Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Tämän keskustelun lukeminen on ollut todella terapeuttista, kiitos aloittajalle. Olen syntynyt 80-luvun alussa ja äitini 50-luvulla ja monia perheemme dynamiikkaan liittyviä asioita on kuvailtu tässä ketjussa jo useaan otteeseen, vaikka olen yli kolmekymppiseksi asti luullut olevani yksin tämän asian kanssa. Edes käymässäni pitkässä psykoterapiassa ei koskaan tullut esille, että kyseessä voisi olla yleisempikin ajan ilmiö.
Lapsuusmuistojani värittää runsas yksinolo, äidin ja isoveljen tiivis suhde ja minun (ja yleisemmin tyttöjen) väheksyminen. Äitini muutti maatalosta kaupunkiin ja aloitti yliopisto-opiskelut, mutta jätti ne kesken kun lapsia alkoi tulla. Isoveljeni oli ymmärtääkseni haluttu, mutta minä olin jo liikaa eikä äiti voinut (jaksanut?) enää palata opiskelujensa pariin, vaan opiskeli lyhyemmän kaavan kautta ns. duunariammatin, jotta tultiin toimeen. Kotona isoveli sai valita vapaasti kiinnostuksen kohteensa eikä koulumenestyksestä ollut hänellä niin paineita, minua taas ohjattiin vahvasti lukemisen ja kaikenlaisen tiedon suuntaan ja pyrittiin välttämään joutumistani ns. rahvaanomaisten asioiden pariin. On selvää, että äiti oli yliopistolla saanut maistaa keskiluokkaista elämäntapaa ja pyrki ohjaamaan minua siihen. (valmistuinkin maisteriksi, äiti ei tullut publiikkiin vaikka kutsuin eikä hänellä olisi ollut mitään estettä)
Minulle kävi lapsuudessa hyvin selväksi se, että tytöt ovat hankalia ja manipuloivia. Pojat taas helppoja ja mukavia ja mutkattomia. Äiti ihan itse tämän usein totesi minulle. Ihmettelin usein, miten äiti voi sanoa näin, vaikka on itsekin tyttö. Sitä ajatusta en kai uskaltanut edes päästää mieleeni, että niin olen minäkin (Kasvaessani tajusin tämän ajattelun tarttuneen äärimmäisellä tavalla itseenikin. Esim. väkivaltaa tv:ssä nähdessä, jos se kohdistui naiseen, ei tuntunut miltään, miehiin kohdistuvat vääryydet taas saivat tipan linssiin. Onneksi tämä on tasoittunut aikuisiällä kun olen saanut käsitellä asiaa terapiassa.). Äiti myös kuritti minua kovemmin kuin veljeäni, kyllä sitä nahkavyötä on tullut ryömittyä pakoon usein. Isä jakeli tukkapöllyjä paljon, mutta tasaisesti meille molemmille.
Seksuaalisuus oli meillä täysi tabu. Kuukautissuojina käytin lähinnä vessapaperia siihen asti, kunnes muutin kotoa. Siteiden ostaminen oli jotain todella hävettävää. Rintaliivien samoin. Jollain kauppareissulla äiti vain marssi alusvaateosastoa kohti ja tuhahti, että kai sulle pitäis ne liivit ostaa. Minun olisi pitänyt nopeasti valita jotain (mitenhän 10-vuotias voisi tietää yhtään mitään rintaliiveistä, esim. oman kokonsa?), hämmennyin täysin enkä edes tajunnut mistä liiveistä äiti nyt yhtäkkiä puhui, ja kun en noin kymmenessä sekunnissa päässyt kärryille, äiti turhautui ja lähdettiin kaupasta ulos. Ostin sitten myöhemmin itse parit ihan liian isot jostain alekorista, niitä säilytin ja pesin salassa. Siteitä otin salaa äidiltä, hänkin piti omiaan piilossa vaatekaapissa. Jos paketti oli jo aika tyhjä, en uskaltanut ottaa kun ajattelin, että hän huomaa niiden vähentyneen. Käsittämätöntä, että murrosikäinen tyttö joutuu _äitinsä vuoksi_ teeskentelemään, ettei ole kuukautisia!
Murrosikäisenä luin jotain juttua paniikkihäiriöstä ja tajusin, että minulla on ollut muutamia paniikkikohtauksia. Rohkaistuin kysymään äidiltä, onko hänellä ollut ikinä paniikkihäiriön oireita ja hän ehti vastata "joo", sitten puhelin soi ja puhelun jälkeen äiti ei palannut jatkamaan keskustelua eikä asiasta puhuttu sen koommin.
