Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
En mä tiedä, miten paljon parempi sellainen "Näytä kaikki tunteesi"-äiti sitten on. Vaikka omani onkin vm. -53 ja joitakin häveliäisyyden piirteitä hänessä on, mitä täälläkin sanottu (menkat esmes), välitön ihminen hän on aina ollut ja negatiivisten tunteiden käsittelyssä ihan eksperttejä. Jos ollaan vihaisia, surullisia tai puhtaasti vittuuntuneita, sitä sitten kans oltiin ja ja kun pahin energia saatiin kulutettua, asiat käytiin läpi, ymmärrys kasvoi ja lopuksi kaikille jäi parempi mieli. Teini-iässä se oli ihan kiva juttu, mutta pikkulapsena se aiheutti enemmän harmia. Piti valehdella, jos oli mokannut, koska ei halunnut käydä läpi sitä pakollista paskamyrskyä ennen kuin alkoi ymmärtämään, mitä pieni lapsi oli tehnyt ja miksi. Veli otti takkiinsa joka kerta, mutta minä keksi sivuuttaa touhun, kun valehtelin ja peittelin mokani niin hyvin kuin osasin. Toki jäin kiinni, mutta opin paremmaksi ja paremmaksi kerta toisen jälkeen ja siitä jäänyt pikkaisen raskaat taakat pelleillä asioista, vakavillakin. Onneksi en sentään täysin ääripäähän kehittynyt, sillä muutoin kirjoittelisin varmaan omahyväisempiä sanoja pesunkestävänä narsistina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti jokaisella on ongelmia vanhempansa kanssa. Tietyt piirteet tuntuvat periytyvän ja ne tunnistaa itsestään ja niitä on kovin vaikea muuttaa. Tiedän kyllä, että varmasti omat vanhempanikin ovat yrittäneet muuttaa niitä asioita, jotka olivat heidän mielestään eniten pielessä omasta lapsuudestaan. Samalla he ovat kuitenkin olleet sokeita omille virheilleen - ja minä pelkään, että vaikka miten yritän niin varmasti teen virheitä, joita en edes tiedosta tekeväni omien lasteni kanssa.
Äitini ei ole osannut olla minulle kovinkaan läheinen, ja on kertonut olevansa itse katkera omalle äidilleen. Minusta tuntuu, että tiuskiminen ja suuttuminen ja tietyt omat tavat ovat lähtöisin hänestä. Itsekään en tiedä, olenko tarpeeksi läheinen tyttäreni kanssa. Tuntuu siltä, että ulkoistan hänen hoitonsa miehelleni, ihan niin kuin tuntui, että äitini teki meidän hoidossa isälleni. Isoisäni kuoli, kun hän oli jo nuori, joten äitini perheessä apulaiset ovat hoitaneet lapset, kun heidän äitinsä kävi töissä.
Muutenkin kuilu vanhempieni kanssa on ollut suurempi, kuin he ovat edes ymmärtäneet, koska kasvoimme ulkomailla. Lapsena välillä myönnän hävenneeni esimerkiksi heidän kielitaitoaan. Palatessa Suomeen olin "piilomaahanmuuttaja". Silloin kun heidän apuaan olisin tarvinnut eniten en sitä kuitenkaan saanut, koska vanhempani eivät edes ymmärtäneet miten erilainen maailma tämä on, koska he ovat kasvaneet täällä....
Muutenkin olemme vaan hyvin eri tyyppisiä ihmisiä. Äitini mielestä en ole tarpeeksi "naisellinen" ja kaikennäköistä arvostelua saa välillä kuulla. Nyt päälle kolmikymppisenä ei enää niin haittaa, välillä äidin seurassa on myös ihan mukavaakin. Pidän itsestäni, erityisesti koska oma perheeni pitää minusta :).
