Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
ehkä feminismi ja vapaamielisyys nosti esiin just naisvihan. naisia tytöteltiin ja alistettiin seksuaaliksi objekteiksi ja härskeihin puheisiin. olihan se miehille uutta, että naiset ovat työmarkkinoilla lähes kaikki ja alkavat ottaa ''oikeuksia''. eli ehkä äitimme kokivat piilovihaa miestensä taholta myös, tehdessään uraa. eka sukupolvi, joka yritti olla äiti, uraäiti ja ehkä edustusvaimo yhtäaikaa. jossain kohtaa roolit sitten vaan lysähti ja vanhemmiten se katkeruus ja kitkeryys on tullut esiin. semmoinen tunne itsellä, kuin olisi elänyt jossain kulisseissa. ottanut osaa näytelmään. ja nyt näytelmä on ohi, eikä ole enää mitään sanottavaa. opetellut vuorosanat on jo nähty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 21:38"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 15:09"][quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 14:04"]
Mulla sama!
Äiti ei koskaan voinut sanoa rintaliivejä rintaliiveiksi: sanoi vasn , et ne sun jutut on kuivunut , käy hakee ne sieltä pois !
Koskaan ei puhuttu melkoista, pojista, seksistä, koskaan ei pussanut mua, eikä kertonut rakastavansa
[/quote]
Oisit sanonut nytkö jo, vastahan tämä härdelli alkaa ? Entäs sun kuivuneet jutut :D?
[/quote] näin me ollaan keskustelleet aina. Lapsena olin kysynyt aika usein , miksei kerro rakastavansa, sanoi , ettei ole tAPana, koska asia on itsestään selvä. Ollaan läheisiä , mutta ei puhuta intiimeistä jutuista koskaan.
[/quote]
Minä en edes ole ikinä uskaltanut kysyä rakastaako kukaan minua.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:42"]
" Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua."
Kamala ajatus, mutta traagisen totta. Mikä viha siellä taustalla onkaan. Sitä testamenttia odotellessa, jossa viimeinen vihanjulistus osoitetaan.
[/quote]
Hiljattain ainakin meillä asia meni niin että äitini testamenttasi omaisuutensa veljelleni. Jokin lakiosa siitä on kai minullekin tulossa mutta suoraan sanottuna ei kiinnosta tippaakaan!
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 00:59"]
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 13:42"]
" Äiti rakastaa ihmisiä, jotka ovat vahingoittaneet minua."
Kamala ajatus, mutta traagisen totta. Mikä viha siellä taustalla onkaan. Sitä testamenttia odotellessa, jossa viimeinen vihanjulistus osoitetaan.
[/quote]
Hiljattain ainakin meillä asia meni niin että äitini testamenttasi omaisuutensa veljelleni. Jokin lakiosa siitä on kai minullekin tulossa mutta suoraan sanottuna ei kiinnosta tippaakaan!
[/quote]
Voin kuvitella, että tämän ketjun tyyppiset äidit viimeiseksi kostaa testamentilla tyttärilleen. Veljethän ovat saaneet lyömäaseet siskojaan kohtaan tällaisissa perheissä jo varhain. Tuolla oli joku väkivaltaketju veljistä ja äidithän sen on mahdollistaneet. Poika laitetaan kurittamaan tytärtä, koska itse ei kehdata ihan niin suoraan toimia. Lopuksi omaisuus vielä pojan taskuun (ainakin meillä veli on uhonnut kaiken kuuluvan hänelle - on ottanutkin omin käsin oikeuksin omistuukseensa jo vaikka mitä ja ollut väkivaltainen) niin näin se menee isän kuollessa varhain.
En ole ollut yhteydessä äitiini moneen vuoteen.
muihin sisaruksiin ovat välit myös menneet, kun asuvat samalla suunnalla kuin äitini, niin ei ole tullut käytyä.
Anteeksi antanut? Katkera? Ehkä olen. Mutta suurin syy on se, etten voi olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä. En pysty edes puhumaan hänen kanssaan, oksentaisin jos olisi pakko tavata. Inhoni häntä kohtaan on niin voimakas. En voi kuvitella koskaan, että hän koskettaisi sormenpäällään edes lapsiani.