Kun pääsin parikymppisenä au pairiksi USA:han, olin ylpeä itsestäni kunnes äiti totesi joskus kotiin soittaessani, että tuskin olisit sinne päässyt ilman enoasi. Kävi ilmi, että enoni oli samassa metsästysseurassa isäntäperheeni äidin isän kanssa, ja "siellä niiden saunailloissahan nää jutut sovitaan, ei kai ne sua muuten olis ottaneet". Onneksi nyt äitinä tajuan, että ei kukaan valitse lapsensa hoitajaa tuollaisin perustein vaan he todella pitivät minua pätevänä.
Au pair -vuosi sinänsä teki hyvää, mutta sieltä palattuani jouduin asumaan kesän vanhempieni luona, koska oma yksiöni oli luvattu vielä kesäksi alivuokralle. Se oli kesä suoraan helvetistä, sain jatkuvasti kuulla miten olen suuressa maailmassa ylpistynyt ja luulen nyt itsestäni liikoja. Kauppareissulle lähtiessä en olisi saanut laittaa (pitkää kesäistä) hametta päälle, koska äiti olisi joutunut "häpeämään silmät päästään". Siinäpä muuten fraasi, jota sai kuulla paljon jo lapsenakin. Aina jos oli äänekäs tai uskalsi ylipäänsä olla vapautunut jossain, tai ylpeä jsotain saavutuksestaan. On kai turha mainita, että ujous on hallitsevin luonteenpiirteeni edelleen. Sekä äiti että isoveli pilkkasivat toistuvasti puheääntäni, esim. kun jossain oli lomakkeeseen kirjoitettu nimeni väärin, se johtui varmasti siitä, että olin sanonut nimeni piipittäen. Vasta viimeisen viiden vuoden aikana olen lakannut vihaamasta ja häpeämästä ääntäni.
Jos jotain opin äidiltä, niin sen, että en ole henkilönä minkään arvoinen, vaan tehtävänäni on vain suorittaa. Koulussa keskiarvoni oli ysin luokkaa ja se ohitettiin olankohtautuksella. Ylipäänsä jos olen jostakin saavutuksestani kertonut äidille, on vastaus aina ollut "no tottakai onnistuit siinä", eli oletuksena on aina ollut että asiat kuuluukin suorittaa täydellisesti eikä niistä mitään kehuja tarvitse antaa, saati kannustusta. Jos joltain ulkopuoliselta sai joskus kehuja (esim. kuvaamatoidonopettajien mukaan olin aina taiteellisesti lahjakas), niin en osannut ottaa niitä vastaan vaan ajattelin, että nyt olen jotenkin huijannut nämä kehut itselleni ja kohta paljastuu asioiden oikea laita, eli se etten oikeasti osaa mitään. Näin on edelleen ja vielä yli kolmekymppisenä etsin esimerkiksi omaa alaani.
Isoäitinä äitini on etäinen. Meillä on välimatkaa parisataa kilometriä ja näemme ehkä 5-8 kertaa vuodessa. Aloite tulee aina minulta. Isä ja äiti ovat asumuserossa, mutta isä on yleensä pari päivää viikosta äidin luona. Sopivia kyläilyaikoja on vaikea löytää, koska äiti on paljon töissä (työmatkoineen arkisin n. 12 h poissa kotoa, joten silloin on mielestäni turha mennä kylään). Olen varma, että hän pystyisi järjestämään pari tuntia lyhyempiä työpäiviä jos olemme tulossa, mutta hän ei ole halunnut näin tehdä. Kun olen lapseni kanssa kahdestaan äidin kotona hänen ollessaan töissä, mieleni palaa aina lapsuuden iltapäiviin, jotka vietin katsellen ulos ikkunasta, milloin äiti tai isä tulee töistä. No, myöhään tulivat. Jos lapseni isä on mukana äidin kotona, nousee ihan erityinen kulissi pystyyn, erityisesti ruokapöydässä: tarjolla voi olla samalla aterialla kolmea-neljää eri lihaa, sitten perunat ja pastat ja salaatit ja mitkävielä, ei päätä ei häntää (äiti ei ole erityisen hyvä kokki, mutta kyllä minä hänen tekemäänsä ruokaa ihan tyytyväisenä syön ja saan vatsani täyteen), kunhan pöytä notkuu. Me olisimme toivoneet ihan tavallista ateriaa. Äiti itse syö pari haarukallista ja sitten alkaa se valitus, miten ihan kaikki on taas epäonnistunut, liha on kuivaa ja suolaista ja salaatti vetistä, älkää nyt vaan noita lihapullia ottako kun ne taas pääsivät palamaan, kyllä oli taas virhe tehdä kala uunissa eikä pannulla. Niin, äiti, olisit tehnyt sen tavallisen aterian, rauhassa ja kunnolla.
