70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Yksi aiemmista kirjoittajista jatkaa vielä.
Olen alkanut itse tervehtymään kipeästä äitisuhteesta vasta tultuani itse äidiksi. Lapsia on kaksi ja molemmat tyttöjä. Vaikka on p***keleen vaikeaa välillä, niin on mielettömän ihanaa kun saan rakastaa tyttäriäni enemmän kuin mitä äti minua rakasti. Voin vapautuneesti ihailla heitä, kehua, jumaloida olla olla vilpittömän hämmästynyt heidän mahtavuudestaan! (Toki kasvatan, en vain palvo.)
Koska tunne-elämältään sairaan vanhemman kanssa eläminen on tehnyt minusta yliherkän muiden tunnetilojen tunnustelijan, niin minusta on tullut hyvin empaattinen ihminen. Osaan kyllä tarvittaessa tunteeni viilentää jos se on tarpeen. Tämä kyky empatiaan eheyttää nyt, kun rakastamalla tyttäriäni pystyn kokemaan sen rakastetun lapsen onnen.
Siksi juuri haluan puhdistautua viimeisistäkin äitini varjoista.
Vielä kerran kehun tätä ketjua. Tämä on äärettömän terapeuttista. Haluaisin halata teitä kaikkia siskojani pitkään, lohduttaa ja tulla lohdutetuksi. Rakastakaa itseänne, olette sen ehdottomasti ansainneet!
Mitä sanot niille tyttärille, jotka eivät pystyneet äitiensä vammauttiman lapsia ~hankkimaan~ ?
Aika usein äidit sanoneet: odotahan kun sulla on omia lapsia, niin tiedät sitten paremmin. Eli tytär ilman omia lapsia ei vaan tiedä mistään mitään. Yksi mitätöinnin aiheista jo nuoruudessa. Sinä et mitään tiedä mistään, joten älä kuule mistään mitään sano.
Tutun kuuloisia tarinoita, vaikka en ihan tuhun mäöriteltyyn aikaikkunaan osu, äiti on 20-luvun lopulla syntynyt ja minä 60-luvulla. Periaate, ettei lasta saa kehua, ettei se ylpisty, toteutui meillä täydellisesti. Lisäksi vähäteltiin ja mollattiin sopivasti. Äiti luki kirjeet ja päiväkirjat ja naureskeli, etteivät poikaystävät jaksa kauaa katsella. Kouluja piti käydä ja pärjätä, sitä täydennettiin mikä oli tietysti hyvä, mutta samalla äiti oli kateellinen, kun itse ei päässyt opiskelemaan. Lasten asiat eivät ole koskaan merkinneet mitään, vain omat. Äiti on mököttämisen mestari, enätys taisi olla 2 viikkoa puhumatta perheelle, kunnes sai tahtonsa läpi. Hän kun "ei halua riidellä"!! Hänellä on norsun muisti ja hän mittaa kaiken rahassa. Omille tyttärilleni olen pyrkinyt olemaan toisenlainen äiti ja meillä onkin läheiset ja lämpimät välit.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 14:41"]
Aika usein äidit sanoneet: odotahan kun sulla on omia lapsia, niin tiedät sitten paremmin. Eli tytär ilman omia lapsia ei vaan tiedä mistään mitään. Yksi mitätöinnin aiheista jo nuoruudessa. Sinä et mitään tiedä mistään, joten älä kuule mistään mitään sano.
[/quote]
Tässä sanossahan on kaksi puolta. Huomaa kaikki ne omien vanhempien virheet joita ei missään nimessä halua toistaa ja huomaa sen tosiasian ettei lapsista ja lastenkasvatuksesta tiedä ennenkuin on omia lapsia. Oma kokemus on eri asia kuin muualta kuultu tai kirjoista luettu. Pätee ihan joka asiaan.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 14:22"]
Yksi aiemmista kirjoittajista jatkaa vielä.
Olen alkanut itse tervehtymään kipeästä äitisuhteesta vasta tultuani itse äidiksi. Lapsia on kaksi ja molemmat tyttöjä. Vaikka on p***keleen vaikeaa välillä, niin on mielettömän ihanaa kun saan rakastaa tyttäriäni enemmän kuin mitä äti minua rakasti. Voin vapautuneesti ihailla heitä, kehua, jumaloida olla olla vilpittömän hämmästynyt heidän mahtavuudestaan! (Toki kasvatan, en vain palvo.)
Koska tunne-elämältään sairaan vanhemman kanssa eläminen on tehnyt minusta yliherkän muiden tunnetilojen tunnustelijan, niin minusta on tullut hyvin empaattinen ihminen. Osaan kyllä tarvittaessa tunteeni viilentää jos se on tarpeen. Tämä kyky empatiaan eheyttää nyt, kun rakastamalla tyttäriäni pystyn kokemaan sen rakastetun lapsen onnen.
Siksi juuri haluan puhdistautua viimeisistäkin äitini varjoista.