Ajatustapani on mennyt jo ihan sairaalloiseksi, en nimittäin halua edes perintöä, joka joskus tulee osalleni. Jos hän ottaisi yhteyttä minuun, voisin jopa maksaa hänelle, että jättäisi minut rauhaan. Luojan kiitos, hän ei ole ottanut. Kaikille, jotka ovat vanhemmistani kysyneet,olen kertonut, että äitini on kuollut.
Onhan tämä vaikuttanut elämääni, en voi sietää äitini ikäisiä ihmisiä. Varsinkin sellaiset ystävälliset saavat tunteeni ihan sekaisin. En osaa keskustella heidän kanssaan, eivätkä he tajua mistä se johtuu, pitävät minua kylmänä ihmisenä.
Lainattu, voisi olla oma kokemukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1974 ja äitini 1945. Kovin tuttua asiaa täällä. Meillä äidin tausta se, että hän oli erittäin köyhän maalaispirtin 11. lapsi. Oppinut häpeämään köyhyyttään ja peittelemään sitä. Itsetunto näistä syistä äärimmäisen huono, ja lapsesta asti jo opin että kaikki muut on "parempia ihmisiä" joiden edessä täytyy olla nöyrä ja hävetä. Muita 1940-luvun äideille ominaisia ilmiöitä:
- Miehensä ja poikansa palvominen, ja minun eli tyttären lyttääminen. Minä en ollut vielä kouluiässäkään, kun jo olin "vanha ämmä" jonka piti itse osata ja hoitaa sitä ja tätä. Veljeltä sellaista ei vaadittu vielä täysi-ikäisenäkään vaan sama äiti joka huusi minulle kun olin 4 huonosta pyykkien lajittelusta, kyseli 25-vuotiaalta opiskelijalta että tuothan sitten pyykit kotiin pestäväksi niin saat silitettynä takaisin...
- Tunteiden osoittamattomuus ja niistä puhumattomuus. Ihan pikkuvauvoille sai osoittaa tunteita, halata, suukotella. Mutta sylivauvaiän jälkeen ei enää. Sen jälkeen sai naureskelevia moitteita jos yritti esim. syliin tai huomiota. Itse täytyi pärjätä läpi kaikkien kokemustensa ja tunteidensa emotionaalisesti.
- Köyhyys ja pihiys. Isälläni oli ihan hyvä ammatti eikä ihan äärimmäiseen pihiyteen olisi ollut pakkoa, mutta köyhän lapsuuden haamut näkyivät sairaalloisena pihiytenä ja säästämisenä. Harmikseni asuin vielä alueella, jossa useimmat muut lapset oli varakkaista ja "nykyaikaisemmista" perheistä, ja sain pilkkaa esim. vaatteistani ja äidin itse leikkaamasta patapääkampauksesta. Ero minun ja noiden modernien välillä oli, että modernit olivat kaupunkilaisvanhempien lapsia, minä taas köyhien maalaistöllien kasvattien lapsi, vaikkakin isän työn takia kaupunkiin muutaneiden.
- Kun aloin tulla teini-ikään, ulkonäköäni äiti nokki jatkuvasti. Olet lihonut. Voi kamala kuinka voi nuorella ihmisellä olla noin keltaiset hampaat. Onpa sinulla kamalasti näppylöitäkin. Ei kyllä kukaan poika tuommoista kirveenjälkistä huoli. Vanhaksipiiaksi jää ja äidin murheiksi. Samalla äiti kehuskeli kuinka kaunis, hoikka ja suosittu oli itse nuorena, ja ihmetteli miten tyttärestä onkin tullut 'tuollainen'.
