Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Minun lapsuudenkaverini äiti oli oikea narsistinen hirviö. Vain yksi esimerkki tänne: Kun tytär oli 10-vuotias niin haukkui huoraksi (hah). Aamulla kun lähti töihin napsi mukaan harjakihartimet, suoristimet, föönit, ompelukoneen paininjalan (oli lahjakas ompelija), kaukosäätimet kaikkiin laitteisiin, pyöränavaimet, meikit yms. ja lapsi oli hissukka. Ilkkui ja haukkui lastaan meiidän kavereiden edessä. Viha näkyi meille kavereille selvästi, me pidettiin hänen puoliaan ja järjetettiin pari ikävää "kepposta" hirviöäidille. Tämä tytär teki itsemurhan vähän yli neliymppisenä. Jäi 2 lasta ja mies.Äiti kiusasi loppuun saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtava ketju! Luin kaikki viestit ja nieleskelin kyyneleitä: moni kohta niin tuttua!
Itselläni ei niin karua tarinaa kuin monilla muilla täällä, mutta tuota vähättelyä, mitätöintiä ja lannistamista oli kyllä koko lapsuuden. Äidin mielestä mun ei ois kannattanu mennä lukioon, koska "et sä siellä pärjää" (peruskoulun päästötodistuksen ka oli 9.2, lukiossa sama ja kirjoitin neljä ällää) jne. Mistään asiasta ei lohdutettu vaan pikemminkin lyötiin lyötyä: jos surin finnistä naamaani, äiti tehosti: "Niin, kamala toi sun naamas, et koskaan saa ketään miestä tolla". Mistään ei lohdutettu tai kannustettu. Tämä on todellakin yksi niistä asioista, jotka oon omien lasteni kanssa tehnyt ihan täysin toisin: lapseni saavat kuulla, että ovat rakastettuja omina itsenään, ilman koulu- tai muita suorituksia. He saavat olla sellaisia kuin ovat ja jos heitä harmittaa jokin, olen tukena ja tsemppaan.
Olin avioton lapsi, äpärä, vahinko. Siitä kaikki maalaiskylän ihmiset, sukulaiset ja muut toitotti mulle, kuinka mun piti olla kiitollinen, että äiti päätti pitää mut eikä vienyt lastenkotiin (synnyin 1971, äiti 1951). Aikuisena olen tajunnut, kuinka sairasta tuo(kin) oli! Lapsen piti olla kiitollinen siitä, että oma äiti huolehti! Ja sai lapsena pelätä, että jos en ole kiltisti, joudun lastenkotiin. Kiltteys, kunnioitus, kiitollisuus. Ei ihme, että oman itsetunnon rakentamisessa kesti aikansa. Mullakin oli onneksi mahtava mummo, joka tuki ja kannusti. Sekä myöhemmin hieno isäpuoli, jonka (ja mummon) ansiosta pääsin sinne lukioonkin sitten. Sittemmin kaksi yliopistotutkintoa, hyvä ura, mahtava puoliso, ihanat lapset ja ystävät on pönkittäneet mun itsetuntoani: mä pärjään!
Olin tulossa tänne linkkaamaan juuri tuon Kaija Koon biisin, jonka joku aiemmin mainitsi. Kun kuulin tän, tuli heti tämä ketju mieleen. Kiitos kaikille!
Todella toivon, että tästä joku tekisi isomman jutun tai tutkimuksen!
Olisko näissä huoritelevissa äideissä ollut itsessään niin voimakasta tukahdutettua seksuaalisuutta, että se on pitänyt projisoida tyttäreen? Muistan äitimme 70-luvulla (olen syntynyt 60-luvull/äitini 40-luvulla) lähetelleen tuttavaperheille(ei kaikille) pikkutuhmia joulukortteja, joissa minihamepukeinen tonttutyttö on on joulupukin kiimaisen katseen alla. Hih hih hih. Hauskaa joulua ja perheen nimi alla tyyliin Virtaset.
Kauheaa lukea näitä. Oma äitini on syntynyt 50-luvulla eikä yhtään tuollainen kuin mitä tässä ketjussa on kuvattu. Olen aina tiennyt ja saanut kuulla olevani rakastettu. Ei epäilystäkään. On kehuttu ja kannustettu. Iloittu kun olen onnistunut jossain. Kuukautiset ovat olleet normaali asia. Seksiin suhtauduttu rennosti, vitsaillen jne. Ei ole ikinä haukuttu tai latistettu. En ole ihan tajunnutkaan, kuinka hyvän pohjan olen saanut elämälleni.