Sanomattakin on selvää, että meidän äiti on aina viettänyt jouluaaton keittiössä itkien, koska mitään ei voi tehdä etukäteen koska sitten se ei ole tuoretta, ja kaikkea mahdollista pitää olla pöydässä vaikkei niistä kukaan edes pidä, ja kukaan ei koskaan auta (kun et pyydä auttamaan) ja joulu on taas pilalla ja syömään päästään vasta iltayhdeksältä. Marttyyrin elämä on vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahin vaihe on, kun ottaa vanhempien paskan omaksi häpeäkseen. Häpesin pitkään mun kusipäisiä junttivanhempia ja siihen sekoittui sääliä heitä kohtaan, meidän perhettä kohtaan. Ajattelin, että oon itse sitä samaa paskaa, että muut niputtaa mut vanhempiini. Etten voi tehdä mitään, koska joskus paljastuu mun tausta.
Sitten tajusin miten muut ihmiset oikeasti asian näkevät. Mä olen heidän kollegansa ja ystävänsä, ihminen josta he tykkäävät tosi paljon. On IHAN SAMA mitä mun vanhemmat on. Itse asiassa mitä hirveämpiä ne on, sitä enemmän muut sanoo, että wau, mistä olet selvinnyt yksin!
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 07:50"]
Tekisipä joku opiskelija vaikka gradun tästä. "Tunnekylmien äitien tyttäret". Antaisin heti haastattelun.
Moni vaikuttaa pyrkivän siihen, että kierre katkeaa ja omat lapset kasvatetaan rakkaudella. Hatunnosto siitä teille! Tämä ketju antaa mulle voimaa ja toivoa, vertaistukea ja tunteen etten ole yksin. Kaikessa kamaluudessaankin. Noustaan äitiemme varjosta ja ollaan parempia ihmisiä, vaimoja ja ennen kaikkea äitejä.
[/quote]
Moni, vaan eivät kaikki. En tykkää lukea lehdestä (tai täältä) miten joku äiti/isä kertoo, miten elämä ei ole muuttunut lapsen myötä, mennään, tehdään, harrastetaan, matkustetaan kuten ennenkin. Lasta vahtii mummo tai kummi. Eihän elämistä tarvitse lopettaa lapsen myötä, mutta olisi kyllä syytä pysähtyä miettimään että miksi on sen lapsen hankkinut, jos ei ehdi/halua tms viettää sen kanssa yhtään aikaa. Joskus työ vie ympäri maailmaan tms, mutta harrastuksest ovat vapaaehtoisia. Moni tässä ketjussa olisi kaivannut lapsena vanhempiensa läsnäoloa.
Voin melkein pahoin kun luen juttuja unikoulusta. En ole perehtynyt mitä se on nykyään, mutta omien lapseni vauvaiässä vauva oli tarkoitus jättää sänkyyn iltaisin itkemään ja luottaa siihen että kyllä se itku loppuu kolmantena iltana. Kestin sitä itkua ensimmäisenä iltana muutaman minuutin, kunnes totesin ettei tässä ole mitään järkeä, vauva tarvitsee läheisyyttä ja lohtua. Vieläkö on niitä sairaalassa toteutettavia muutaman päivän unikoulujaksoja? Eli lapsi/vauva viedään sairaalaan käytöksen korjaukseen ja palautetaan vanhemmille kun on oppinut tavoille.
Suomalainen yhteiskunta vaatii lapsia itsenäistymään hyvin nuorena. On ihan normaalia että ekaluokkalainen on aamut ja iltapäivät yksin kotona. Sitä jopa odotetaan. Muistan kuinka itseäni pelotti aamuisin kotona, itkin, kun äiti lähti eikä äiti ymmärtänyt mikä minua nyt vaivaa, kaikki lapsethan ovat yksin kotona..
En ole uskovainen, mutta kun luin tuon jutun isoveljen tyttöystävästä, joka auttaa tyttöä salaa, ajattelin siunausta. Siunattuja kaikki, jotka auttavat niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat kylmiä!
Pitäisi enemmän puuttua tuolla kaupungillakin, kun törmää vaikka vaatekaupan sovarissa tai ravintolassa toisaalta epävarmoihin, säikkyihin tyttöihin, toisaalta ivallisiin äiteihin ja mummoihin. Ei se muuta tarvi kuin hyväksyvän katseen ja pari kannustavaa sanaa. Objektiivisen lauseen "lapselle/lapsenlapselle/nuorelle ei puhuta noin" tai pikku vastavittuilun "tyttöhän on upea, oletteko Te vähän kateellinen". Pieni signaali tytölle, että meitä on tössä maailmassa hyviä naisia, joiden puoleen voi kääntyä, jos oma äiti/mummo on ilkeä vajukki.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 10:21"]
Kysymys kaikille. Oletteko kertoneet puolisollenne kokemuksistanne? MIkä on ollut reaktio? Minulla tämä ketju avasi valtavan padon, enkä voinut olla puhumatta asiasta miehelleni. Itkin ja kerroin kaiken suorin sanoin pari iltaa sitten. Mies ei paljon kommentoinut. Hiukan yritti puolustella vanhempiani, että "eiväthän he ymmärtäneet, mitä tekivät". Mutta sen illan jälkeen mies ei ole kunnolla katsonut minua silmiin ja on ollut jotenkin välttelevä. Eilen kysyin, jäikö hänellä mun avautumisesta jotain vaivaamaan ja vastasi että "vaikka mitä!". Mutta enempää ei sitten halunnut puhua vaan meni nukkumaan. Mitä ajatella? Tuli mieleen, että mies näkee minut nyt jotenkin viallisena ja turhasta valittajana.
