Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulle avatunut esim. tämän ketjun perusteella, tai onko täällä muita, jotka pohtii että äiti/ihminen on vaaraksi lapsilleen tai muille läheisilleen? En välitä mistään yleisistä mm. narsistien tukiryhmistä -narsismitietous on.
Eli jos pyytää tukea, se on huono juttu? Mutta jos tukee muita tällä kokemuksella, niin se on ollut varsin hyvä juttu.
Jatkan, olen ketjussa kuten yksi teistä, mutta hahmotan että ketjussa on meitä, jotka ovat rajummin kokeneet aihealueen. Ketjussa kerrotaan paljon omista kokemuksista, ja tavallan se tuki on vain sitten vain ne omat kertomukset. Olen kannustanut ja tukenut kommenteissa, tuntien vastaavat tilanteet. Kokemustilanteet. Jos katsotte koko ketjua, niin huomanette ettei kommunikaatiota ole niin ollut, on vaan peukutuksia, sekin on suomalaisuudessa täällä vahva tuki, itsekin siinä mukana. Kaikkien arvokkaiden kokemusten myötä, ehkä voidaaan oikeasti myös ratkoa, miten me päästäisiin irti, tai selvittäisiin näistä kokemuksista. Se olisi yksi päämäärä, toisaalta voi olla erittäin tärkeä päämäärä vain päästä purkamaan ajatuksia, patoutumia, tuskaa, tunteita mitä onkin, yhtä tärkeätä. Tuli vaan syvä hiljaisuus, ja alapeukkua, kun vaan lyhyesti käsittääkseni paljon ymmärtäneiltä pyysin tukea. Mitä tein väärin? Apua :)
Pitäiskö tähän heittää taas yksi jotain sairaista storeista, mitä kotona ollut, jotta te heräätte?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa katsoa YouTubesta videoita hakusanoilla "emotionally immature parents". Omat 50-luvulla (itse s. 1980) syntyneet vanhempani sopivat niiden kuvaukseen täydellisesti. Kun ei osata käsitellä omia tunteita, läikkyy kaikki negatiivinen lasten niskaan. Ikinä ei ole riittävän hyvä, vaan aina on jotain kritisoitavaa. Emotionaalisesti epäkypsä vanhempi on mielestään aina oikeassa, ei pyydä anteeksi ja jättää lastensa tunteet huomiotta.
Eikös tuo ole myös narsistin määritelmä? Kuulostaa ainakin siltä. Tunteiltaan epäkypsä on ehkä vähän vähättelevä termi narsistille minusta.
Jos minä on jäänyt kehittymättömäksi ja henkilö on epäkypsä, ehkä silloin on muitakin (haitallisia) selviämiskeinoja kuin epäterve narsismi? Esimerkiksi toinen vanhempi on läheisriippuvainen ja heikko eikä puolusta lasta pomottavaa narsistia vastaan.
Tunnistan isän läheisriippuvaiseksi, joka hakkasi meitä lapsia äidin käskystä. Isä oli aikaisemmin meistä välittävä, meidän kanssa touhottova ja rakastava. Äitimme selkeä narsisti, persoonallisuushäiriöinen, joka ei kestänyt isän rakkautta ja välittämistä lapsia kohtaan. Isä oli aina vahva isä aluksi, mutta muuttui oudosti lapsista etäiseksi äidin suputuksien myötä. Äiti oli kateellinen, ei tykännyt että isä viihtyi lastensa kanssa. Isä alkoi hakkaamaan hiljaista tyttöä äidin käskystä, kaikki olivat hiljaa, nuoremmat sisaruksetkin, poistuivat paikalta ja olivat varmaan taas tyytyväisiä ette heitä hakattu. Äiti taustalla se sama paskamainen ivamainen hymy naamalla, näyttäen ettei hän halua musta, tytöstä, tulevan koskaan kilpailijaa itselleen, epäkypsän ja tyhmän isän silmien edessä. Muiden sisarusten elämää oli ilman fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa.
Tämä on Hercule Poirot ketju.