Toivon teille kaikille voimia ja valoa loppuelämään. Ei ketään saa noin kohdella, oli sitten äiti tai kuka vain.
Pikkutuhmuutta viljeltiin paljonkin noihin aikoihin. Ihan kuin se olisi ollut jotenkin ok naljautella päänsärystä, että taitaa olla sulla ne päivät. Siis jossain vieraissa kuuli tällaisia miesten sanovan vaimoilleen. Sukulaismiehet saattoi just kouria nuoria tyttöjä, että jokos ''tisut'' tuloillaan ja kauhea naurunrömähdys päälle sukulaisvierailulla. Karmeitahan nuo kokemukset on, kun huomaa sen olevan ihan sallittua astua nuoren kehittyvän rajojen yli ja ihan luvan kanssa. Kovin moni täällä on kokenut näköjään ihan samaa. Melkö hölmöä, että tuo on ollut ns. ''maan tapa''.
Ehkä nyt on aikakausi, että on toinen ääripää. Kaikkia epäillään pedofiileiksi, jos osoittaa lapsilleen normaalia vanhemman hellyyttä? Eli ehkä tuo sukupolvi, joka sai kokea kouraisuja ja omien rajojensa rikkomista, on nostanut esiin osin oikeutetustikin, lapsiin kohdistuvan seksuaalisen mielenkiinnon kriminalisoinnin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:38"]
Kauheaa lukea näitä. Oma äitini on syntynyt 50-luvulla eikä yhtään tuollainen kuin mitä tässä ketjussa on kuvattu. Olen aina tiennyt ja saanut kuulla olevani rakastettu. Ei epäilystäkään. On kehuttu ja kannustettu. Iloittu kun olen onnistunut jossain. Kuukautiset ovat olleet normaali asia. Seksiin suhtauduttu rennosti, vitsaillen jne. Ei ole ikinä haukuttu tai latistettu. En ole ihan tajunnutkaan, kuinka hyvän pohjan olen saanut elämälleni.
Toivon teille kaikille voimia ja valoa loppuelämään. Ei ketään saa noin kohdella, oli sitten äiti tai kuka vain.
[/quote]
Minut saa itkemään tällainen viesti, se on niin vieras siinä yhteydessä missä äidistäni puhutaan. Tämä ketju on saanut minut pohtimaan alisuoriutumistani elämässä. Minne olisinkaan voinut yltää jos haukkumisen, nimittelyn ja mitätöinnin sijaan minua olisikin kannustettu ja huomioitu positiivisesti. Edes vähän.
Olen vilpittömän onnellinen sinun hyvästä taustastasi, ja kiitän kauniista sanoistasi.
Puhumattomuus asioista, kulissin rakentaminen ja hyssyttely. Koskaan ei saanut näyttää tunteitaan, ei iloa eikä varsinkaan surua, koska piti olla kova ja pärjäävä. Jos tuli kränää kotona ja huusin, niin ensimmäinen kommentti oli "hys, nyt hiljaa, naapurit kuulee". Tämä toistuu vieläkin, jos oma lapseni itkee tai raivoaa ulkona, niin ensimmäiseksi se pitää saada sisälle, ettei naapurit kuule. Suvussa oli alkoholisti, jota salattiin ja piiloteltiin viimeiseen asti.
Lapsen vähättely tai jopa nolaaminen esim. sukulaisten kesken. Jos minulta kysyttiin jotain, niin vanhempani saattoivat vastata puolestani ja aivan toisin, kun totuus oli.
Kaiken mitta on työ. Päivä oli pilalla, jos nukkui yhdeksään. Edelleen minun tulisi lomallakin tehdä koko ajan pihatöitä, marjastaa jne. Vanhempani voivat hoitaa lastani, jos minä ja puolisoni esim. rakennetaan vajaa, mutta ei silloin, jos me haluttaisiin mennä vaikka syömään ja leffaan. Koska syödähän voi kotonakin ja telkkarista tulee ohjelmia.