Aitinin syntynyt 1940 ja mina 1973. Mistaan ei keskusteltu, aiti oli aina vihainen jostain, huonetta tutkittiin, paivakirjat luettiin, ja suututtiin, olin pienena toisten mielistelija. Pidettiin huolta, en joutunut elamaan mistaan ilman, mutta meidan kodissa ei ollut yhtaan rakkautta. Viikonloppuisin aiti tuli ja repi verhot auki kun itse herasi, mika oli aina siina kuuden aikaan " ettei laiskotella". Tunne-elaman asioista ei koskaan puhuttu, koo perhe aina hapesi kun katsottiin telkkaria jossa esimerkiksi pariskunta suuteli, tai aiti kaveli keittioon. Aitin normi puhetyyli oli vihainen, valittava ja sarkastinen. Nykyaan suhde aitiin vain lapsieni takia, itse voisin ihan hyvin elaa ilman hanta elamassani. Asun ulkomailla, ja kaukana Suomesta ja naemme kerran kaksi vuodessa.
Olen puntaroinut omaa äitisuhdetta useamman vuoden ajan, käynyt keskustelemassa myös ammattihenkilön kanssa. Mielenkiintoista huomata, etten ole ainut henkilö tässä. Olen oppinut pitämään etäisyyttä äitiini, en kerro asioita hänelle ja yhteydenpidot ovat minimaalisia. Olen kuitenkin antanut lastenlasten ja isoäidin muodostaa omat välit, yhteydenpito onkin pääasiassa tätä.
Minulla on ollut hyvin vastaavanlaista kuin monella muulla, tärkeintä on ollut se että ulospäin näyttää hyvältä, ei se mitä todellisuus on. Kesätöissä oli pakko käydä, jotta sai ostettua itselle kuukautissuojia ja vaatteita. Särkylääkkeitä ei saanut syödä kuukautiskipujen aikana, jottei lääkkeisiin tule riippuvaiseksi. Äitini ei ole koskaan kuunnellut minua, aina on ollut vaan hän ja hänen juttunsa. Mitään ei saanut tehdä.
Äitini määräsi perheessämme, pakko tehdä häneen mukaansa muuten tuli kauhea huuto. Jos uskalsi sanoa vastaan jotain, kommetti oli heti kuinka huono äiti hän on ja kauhea itku päälle, hän muuttaa kotoa pois. Hän myös muodosti asioista oman käsityksensä, hänellä oli aina selitys sille mitä oli tapoahtunut. Kerran kerhosta otin kotiin mukaan ylimääräisen karvan jollaisia oli askartelussa käytetty. Kun äitini löysi tämän, hänen käsityksensä oli että olin metsästä tuonut jonkun eläimen turkin kotiin.
Äitini koko ajan haukkui ja arvosteli muita ihmisiä, tämä oli aina negatiisivista. Hän teki aina oikein ja muut väärin. Isääni hän haukkui jatkuvasti lasten kuullen, monesti olen miettinyt miten he ovat vielä naimisissa, onko se, kun kerran sanotaan tahdon siinä on pakko pysyä. Valehtelu oli jatkuvaa, lapsetkin pistettiin valehtelemaan myös omalle isäälleen. Jos jollain tutuissa tuli avioero tai tehtiin itsemurha, äitini oli heti tuomitsemassa perheen miehen, haukkui häntä julkisesti kaikille. Jälkikäteen olen miettinyt että jouduimme lapsena kuuntelemaan paljon asioita jotka eivät kuulu lasten korviin.
Itselläni on muutaman vuoden vanhempi isoveli, joka on myös oirehtinut tästä. Joskus yritin keskustella asiasta häneen kanssa, kommentti oli, unohda asiat. Nykyään hän on naimisissa henkilön kanssa, jonka kulttuuriin kuuluu vanhempien kunnioittaminen. Veljeni on nykyään hyvissä väleissä äitini kanssa. Lisäksi minulla on reilusti nuorempi sisko, jonka lapsuus on ollut täysin erilainen kuin minun, hän on saanut elää vapaammin ja häntä on kohdeltu aina toisella lailla kuin meitä kahta vanhempaa. Hänen lapsuusmuistonsa ovat täysin erilaiset. Hänen kanssaan en ole koskaan pystynyt puhumaan asiasta, jos olen ottanut asian esiin hänen kanssaan, hän on heti puolustamassa äitiämme ja syyttämässä minua, kuinka satutan äitiämme. Kukaan ei puolustani ikinä sitä pikkutyttöä...