Vielä kerran kehun tätä ketjua. Tämä on äärettömän terapeuttista. Haluaisin halata teitä kaikkia siskojani pitkään, lohduttaa ja tulla lohdutetuksi. Rakastakaa itseänne, olette sen ehdottomasti ansainneet!
[/quote]
Puit sanoiksi minun ajatukseni. Omia lapsiani (tyttäriä molemmat) halaamalla, hoitamalla, suojelemalla, rakastamalla jne hoidan sitä pientä tyttöä sisälläni joka esim iltaisin itki äidin ikävää, mutta jota kukaan ei tullut halaamaan..
Äidistäni johtuen en oikein osaa oma-aloitteisesti halata toista naista, mutta teitä kaikkia haluaisin halata. :')
Jotenkin tuntui, että lapsena piti oikein kehittää manipulointisarvet päähänsä, että sai äidin viivähtämään edes hetken joskus vierellä. Aina kun piti äidin mielestä olla menemässä. Vie mennessäs, tuo tullessas. Iltaisin just vaikka hae vesilasi jne.. Iltarutiinit, sama rukous joka ilta ja siinä kaikki. Ei mitään muita höpinöitä.
Onkohan muita, jotka opetteli lukemaan äitiään tarkoin, kun oli niinsanotusti tuulellakäyvä. Mielenjohteet muuttuivat herkästi ja äitiin oli vaikea saada mitään otetta. Jatkuva yläpuolella oleminen oli erkaannuttavaa.
Kohta 20 000 lukijakertaa.. aihe kiinnostaa.
Olen monesti ihmetellyt, kuinka traumaattisena aikuiset ihmiset kokevat vanhempiensa kuoleman. Itseäni mielikuva ei ahdista millään tavalla. Lähinnä pelottaa, että joudun hoitamaan heitä sitten ja olemaan intiimisti tekemisissä. Olen oikein makustellut ja pohdiskellut, miksi ajatus vanhempien kuolemasta ei aiheuta minussa surua. Taustaani vasten - joka on samanlainen kuin monilla täällä - se ei kyllä oikeastaan ole mikään ihme.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 15:10"]
Äidistäni johtuen en oikein osaa oma-aloitteisesti halata toista naista, mutta teitä kaikkia haluaisin halata. :')
[/quote]
Minä olen opetellut. Halaan nykyään muutamia ystäviäni. Mutta onhan siinä välillä miettimistä, että onko nyt soveliasta halata. Onneksi nykyään halataan enemmän ja voi aina sanoa että minun teki mieli halata sinua. Kukaan ei ole loukkaantunut. Yhden naisen kerran hämmensin halaamalla häntä. Taisi olla näitä 40-luvulla syntyneitä..
Koin todella rankkana aiheettomat syytökset ja epäilyt. Olin hiljainen, ujo ja mielettömän kiltti kympin tyttö, enkä koskaan uskaltanut uhmata vanhempiani. Eräs tapaus on jäänyt mieleen. Isäni oli nähnyt ikkunasta kun kaksi suunnilleen ikäistäni tyttöä, joita en edes tuntenut kuin näöltä (olivat eri koulussa), kävelivät kotimme ohi polttaen tupakkaa. Isä ryntäsi huoneeseeni ja alkoi syyttää minua siitä, että minäkin varmasti poltan tupakkaa sehän on selvä. Minä itkin ja sopersin säikähtäneenä, etten koskaan ole mokomaa edes uskaltanut ajatella. Isä oli kuitenkin minulle aivan raivona. Toisella kerralla isäni oli nähnyt luokkatoverini juomassa olutta n. 15-vuotiaana, jolloin itse olin vielä täysin kokematon ja leikin suurinpiirtein nukeilla. Sama syytös toistui silloin.
Johtopäätökseni on, että vanhempani eivät tunteneet minua ollenkaan, eikä heillä ollut minkäänlaista silmää nähdä millainen tyttö olin. Heitä ei kiinnostanut. Ehkä olisi kaikkien kannalta ollut parempi, että jotain aihetta syytöksiin olisi ollut. Jälkeenpäin toivon, että olisinkin uskaltanut oikeasti tehdä joskus jotain kapinallista.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 15:42"]
Olen monesti ihmetellyt, kuinka traumaattisena aikuiset ihmiset kokevat vanhempiensa kuoleman. Itseäni mielikuva ei ahdista millään tavalla. Lähinnä pelottaa, että joudun hoitamaan heitä sitten ja olemaan intiimisti tekemisissä. Olen oikein makustellut ja pohdiskellut, miksi ajatus vanhempien kuolemasta ei aiheuta minussa surua. Taustaani vasten - joka on samanlainen kuin monilla täällä - se ei kyllä oikeastaan ole mikään ihme.