Vierailija kirjoitti:
Onko tällä palstalla miehiä ollenkaan? Uskaltaisiko joku avautua omasta lapsuudesta/ nuoruudesta rehellisesti? En millään voi uskoa että vain tytöt/ naiset kasvatettiin näin.
Onhan täällä.
Äitini kanssa olen kahdestaan kasvanut, isää näin harvakseltaan. Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla, minä 70-luvun puolivälin tienoilla.
Äiti ankara, tunnekylmä, kateellinen, mustavalkoinen ja kaikki pelotti häntä. Jumiutunut vanhoihin uskomuksiin/kaavoihin kangistunut, ennakkoluuloinen, katkera, perfektionisti, työ oli kaikki kaikessa (ja viimeiseen saakka sinne mentiin).
Isästä ei paljoa sanottavaa, en ollut paljon tekemisissä. Jälkeenpäin ihan hyväkin näin, kohtelee naisia aliarvostavasti ja tämä olisi sitten periytynyt minulle.
Äitini mielestä muiden lomareissut ym olivat turhia ja yleensäkin muiden rahankäytön arvostelu oli oikeutettua. Näkee salaliittoja vähän joka puolella. Julisti minulle naisen olevan aina kaikessa parempi.
Mistään ongelmista ei voinut puhua, ei edes kun joutui sairaalaan leikkaukseen - totesi minulle olevansa muutaman päivän jossain. Tämä nyt jälkeenpäin selvisikin mutta ei voinut silloin siitäkään puhua. Saati nyt vanhempana kun hänellä iästä johtuvia vaivoja.
Minulla ei ollut mitään seksuaalikasvatusta tai valistusta. Ei kehuja tai henkistä tukea elämisessa tai ongelmissa, enemmänkin minua vähäteltiin/mitätöitiin jos jotain vaikeuksistani sanoin.
Kun jatkokoulutuksessani meni hyvin, niin rahallisesti kuitenkin tuki sitä. Emme käyneet juurikaan missään tai minua opetettu käyttäytymään tilanteissa. Olen tottunut tekemään kaiken itse.
Nuoruusvuodet olivat vaikeita kun ei ollut kokemusta muualla liikkumisesta tai yleensäkään sosiaalisista tilanteista.
Jotain hyvääkin - sain olla vapaasti missä vain ja miten kauan vain. Tuki harrastustani isolla rahalla ja josta tuli minulle ammatti.
Nykyään pidän vähän yhteyttä, hän on äärimmäisen negatiivinen - en jaksa kuunnella sitä muiden arvostelua ja haukkumista. Minua ei ole kuitenkaan haukkunut tai arvostellut.
Perintönä näistä sain jännitykset, ahdistukset ja paniikkihäiriön. Annoin aikanaan yhden oppaan näistä hänelle, ei ole mitenkään asiaan reagoinut. Lapsena minulla oli useimmiten maha kipeä pelosta/jännittämisestä. Sitä tutkittiin mutta ei osattu yhdistää olosuhteisiin.
Terapiassa tätä vyyhteä on nyt parin viimevuoden aikana avattu ja otan useimmiten kierroksia kun jälleen tiedostan mitä sontaa olen oppinut kotoa ja miten se käytöksessäni näkyy. Toivon olevani täysin eri planeetalta omalle lapselleni.
Vanhempani eivät pystyneet puhumaan mistään seksiin liittyvästä. Minulle tehtiin ennen murrosikää leikkaus, jonka kerrottiin olleen umpisuolileikkaus. Vasta lapsettomuushoidoissa, kun vanhat asiakirjat sairaalasta otettiin esille paljastui, että operaatio oli koskenut lisääntymiselimiä, jotka olivat epämuodostuneet ja niiden korjausleikkaus ei ollut onnistunut 100%. En ole puhunut asiasta vanhemmilleni, ehkä he luulevat etten tiedä tai sitten he uskovat, että kyse oli umpisuolesta, koska heidän estoinen ajattelu blokkaa muut vaihtoehdot. Taustalla uskovaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2508 jatkaa vielä, läheisyys, toisen tukeminen ja tunteiden näyttäminen on minulle ollut eriskummallista. Omissa naissuhteissani tämä on näkynyt negatiivisesti kun koen olevani jonkinmoinen takertuja ja miellyttämisenhaluinen.