Itsenituntoni on nujerrettu lapsena. Se on vahvistunut sen jälkeen kun vähensin yhteydenpitoa äitini kanssa. Minusta tuntuu että elämäni on parantunut tämän jälkeen huomattavasti. Olen kuitenkin menettänyt kiinteämmän yhteyden siskoon, veljeeni ja isääni. Uskon että olen tällä hetkellä äidilleni se henkilö, jota haukutaan selän takana ja tärkeintä on saada myös muut yhteiset läheiset uskomaan minusta pahaa.
757 tassa viela. Naen kylla itsessani samanlaisen luonteen, valitettavasti. Mutta olen paljon laheisempi lasteni kanssa. Veljeni on alkoholisti ja siitakaan ei voida kotona puhua. Aitini kayttaytyy kuin asiaa ei olisi olemassakaan ja sitten leipoo veljelle pullaa. En puhunut vanhemmilleni pitkaan aikaan kun kypsyin totaalisesti siihen ettei edes veljen taytta alkoholisoitumista keskustella tyyliin, voidaanko hanta auttaa. Asian tunnustaminen koetaan havettavaksi. En ole enaa veljeni kanssa missaan tekemisissa. Aiti kylla passaa viela, se kulissien yllapitaminen on jarjetonta kun koko kaupunki tietaa veljeni ongelmista. Kun olin raskaana ensimmaisen lapseni kanssa, tunsin aivan mieletonta raivoa aitiani kohtaan ja lahetin erittain pitkan sahkopostin, halusin ilmaista tunteitani ja vastaukseski tuli" Onpa kovaa tekstia". Se oli se meidan asian puiminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini jää loppuvuodesta eläkkeelle ja kyselee, voisiko tulla meille siivoamaan. Voisi kuulemma olla täällä sillä välin, kun me olemme töissä. Kävisi hiukan tavaroitamme ja papereitamme läpi... Mikä säälittävä paska.
Sanotaan, että muun muassa narsisteilla todella pimenee päässä pahimpien kohtausten aikana. Puolisonsa hakattuaan he saattavat yhtäkkiä tulla uneliaiksi, nukahtaa ja herättyään olla aivan tietämättömiä tapahtuneesta. Äidilläni on samantyyppiset aivot. Kaikki paha, mitä hän on tehnyt, on pyyhkiytynyt pois. Jos nyt vastaisin hänelle, että et voi tulla meille, en luota sinuun, olet sairas postiani takavarikoinut, taskuistani varastanut, päiväkirjojani kylillä levitellyt kyylä, hän kieltäisi kaiken.
Vanhempani löivät hljattain eteeni rakkauskirjeen vuodelta 1988. Sen oli silloin ripariryhmäni joku poika laittanut taskuuni. En ollut huomannut kirjettä, vaan se oli jäänyt taskuuni, mistä äiti oli sen napannut. Vanhempani ovat muuttaneet useita kertoja. Koko ajan he ovat kantaneet mukanaan tuota kirjelappua ja luultavasti tapansa mukaan kuvitelleet jotain irstailua minun ja tuntemattoman pojan välillä riparilla. 26 vuotta myöhemmin lappu sitten lyödään vittumaisesti naureskellen pöytään. Kun mieheni ei suostunut edes lukemaan "seksilappua" (oikeasti se on tosi viaton, teinipojan kirjelappu), vanhempani suuttuivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli mieleen sellainen asia, että useinhan ihminen suhtautuu muihin samalla tavalla kuin hän suhtautuu itseensä. Olisiko tässä yksi avain näiden äitien käytökseen?