[/quote]
Minuakaan ei oman äitini kuolema oikeastaan pelota mitenkään. Isäni menetys oli kyllä suurempi, sillä isäni osoitti avoimesti tunteensa ja tiesin olevani rakastettu. Siksi jääminen kylmän laskelmoivan jääkalikan armoille on ollut tuhoisaa. Äitini viimeinen kosto tulee olemaan omaisuuden siirto kahdelle veljelleni. Kuolemallaan on uhkaillut viimeiset 30 vuotta abouttiarallaa. Kätevä ase näköjään ja hyvin yleinen meidän sukupolven tyttärien kuulemana.
Kun äidit kuolee se on helpotus monelle tyttärelle. Nyt uskon sen, mitä jossain ohjelmassa sanottiin. Äidithän on yrittäneet tappaa meidät tyttäret. Jotkut ovat siinä jopa onnistuneetkin. Ihan fyysiesti tai sitten henkisesti ja taloudellisesti kiristämällä.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Taisi olla ainut 70+ vuotias ''äiti'' tai sen poika, jotka kommentoi tähän ketjuun. Juuri tuolla laillahan se mitätöminen on alkanut. Sinun tunteesi ovat väärin eikä niitä ole edes olemassa. Sinä paha, laiska ja ilkeä tytär..
Palvelee sekä narsistista äitiä/että tämän poikaa. Win/win, jos ei ole isää olemassa/paikalla.
Vaikka ketju on terapeuttinen, samalla huomaan voivani pahoin kaikkien pahojen muistojen aktivoituessa :(
Yritän karttaa kaikkea ajattelua, mikä liittyy menneeseen :/
"Huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi."
Moi äiti, olet siis löytänyt av:lle. Haista vittu. :)
Joskus tässä 2000-luvulla Espoossa tai Kauniaisissa oli se juttu, kun nuoripari pahoinpiteli taaperoikäistä lasta mm. tumppaamalla tupakan lapsen ihoon. Saivat tuskin sakot, koska oikeus katsoi, että he ovat kunnon ihmisiä, menestyviä ja varakkaita veronmaksajia. Lapsen saivat pitää. Kovin tuttuja kaikuja tuossa "kunnon ihminen" -perustelussa...
Juu, niinhän se menee aina. Jos on kiva ammatti, esim lääkäri, lakimies tai vaikka ope ~ niin lapsien sanomisilla EI ole mitään painoarvoa? Tai niin ainakin yleisesti annetaan ymmärtää. Usein näissä ammateissa on melko iso liuta narsisteja tai persoonallisuushäiriöisiä.
Hakeutuminen ammetteihin, joissa saa huomattavan määrän valtaa suhteessa yksilöön, on omiaan nostamaan tietyntyyppisten ihmisten egoa ja omanarvontuntoa. Muiden lyttääminen ja valta päätöksiin elämästä ja kuolemasta kiehtoo omasta vallasta päihtyviä.
Jotenkin just mitä arvostetutumpi sosiaalinen status yhteiskunnassa, sitä helpommin väärinkäytöksiä voi tapahtua. Sinuahan ei usko kukaan, olen sentään lääkäri.. lakimies, jolla kaikki temput käytettävissä.
Vaiennettuja uhreja on tässä maassa paljon. Osa ihan väkivallalla tai muuten kiristämällä. Hyvän aseman omaavaa ei saa julkisesti häpäistä, toisin kun heidät.. jotka nämä narisistit ovat häpäisseet lapsuudesta alkaen.
Mielenkiintoinen ketju.
Sinkkutalouksien suuri määrä nyky Suomessa poikkeusellista. Ja vapaaehtoisesti lapsettomien. Kyllä tää aihe kaipaa syvempää analyysia, mitä on oikein tapahtunut. Eniten pettämissivuja käyttää myös suomalaiset kuulemma maailmassa. Kunnon irtiottoja menneistä arvoista vai mistä kyse?
minua joskus hämmästyttää, miten sokea olin lapsena/nuorena. en nähnyt sitä manipulaatiota, minkä vasta aikuisena olen käsittänyt. se, miten äiti kohtelee esim sisarenlapsia, nosti muistot pintaan. lapsia kohdellaan kuin jotain vähä-älyisiä, joita fiksumpi aikuinen voi pompottaa. kokea valtaa ja voimaa. olla parempi ja osaavampi. lapsiin täysi kontrolli jopa niiden syödessä välipalaa. alkoi ahdistamaan, kun näin miten heillä ei ollut hetken omaa rauhaa, mummon tuijottaessa joka suupalaa ja varastaen koko tilan aina itselleeen. minä en tajunnut lapsena sitä ahdistuksen määrää, minkä oma äiti aiheutti jatkuvalla kontrollilla ja epäilyllä, että josko jotain pahoja on tehty. epäily sairastuttaa mielen, että ei luoteta. kertoo enemmän epäilijästä, kuin epäillystä useinmiten. lopulta toisaalta voi käydä niin, että tehdään sitten *pahoja* kun kuitenkin valmiiksi epäillään.
melko tervehdyttävä ketju tosiaan, kun tunnistaa niin monta itse koettua tarinaa.