- Yksi juttu minkä luin muun kirjoituksista oli että myös meillä esim. koulunkäyntiä tai hampaiden harjaamista ei vanhemmat seuranneet mitenkään. Sai pärjätä miten pärjäsi, itse tulla toimeen. Koulun kanssa pärjäsin hyvin, mutta hampaita ei aina huvittanut harjata, ja niinpä ala-asteella oli reikiä joka vuosi. Veljelläni taas oli vaikeuksia sen koulun kanssa, ja kun opettaja puhui äidille tukiopetuksesta, äitini tuhahti että turhaa semmoinen, ei meidän suvussa ole lukupäätä ja hänkin on vain 4 vuoden kiertokoulun käynyt. Tästä veljestä tuli sittemmin fyysikko, mistä äiti on nyt kovasti ylpeä. Itsellänikin on akateeminen koulutus, mutta se ei ole äidistä mitään, tuurilla jotenkin onnistunut valmistumaan maisteriksi. Ja sitä paitsi naisen tärkein tehtävä eli miehen löytäminen ja lasten teko on jäänyt tekemättä eli olen kelvoton: halveksittava vanhapiika.
[quote author="Vierailija" time="15.07.2014 klo 22:38"]
Kauheaa lukea näitä. Oma äitini on syntynyt 50-luvulla eikä yhtään tuollainen kuin mitä tässä ketjussa on kuvattu. Olen aina tiennyt ja saanut kuulla olevani rakastettu. Ei epäilystäkään. On kehuttu ja kannustettu. Iloittu kun olen onnistunut jossain. Kuukautiset ovat olleet normaali asia. Seksiin suhtauduttu rennosti, vitsaillen jne. Ei ole ikinä haukuttu tai latistettu. En ole ihan tajunnutkaan, kuinka hyvän pohjan olen saanut elämälleni.
Toivon teille kaikille voimia ja valoa loppuelämään. Ei ketään saa noin kohdella, oli sitten äiti tai kuka vain.
[/quote]
Tuollaista äitiä minäkin kaipasin. Olet niin onnekas! Kiitos sanoistasi.
Kirjoittelin ketjuun muutama sivu sitten ja tuli mieleen, että oliko teillä muilla "varaäitiä"? Minulle suuri tuki ja turva oli ystäväni äiti kun olin teini-ikäinen. Hän oli kaikkea sitä mitä äidiltä toivoin ja piti minunkin tunteistani huolta. En ollut ystävälleni kateellinen tai katkera, vaan riemulla otin vastaan kaikki hänen äitinsä äidilliset neuvot ja nautin keskusteluistamme. Kaikesta pystyi puhumaan eikä hän koskaan tuominnut, halveksinut, nolannut tai naureskellut. Edelleen voin puhua hänelle kaikesta ja olemme yhteyksissä, vaikka elämä onkin heitellyt.
Entä te, joilla on omia lapsia? Oletteko tehneet kaikkenne, että olisitte täysin erilaisia? Itse ajattelen, että jos viimein saamme lapsen, teen varmasti kaiken ihan toisin. Entä onko teillä muillakin säilynyt mielessä kirkkaana jokainen epäoikeudenmukaisuus ja nöyryytys? Tarkoitan siis, että muistaa jo hyvin pienestä asti erittäin selvästi asioita? Normaaleissa perheissä kasvaneet ystäväni eivät muista omaa lapsuuttaan kuin pieninä välähdyksinä, itse muistan omani kuin eilispäivän ja aina tulee pintaan niitä nöyryyttäviä muistoja vuosien takaa ja tunne, että haluaisi viiltää vatsansa auki puukolla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika monessa viestissä on tullut esiin tuo polkka/pottatukan leikkaaminen, vaikka ette sitä itse olisi halunneet. Itse taas olisin tyttönä tahtonut pitkän tukkani leikattavan lyhyemmäksi, mutta se ei tullut kuuloonkaan ja tiedän, että näin on ollut monen muunkin kohdalla. Apua tukan hoidossa ja laittamisessa ei kuitenkaan (meillä) herunut, ihmettelin kun naapurissa ikäiseni tytön äiti aina hartaasti harjasi ja laittoi kaverini tukan näteillä nauhoilla kiinni. Sen kerran kun sain oman äitini kirrattua omaa tukkaani kampaamaan, niin kokemus oli niin kamala, etten toistamiseen enää pyytänyt. Kovakourainen reuhtominen, kiukkuiset otteet , (tahallinen?) raapiminen ja se kovaääninen nieleskely (jota muuten esiintyi melko usein) olivat selkeitä merkkejä siitä, ettei hän todellakaan lähellään minua sietänyt.