Tosin sitä arvoitusta tuo näkökulma ei ratkaise, miksi vanhempi sukupolvi paskaa kohtelua vanhemmiltaan saatuaan siirsi sen eteenpäin, kun taas nuorempi sukupolvi usein ainakin pyrkii toimimaan päinvastoin. Tiedostamisen ja käsittelyn kyky on vanhemmalla sukupolvella usein olematon. Nuorempi sukupolvi on tottunut analysoimaan ja käsittelemään psykologisesti, tiedostamaan omia kipukohtiaan ja pimeitä puoliaan. Tämä kyky puuttuu vanhemmalta sukupolvelta. Asiat yritetään vain painaa villaisella ja kuvitellaan että ne siten katoavat. Terapiaan ei missään nimessä mennä, hyvä että edes lääkäriin fyysisissä vaivoissa. Heikkoutta ja ongelmia ei saa olla.
Mun lapsuus on ollut täysin päinvastainen kuin ap:llä. Köyhä perhe, ruuanlaittotaitoja tai muutakaan itsenäisyyteen kannustamista ei opittu, aina karsee sekamelska, sen sijaan lämpöä ja hellyyttä oli kyllä tarjolla yllin kyllin (joskus tuntui että liiaksikin...). Ekoilla rintaliiviostoksilla käytiin kaksin äidin kanssa. Äiti syntynyt 60-luvulla. Oon kyllä jälkeenpäin harmitellut sitä, että äiti ei koskaan opettanut tekemään ruokaa (paitsi kerran kai suurustamaan kastikkeen?), mutta mitäpä sitä märehtimään ja syyttelemään, uskon että äitini teki kuitenkin aina parhaansa (mielenterveysongelmiensakin ohella) ja olennaisinta kotona kuitenkin on että kokee olevansa tervetullut ja rakastettu. On harmillista että kaikki ei ole voinut sitä kokea ja luenkin ihan itku silmässä tän ketjun juttuja, jotka vaikuttaa osin melkeen käsittämättömiltä. :'( Oman elämäni ohjenuora kuitenkin on, että kukaan ei ole vanhempiinsa täysin tyytyväinen ja elämässä täytyy vain katsoa eteenpäin. Toki jos jotain kohtuutonta on jäänyt hampaankoloon niin se on hyvä selvittää. Mutta loppujen lopuksi ovat vanhemmat ovat vain kaksi ihmistä, joita ei ole omaan elämäänsä voinut valita. Jos välien selvittäminen ja ystävyys onnistuu niin hyvä, muussa tapauksessa neutraalit välit saattaa olla parempi ratkaisu kuin se että antaa huonon äitisuhteen pilata elämänsä. Energian voi keskittää muihinkin elämänsä ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekisipä joku opiskelija vaikka gradun tästä. "Tunnekylmien äitien tyttäret". Antaisin heti haastattelun.
Moni vaikuttaa pyrkivän siihen, että kierre katkeaa ja omat lapset kasvatetaan rakkaudella. Hatunnosto siitä teille! Tämä ketju antaa mulle voimaa ja toivoa, vertaistukea ja tunteen etten ole yksin. Kaikessa kamaluudessaankin. Noustaan äitiemme varjosta ja ollaan parempia ihmisiä, vaimoja ja ennen kaikkea äitejä.
http://narskulandia.blogspot.fi/2012/09/narsistisen-aidin-piirteet-8-testi.html
http://keskustelu.plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/ihmissuhteet/1869550/miten-tunnistaa-narsistinen-aiti/
Äitini kohdalla lähes joka kriteeri täyttyy. Vieläkin manipuloi ympäristöään ja esimerkiksi pilaa käytännössä kaikkien suhteet. Vierailut ovat erittäin raskaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi oman kertomuksensa aiemmin kirjannut tässä vielä.