Äh, olen silti saanut hyvän ja turvallisen kasvatuksen. Olen hyvin kouluttautunut ja elämässä kaikki ok. Silti olen todella ahdistunut lapsuuteni henkisestä ilmapiiristä ja haluaisin puhua asioista jonkun terapeutin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:53"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:38"]
Kauheaa lukea näitä. Oma äitini on syntynyt 50-luvulla eikä yhtään tuollainen kuin mitä tässä ketjussa on kuvattu. Olen aina tiennyt ja saanut kuulla olevani rakastettu. Ei epäilystäkään. On kehuttu ja kannustettu. Iloittu kun olen onnistunut jossain. Kuukautiset ovat olleet normaali asia. Seksiin suhtauduttu rennosti, vitsaillen jne. Ei ole ikinä haukuttu tai latistettu. En ole ihan tajunnutkaan, kuinka hyvän pohjan olen saanut elämälleni.
Toivon teille kaikille voimia ja valoa loppuelämään. Ei ketään saa noin kohdella, oli sitten äiti tai kuka vain.
[/quote]
Minut saa itkemään tällainen viesti, se on niin vieras siinä yhteydessä missä äidistäni puhutaan. Tämä ketju on saanut minut pohtimaan alisuoriutumistani elämässä. Minne olisinkaan voinut yltää jos haukkumisen, nimittelyn ja mitätöinnin sijaan minua olisikin kannustettu ja huomioitu positiivisesti. Edes vähän.
Olen vilpittömän onnellinen sinun hyvästä taustastasi, ja kiitän kauniista sanoistasi.
[/quote]
Samoin ajattelen, olet onnen tyttö ja toivotaan, että teitä on paljon. alisuoriutuja minäkin. Minusta tuntuu , että täällä on joko niitä ylisuoriutujia ja alisuoriutujia. Ensimmäiset ovat burnouteja ja jälkimmäiset alemmalla tasolla, mihin kyvyt oikeasti riittävät (itsetunto) . Enpä ihmettelisi vaikka esimerkiksi alkoholistien (tunne-elämä) keskuudessa olisi näitä kylmien äitien tyttäriä edustettuna suhteettoman suuri joukko.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:59"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:53"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:38"]
Kauheaa lukea näitä. Oma äitini on syntynyt 50-luvulla eikä yhtään tuollainen kuin mitä tässä ketjussa on kuvattu. Olen aina tiennyt ja saanut kuulla olevani rakastettu. Ei epäilystäkään. On kehuttu ja kannustettu. Iloittu kun olen onnistunut jossain. Kuukautiset ovat olleet normaali asia. Seksiin suhtauduttu rennosti, vitsaillen jne. Ei ole ikinä haukuttu tai latistettu. En ole ihan tajunnutkaan, kuinka hyvän pohjan olen saanut elämälleni.
Toivon teille kaikille voimia ja valoa loppuelämään. Ei ketään saa noin kohdella, oli sitten äiti tai kuka vain.
[/quote]
Minut saa itkemään tällainen viesti, se on niin vieras siinä yhteydessä missä äidistäni puhutaan. Tämä ketju on saanut minut pohtimaan alisuoriutumistani elämässä. Minne olisinkaan voinut yltää jos haukkumisen, nimittelyn ja mitätöinnin sijaan minua olisikin kannustettu ja huomioitu positiivisesti. Edes vähän.
Olen vilpittömän onnellinen sinun hyvästä taustastasi, ja kiitän kauniista sanoistasi.
[/quote]
Samoin ajattelen, olet onnen tyttö ja toivotaan, että teitä on paljon. alisuoriutuja minäkin. Minusta tuntuu , että täällä on joko niitä ylisuoriutujia ja alisuoriutujia. Ensimmäiset ovat burnouteja ja jälkimmäiset alemmalla tasolla, mihin kyvyt oikeasti riittävät (itsetunto) . Enpä ihmettelisi vaikka esimerkiksi alkoholistien (tunne-elämä) keskuudessa olisi näitä kylmien äitien tyttäriä edustettuna suhteettoman suuri joukko.
[/quote]
Hyvinkin voi olla monet tyttäret alkoholin, pillereiden yms suurkuluttajia.