[/quote]
Minä olen seurustellut mieheni kanssa jo teini-ikäisestä lähtien, joten hän on saanut oosansa äidin käytöksestä. Ihmeen paljon se nuori miehenalku jaksoi sovitella minun ja äidin välejä, kunnes kerran hän sanoi, ettei enää jaksa. Ilman poikaystävääni en varmaan olisi enää elossa. Miestä ei hämmästytä mikään, mitä äiti tekee tai sanoo, mutta en enää hänelle lapsuusmuistoistani jauha.
Oma esikoiseni on aina ollut mummon kultamussukka. Pojan tultua täysi-ikäiseksi kerroin hänelle omasta lapsuudestani ja nuoruudestani eikä hän meinannut uskoa. Pojan ja mummon välit ovat vieläkin hyvät, mutta mummon rakkaus lapsenlapseenkin on ehdollista. Se loppuisi kuin seinään, jos poika vaikka päättäisi lopettaa opiskelut yliopistolla ja vaihtaa ammattikouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirveää, miten välillä minussa sekoittuvat marttyyri-huomiohuoraäitini ja hänen minuun istuttamansa pelko, että olen epäonnistunut ja se "paljastuu". Tuloksena outoa itseä vähättelevää selitys- ja tunnustuspuhetta. Vein eilen tuttavalle kukkia. Ojentaessani kimppua aloin yhtäkkiä pitää monologia, miten nämä on vain tällaisia, onpas jo ylikukkineita, eipä oo häävejä. Ihan kuin äidin henki olisi ottanut vallan. :/
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:46"]
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:13"]
No niin saatiinhan 90-lukukin mukaan
:D :D
Samaa aikaa se oli kaikki tyynni
;)
[/quote]
Sinusta kyllä huomaa, miten ikävästi 40-luvulla syntynyt äitisi on sinuun vaikuttanut. Olen pahoilla siitä, millainen sinusta tuli. :(
[/quote]
Joo minäkin olen pahoillani. Oikeesti.
70-luvun kasvatustyyli oli oma sarkansa, mitä tämä ketju käsittelee. Se ansaitsee paikkansa eikä sitä saa mitätöidä. Kyseessä ei ole mikään vähäpätöinen asia. Ottakaa tämäkin näkökulma huomioon.
:'(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 00:53"]
Nyt on takki vähän tyhjänä, kun luin putkeen koko keskustelun. Kiitos kaikille osallistujille - olen itkenyt niin ettei henki meinaa kulkea, kun samastun niin kovin ja olen niin surullinen siitä, että kukaan kokee tällaista.
Mun perheeni on siitä erilainen näistä esille nousseista, että meillä vuonna -27 syntynyt äidinäiti oli se tunnekylmä, sadistinen tyranni. Oma äitini (-54) taas on kummallinen sekoitus lannistumista, opittujen mallien sokeaa toistoa, kapinaa ja puolinaisia, masennuksen ja heikon itsetunnon sabotoimia yrityksiä päästä irti paskan kierteestä.
Hyvin sairas perhe ja muut ongelmat ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että olen itse kohta 30, mutta vasta lähes valmis kandi ja täysin vailla työkokemusta, kun lähes vuosikymmen on kulunut sairauslomalla. Pelkään kovasti, etten enää onnistu saavuttamaan suht normaalia elämää. Todella haikeana luin kaikkien äitien pohdintoja äitiydestään, sillä pelkään erityisesti, etten itse ehdi koskaan toipua tarpeeksi, jotta uskaltaisin yrittää saada kipeästi kaipaamiani lapsia.
Toivon tosiaan, että tämä aihe nousisi laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
[/quote]
Samoin, minäkin olen lukenut koko keskustelun ja tuntenut uupumusta ihan jo pelkästä lukemisesta. Olen 30-vuotias nainen, äitini s. -49, ja olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuneisuudesta koko elämäni. Nyt olen viimein valmistumassa yliopistosta, mikäli siis itsetuntoni kestää gradunteon.... hyvin usein iskee uskonpuute ja tunne siitä, etten kuitenkaan osaa enkä pysty, enhän minä ole koskaan mitään ollut, yliopistoonkin pääsin vahingossa....