Olen lukenut koko ketjun läpi, ja tulen lukemaan jatkossakin. Huomaan järkytyksekseni toimivani omia lapsiani kohtaan joskus samalla tavalla, kuten jotkut muut täällä on omassa lapsuudessaan kohdannut. Hirvittävää!
Tuo sylissä pitämisen vaikeus silloin, kun lapsi siihen haluaa (sydäntäni raastaa tämä harjoittamani torjunta). Lapsen raivokohtauksen mitätöinti, kun en vain kykene kohtaamaan lapsen vihaa ja surua ilman ahdistusta.
Toki olen tieodstanut nämä jo aiemminkin ja yrittänyt oppia pois huonoista tavoistani. Pitämään sylissä hetken pidempään, tai sanomaan että ihan kohta otan syliin. Raivokohtauksen laannuttua olen pyrkinyt halailemaan ja juttelemaan tilanteen läpi. Kuitenkaan en näissä tilanteissa pysty kohtaamaan lastani silloin kun "tilanne on päällä".
Teidän aikuisten kirjoitukset lapsuuden kokemuksista on saanut minut tajuamaan toimintani vahingollisuuden. Kiitos siitä!
Lupaan nyt, anonyymisti mutta julkisesti, etten loppuvuonna torju lasta silloin kun hän haluaa läheisyyttä enkä silloin kun hän on raivoisan ja tuhoisan negatiivisen tunteen vallassa. 5 kk aikaa uudelleen ohjelmoida omia toimintamallejani.
BTW. Kirja "Vapaaksi ahdistuksesta" sisältää paljon kognitiivisia terapiaharjoituksia joita voi itse tehdä ja kotona soveltaa. Suosittelen kaikille!
Onpa todella kiinnostava ja silmiäavaava ketju! En ole ihan kaikkea vielä lukenut, mutta luen kyllä vielä ehtiessäni. Olen itse syntynyt 80-luvun alussa 40-luvulla syntyneelle äidille, joka oli siis jo lähes nelikymppinen minut saadessaan. Minulla ihan samat kokemukset kuukautisten alkamisista, meikkaamisista, karvojen poistoista ym. Niistä ei vaan kertakaikkiaan puhuttu, eikä asioissa opastettu. Useimmilla kavereillani äitinsä olivat lähes 20 vuotta nuorempia ja sitä kautta koen että kuilu monissa esim. kauneudenhoitoon tai oikeastaan perushygieniaan liittyvissä asioissa oli iso. Lisäksi kuri kotona oli paljon kovempaa kuin muilla ikäisilläni ja kaikenlaiset kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen olivat vielä lähes aikuisiässäkin hyvin paheksuttuja. Myös kaikenlainen ivailu ja ilkeät puheet suunnilleen kaikista muista ihmisistä kuulostavat tutuilta. Oma pelastukseni on varmaan ollut netin tulo teini-ikäisenä. Sieltä ongin tietoa asioista, joista kotona ei voinut puhua ja tutustuinpa myös niihin paljon paheksuttuihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin....
