin paikkautit. Ylppärijuhlissakaan ette tatpeeksi rakastaneet. ( Huhhuh)
Eivät he voi muistaa omaa lapsuuttaan, äly hoi. Elät tässä ja nyt, joten lapsesi olkoot ilman tietoja omasta lapsuudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kesätyöt. Olen ollut se julma äiti jonka lapsista jokainen on jakanut mainoksia, tasapuolisuuden vuoksi jokainen. Tosin paljon autoin niputtamisessa, huonolla kelillä kuskasin jopa autolla.
Jokainen on ollut 15+ kesätöissä, vähintään sen tonnilla kaks viikkoa. Tehtaassa, puhelinmyynnissä, kioskissa, varastossa jne.
Työnteko tuli tutuksi, jokainen kävi koulunsa hyvin ja valmistui hommiin joissa ei enää tarvi käsiä liata.Vertailen heihin, jotka saivat kesät olla vapaana ostarilla ja rannalla maleksien ( en tunne "parempaa väkeä" jotka pystyivät ulkomaanlomia teineilleen kustantamaan) .
Ei heille sitten maittanut koulukaan eikä työntekokaan. Tässä lähiössä pyörivät, kotoa on muutettu pois omaan vuokratalo-asuntoon yksin tai samanlaisen kumppanin kanssa. Rahapäivinä hoippuillaan kaljakassien kanssa.Miettinyt onko se kovistelu työn syrjään tehnyt lapsista aktiivisempia vaiko onko se heidän luonteessaan. Mikä aiheuttaa hajonnan suunnilleen samantasoisten kotien lasten valinnoissa?
Niin, ehkä siinä on kysymys siitä, mitä ylipäätään tekee.
Mun esikoinen on ollut töissä 16-v lähtien kesäisin, vaikka välillä meni työt alta Koronan takia. Hän pääsi just yliopistoon opiskelemaan haluamaansa linjaa, vaikka ei kovin hyvin kirjoittanutkaan. Meni töihin 18-v iässä lukion ohessa, ja oli töissä 20 v asti kunnes lähti armeijaan.
Seuraava täyttää ensi kuussa 18, mutta ei ole vielä ikinä ollut ulkopuolisella töissä. Tämän kesän on käyttänyt ihan oikesti opiskeluun syksyn YO-kirjoituksia varten. On tosi hyvä koulussa ja haluaa panostaa opiskeluun kunnolla. Todennäköisesti tulee saamaan L tai E arvosanaksi syksyllä kirjoittamistaan aineista.
Nuorin täytti keväällä 15, ja hän taas on käyttänyt kesäänsä pianoa soittaen.
Kaikki lapset on aina aika ajoin käyneet tekemässä pihahommia sukulaisilla, ja niistä tienanneet vähän taskurahoja.
En ole huolissani yhdenkään heistä tulevaisuudesta.
Sinun ei tarvitse olla vanhempiesi parisuhdeterapeutti ja riitojen selvittäjä. Iäkkäät vanhemmat voivat tarvittaessa erota. Kumpikin voi tahollaan hankkia haluamansa sohvan ja toimia muutenkin niin kuin parhaaksi näkee.
Vanhusten ei tule kuormittaa aikuisia lapsiaan parisuhdeongelmillaan. Aikuisten lasten ei tarvitse kuunnella vanhempiensa kitinää, marinaa ja valitusta. Aikuinen lapsi voi ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Laita puhelimeen soitonesto, älä vastaa viesteihin ja pidä äidin tapaamisessa reilu, vaikka puolen vuoden tauko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tätä ketjua joskus aiemmin lukenut, mutta nyt en suht pitkään aikaan. Nyt taas törmäsin ja tuli tarve kysyä neuvoa.