Jostainhan se turva on haettava, jos lähipiiri ei anna hyväksyntää eikä ehdotonta rakkautta. Toiset taas varmaan ylisuoriutujia, menestyvät todella hyvin elämässä.. mutta jotain puuttuu. Osa masentuneita,, burnoutissa.,, ja osa sitten jopa ihan itsemurhan tehneitä. Eivät kestäneet sitä häväistystä, jonka oma äiti heille aiheutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.07.2014 klo 19:16"]
Nyt kyllä AV-palsta yllätti täydellisesti. Luin koko ketjun läpi, välillä jopa kyyneleitä pyyhkien ja ymmärrän yhtäkkiä itseäni ja elämääni paljon paremmin. Minun äitini on syntynyt vuonna -45. Koskaan äiti ei tukenut/valistanut minua millään lailla naiseksi kasvuun ja elämään liittyvistä asioista. Kuukautissuojina oli yleensä vessapaperia, ellen ollut saanut varastettua äidiltä siteitä. Äitini vaihteli siteiden säilytyspaikkaa, luullakseni siksi etten löytäisi niitä. Koskaan, ikinä, äiti ei kysynyt olisinko tarvinnut oman paketin, tai edes kaappiini sellasta sujauttanut. Miksi helvetissä ei?! Rintaliiveistä minulla sama kokemus kuin joku aiempikin oli kirjoittanut. Varastin yhdet vanhan näköiset liivit äidin kaapista ja käsin ompelemalla pienensin niitä. Pesin liivit ja veriset housupyykit öisin tai yksin ollessani ja kuivasin vaatekaapin rekin päällä. Harrastin ratsastusta ja olisin todella tarvinnut siinä hommassa tukevat liivit. Usein ratsastaessa myös pelkäsin että kuukautisveri tulee housujen läpi satulaan asti. Oli todella kammottava tilanne lähteä viikon ratsastusleirille kuukautisten aikaan 1-2 siteen turvin. Rahaa minulla ei juuri ollut käytössä, jotta olisin voinut itse siteitä ostaa (ehkä joskus 15v lähtien sitten hommasin siteet itse, kun menkat alkoi ollessani 12...).
Häpesin myös valtavasti kehittyviä muotojani ja meillä oli suvussa myös jonkin verran tätä "tissienkasvamis huumoria", vaikka muutoin kaikesta aiheeseen liittyvästä vaiettiin täysin. Niinpä aloin kulkea hartiat kyyryssä, jotta rintoja ei huomaisi ja kärsin edelleen, tänäkin päivänä huonosta ryhdistä. Enkä edelleenkään mene vanhempieni eteen tiukoissa vaatteissa, vaan jollain tapaa häpeän edelleen naisellisuuttani heidän seurassaan vaikka muutoin alan olla jo suht sinut itseni kanssa...
En muista olleeni koskaan äitini sylissä tai hänen halanneen minua ja hän on myös ohjeistanut että älä pidä vauvaa liikaa sylissä, kun lellin piloille. Jotenkin nyt omien lasten myötä on valjennut tuo äidin kylmyys/ tunteettomuus. Kun minulle omat lapset ovat ne maailman rakkaimmat ja joiden puolesta tekisi mitä vaan, niin en millään pysty käsittämään äitini toimintaa. Mutta tämä ketju on todella mielenkiintoista luettavaa. Kyse ei olekaan yksin minun äitini tavasta toimia vaan jotain paljon suurempaa.
Ellen olisi edelleen se arka ja nöyristelevä tyttö äitini seurassa, veisin tämän ketjun hänelle luettavaksi.
[/quote]
Tässä on paljon samaa kuin itselläni oli, lukuunottamatta tuota että olisin nykyään nöyristelevä ja ujo äitini seurassa..oikeastaan päinvastoin, en arvosta tai kunnioita häntä yhtään ja se (valitettavasti) näkyy käytöksessäni. Nykyään asun hänestä niin kaukana kuin mahdollista, joten nähdään n. kerran vuodessa. Kertonee varmaan äidistäni paljon että kun odotin esikoistani ja olimme saaneet juuri tietää että tyttö on tulossa niin äitini tokaisi minulle että että onko mieheni pettynyt kun ei ollutkaan poika..oli aivan kauheata kuulla tälläistä oman äitini suusta..
Surullista luettavaa mutta toisaalta helpottavaa tietää että en olekaan yksin tämän äitiasian kanssa.
En ihmettele, että vanhainkodeissa on niitä mummoja, joita kukaan ei käy katsomassa tai käy tosi harvoin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:59"]
Puhumattomuus asioista, kulissin rakentaminen ja hyssyttely. Koskaan ei saanut näyttää tunteitaan, ei iloa eikä varsinkaan surua, koska piti olla kova ja pärjäävä. Jos tuli kränää kotona ja huusin, niin ensimmäinen kommentti oli "hys, nyt hiljaa, naapurit kuulee". Tämä toistuu vieläkin, jos oma lapseni itkee tai raivoaa ulkona, niin ensimmäiseksi se pitää saada sisälle, ettei naapurit kuule. Suvussa oli alkoholisti, jota salattiin ja piiloteltiin viimeiseen asti.