Toisaalta koen olleeni rakastettu äitini taholta ja nykyään olen kohtuullisen läheinen hänen kanssaan. Varsinaisesti en muista koskaan tulleeni kehutuksi tai koskaan en ole saanut kuulla suoraan olevani tärkeä. Mutta äitini ei ehkä kuitenkaan ole ollut niin tunnekylmä kuin mitä monet muut täällä ovat äidistään kertoneet. Jännä juttu kuitenkin, että suorastaan pelkään tulevani tyttölapsen äidiksi. Koen että minulla ei ole minkäänlaisia eväitä siihen. Pelkään toistavani jotain, mitä äitini on tehnyt tai väheksyväni tytärtäni. Niin kuin itsessänikin olisi jokin tällainen pimeä puoli olemassa. Kaksi lastani ovat poikia ja heidän kanssaan äitiys on luontevaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju tuntuu todella lohdulliselta vaikka monet tarinat ovatkin surullisia. En siis olekaan yksin tämän kokemuksen kanssa. Oma äitini on syntynyt 50-luvulla ja itse olen syntynyt 80-luvun alussa. Monet täällä kerrotut asiat osuvat myös omaan suhteeseeni äitini kanssa ja nyt ymmärrän myös paremmin miksi käyttäydyn monissa tilanteissa niin kuin teen. Esimerkiksi mieheni kanssa riitelemme usein siitä, että oma ensireaktioni johonkin muutokseen tai eri tavalla toimintaan on yleensä aina negatiivinen. Tunnistan nyt että tämä on täysin kotoa perittyä: kaikki muiden tekemiset, jotka poikkesi vanhempieni tavasta ajatella tai toimia oli automaattisesti väärin ja huonoa. Niin myös minun mielipiteeni jos ne poikkesivat vanhempieni ajatuksista.
Vanhempieni mielipuuhaa tuntuu olevan tuttavien ja sukulaisten tekemisille tuhahtelu ja arvostelu, aivan kuin he itse olisivat jotenkin parempia. Ja kauhukseni huomaan että välillä itselle meinaa tunkea samanlaisia ajatuksia.
Päiväkirjani luettiin systemaattisesti jo ala-asteelta lähtien, kunnes yläasteikäisenä vihdoin pystyin kirjoittamaan sitä tietokoneelle salasanan taakse. Tukkani leikattiin aina myös kamalaksi pottatukaksi itkun kanssa lapsena, en vieläkään ymmärrä miksi. Olin kympin tyttö, mutta mutta tuntui että koulumenestys otettiin itsestäänselvyytenä. Vaikkei minua suoraan painostettu kesätöihin, tunsin että töitä on hankittava tai vanhempani närkästyvät minulle. Vielä nykyäänkin vanhemmillani vieraillessa tunnen syyllisyyttä, jos mieheni kanssa nukumme viikonloppuna pitkään, tuntuu että sitä pidetään laiskuutena ja velttoiluna.
Koko sen ajan jonka asuin kotona (muutin heti yo-kirjoitusten jälkeen toiselle paikkakunnalle töihin), tunnelma oli usein jotenkin kireä, äiti oli monesti vihainen ja rentoutui silmin nähden vähän vasta kun minä ja sisareni olimme muuttaneet omillemme. Esikoisena ja pienellä ikäerolla pikkusiskooni nähden minulle on kasvanut vahva tarve pärjätä ja hoitaa asiat itse.
Kommunikointi äitini kanssa on hyvin pinnallista, puhumme lasten tekemisistä ja ruuanlaitosta. En tiedä mistä muusta voisin hänen kanssaan puhua. Tuntuu kuin välissä olisi jokin kuilu. Kaikki vaikeat asiat on kotona vaiettu kuoliaaksi paitsi sitten kännissä saatettu yhtäkkiä kysyä itkien mielipidettä johonkin "suvun salaisuuteen". Vanhempieni alkoholinkäyttö on myös aina ollut runsasta mutta heidän omasta mielestään mitään ongelmaa ei ole koska "hommat tulevat hoidetuksi" ja asiasta on aivan turha yrittää keskustella koska minä lapsena olen tietenkin väärässä ja on kuulemma loukkaavaa että edes kehtaan tuoda asiaa esille ja että minun kokemukseni asiasta ovat vääriä. Alle kouluikäisenä lapsena kun kysyin äidiltä miksi pitää juoda niin sain kuulla olevani moraalinvartija. Mitään omia mokailuja ei koskaan pyydetä anteeksi. Viimeisen parin vuoden aikana vanhempani ovat pari kertaa käyttäytyneet todella törkeästi humalassa ollessaan minua ja miestäni kohtaan, niistä kerroista ei tietenkään ole puhuttu jälkikäteen mitään saati että olisi pyydetty anteeksi.