Tämä juttu valita puolisoksi äidin kaltainen hahmo, piti hyvin paikkaansa. Ex-puolisossani on samankaltaisia piirteitä, vaikkei nyt lähimaillakaan niin paha ollut.
Nyt olen tarkoituksellisesti katsellut puhuvia, lämpimiä, tukevia ja hyväksyviä naisia ja todennut huomattavan mukavaa olla tällaisten kanssa.
Kammottavia juttuja tässä ketjussa, ja kuitenkin tai juuri siksi, ketju on ollut minulle suureksi avuksi ja lohduksi. Äitini syntyi -49, minä -70. En pysty tänne kertomaan kotona näkemistäni ja kokemistani asioista, osa on ollut jopa aivan perverssejä juttuja. Haluaisin purkaa kaiken jollekin terapeutille mutta en kerta kaikkiaan kehtaa. En, vaikka minä en ole mitään väärin tehnyt. Ulkokultaisempaa ja kaksinaamaisempaa ihmistä kuin äitini maa tuskin päällään kantaa, eikä ole ikinä kantanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2508, mulla kanssa sama, vatsavaivoja ja kipuja yms yms joita tutkittiin ja juoksutettiin lääkärissä mutta kukaan ei koskaan älynnyt selvittää oisko ollut jotain muuta kuin fyysistä vaivaa. Jälkeenpäin ihan selvää että johtui huonosta ilmapiiristä kotona.
Olen itse syntynyt 80-luvun alussa mutta äiti on syntynyt itse -51. Tunnistin aika monesta jutusta meidän äidin ja hänen tavan kasvattaa tai hoitaa asioita. Onneksi olen ollut sitten kuitenkin suht vahvaluontoinen ihminen että olen selvinnyt tuosta ilman mielenterveysongelmia. Isä oli alkoholisti joka lähti perheestä kun olin pieni. Eli hän ei ollut mukana kovinkaan paljoa.
Meillä naureskeltiin minulle läpi lapsuuden ja nuoruuden ja on kutsuttu huoraksi. Miten 16v hiljaista kilttiä tyttöä kukaan voi kutsua huoraksi? Rahallista tukea tuli aina jos se oli äidin mieleen ja rahaa käytettiin myös kiristämiseen. Vaatteet piti ostaa aina äidin hyväksyttämänä. Edelleen hän pyytää että lähdetään ostoksille mutta vaatii että rahat käytetään hänen valitsemiin vaatteisiin. Jos en suostu hankkimaan hänen suosittelemaa vaatetta (omilla rahoilla) hän suuttuu. Ei käydä enää siis yhdessä ostoksilla.
Kaikki valinnat mitä olen elämässä tehnyt on olleet hänen mielestään väärin tai aivan sairaita päätöksiä. Hän omasta mielestä vain ohjastaa minua ja minun isoveljeä oikeanlaiseen elämään. Näistä huonoista päätöksistä on piinattu puhelimella yötä myöten ja uhkailtu että soitetaan poliisit takomaan järkeä päähäni (työpaikan vaihtaminen parempaan tai muutto uuteen kotiin).
Seksin harrastaminen muuta kuin 1 ihmisen kanssa koko elämän aikana on todella tuomittavaa. Myös yhteen muuttaminen poikaystävän kanssa "susiparina" oli pöyristyttävää ja hän vieläkin kantaa tästä minulle kaunaa. Olisi kuulemma lupa pitänyt kysyä ensin :D ja mennä naimisiin. Olin tuolloin 22v. Hän ei ole edes mitenkään erityisen uskonnollinen joka selittäisi tätä.