Miten toimisitte seuraavanlaisen vanhemman (äitini) kanssa:
Mollaa jatkuvasti isääni sekä hänen kuultensa että minulle kaksistaan. Syyttelee esim. kun ei se ikinä, no isäsihän ei tee koskaan asiaa x, sehän olisi kuin tervaa juottaisi, jne jne Olen vasta hiljattain alkanut tajuta, osin tämän ketjun aiemmin löydettyäni, miten paljon tuota tapahtuukin ja miten myrkyllistä se on. Joo, asia on tottakin, isäni ei kaikkeen ole menossa kipin kapin todellakaan, mutta ei minusta myöskään ansaitse kaikkea tuota purmatusta. Miten voisin sanoa asiasta noissa tilanteissa? En jaksaisi (ainakaan nyt) mitään isompaa ns. erillistä hulabaloota asiasta, mutta haluaisin, että äiti vähän miettisi, onko tarpeen aina puhua noin. Hän siis itse pyrkii määräämään ja kontrolloimaan kaikesta, joten sikäli en ihmettelekään, että isäni on jo aika alistunut. Hän ei oikein sano mitään noissa tilanteissa.
Esimerkkinä: Heillä olisi nyt eräs hieman tavanomaista isompi ostos tehtävänä (vertaa esim.: sohva). Äitini on tarkempi sisustusasioissa jne, uskon että isälleni kelpaisi about mikä vaan sohva. Silti äiti jotenkin onnistuu kääntämään asian isän syyksi, tyyliin: kun ei se sohva-asiakaan nyt etene mihinkään, kun ei se Pertti innostu mistään.
Mitä voin sanoa? Minulla on syyni, miksi en halua juuri nyt ns. paisuttaa tätä asiaa, mutta jotenkin kuitenkin haluaisin sanoa noissa tilanteissa? Vinkkejä?
Mä sanon noihin aina vain että jaahas/ei se ole sullakaan helppoa/ sellaista se välillä on jne latteuksia. En puutu kenenkään parisuhteisiin, en myöskään vanhempieni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Tamppoonien käytölle ei koskaan ole ollut ikärajoja.
Äiti ei hankkinut riittävästi siteitä, vaikka tiesi menkkojen alkaneen. Jouduin käyttämään itse kankaasta tehtyjä kestotamppooneja ja talouspaperista ja elmukelmusta taiteltuja siteitä. Kun kaupan siteitä joskus sai, piti niitä käyttää päiväkausia alimmaisena ja näitä paperivirityksiä siinä päällä. Veriset alkkarit pestiin ehdottomasti käsin ja kuivattiin kaapissa piilossa.
Rintsikoita ei ollut vaikka olisi tarvinnut. Ekat oikeat rintsikat sain hankittua viikon työtä vastaan (koulun tet- harjoittelu) eräästä vaatekaupasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Se että kotona on tarjolla vain tietynlaista ruokaa ei ole lapsen syömisen rajoittamista. Jos lapsi saa samaa terveellistä ruokaa kuin aikuisetkin, kyse on terveellisistä elämäntavoista. Sen ei pitäisi vahingoittaa ketään.
Lihava lapsi sisäistää oman erilaisuutensa kyllä ihan kodin ulkopuolellakin, vaikka hänet kotioloissa hyväksyttäisiin sellaisenaan. Jos oma lapseni olisi lihava, tekisin myös kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi enkä syyttäisi vanhempia siitä, että ovat kiinnostuneita lapsen terveydentilasta.
Siinä se taas tuli, yksi tämän päivän lihavuusepidemian perusjutuista.
Teen kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi - entä jos se lapsi on ihan terve, ainoastaan lihava? Miksi painoon silloin pitäisi puuttua? Koska edelleen: mitä enemmän siihen painoon lapsena puututaan, sen varmemmin henkilö on myös aikuisena lihava ja ennenkaikkea pysyvästä laihdutuskierteessä.
Ihan kaikki sellainen painoin puuttuminen mikä pitää sisällään saarnaamista terveydestä, terveellisistä valinnoista (paino edellä), syömisen rajoittamista, punnitsemista, on lapsen kehitykselle haitallista, ja johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen.
Lisäksi valtaosa ihmisistä ei tiedä, että neuroepätyypillisyys on hyvin vahvasti yhteydessä poikkeavaan syömiskäyttäytymiseen ja lihomiseen. Ja siinä kun jo valmiiksi monien asioiden kanssa kamppailevan lapsen painoakin aletaan kytätä, on jälki jo ennestään huonolle itsetunnolle tuhoisaa.