Lapsen vähättely tai jopa nolaaminen esim. sukulaisten kesken. Jos minulta kysyttiin jotain, niin vanhempani saattoivat vastata puolestani ja aivan toisin, kun totuus oli.
Kaiken mitta on työ. Päivä oli pilalla, jos nukkui yhdeksään. Edelleen minun tulisi lomallakin tehdä koko ajan pihatöitä, marjastaa jne. Vanhempani voivat hoitaa lastani, jos minä ja puolisoni esim. rakennetaan vajaa, mutta ei silloin, jos me haluttaisiin mennä vaikka syömään ja leffaan. Koska syödähän voi kotonakin ja telkkarista tulee ohjelmia.
Äh, olen silti saanut hyvän ja turvallisen kasvatuksen. Olen hyvin kouluttautunut ja elämässä kaikki ok. Silti olen todella ahdistunut lapsuuteni henkisestä ilmapiiristä ja haluaisin puhua asioista jonkun terapeutin kanssa.
[/quote]
Meillä oli ja on ihan samanlaista.
Tämä ketju on nostanut asioita pintaan. En ole näin paljon miettinyt lapsuuttani moneen vuoteen. Lisäksi yritän olla parempi äiti omille lapsilleni, en tee samoja virheitä. Joihinkin olen varmaan sortunut kun en ole koko asiaa tiedostanut, tämä ketju on auttanut huomaamaan asioita.
Onpahan ollut aikamoinen ketju. Täällä on paljon spekuloitu sillä, että sotataustat on vaikuttanut negatiivisesti äitien kasvatustapaan, mutta itselleni tuli kyllä synkempikin selitys mieleen. :( Tämä tyttölasten halveksunta tuntuu olevan todella yleistä kaikkialla, niin historiassa kuin muissakin kulttuureissa. Ei äitien tunnekylmyyttä voi selittää enää pelkästään millään yksittäisellä tapahtumalla, vaan kyse on mielestäni jostain syvemmästä. Vaikka miehet miten avoimesti kilpailevat toistensa kanssa niin miehet kuitenkin kykenevät keskenäiseen solidaarisuuteen. Jotenkin tuntuu, että monille naisille kaikki muut naiset ovat kilpailijoita joille pitää näyttää kaapin paikka mahdollisimman nopeasti. Nuoruutta, kauneutta ja älykkyyttä ei siedetä edes omalta tyttäreltä. En tiedä, tällaisia ajatuksia nousi mieleen kun ketjua luin, toivottavasti olen väärässä :(.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 00:02"]
Onpahan ollut aikamoinen ketju. Täällä on paljon spekuloitu sillä, että sotataustat on vaikuttanut negatiivisesti äitien kasvatustapaan, mutta itselleni tuli kyllä synkempikin selitys mieleen. :( Tämä tyttölasten halveksunta tuntuu olevan todella yleistä kaikkialla, niin historiassa kuin muissakin kulttuureissa. Ei äitien tunnekylmyyttä voi selittää enää pelkästään millään yksittäisellä tapahtumalla, vaan kyse on mielestäni jostain syvemmästä. Vaikka miehet miten avoimesti kilpailevat toistensa kanssa niin miehet kuitenkin kykenevät keskenäiseen solidaarisuuteen. Jotenkin tuntuu, että monille naisille kaikki muut naiset ovat kilpailijoita joille pitää näyttää kaapin paikka mahdollisimman nopeasti. Nuoruutta, kauneutta ja älykkyyttä ei siedetä edes omalta tyttäreltä. En tiedä, tällaisia ajatuksia nousi mieleen kun ketjua luin, toivottavasti olen väärässä :(.
[/quote]
On mahdollista joo, että syvemmällä nämä tyttärien mitätöinnit. Pojalle mahdollistetaan kaikki mahdollinen.. hankitaan harrastusvälineitä vaikka mihin, tytölle vain välttämättömät. Pojalle auto, tytölle ei mitään jne.