Kerran tätini heillä ollessani kampasi pitkään ja rauhallisesti hiuksiani niitä samalla kovasti kehuen. Oloni oli kuitenkin ensisijaisesti hämmentynyt ja vaivaantunut kuten muulloinkin , jos joku aikuinen olikin totutusta poikkeavasti ystävällinen ja avulias.
Ihana, kamala ketju!
Pakko avautua...
Kaikkea en ole lukenut, mutta tulen kyllä ajan kanssa lukemaan. Äitini oli köyhän maalaistorpan nuorin lapsi. Suuret haaveet, kouluttautui ja meni naimisiin. Perheestä haaveli ja sellaisen sai. Mutta ei sitten todellisuuden kanssa pärjännyt.
Isoveljeni sairastui pienenä vakavasti, johtuiko siitä vaiko sukupuolestaan niin hän oli aina Se lapsi. Minä, pari vuotta nuorempi, olin piikatyttö. Varhaisteini-iässä olin lastelinkka ja kasvattiäiti pienemmille sisaruksille, sekä pikkupiika jonka oletettiin huolehtivan siiovuksesta yms. Teininäkin hän minua tukisti kun löysi minut sängystäni koulupäivän jälkeen päiväunilta. Minulle ei ostettu teininä enää uusia alusvaatteita, rintsikoita tai terveyssiteitä. Äidin käytetyt alusvaatteet nyysin ja mutsin pampers-luokan terveyssiteitä käytin. Veljelle ostettiin mopo kun hän oli 15. Veljen koulusaavutuksia ja lukemisharrastusta kehuttiin, minun lukemiseni oli ajanhukkaa.
En muista saaneeni ainuttakaan rakkauden osoitusta äidiltäni. Mutta kun lukiosta päästessäni sain stipendin (yksi parhaista oppilaista) niin hän kyynelsilmin hehkutti kuinka ei koskaan ole ollut minusta niin ylpeä kuin nyt!
Äitini kuoli sittemmin syöpään. Hyvin harvakseltaan viitsin hänen luonaan vierailla, minulla ei vain ole juuri mitään lämpimiä tunteita häntä kohtaan. Sääliä ehkä, kun tiedän hänen taustansa ja historiansa traumaattisuuden. Vihaa en tunne, mutta katkeruutta kyllä.
Karua kyllä, mutta olen iloinen siitä että äitini kuoli ennenkuin tulin itse äidiksi. Muistot, tunteet ja monet asiaat ovat nyt aktivoituneet, enkä usko että olisin koskaan voinut niitä äitini kanssa käsitellä. Olenkin käynyt näitä läpi puolisoni ja ystävieni kanssa. Samoin veljieni kanssa olemme näistä puhuneet ja on selvinnyt, että rakkaudetta myös he jäivät vaille. Veljieni, ja isän, kanssa meillä on etäiset mutta lämpimät välit.
Kuten kuvaan sopii niin itse työskentelen hoitoalalla mielenterveyspuolella. Työssäni kohtaan traumatisoituneita ihmisiä, ja työssäni joudun reflektoimaan omaa traumataustaani. Vaikuttaa siltä, että kokemani olen onnistunut kääntämään työni generoivaksi voimaksi. Lasteni pyyteetön rakkaus, upea puolisoni ja mahtavat ystäväni ovat auttaneet minut yli äidistäni. Nyt aikuisena saan omasta kodistani sitä, mistä lapsena jäin vaille. Toki menneisyys kummittelee yhä, mutta pyrin aina nopeasti tarttumaan näihin luurankoihin ja dissekoimaan ne läpi läheisteni kanssa. Tuntuu toimivalta metodilta.
Tämä ketu on upea, kaikessa raadollisuudessaan.
Toivotan voimia ja rohkeutta teille kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on nostettu sota moneen kertaan syyksi, mutta mietin tällaista:
- Perheet olivat isoja ja äidit olivat vain osa lapsilaumaa eivätkä itse saaneet hellyyttä ja huomiota.