Kaikki mitä minä suustani päästän on joko väärin tai naivia. Kun olen ottanut viimeiset 5 vuotta reilusti etäisyyttä on hänelle selkeästi tullut hätä että kuka häntä passaa kun on vanha. Hän yrittää halata ja mielistelee ja kehuu niin että näkyy kilometrin päähän että se ei ole aitoa vaan keino yrittää mielistellä minua. Melkein samaan lauseeseen sitten kuitenkin tuomitsee ja vähättelee :D.
Ainoa mikä on auttanut on se että pitää tietyn etäisyyden. Voin käydä kahvilla hänen kanssaan mutta keskustelu on hyvin pinnallista ja kun hän yrittää provosoida ja saada minusta revittyä jonkun reaktion aikaan niin hymyilen ja vaihdan aihetta. Tapaamme myös ainoastaan julkisilla paikoilla niin hän ei kehtaa vouhottaa ihan niin paljon. Mulla oli lapsuudessa myös läheiset välit yhden ystävän vanhempiin jotka olivat normaaleja. Heidän kauttaan opin että mikä on normaalia ja siellä myös huolehdittiin vähän salaa minusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
No helppo uhota jos et ole lapsena hakattu. Jos tekisin noin niin se isäni hakkaisi mut sinipunaiseksi enkä kävelisi viikkoon. Se pystyy siihen yhä, ja tekee sen, jos joku käy häntä vastaan. Isää pitää vieläkin pelätä kuset housussa.
T. Se aikuisena tulkpöllytetty
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt -70 luvun puolessa välissä, vanhemmat erosi kun oli 6v ja isä teki itsarin kun olin 8v. Tästä ei koskaan puhuttu, siunaustilaisuudessa käytiin ja sen jälkeen ei asiasta koskaan puhuttu. Kaikki yhteys sen puolen isovanhempiin katkaistiin ja heistä puhuttiin vaan pahaa Katson omaa saman ikäistä tytärtäni, enkä voi käsittää miten yksin mut jätettiin sen asian kanssa. Noin 40v alkoi ahdistus kasvaa ja aloin selvittelemään taustaani, tilasin isän kuolintodistuksen koska olin kuvitellut esim tekotavan koko elämäni erilaiseksi. Tämän jälkeen aloin vihdoin näkemään itseni syyttömänä lapsena jota on henkisesti pahoinpidelty ja hyväksi käytetty ( en nyt viittaa tähän isän kuolemaan , vaan kaikkeen muuhun, niin paljoon määrään asioista joista täälläkin on puhuttu). Netistä ulkomaisilta palstoilta löysin vertaistuen ja narsismiin osuu paljon. Yksi hieno asia tässä selvittelyssä on ollut se että vapauduin täysin elämään haittaavasta fobiasta, en tiedä mikä aivojen solmu piti kauhua yllä ja vasta lapsuuden käsittelyllä vapauduin siitäkin. Kiitos kaikille ketkä olette jakaneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
No helppo uhota jos et ole lapsena hakattu. Jos tekisin noin niin se isäni hakkaisi mut sinipunaiseksi enkä kävelisi viikkoon. Se pystyy siihen yhä, ja tekee sen, jos joku käy häntä vastaan. Isää pitää vieläkin pelätä kuset housussa.
T. Se aikuisena tulkpöllytetty
Tee rikosilmoitus, ei ketään saa pahoinpidellä. Tukkapölly on pahoinpitely. Lakkaa nöyristelemästä tuota sikaa. Mä oikeasdti huutaisin ja en menidi edes noihin juhliin. Katko kaikki välit. Kirjoita kirje ja kerro että jos vielä nousee käsi, joudut äijä linnaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kammottavia juttuja tässä ketjussa, ja kuitenkin tai juuri siksi, ketju on ollut minulle suureksi avuksi ja lohduksi. Äitini syntyi -49, minä -70. En pysty tänne kertomaan kotona näkemistäni ja kokemistani asioista, osa on ollut jopa aivan perverssejä juttuja. Haluaisin purkaa kaiken jollekin terapeutille mutta en kerta kaikkiaan kehtaa. En, vaikka minä en ole mitään väärin tehnyt. Ulkokultaisempaa ja kaksinaamaisempaa ihmistä kuin äitini maa tuskin päällään kantaa, eikä ole ikinä kantanut.