Ps. Olen itse ADHD-nainen jolla ADHD-lapsi. Mun ruokasuhde ja terveys tuhottiin jo lapsena, ja olen ollut ikäni lihava ja syömishäiriöinen. Lapseni syömiskäytös ja painokäyrä ovat olleet hyvin samanlaiset omani kanssa, sillä erotuksella, että hänen kohdallaan olen keskittynyt siihen, että hän on täysin oikeanlainen juuri sellaisena kuin on, eikä syömisestä ole ikinä syyllistetty, vaan kaikki ohjaaminen on ollut todella lempeää eikä painoon keskittyvää.
Nyt kun hän on teini-ikäinen, paino on alkanut itsestään normalisoitua, koska itsesäätely on kehittynyt tarpeeksi ja muukin kypsyminen ja kehittyminen on johtanut siihen, että esimerkiksi makeanhimo on alkanut laantua.
Eli älkää hyvät ihmiset tuhotko lapsianne sillä muka hyväntahtoisella ja niin kovin tärkeällä painokyttäyksellä. Sillä saatte pahimmillaan niin massiiviset vahingot aikaiseksi, ettette uskokaan.
Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi.
Kerronpa vielä, että minulla on kolme muutakin lasta, joilla ei ole neurokirjon haasteita, ja he ovat aina olleet normaalipainoisia. Mihinkään ei ole koskaan tarvinnut puuttua millään lailla.
Niin ja mun adhd-lapseni on hoikka kuin pajunvitsa, mitä tämän pitäisi todistaa?
Ei terveellisesti syöminen ole lapsen painoon puuttumista vaikka kuinka väität niin. Samallahan väität että huonosti, liikaa ja epäterveellisesti syöminen on lapsen kehonkuvalle ja keholle hyväksi, ja vain koti missä syödään huonosti on sellainen jossa lapsen painoon ei puututa.
Juurihan tässä on moni sanonut että jos lapsi on lihava huolimatta siitä että kotona ei ole annettu huonoa elämänmallia niin sitten se lapsi vain on lihava, eli asiaan puututaan tasan sen verran että kotoa annetaan sellainen malli jossa syödään terveellisesti ja liikutaan paljon, jos sitä itse noudattaa. Lapsi joka siitä huolimatta lihoo on varmaan sitten vain lapsi joka haluaa mässäillä eikä pidä liikunnasta, ja kyllähän se alkaa näkymään kehossakin, ja saa tottakai näkyä jos lapsi itse haluaa olla 145cm/80kg, eikä koe sitä ongelmana.
Itse kyttäät lapsiasi puhumalla painon normalisoitumisesta ja lapsesi paino-ongelmasta vaikka mitään ongelmiahan ei siis tietty ole, eiku öh, miten se nyt menikään.
Mielestäsi on sairasta ja lapsen painon kyttäämistä ja ongelmien aiheuttamista kun JOKU TOINEN sanoo että oma lapsi on lihava, ja että kotona on aina syöty hyvin ja liikuttu hyvin, mutta kun itse sanot että lapsesi on lihava, niin se ei ole kyttäämistä tms. VOI LUOJA. En ihmettele jos lapsella on ongelmia.
Kannattaa vähän rauhoittua ennen kuin tunnekuohuissaan kirjoittaa mitä sattuu.
Ihan ensimmäiseksi voit etsiä mun tekstistäni missä kohtaa olen kirjoittanut, että lapsellani on ollut paino-ongelma. Kun näytät sen, voidaan jatkaa siitä keskustelua. Lapseni paino on ollut keskimääräistä korkampi, mutta ongelma se on ollut vain kouluterveydenhuollolle ja joillekin ymmärtämättömille aikuisille ympärillä.
Ja sitten voit vielä näyttää missä kohtaa sanoin että normaalisti ja terveellisesti syöminen on painon kyttäämistä.
Ei taida löytyä sitäkään, kun päin vastoin sanoin näin: "Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi."