- Iso perhe aiheutti sen, että lapset kiusasivat toisiaan eivätkä vanhemmat ehtineet ja jaksaneet puuttua. Piti kehittää paksu nahka itselle ja oppia nälvimään muita, koska se oli ainoa toimintapa. Myöskään koulukiusaamiseen ei ennen vanhaa puututtu eli minkäänlaista mallia toisenlaisesta toiminnasta ei tullut.
- Työtä piti tehdä niin paljon, että se katkeroitti, vaikka äidit eivät sitä myönnä vaan pitävät yllä työjuhtakulttuuria omassa aikuisuudessaankin.
Nuo syyt on voineet kasvattaa nämä äidit niin tunnekylmiksi, että he eivät kykene tiedostamaan omaa toimintaansa eivätkä näkemään sitä lämpimän, empatiakykyisen ja tasapainoisen ihmisen silmin.
Tämä ketju on koskettavinta mitä millään keskustelupalstalla on ikinä ollut. Omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset olen tietoisesti yrittänyt unohtaa, nyt nämä tarinat nostivat mieleeni niin paljon kipeitä muistoja, en edes pysty kertomaan kaikista.
Olen itse syntynyt 60-luvun alussa, äitini 40-luvulla. Äitini oli 17 kun synnyin, ja tärkein opetus jonkä hän on minulle antanut, on että älä tee lapsia nuorena koska ne pilaavat elämäsi. Siis minä olen pilannut äitini ja isäni elämän! Tämän sain kuulla jo alle kouluikäisenä.
Kaikenlainen pilkkaaminen, nimittely, arvostelu, vähättely ja haukkuminen on ollut ihan normaalia. Kahdeksan vuotta nuorempi pikkuveljeni sai myös kiusata ja haukkua minua vapaasti. Enkä tietenkään saanut puolustautua, koska "olet niin paljon isompi". Murrosiässä olin ihan kauhea, ryyppäsin, valehtelin, hengailin epämääräisissä porukoissa ja vaikka mitä. Mutta sain edes hyväksyntää joltakin ja olla osa jengiä. Koulua sain käydä vain peruskoulun verran, enempää en tarvinnut "koska olet tyttö". Minut pakotettiin menemään töihin ja osallistumaan perheen kuluihin.
Kaikki elämäni valinnat ovat äitini mielestä olleet vääriä; asunto, ammatti, harrastukset, puoliso, ystävät. Nykyään en kerro äidilleni juuri mitään elämästäni. Soittelen kerran viikossa ja jutellaan niitä näitä. Jos olen kertonut jostain hankinnoistani tai lomamatkoista, vastauksena on ollut pelkkää tuhahtelua. Äitini on ollut ihan hyvä mummo lapsilleni silloin kun he olivat pieniä. Nykyisin hekin ovat "epäonnistuneita".
Nyt vasta, yli 50-vuotiaana, olen ymmärtänyt ettei äitini käytös ole minun syytäni. Vaikka olisin miljonääri-miss universum-nobelisti, niin sekään ei riittäisi hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 20:33"]
Täällä on nostettu sota moneen kertaan syyksi, mutta mietin tällaista:
- Perheet olivat isoja ja äidit olivat vain osa lapsilaumaa eivätkä itse saaneet hellyyttä ja huomiota.
- Iso perhe aiheutti sen, että lapset kiusasivat toisiaan eivätkä vanhemmat ehtineet ja jaksaneet puuttua. Piti kehittää paksu nahka itselle ja oppia nälvimään muita, koska se oli ainoa toimintapa. Myöskään koulukiusaamiseen ei ennen vanhaa puututtu eli minkäänlaista mallia toisenlaisesta toiminnasta ei tullut.
- Työtä piti tehdä niin paljon, että se katkeroitti, vaikka äidit eivät sitä myönnä vaan pitävät yllä työjuhtakulttuuria omassa aikuisuudessaankin.
Nuo syyt on voineet kasvattaa nämä äidit niin tunnekylmiksi, että he eivät kykene tiedostamaan omaa toimintaansa eivätkä näkemään sitä lämpimän, empatiakykyisen ja tasapainoisen ihmisen silmin.