Oletko kokeillut kirjoittaa asiat kirjeeseen äidillesi? Antaa kaiken vaan tulla ulos sensuroimatta. Lopuksi voit vaikka polttaa sen kirjeen.
Suosittelen kokeilemaan. Auttoi itselläni siihen pahimpaan rinnanpuristukseen, mikä tuntui aina omaa lapsuutta ajatellessa. Mulla ei synkanny lainkaan psykologin kanssa, jäi entistä syyllisempi ja ahdistuneempi olo niiden käyntien jälkeen. Uudelleen en ole uskaltanut terapiaa kokeillakaan.
Joillakin tämä henkinen tuska ja vaikeat perhesuhteet näkyy fyysisesti. Minulla ainakin jatkuvasti vatsavaivoja ihan pienestä aikuiseksi asti ja myös sänkyyn pissaaminen öisin ( yökastelu) oli tavallista melkein teiniksi asti. Mun siskolla oli ihan sama juttu, joskus joutui lähtemään koulusta kesken pois, kun pissat housuissa myös päivällä. Mutta siis kukaan ei koulussakaan kysellyt mitään ja kotona syyllistettiin tästäkin asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyödyllinen ketju, toisten perheiden kärjistyneistä tilanteista näkee selvemmin, mitä omassa historiassa on tapahtunut, vaikka vanhemmat ovat olleet ”hyviä” ihmisiä. Sellaisten asioiden tekemättä jättäminen, joita lapsi kasvuunsa tarvitsisi, voi myös estää kehityksen, googlatkaa ”childhood emotional neglect”.
Jos on mukava, moderni perhe, mutta taustalla kuitenkin tässä ketjussa kuvattua kasvatusta ja keskeneräisyyttä, epäkypsyyttä, voi olla jopa haitallisempaa kuin selvä väärinkäyttö. Pitää esittää muille, että on kaikki hyvin eikä itsekään pysty havaitsemaan, missä kohtaa väärinkäyttö tapahtuu.
Väärinkäyttö voi olla vaikka pientä vinoilua toisten seurassa, varmistetaan ettei toinen ala seurassa luulla itsestään liikoja vaan itse saa loistaa sosiaalisena perhosena. Ei fyysistä läheisyyttä, pitää valppaana seurailla vanhemman mielialoja ettei se sietämätön kaikesta valittaminen ala, jatkuva tarkkailu ja kontrolli.
Olennaisia elämässä tarvittavia taitoja, varsinkin sosiaalisia taitoja, jätetään opettamatta, ja näin lapsesta saadaan ikuinen ”peräkamarin lapsi”. Vaikka asuisi erillään, ei pysty itsenäiseen elämään ja jää vanhemman apuriksi, ikuisesti äidin helmoihin toivomaan että tulisi vihdoin nähdyksi.
Terapian kautta tästä voi löytyä tie kasvuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
No helppo uhota jos et ole lapsena hakattu. Jos tekisin noin niin se isäni hakkaisi mut sinipunaiseksi enkä kävelisi viikkoon. Se pystyy siihen yhä, ja tekee sen, jos joku käy häntä vastaan. Isää pitää vieläkin pelätä kuset housussa.
T. Se aikuisena tulkpöllytetty
Sitä suuremmalla syyllä sinun täytyy nousta isääsi vastaan. Ei hän saa kohdistaa sinuun väkivaltaa, ja sen uhka pitää sut varuillasi lopun ikääsi ellet tee asialle totaalista stoppia. Älä anna isäsi hallita sua ja kohdistaa suhun minkäänlaista vallankäyttöä. Olet aikuinen, sun ei tarvitse tuollaista sietää.
Edelleen suosittelen sen kohtauksen järjestämistä vaikka niissä sukujuhlissa. Kaikki näkevät silloin, että mikä isäsi on, ja häpeä siirtyy häneen EIKÄ sinuun. Eikä hän voi mitään tehdä muiden läsnäollessa. Uhkaa poliisilla jos tarpeen.