Eli peräänkuulutan ihan samanlaista suhtautumista kaikkiin lapsiin, ruoka- ja kehorauhaa kaikille. Kuitenkin on lähes aina niin, että lihavan lapsen syömisiä kytätään, häntä yritetään valistaa syömään oikein, rajoitetaan, patistetaan liikkumaan väärillä tavoilla ( esim. yksi kaverini pakotti ekaluokkalaisen lenkkeilemään. Ei ollut onneksi pitkäkestoinen juttu se, koska lähtökohtaisesti ekaluokkalaiset nyt ei tykkää käydä juoksulenkeillä. )
Voit rauhassa jatkaa raivoamistasi jos siltä tuntuu. Se vain kertoo siitä, että tiedät toimineesi huonosti, ja todennäköisesti se myös näkyy jossain.
Kaikki löytyy ihan omasta tekstistäsi, en ala niitä erikseen sinulle kopioimaan. Enkä käytä aikaa tuollaiseen lapselliseen vänkäämisen raivoamisineen. Et halua keskustella, hauat vain vängätä, se taas ei ole minun tapani toimia. Ennen kuin tulee asiallsita tekstiä, niin turha toivoa minun edes lukevan saati vastaavan. Lihava on lihava, se ei muutu semantiikalla miksikään.
Eihän sulle voi kuin nauraa.
Missä kohtaa mä olen sanonut, että lihava olisi jotain muuta kuin lihava? Tottakai lihava on lihava, mutta onko se ongelma ja kenelle se on ongelma ja mitä sille pitäisi tehdä ja kenen, ne on niitä asioita joista olen puhunut.
Sä et edelleenkään pysty näyttämään mun teksteistä mitään perusteita omille sekopäisille tulkinnoillesi, joten eihän tässä voikaan mitään keskustella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Lapsuudenkotini on kesämökkimme joten he tietävät ihan konkreettisesti lapsuuteni.
Se on ihan eri asia sntaa realistista tietoa kuin jotain tunnepaskaa, minua ei rakastettu kun piti mennä suksilla kouluun, siivota, lähteä nuorena töihin jne.
Niillä kun ei ole mitään tekemistä neuroottisen lapsuutensa syyttelemiseen.. siks tarvin nyt 50 v opamox kun minua ei sylitelty lapsena ja vietiin hoitoon.Todella omituista saivartelua. On eri asia jumittua johonkin sairaasti pakkomielteisedti kuin terveesti kertoa eri aikakausista tai asioista.
Ja lapsilla on omat muistonsa muuten, he muistavat jonkun hauskan kesäretken enkä itse sitä enää muista. Se ei ole aikuiselle ollut niin merkityksellinen.
Tuolla alkupäässä oli ihan terveidenkin, silloin 40- vuotiaiden kommentteja. Jollain sivulla 11- 13 joku kaipaili haukutun ikäluokan kommentteja.
Täällä taas jopa karkein kielin käsketään poistumaan. Siinäkin hyvä näyte mitä heidän äitinsä saavat kokea kun nyt viiskymppiset käyvät äidilleen rähisemässä, et rakastanut kun veit hoitoon, et rakastanut kun työpäivän jälkeen olit väsynyt, en saanut niitä farkkuja jotka olisin tahtonut, vaikka ite ostit työpaikan pikkujouluihin mekon. Ja hampaasikin paikkautit. Ylppärijuhlissakaan ette tatpeeksi rakastaneet. ( Huhhuh)Eivät he voi muistaa omaa lapsuuttaan, äly hoi. Elät tässä ja nyt, joten lapsesi olkoot ilman tietoja omasta lapsuudestaan.
Hertsyygeli sentään, olemmeko me aikuisia ihmisiä vai emme? Ihmisen muistot tulee siitä mitä itse muistaa.
70- luvulla syntyneiden neuvolakortista löytyy milloin mikin kehitysvaihe vauvana on saavutettu.
Nykyiset lapset hukkuu valokuviin, minulla varmaan murto-osa mitä heidän vanhemmillaan ja silti tietokoneen muistit ja kännykän muistit kuvia täynnä. Osan olen teettänyt sitten paperille.
Nykyiset lapset voivat varmaan katsella videoita joka luojan päivästään syntymästään alkaen. Nykyvanhemmat on hyviä vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?"