Ylläolevassa kommentissasi kuvailit täydellisesti oman äitini: on hän selvästi yrittänyt päästä lapsuuden vääristyneistä malleistaan eroon ja olla hyvä äiti, mutta yritykseksi on jäänyt. Mistään läheisistä asioista en ole koskaan voinut keskustella äitini kanssa, masennuksestani kaikkein vähiten.
Suosittelen kaikille meille kohtalotovereille luettavaksi Saision "Elämänmenon". Kertoo hyvin, millaisessa ilmapiirissä vanhempamme ovat varttuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 12:26"]
Olen lämpimissä väleissä appivanhempieni kanssa. Oli aikamoista kun vanhempani tulivat käymään heidän luonaan. Isä oli pöydässä ihan punainen ja naamasta hikinen, kun kertoi niin maanisesti häpäisytarinoita lapsuudestani. Hän koki olevansa tähti, armoitettu viihdyttäjä. Äiti ulvoi naurusta ja komppaili. Appivanhemmat ja minun perhe syötiin rauhassa ja juteltiin normaalisti. Pöydän toisella puolella vanhempani eivät edes huomanneet tätä, vaan aina alkoi isällä uusi juttu ja äidillä nauru.
Kuvitelkaa tilanne. Me jutellaan siinä jotain "onkos aita jo maalattu?" "on se, portti vielä pitää viimeistellä". Meidän puheen päälle isä papattaa, minkä ehtii, jotain "mentii eläintarhaa ja täähä poras ku suihkulähde ku hää pelkäs jottai isoo eläint" ja äiti kirkuu vieressä isää palvoen "PELKÄS TYHMÄ ELÄINTÄ, OIKEEN PORAS SIINÄ".
Vanhempani uskovat aivan vilpittömästi, että kertomalla tarinoita, joissa olen "tyhmä" (koska esim. 2-vuotiaana itken pelosta eläintarhassa, kun näen pelottavan ison eläimen), he voittavat appivanhempani puolelleen. Vanhempieni fantasiassa appivanhemmat alkavat halveksia minua ja oma perheeni hylkää minut. Vanhempieni suurin toive on, että jään yksin. He aidosti uskovat, että lähipiirini jättää minut kuultuaan, miten pikkulapsena kerran itkin eläintarhassa.
[/quote]
Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia tuosta nolaamisesta! Meillä siis mies hoitaa ruuanlaiton ja kaupassakäynnin, minä hoidan oikeastaan kaiken muun kodinhoidon. Olin kutsunut mieheni vanhemmat ja omani meille syömään, äitini alkoi sitten julistamaan pöydässä kuinka "Matti" on ottanut itselleen laiskan muijan (tämä sananvalinta on siis tarkka lainaus äidiltäni) kun ei se ruokaa osaa tehdä. Appivanhemmat oli suunnilleen suu auki eivätkä osanneet sanoa oikeen mitään hämmennyksissään, minä olisin voinut vajota maan alle kun häpesin äitiäni. Anoppi aina kehuu kauniisti sisustettua kotiamme ja ihmettelee miten jaksan pitää paikat niin siistinä, äitini yleensä vain huomauttelee epäkohdista :( Tätä sattui parikin kertaa, eri tilanteissa. Lisäksi samoja minulle lapsuudessa sattuneita noloja juttuja kerrotaan vuodesta toiseen vieraiden seurassa, samantyyppisiä kuin tuo eläintarhajuttusi. Sanomattakin selvää, etten enää kutsu vanhempiani ja appivanhempia kotiimme samaan aikaan vierailulle.
Tästä ruuanlaitosta jaksaa muutenkin aina kuittailla, mm kyselemällä mitäs erikoista ruokaa aiot laittaa perheellesi sunnuntaina, ja taivastelemalla ihmisille kun en osaa tehdä ruokaa ja mies "joutuu" tekemään ruuat. Kun on niin laiskan muijan ottanut.
En tiedä enkä ymmärrä mikä tässä nolaamisessa ja vähättelyssä on äidilläni tavoitteena. Monien tässä ketjussa kirjoittaneiden äidit/vanhemmat näyttävät harrastavan tuota.
Helvetti että alko sieppaamaan kun tätäkin asiaa taas ajattelin.
Äidit ovat varastaneet elämämme. Siis nämä 30-40-luvulla syntyneet. He ovat purkaneet kaiken frustraationsa meihin tyttäriin joko näkyvänä piilovihana tai sitten passiivisaggressiivisena antamalla ''ikävien asioiden'' tapahtua joidenkin muiden kautta esim.
Tuttua tuo, että pojat on voitu valjastaa sisariensa kurittajiksi ( lue pahoinpitelijöiksi äitinsä puolesta ) ja äidit ovat pitäneet sitä ihan oikeutettuna. Ei mitenkään puututtu ja tämä yleensä siinä tilanteessa, mikäli isä puuttuu perheestä (joko kuoleman tai eron kautta). Äidit ja pojat ovat ikäänkuin liittoutuneet perheen tytärtä vastaan ja se jos mikä on loistava ase nujertaa sekä kilpailija ( perintö - huomio - äidin ''rakkaus'') että toinen nainen - nuori, lahjakas ja kaunis korvike väistyvälle ikääntyvälle naiselle.