Äitini on loistava mummo lapsenlapsilleen, kuten myös hänen äitinsä oli meille lapsenlapsille. Äitini omassa lapsuudenperheessä isä oli täysin alkoholisoitunut ja rahat olivat aina loppu ja lapset joutuivat pitämään yhdessä huolta toisistaan. Näistä asioista äiti itse ei tosin juuri ole puhunut (muuta kuin joskus humalassa vähän), tiedot olen saanut muilta sukulaisilta. Ymmärrän, että vaikeat kotiolot ovat vaikuttaneet myös äitini tapaan toimia kasvattajana, mutta toivon, että omille lapsilleni pystyn luomaan positiivisemman ja kannustavamman ilmapiirin ympärille ja erityisesti säästää heidät näkemästä humalaisia aikuisia.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 08:36"]
Yksi oman kertomuksensa aiemmin kirjannut tässä vielä.
Olen lukenut koko ketjun läpi, ja tulen lukemaan jatkossakin. Huomaan järkytyksekseni toimivani omia lapsiani kohtaan joskus samalla tavalla, kuten jotkut muut täällä on omassa lapsuudessaan kohdannut. Hirvittävää!
Tuo sylissä pitämisen vaikeus silloin, kun lapsi siihen haluaa (sydäntäni raastaa tämä harjoittamani torjunta). Lapsen raivokohtauksen mitätöinti, kun en vain kykene kohtaamaan lapsen vihaa ja surua ilman ahdistusta.
[/quote]
Teen saman lupauksen loppuvuodelle. Mulla on ihan samat toimintatavat (kirjoitin aiemmin myös sylissä pitämisen vaikeudesta). Oli silmiäavaavaa nähdä se jonkun toisen kirjoittamana myös.
73-vuotiasta äitiäni kiinnostavat vain erilaiset uskonnolliset hörhöilyt (julkkissaarnaajat ym.), "Tanssii tähtien kanssa" sekä Jari Sillanpää. Ei omat lapset tai lapsenlapset.
Meillä ei puhuttu kuukautisista tms. yhtään mitään. Koulusta opin kaiken.
Kuukautiseni alkoivat joskus 11-vuotiaana ja häpeillen uskalsin kertoa siitä äidille. Hän nauroi ja julkisti sen sitten illalla koko perheelle. Näytti minulle kuitenkin sitten myöhemmin miten siteitä käytetään.
Minulle pelastus oli paljon vanhemman veljeni silloinen tyttöystävä. Hän oli minulle enemmän sisko kuin oma siskoni. Hän oli se joka vei minut ostamaan ensimmäisiä rintaliivejä, kun sanoi että minun olisi aika niitä käyttää. Olin ihan äimänkäkenä. En ollut edes ajatellut moista. Veljeni tyttöystävä myös opetti minulle muita tärkeitä asioita kuten kertoi seksistä, ehkäisystä, meikkaamisesta ja osti minulle (ja siskoilleni) rintaliivejä, siteitä jne.
Äitini mielestä tämä kaikki oli jotenkin hävettävää. Hän oli aina hyvin kiukkuinen, kun tulin kotiin meikkiä naamassa. Huoraksi taisi kutsua. Ylipäätänsäkin äitini kutsui kaikkia naisia huoraksi ja saattoi kaupungilla ollessa suureen ääneen kailottaa, että edessä kulkeva teinityttö minihameessaan on hirveä narttu ja huora.
Äitini oli myös hyvin väkivaltainen ja saattoi käydä meihin lapsiin käsiksi milloin vain. Koko lapsuutemme elimme pelossa ja kuuntelimme kuinka äiti huusi sairaalloisen mustasukkaisena isälle huoraamisesta, jos hän tuli edes minuutin myöhässä töistä kotiin. Isä ja äiti riitelivät paljon ja usein isä lähti tilanteesta pois kävelylle, kun ei enää kestänyt. Siinä vaiheessa äiti tuli lasten luokse ja rupesi todella yksityiskohtaisesti kertomaan mitä isämme nyt tekee sen huoransa kanssa. Meitä oli viisi lasta ikähaarukassa 2-12 ja moinen puhe oli aivan järkyttävää.