Ihmisen hyvinvoinnille, mielenterveydelle, terveydelle ja terveelle itsetunnolle on tärkeää työstää omaa lapsuuttan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Ihmisellä voi olla ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai pitkäaikaista stressiä. Osa näistä ongelmista johtuu huonoista ja traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Aivot ja keho ovat koko ajan hälytystilassa. Pitkittyneellä stressillä on monia terveyshaittoja. Jatkuva stressi heikentää muistia, keskittymiskykyä ja unenlaatua ja johtaa levottomaan ja ärtyneeseen mielialaan. Ongelmia tulee esimerkiksi vanhempien tunnekylmyydestä, lapseen kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja toistuvista hylkäämisistä.
Kun saa oman lapsen, niin alkaa voimakkaasti kyseenalaistaa omien vanhempiensa kasvatusperiaatteita, arvoja, asenteita ja pinttyneitä tapoja. Samoin alkaa kyseenalaistaa puolisonsa lapsuudenkodin kasvatusperiaatteita. Alitajunnasta nousee ikäviä muistoja esimerkiksi kaltoinkohtelusta, laiminlyönneistä, perheväkivallasta, vanhempien epäoikeudenmukaisuudesta tai jonkun sisaruksen suosimisesta.
Aloittaja kertoo olevansa 1970-luvulla syntynyt ja hänellä on 1940-luvulla syntynyt äiti. 1940-ja 1950-luvuilla syntyneet ovat estoinen sukupolvi, jolla on paljon mielenterveysongelmia ja vaiettuja asioita, tabuja. Suurin osa näistä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä naisista on on ollut nykymittapuun mukaan huonoja ja vastuuttomia äitejä, joilta otettaisiin lapset huostaan. Sama koskee 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä isiä. Isät ovat loistaneet poissaolollaan kotona ja lastensa elämässä. Äiti on hoitanut lasten pelottelun ja uhkailun ja isä lasten kurituksen. Valitettavan usein myös naiset, siis lasten äidit, ovat olleet väkivaltaisia.
Suomessa naisten ja äitien väkivaltaisuus on tabu. Perheväkivallasta voi lukea esimerkiksi Helena Jouppilan ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman kirjan "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina". Nelosten äiti pahoinpiteli, nimitteli ja vähätteli – Suomen kuuluisimmat neloset vaikenivat perheväkivallasta tähän päivään saakka: https://yle.fi/a/3-11192844
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Olen yksinketysinen mutta edelleen en tajua miksi aikuinen ei karista sitä lapsuutta hartioiltaan ja rupea elämään omaa elämäänsä?
Jos jumittaisin niissä omissa vastoinkäymisissä lapsena ja lapsena itsensä elättäjänä, olisin varmaan hourulassa. Onneksi olen elänyt aina tässä ja nyt, työ, perhe, harrastukset, vanhoja vatvomatta.Et voi kirjoittaa "olen elänyt" koska se viittaa menneeseen josta sinä et puhu mitään, etkä ainakaan kirjoita. Mahtaa lapsesi kummaksua myöhemmin kun etä kerro heolle heidän lapsuudestaan mitään, koskao eti voi muistella mitään vanhoja juttuja. Säälin heitä.
Oma äitini on jauhanut koko ikäni tarinoita omasta lapsuudestaan, mutta ei meidän. Viimeisimmän kysymyksen torppasi sanomalla, että hän ei vanhoja muistele vaan keskittyy tulevaisuuteen.
Teillähän on omat lapsuusmuistonne. Ne ovat ihan eri kuin äitinne. Ei äitinne voi kertoa miltä teistä tuntui leikit pihalla tms. .
Se on totta , 70- luvulla ei koko ajan otettu tuhansia valokuvia ja videoita.Nyt minä alan ymmärtää sinua paremmin, olet osin kuin äitini. Meidän perhe ei ollut me, siinä oli isä erillään, äiti erillään ja me lapset erillään, jossa oli osin myös äiti. Lapsena mietin, että koti on vanhempien koti, me lapset saadaan asua siinä. Siitä johtuu, että lapsuuskoti ei herätä minussa lämpimiä tunteita ja muistoja.