Haluaisin myös, että tämä aihe nostetaan esiin ja ehkä jotkut julkisuuden naiset astuisivat esiin puhumaan näistä vaikeuksista. Jotenkin tuntuu, että tämä ikäluokka 60-70 + ikäiset naiset päästetään kuin koirat veräjästä, ilman että he joutuisivat julkisisestikin miettimään oman käytöksensä ja kasvatuksensa aiheuttamia vammoja kokonaiselle naissukupolvelle. Meitä vammautuneita emootiopuolella ja ehkä ihan fyysisestikin sairastuneita on niin paljon, että se on jo kansantaloudellinenkin menetys (nyt kun rahassa kuitenkin kaikkea mitataan) - joten olisi pelkästään asiallista tiedostaa tämän vamman olemassaolo maassamme ja tehdä siitä tietoinen aihe - niin, että kasvattaisimme lapsemme (mikäli niitä on kyennyt tuottamaan - nythän suuri osa ikäpolvemme naisista ovat joko sinkkuja tai ns. vapaaehtoisesti lapsettomia - tuskin sekään mikään ihan sattuma on.. että miksi näin) enemmän rakkaudellisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Ilman, että lapsien tarvitsee olla jotain supersuorittajia ja äitinsä minän jatkeita saadakseen edes OLLA OLEMASSA!
Muistan ainakin itse, että en voinut kuvitellakaan että lopettaisin jonkun monenmonista harrastuksistani, vaikka tunsin jo uupumusta.. sillä olin jatkuvassa menossa aamusta yöhön, oikeastaan tehden ympäripyöreitä TYÖPäiviä koulun lisäksi. Tunsin, että minusta tulisi TÄYSIN arvoton, mikäli en olisi KAIKESSA superhyvä ja monialainen. Äitini halveksi avoimesti ihmisiä, jotka eivät ''jotain olleet''. Ystäviäni, jotka eivät olleet keskiluokkaisista perheistä, olivat huonostikäyttäytyviä ja roskasakkia äitini mielestä. En voinut tuoda kotiin oikeastaan ketään ''ystävää'' ilman natsi-ilmapiiriä, läpäiseekö tarkastuksen vai ei. Veljelleni ihan erilainen kohtelu. Se onkin mielenkiintoista se täysin erilainen kohtelu.
Äitimme ovat kuin split personalities big time. Toinen lapsista tekee vain hyvää, ja toinen lapsista ei voi koskaan tehdä mitään oikein, vaikka toisi 10 todistuksen ja voittaisi Nobelin joka tieteenalalta. Aina on joku vielä parempi ehkä, joten äläpä sinä tyttö kuvittele mitään olevasi. Ja olisinhan minäkin voinut tehdä sitä sun tätä, jos.. (äidit katkeroituneita, koska ei ollut mahdollisuuksia niin paljon..?) ja tytär saa kantaa seuraukset. Tytär laitetaan harrastamaan KAIKKIA niitä lajeja, joita äitikin olisi halunnut harrastaa.. mutta ei voinut/viitsinyt tms. Täten tyttären harrastukset olivatkin äidin omia.. minä voisin olla tuo tytär, jos..
Ei ihme, että ei kannatushuutoja koskaan kuulunut. Teki mitä tahansa. Ne olivat kuitenkin äidiltä pois. Skitsofreeninen suhtautuminen. Teet niin tai näin, aina on väärinpäin. Tai ei huomattavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkoa ed.
Sairastuin syvään masennukseen, josta edelleen yritän toipua. En pysty ymmärtämään, mistä minulla riitti energiaa olla 24/7 liikkeessä ennen. Ja olin tosiaankin hyvin monialainen ihminen.
Nyt pelkkä olemassaolokin on päivittäin iso selviytyminen. Normaalit asiat tuntuvat aivan liian raskailta. Pelko ja painajaiset niskassa, kun ei jaksa suoriutua. Usko ja toivo, mistä sen saa kun oma ''perhe'' on systemaattisesti nujertanut. Vähätellyt, mitätöitynyt ja väkivaltaisesti nujertanut.
Tämä ketju on auttanut ainakin minua ymmärtämään, että en ole yksin asian kanssa. Äitien harjoittama nujertaminen on tässä maassa ilmeisen yleistä juurikin tyttäriä kohtaan ja kaipaisi selvästi vakavasti otettavaa tutkimusta. Ei mitään olankohautusta, että no tyttäret on tyttäriä ja äidit äitejä.. deal with it.