[/quote]
Meillä oli vaan kaksi lasta. äidillä oli nk.vanhapiikasisaruksia, jotka auttoivat tosi paljon, itse asiassa erittäin paljon. Naapuri auttoi, isä teki poikkeuksellisen paljon kotitöitä. Ympärillä oli sukulaisia ja heidän lapsia, joiden kanssa leikkiä aamusta iltaan. Äiti ei ollut edes töissä eikä meillä ollut maataloa eli esim. lehmiä hoidettavina. Tarkemmin kun ajattelee niin eihän se tehnyt juuri mitään.
Laura Kolben kirjoitus
"Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa"
- koti asuntona ja perhe tunneyksikkönä
http://laurakolbe.net/sivut2004/Suomalainen%20ja%20eurooppalainen%20koti.htm
Tämä kohta:
"Kun naistyövoimalla oli kysyntää, tuki 1970-luvun valtiollistettu tasa-arvoideologia tätä suuntausta ja kannusti naisten itsenäistymistä. Naisen feministinen "vapauttaminen" alkoi perheestä. Lapsia hoivaavasta ja kotia hoitavasta äiti-naisesta tuli taantumuksen symboli, joka oli repäistävä irti naisellisuuden porvarillisista harhoista, erilaisuuteen pakotetusta sukupuoliroolista ja alistavasta kotityöstä. "Kotirouvuus" edusti vanhan, "kapitalistisen" yhteiskunnan sortoa, patriarkaatin ylivoimaa. Valtiofeminismi näkyi useissa avioliittolakiuudistusta, naisten asemaa ja lasten päivähoitoa pohtineissa komiteamietinnöistä ja lakiuudistuksissa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 8o-luvun alussa ja äitini 55. Todella moni ap:n manitsemista jutuista pitää paikkansa. 90-luvulla syntynyt siskoni ei tiedä näitä ongelmista mitään ja isosiskoani onkohdeltu melekin identtisesti ap:n kanssa, kun on syntynyt 70-luvulla. Itse olen saannut kesk9immäisenä keskimääräistä kohtelua.
Siteisiin ja rintaliiviiehin ja alushousihin ei saannut rahaa, ne olisi aina pitänyt saada jostain havemmalla, koulussa kiusattiin kun alushoust olivat pikkusiskolta lainatut tai rikki ala-ylä asteella.. Silti rahaa saatoi tulla kailliisiin harrastuksiin kuten ratsastusleirille ja pikkusiskolla oli kymminiä barbeja.
Kun todistuksen keskiarvo oli lukuaineissa yli 8 hän epäili ja selitieli että olen varmaan jotenkin vammainen kun ei parempi ole. Aina piti olla siivomassa, pyykkäämässä, lukemassa tai vahtimassa pikkusiskoa. kesätöitä piti saada, ja niistä piti maksaa kaikki edell kuvatut perustarvikkeet ja lukioiässä ruuatkin kotiin minulle ja pikkusiskolle kun ei talousrahaa ikinä ollut kummallakaan. Mikään muu kuin koulu ei ikinä ollut tärkeää, ja jos numero oli seiskan tuntumassa päntättiin vaikka koko viikonloppu ennen koetta.
En uskalla kertoa elämäni valoisista asiaoista äidilleni kovin usein hän muttuu helposti kateelliseksi.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 19:19"]
Ruma olen. No, tästä on kai ollut se hyöty, että en ole uskonut yhtään poikaa tai miestä, joka on sanonut kauniiksi. Peilistä katsoo aina vain ruma nainen, vaikka aika usein olen puolueettomilta tahoilta saanut patistelua malliksi. Niin naisilta kuin miehiltä, tutuilta ja tuntemattomilta. Mutta kun on rumaksi aina sanottu äidin toimesta, niin ei sitä muuksi muuteta.