Äitimme takia nuorimmainen siskomme sairastui anoreksiaan ja yritti itsemurhaa. Äiti oli hänelle mm. hokenut kuinka läski hänestä tulee, jos hän syö ruokaa.
Nykyään emme ole äitimme kanssa tekemisissä (isän kanssa kyllä, hän ei tiennyt näistä asioista, sillä me lapset halusimme suojella häntä äidiltä. Nyt myöhemmin olemme hänelle kertoneet ja hän itkien kuunteli). Pidän yhä yhteyttä veljeni tuolloiseen tyttöystävään jonka ansiosta minä ja siskoni opimme sen, että on ok olla tyttö. Veljeni ja hänen tyttöystävänsä myös hokivat meille aina, että äitimme tekee väärin ja meissä ei kenessäkään (tytöissä tai pojissa) ole mitään vikaa.
Ilman isoveljeä ja hänen tyttöystäväänsä en tiedä mitä meistä olisi tullut.
Kysymys kaikille. Oletteko kertoneet puolisollenne kokemuksistanne? MIkä on ollut reaktio? Minulla tämä ketju avasi valtavan padon, enkä voinut olla puhumatta asiasta miehelleni. Itkin ja kerroin kaiken suorin sanoin pari iltaa sitten. Mies ei paljon kommentoinut. Hiukan yritti puolustella vanhempiani, että "eiväthän he ymmärtäneet, mitä tekivät". Mutta sen illan jälkeen mies ei ole kunnolla katsonut minua silmiin ja on ollut jotenkin välttelevä. Eilen kysyin, jäikö hänellä mun avautumisesta jotain vaivaamaan ja vastasi että "vaikka mitä!". Mutta enempää ei sitten halunnut puhua vaan meni nukkumaan. Mitä ajatella? Tuli mieleen, että mies näkee minut nyt jotenkin viallisena ja turhasta valittajana.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 10:21"]
Kysymys kaikille. Oletteko kertoneet puolisollenne kokemuksistanne? MIkä on ollut reaktio? Minulla tämä ketju avasi valtavan padon, enkä voinut olla puhumatta asiasta miehelleni. Itkin ja kerroin kaiken suorin sanoin pari iltaa sitten. Mies ei paljon kommentoinut. Hiukan yritti puolustella vanhempiani, että "eiväthän he ymmärtäneet, mitä tekivät". Mutta sen illan jälkeen mies ei ole kunnolla katsonut minua silmiin ja on ollut jotenkin välttelevä. Eilen kysyin, jäikö hänellä mun avautumisesta jotain vaivaamaan ja vastasi että "vaikka mitä!". Mutta enempää ei sitten halunnut puhua vaan meni nukkumaan. Mitä ajatella? Tuli mieleen, että mies näkee minut nyt jotenkin viallisena ja turhasta valittajana.
[/quote]
Kenties jonkilainen ensijärkytys? Varsinkin, jos ei ole juurikaan tiennyt taustastasi.
Anna hänen sulatella.
Voimia sulle.
Alue: Aihe vapaa
Mulla on ollut kyllä huomattavasti parempi lapsuus ja nuoruus kuin monilla tähän kirjoittaneilla. Kuukautisista tosin ei etukäteen puhuttu, eikä rintsikoiden ostamista ehdotettu, mutta muuten sain tukea ja myötätuntoa äidiltäni. Tunnistan kyllä monia juttuja täältä, serkkujeni ja ystävieni kokemuksista. Samoin tunnistan vanhempiamme edeltävän sukupolven asenteet ja käyttäytymisen. Todella mielenkiintoinen aihe ja järkyttäviä kertomuksia täällä.