Äidiltäni tai muulta perheeltä ei mitään kontaktia masentumiseni jälkeen. Isän menetys nuorena traumaattinen. Ainut tukipylväs perheessä, joka piti puoliani ja näki minut tekemisen ohi. Menetys mursi minut kokonaan ja jäljelle jäi juurikin tämä äitiveli -akseli, joka on oikeastaan vain pyrkinyt nolaamaan/nujertamaan - väkivaltaisesti ''ojentamaan'' (ulospäin kulissit kunnossa - ja mistään ongelmista ei mainita - on vain olemassa toinen lapsista ja tämän glorifioitu elämä) minua.
Jos jompikumpi heistä kuolisi, tuskin tuntisin yhtään mitään. Tunteeni ovat oikeastaan täysin kuolleet, niin julmaa on ollut se manipulointi ja juonittelu, joka osaksi liittyy perinnön pimittämiseen ja vain itselle ja toiselle lapselle kaiken ohjailuun. Nämä asiat ovat niin mustia, että ei niitä oikeastaan halua edes käsitellä. Että oma perhe käyttäytyy kuin joku vihollisarmeija. Kunpa kukaan tytär ei koskaan menettäisi isäänsä tämän ollessa nuori. Siitä usein ''hell breaks loose'' ilmapiiri alkaa. Ja äitien todelliset tunteet (tai niiden puuttuminen) tyttäriään kohtaan tulee ilmi. Sabotoinnin halua omaa lastaan kohtaan on vaikea ymmärtää.
Mun 1974 syntynyttä siskoa äiti hakkasi ihan hulluna. Minua (1979) ei lyöty ikinä. Olin uhmakas, yritin puolustaa siskoa, 60-luvulla syntyneet veljet laitettiin pitämään minusta kiinni etten olisi päässyt siskon huoneeseen äitin mellastaessa siellä. Sairasta tosiaan.
Katkaisin välit äitiini n 20-vuotiaana. Siskoni tapaa äitiäni.
Minä en voi antaa anteeksi mitä näin ja kuulin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outoo toi väkivalta, mistä monet kirjoittaa täällä. Tarkoitan, miten monet pojat on olleet sisariensa kurittajina ihan äitiensä luvalla. Sairasta!11 Nämä äidit pitäis laittaa vastaamaan teoistaan niinkuin natsit aikanaan valtakunnan oikeudessa :(
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 13:51"]
Outoo toi väkivalta, mistä monet kirjoittaa täällä. Tarkoitan, miten monet pojat on olleet sisariensa kurittajina ihan äitiensä luvalla. Sairasta!11 Nämä äidit pitäis laittaa vastaamaan teoistaan niinkuin natsit aikanaan valtakunnan oikeudessa :(
[/quote]
Nurnbergissäkin kyllä kiistivät kaiken...
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 13:57"]
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 13:51"]
Outoo toi väkivalta, mistä monet kirjoittaa täällä. Tarkoitan, miten monet pojat on olleet sisariensa kurittajina ihan äitiensä luvalla. Sairasta!11 Nämä äidit pitäis laittaa vastaamaan teoistaan niinkuin natsit aikanaan valtakunnan oikeudessa :(
[/quote]
Nurnbergissäkin kyllä kiistivät kaiken...
[/quote]
Nurnbergissä sanovat, en nähnyt! Enkä varsinkaan kuullut. Huhupuhetta! Tyttären mustamaalaamisyrityksiä! Vaadin korvauksia väärien huhujen levittämisestä!
Mulla on ollut jo jonkin aikaa jonkinlainen natsiaiheisten elokuvien putki päällä.
Tiedän kiinnostuksen johtuvan oman elämänhistorian käsittelystä ja tukahdutetun vihan ja raivon purkamisesta.
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 12:42"]
Suosittelen kaikille meille kohtalotovereille luettavaksi Saision "Elämänmenon". Kertoo hyvin, millaisessa ilmapiirissä vanhempamme ovat varttuneet.
[/quote]
Kyllä! Tämä on hieno teos - ja siitä tehty tv-sarjakin on yksi parhaimpia suomalaisia sarjoja. Ritva Oksanen Eilana on briljantti. Mut nimenomaanhan tämä kertoo naisista, miten heitä on kasvatettu ja millaisessa ympäristössä.
Toinen yhtä hyvä teos on Lassi Sinkkosen Solveigin laulu.