[/quote]
Mulla aivan sama juttu. Äidin mielestä olen ollut ruma, joten en ole uskonut jos joku muu on ulkonäköäni kehunut. Kaverit ja poikaystävät ovat joskus kauniiksi sanoneet, mutta ei se ole mulle paljoakaan merkinnyt - ainoa jonka suusta olen kaivannut kuulevani, että olen kaunis, on äitini.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 20:41"]
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 20:33"]
Täällä on nostettu sota moneen kertaan syyksi, mutta mietin tällaista:
- Perheet olivat isoja ja äidit olivat vain osa lapsilaumaa eivätkä itse saaneet hellyyttä ja huomiota.
- Iso perhe aiheutti sen, että lapset kiusasivat toisiaan eivätkä vanhemmat ehtineet ja jaksaneet puuttua. Piti kehittää paksu nahka itselle ja oppia nälvimään muita, koska se oli ainoa toimintapa. Myöskään koulukiusaamiseen ei ennen vanhaa puututtu eli minkäänlaista mallia toisenlaisesta toiminnasta ei tullut.
- Työtä piti tehdä niin paljon, että se katkeroitti, vaikka äidit eivät sitä myönnä vaan pitävät yllä työjuhtakulttuuria omassa aikuisuudessaankin.
Nuo syyt on voineet kasvattaa nämä äidit niin tunnekylmiksi, että he eivät kykene tiedostamaan omaa toimintaansa eivätkä näkemään sitä lämpimän, empatiakykyisen ja tasapainoisen ihmisen silmin.
[/quote]
Meillä oli vaan kaksi lasta. äidillä oli nk.vanhapiikasisaruksia, jotka auttoivat tosi paljon, itse asiassa erittäin paljon. Naapuri auttoi, isä teki poikkeuksellisen paljon kotitöitä. Ympärillä oli sukulaisia ja heidän lapsia, joiden kanssa leikkiä aamusta iltaan. Äiti ei ollut edes töissä eikä meillä ollut maataloa eli esim. lehmiä hoidettavina. Tarkemmin kun ajattelee niin eihän se tehnyt juuri mitään.
[/quote]
Sama homma meillä, äiti oli kotiäiti (tai -rouva) vuoteen -85, minä synnyin -70. Ei hän kotonaankaan hommia joutunut paiskimaan, heillä oli keittäjä ja seuraneiti koko hänen elämänsä ajan. Mummulla oli vanha palkollinen seuranaan vielä-90 luvulla, kunnes tämä kuoli vanhuuttaan ja mummu jäi yksin.
isosiskoni aina kateellinen, luulee minun saanneen liivit ja siteet ja muut, oikeasti meni omista viikkorahoista, ja vain harvoin niitä ostettiin, muutaman vuoden välein, ja rintakokoni muutti nopeaan.
Kuopuksena joutui äidin tempauksia todistamaan liiaksikin. Jos, jo aikuistuneet lapset lähtivät lomille ja jättivät luotettavalle kukkinekastelijalle eli äidille avaimet niin sinnehän mentiin tonkimaan ja päivittelemään, oliko siitiä vai ei. Toinen sisko antoi äidille kotinsa avaimen vara-avaimeksi ja sillähän mentiin sisälle kuin kotiin. Äiti penkoi laskupinonkin. Heidän nuoruudessaan heitä "stalkattiin" mm. menemällä paikallisen discon parkkipaikalle kyyläämään. Kun vielä asuivat kotona niin pengottiin tavarat, päiväkirjat yms. .
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 00:20"]
Maaseudulla naisviha ja inho naisellisuutta kohtaan ilmeni jopa kissoihin suhtautumisen kautta. Kyllä, luit oikein. Aika paljonhan ne navetta- ja kotikissat liikkuivat ihan vapaina ja leikkaamattomina ennen ja lisääntyivät villisti. Narttukissoista puhuttiin rumasti, kun niistä olisi sitten vaivaa, kun tekevät poikia ja niitä pitää hävittää. Ikäänkuin kollikissoilla ei olisi ollut osuutta asiassa...
[/quote]
Kyllä! Ei tätä voi kaupunkilaiselle edes selittää, niin sairasta tuo oli vielä nuoruudessani 1980-luvulla. Kaupungeissa jo juppikulttuuri, mutta meillä maalla tuo keskiaika.