Viiskymppisten ydinongelma näyttää olevan etteivät he erota nykyaikaa siitä omasta 70-luvun lapsuudestaan.
He vaatisivat nyt takautuvasti nykyaikaa sinne 40 vuotta taaksepäin.
Nyt ei lapset leiki keskenään pihoilla kuten 70-80- luvuilla. Lasten seurustelu on vanhempien kanssa sovitun sopivan kaverin kanssa kaksin olo, ei mitään porukkaleikkejä pihoilla. Minna ja siru saa mennä pihaan mutta ette saa ottaa Ainoa mukaan.
Katkeruus tulee siitä koska aika oli erilainen, he tahtoisivat nykylasten lapsuuden, tavaravuorten keskellä, vanhemmat jotka höpöttävät toinen silmä läppärillä: rakastan sinua, kulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihminen jumittuu lapsuuteensa jos kuitenkin on parisuhde, omat lapset, työ?
Olen niin paljon yksinkertainen etten ymmärrä sitä. Toki lapsuudesta muistaa yksittäisiä asioita, iloja tai sen pettymyksen kun toruttiin oikein kunnolla, mutta jos vielä päivittäin jauhaisin sitä kertaa kun jopa uhattiin lopulta piiskalla, olisinko terve vanhuutta lähestyvä?
Keskustelussa ihmetytti varhaisteinien tamponit, itse muistelen ettei niitä olisi suositeltu 11+ jolloin monella kierrot alkavat.
Toinen juttu näissä, monet kertovat ettei äiti tietänyt että hänellä on jo alkanut. Miten se äiti on voinut hankkia tarvikkeita, tullut ajatelleeksi, jos ei tiedä? Miten nämä likat ovat pyykissä sen salanneet ettei äiti pyykätessään ole huomannut. Mistä lapsilla on ollut rahaa itse ostaa niitä ja rintsikoita kun olivat niin sorrettuja? Eiköhän tytöt niillä kotoa saaduilla rahoilla käyneet vertaistuen ( ystävätär) kanssa niillä rintsikka-ostoksilla?Ihan kaikkea en keskustelussa ole ottanut kirjaimellisesti, johan sitä töissäkin joku harmitteli kun meidän niinalla alkoi jo, kavereillaan ei vielä.
Kun sinä nyt muistelet lapsuuttasi ja nuoruuttasi, niin tuntuuko sinusta siltä, että olit rakastettu? Vai tuntuuko sinusta siltä, että äitisi häpesi sinua, vertasi muihin parempiin lapsiin ja kertoi sen sinulle? Ihan yksinkertainen kysymys siis, olitko rakastettu vai etkö ollut tarpeeksi hyvä?
Meidän pesueesta jokainen lähti kotoa itselliseen elämään 15 v lähimpään kaupunkiin. Riittävästi taitoja ja käytöstä kotona opittu jotta töihin kelpasi.
Ihan hyvät välit vanhempiin heidän kuolemaansa saakka ja aikuituessa yhä paremmin ymmärsi heidänkin elämänsä. Ei olis tullut mieleen 80-+ rähjätä että ette rakastaneet ettekä hemmotelleet kolmikymppiseksi rahaa jakaen. Vanhukset kohdeltiin heidän elämänsä ja sairautensa ymmärtäen. Apua eivät tarvinneet, siivouksen ostivat, asiansa hoitivat itse.Rakkaus on sitä mitä joutilaat ihmiset joutavat miettimään. En rakasta anoppia, niinpä en näe häntä. Ei ole keskitietä näisdä vauvakeskusteluissa, normaalia hyvää käytös ilman tunnemyrskyjä.
Et siis edelleenkään tiedä, mistä on kyse.