Olisi niin paljon kirjoitettavaa tähän ketjuun, mutta kerronpa nyt yhdestä tilanteesta. Molemmat vanhempani ovat aina suhtautuneet todella oudosti tunteisiini. He eivät jotenkin kestäneet negatiivisia tunteitani. Minulla oli ensimmäinen poikaystävä 16-vuotiaana. Tuo poika ei ollut mitenkään kunnollinen, johtuen varmaankin siitä, että en itse osannut kasvatuksestani johtuen vaatia mitään, riitti, kun itse kelpasin jollekin.. Seurusteltuani parisen viikkoa tuon pojan kanssa, vanhempani muuttuivat jotenkin oudoiksi minua kohtaan; murjottivat, tiuskivat ja välttelivät seuraani. Tätä käytöstä jatkui yli viikon ajan, kunnes sitten itse hermostuin ja kysyin mikä vaivaa. Äitini oli juuri ottamassa jotakin jääkaapista, ja sähisi vihaisena sinne jääkaapin suuntaan: "Kannattais vähän kattoa millases seuras liikut. Kuule isäs oli nähnyt sen Pekan (se poikaystäväni) kulkevan tuolla kylillä jonkun toisen tytön kanssa käsi kädessä". Sitten äiti katsoi minua silmät vihasta leimuten. Ei tullut siis mieleenkään vaikka kertoa asiasta nätisti ja lohduttaa tai antaa ajan tehdä tehtävänsä teinien suhteelle. Vanhempieni mielestä oli varmaankin vain noloa, kun tyttären poikaystävä petti tätä. Tunteet oli muutenkin kielletty. Jos menetin malttini lapsena, minulle huudettiin aina: "Hillitte ittes!" ja myöhemmin, murrosiässä suuttuessani äitini katsoi minua kuin itse perkelettä, pyöritteli silmiään ja sanoi: "Ei tuolla tavalla saa menettää malttiaan".
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 10:21"]
Kysymys kaikille. Oletteko kertoneet puolisollenne kokemuksistanne? MIkä on ollut reaktio? Minulla tämä ketju avasi valtavan padon, enkä voinut olla puhumatta asiasta miehelleni. Itkin ja kerroin kaiken suorin sanoin pari iltaa sitten. Mies ei paljon kommentoinut. Hiukan yritti puolustella vanhempiani, että "eiväthän he ymmärtäneet, mitä tekivät". Mutta sen illan jälkeen mies ei ole kunnolla katsonut minua silmiin ja on ollut jotenkin välttelevä. Eilen kysyin, jäikö hänellä mun avautumisesta jotain vaivaamaan ja vastasi että "vaikka mitä!". Mutta enempää ei sitten halunnut puhua vaan meni nukkumaan. Mitä ajatella? Tuli mieleen, että mies näkee minut nyt jotenkin viallisena ja turhasta valittajana.
[/quote]
Mun mies on sanonut, ettei mun edes tarvitse kertoa, hän ja muu ulkomaailma kyllä näkevät, millaiset mun lapsuusperheen suhteet ovat ja mitä sosiopaatteja vanhempani ovat. Aluksi tapaamiset menivät niin, että vanhempani mielistelivät miestä ja haukkuivat mua ja sisaruksiani. Minä ja sisarukset ahdistuttiin, hävettiin, vanhemmat nautti meidän kiemurtelusta. Mutta mun mies vain vaikeni vanhempani hiljaisiksi. Katsoi heitä ylenkatsoen, huvittuneesti säälien, kuin moukkaa katsotaan. Vanhempani alkoivat vuorostaan mennä vaikeaksi. Mies myös toisti pari vanhempieni kertomaa stooria ikäänkuin kysymyksenä. Isän selitettyä, miten he pakottivat minut ja siskon tekemään erään asian, mies kylmän rauhallisesti kysyi, "Te siis käytitte pelkääviin pikkulapsiin fyysistä väkivaltaa?"
En usko, että miehesi näkee sinut viallisena tai turhasta valittajana. Vanhempasi kyllä, ehkä sinä itsekin, mutta tuskinpa miehesi, hänhän tuntee sinut oikeasti ja puhtaalta pöydältä. Voisit ehkä jatkaa asiasta puhumista näkökulmia vaihdellen: olet ilmeisesti kertonut siitä vasta a) muistona, nyt voisit kertoa, miten se b) on muovannut sun maailmankuvaasi niin, että haluat itse tehdä toisin ja c) rakastat miestäsi, koska hän on niin erilainen kuin kylmät vanhempasi, ja d) haluat kasvattaa lapset ihmisiksi, joilla on terve itsetunto. Mies saattoi nykymaailman tapaan ajatella, että sulla on edessä loppuromahdus, haluat eron ja tarvitset parisataa tonnia terapiaan. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan sä kerroit tuon jutun syistä a-d.
Miehellä saattaa myös olla samanlaisia kylmiä lapsuusmuistoja. Voi myös olla, että jos äitisi on älykäs, hän on joskus jo etukäteen supatellut miehellesi, että sinä saatat ehkä jonain päivänä tilittää "valheita". Sekin voi olla, että miehellesi äitiys on jotain myyttistä, jota ei saa arvostella. Jos susta tuntuu, että miehesi on tipankaan vertaa äitisi kaltainen... No, pidä puolesi. Arvosta itseäsi!