Muistan äitimme 70-luvulla (olen syntynyt 60-luvull/äitini 40-luvulla) lähetelleen tuttavaperheille(ei kaikille) pikkutuhmia joulukortteja, joissa minihamepukeinen tonttutyttö on on joulupukin kiimaisen katseen alla. Hih hih hih. Hauskaa joulua ja perheen nimi alla tyyliin Virtaset.
Sama kokemus minulla!
Maaseudulla naisviha ja inho naisellisuutta kohtaan ilmeni jopa kissoihin suhtautumisen kautta. Kyllä, luit oikein. Aika paljonhan ne navetta- ja kotikissat liikkuivat ihan vapaina ja leikkaamattomina ennen ja lisääntyivät villisti. Narttukissoista puhuttiin rumasti, kun niistä olisi sitten vaivaa, kun tekevät poikia ja niitä pitää hävittää. Ikäänkuin kollikissoilla ei olisi ollut osuutta asiassa...
Mahtava ketju. Näistä tarinoista ja tästä aiheesta saisi vaikka kirjan. Olen lukenut pätkän silloin, toisen tällöin, kaikkea en ole vielä lukenut. Osan asioista tunnistan, osa taas on ollut omalla kohdallani aivan toisin. Ja näiden tarinoiden avulla olen tajunnut, miten poikkeuksellinen yksilö äitini oli ikätoveriensa joukossa. En ole sitä aiemmin näin selvästi tajunnut, vaikka olen kyllä tiennyt ettei hän mikään tavan tallaaja ollut :) Hän oli ehkä mennyt jopa toiseen äärilaitaan 60-luvun vapautuneisuuden, hippiliikkeen ja poliittisen radikalismin myötä. Esimerkiksi seksuaalisuudesta hän puhui mielestäni liikaakin, ja minä olin se jota nolotti, ei äiti. Aika edistyksellinen siis moniin muihin 40-luvulla syntyneisiin verrattuna.
Mummo ja äiti ovat aina olleet tosi läheiset. On vain yksi asia, josta he ovat eri mieltä: minä. Mummo rakastaa mua. Äiti ei.
Tosi samanlaista monella ikäiselläni.
Tiedän varmaksi, että tätä ketjua on kommentoinut ainakin yksi jääkalikkaäiti. Joku noista, jotka puolustelee äitejä ja jauhaa toisesta maailmansodasta ym. selityksenä.
Arvo Ylpön "tutkimustulosten" hyödyntäminen 60-70--luvun neuvoloissa todennäköisempi syy, ja supersovinistinen viihde, journalismi ym. viimeisteli homman.
Naisvihaa se on. Vihaa, ei "hukassa olevaa vanhemmuutta."
jääkalikkaäiti aika hyvä tai paha
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:11"]
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemmin, mutten pääse asiasta irti. Tämä keskustelu on nostanut pintaan tosi kipeää juttua.
Minun äitini vihasi minua PALJON, kun olin nuori ja kaunis. Hän ei peitellyt inhoaan, ei kai nähnyt tarpeelliseksi edes teeskennellä. Muistan erään kohtauksen, kun olin jo täysi-ikäinen ja valmistunut eräästä oppilaitoksesta priimuksena & saanut paljon kehuja. Kysyin valmistumispäivänäni äidiltäni itkien:
-Etkö voisi rakastaa minua?
Äitini vastasi:
-En minä voi tuollaista ihmistä rakastaa.
Vasta omia lapsia saatuani olen ymmärtänyt, ettei noin puhuta omille lapsille. Nuorena pidin äitini silmitöntä vihaa normaalina, ansaittuna asiana.
[/quote]
Tuota on ollut vaikea käsittää, että ollaan silminnähden mustasukkaisia ja kateellisia omille tyttärille. Kun vielä oma isä puolustaa tytärtään, on myrkkysoppa valmis. Nuoruus ja elinvoima herättää kateutta. Onhan sse surullista, että ei voi itse *säilöä* nuoruuttaan, mutta että tahallisesti lyttää omaa lastaan. Vaikea sitä on ymmärtää. Ja jotenkin tuntuu, että ainakin oma äitini toivoi minun muuttuvan rumaksi ja lahjattomaksi, että kestäisi minun olemassaoloani paremmin.
Ehkä niin tapahtui? Äitini ei ole koskaan oma-aloittesti tullut vierailemaan luonani, joten who cares,,.. onhan hänellä *parempia lapsia, jotka taipuivat hänen tahtoon*--