Mistäpä minä mitään tietäisin. En ole päässyt selville mikä montaa kirjoittajaa vaivaa. Rahaa on kodissa ollut, on opiskeltu, vielä 70- luvullakin monet jättivät peruskouluun perheen rahatilanteenkin takia. Sitten on jääty kaipaamaan perheidylliä jotain suomisen perheen tyyliin. Harmitellaan ettei sylitelty, vietiin varhain hoitoon, isä oli poissa oleva jne. Kukaan ei ainakaan sano suoraan että isä ryyppäsi ja hakkasi äitiä, isäpuoli lähenteli, äiti oli holtiton, rahaa ei ollut. Siis todella läävämeininkiä ei ole ollut heillä jotka täällä psykologiaa jauhavat rakkaudettomasta lapsuudesta.
Vaikea saada kiinni että koti olisi ollut huono kun kuitenkin silotellaan, rahaa oli, kylmyyttä vain, ei toivotettu onnea discoon mennessä.
Piilotetaan ne todelliset vaikeukset lässytykseen ettei halattu eikä sanottu rakastavansa eikä äiti ollut ystävätär vaan äiti
Eli olet sitä mieltä, että jokainen parisuhdekin on onnellinen, jos vaan on rahaa ja kulissit kunnossa? Liitossa ei voi olla yksin, jos tarjolla on laadukasta ruokaa ja pääsee vaikka vallan ulkomaillekin matkustamaan? Jos toinen ei hakkaa ja ryyppää, niin silloin ollaan onnellisia.
Sillä ei ole väliä onko rakkautta, puhuuko toinen kauniisti ja arvostavasti? Ihan ok, että toinen esim. nolaa jatkuvasti ystävien ja sukulaisten edessä, puhuu halveksuvasti, kertoo ettei toinen osaa mitään ja on itse asiassa ruma ja tyhmä ja kaikin puolin hävettävä. KOskaan ei tarvitse koskettaa, tai jos koskettaa se voi olla kylmä töytäisy pois tieltä tms.
VÄitätkö todella että noilla asioilla ei olisi mitään väliä? Ja jos niillä on väliä parisuhteessa, niin miten voit väittää että tuollaisilla asioilla ei olisi väliä kasvavalle lapselle, jolla ei ole elämässään vaihtoehtoja muuta kuin elää vanhempiensa kanssa? Aikuinen sentään valitsee parisuhteensa.
Kyllä tässä on kyse siitä että sukupolvet eivät enää jossain kohtaa ymmärrä toisiaan. Se kuuluu elämään ja kehittymiseen. Kun haukutte 40-luvulla syntyneitä vanhempianne, muistakaa että he ovat sodan käyneiden miesten ja naisten lapsia. Sodista tuli henkisesti rikkinäisiä ihmisiä. Siihen aikaan ei ollut psykologeja eikä muita paikkoja joissa olisi voinut purkaa tuskaansa. Se pidettiin sisällä. Seurasi mielenterveysongelmia, alkoholismia, ja etenkin seksistä ja ikävistä asioista puhumattomuutta. Tämä ylisukupolvinen vitsaus seuraa teitä 70-luvulla syntyneitä. Lukekaa joku kirja sota-ajan aiheuttamista traumoista. Se toivottavasti avaa silmänne siihen, että eivät äitinne tai isänne olleet pahoja, vaan aikansa tuotteita.
Tämä kirjoittaja on näköjään nyt samassa asemassa: lapset haukkuvat äitiänsä, joka on oman äitiketjunsa tuote ja joka kantaa käyttäytymisessään menneiden sukupolvien traumoja. Nämä traumat pikkuhiljaa lieventyvät kun niihin osataan jo kiinnittää huomiota, mutta lapsi-vanhempi -välit tulevat aina olemaan jollain lailla kireät jonkun aikaa, sillä ns huonot tai viileät välit vaan kuuluvat lapsen itsenäistymisprosessiin. Äiti vahtii lastaan ja yrittää hänelle vain hyvää ja lapsi kokee sen luottamuksen puutteena ja hänen asioihinsa puuttumisena. Lapsi haluaa läheisyyttä kuminauhan tavoin, välillä lähellä, välillä kaukana. Ja siinä välissä riidellään.
Alue: Aihe vapaa
Mä sanon noihin aina vain että jaahas/ei se ole sullakaan helppoa/ sellaista se välillä on jne latteuksia. En puutu kenenkään parisuhteisiin, en myöskään vanhempieni.