Vierailija kirjoitti:
Onko teidän muiden äidit yllättäneet positiivisesti mummoina?
Minua jotenkin hämmentää miten hankala, vähättelevä ja ailahtelevinen äitini on nyt tyttärilleni oikein hyvä mummo. Minua edelleen vähätellään ja lytätään, kaikkien mielipiteideni yli kävellään ja ulkonäköä arvostellaan, mutta samaan aikaan kehuu lapsia ja näiden taitoa ja ulkonäköä. Tunnetaidot ei toki äidilläni ole vieläkään mitkään mahtavat, mutta lapsiin hänellä on selvästi tosi lämmin suhde ja lapsilla on hänen kanssaan hyvä olla.
Vaikka olen lasteni puolesta iloinen niin kyllähän se välillä herättää melkein kateutta, että miksi minä en lapsena saanut tätä samaa huomiota, lämpöä ja positiivisuutta. Miksi minä jouduin kestämään mykkäkoulut ja raivarit, kun selvästi äitini muuhunkin pystyy. Miksi minä en vieläkään saa kehuja ja tunnustusta oikein mistään ( no, hyvää ruokaa
kuulemma laitan) , mutta esimerkiksi tyttärien kauniita hiuksia jaksaa aina kehua. Kaipaan edelleenkin tosi paljon sitä, että äidilleni olisin hyvä ja riittävä.
Ei ole yllättänyt. Veljenlapset on paljon parempia kuin minun lapseni. Asuvat maalla, minä taas kaupungissa. Mun lapsista ei tule mitään, päätyvät katuojaan juoppottelemaan. En osaa kasvattaa tms. Näin on todettu ihan kasvotusten niin että lapsetkin oli paikalla kuulemassa. Lapsia ei kehuta koskaan. Jos minä kehun niin aina on veljenlapset tehneet jotain paremmin. Anoppi ja appi sitten kehuu, heille siinä ei ole mitään ongelmaa. Eivätkä usko lasten päätyvän katuojaan. Kannustavat ja rakastavat lapsenlapsiaan. Jostan syystä ollaankin heidän kanssaan tekemisissä paljon enemmän kuin äitini kanssa.
Todellisuudessa mun lapset osaa käyttäytyä, pärjäävät koulussa, eikä ole ongelmia. Veljenlapset on kutosen oppilaita, joita jatko-opiskelut ei kiinnosta jne. Alkoholiakin nuo on kokeilleet kauan ennen mun lapsia. Nytkin veljenlapsista kaksi vanhinta, ammattikoulun jo käynyttä, makaavat kotona tekemättä mitään. Työnteko ei kiinnosta ja vanhemmat elättää. Mun lapset opiskelee ja käyvät kesätöissä. Siitä huolimatta mun lapset ei elämässään tule pärjäämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
No helppo uhota jos et ole lapsena hakattu. Jos tekisin noin niin se isäni hakkaisi mut sinipunaiseksi enkä kävelisi viikkoon. Se pystyy siihen yhä, ja tekee sen, jos joku käy häntä vastaan. Isää pitää vieläkin pelätä kuset housussa.
T. Se aikuisena tulkpöllytettyTee rikosilmoitus, ei ketään saa pahoinpidellä. Tukkapölly on pahoinpitely. Lakkaa nöyristelemästä tuota sikaa. Mä oikeasdti huutaisin ja en menidi edes noihin juhliin. Katko kaikki välit. Kirjoita kirje ja kerro että jos vielä nousee käsi, joudut äijä linnaan.
Et nyt ymmärrä. Mikään poliisi ei ehdi paikalle kun pahoinpitely alkaa. Se tapahtuu sekunnin sadaosassa kun narskulla kilahtaa. Mikään linnalla uhkailu ei pysäytä jo alkanutta liskoaivojen starttaamaa raivokasta ja alkukantaista pahoinpitelyä. Jälkikäteen muussiksi pieksettynä voi toki tehdä rikosilmoituksen mutta tapahtuma tapahtui jo.
Huomaan ettet ole narsistin hakkaama lapsi.
En kerkeä/jaksa kirjoittaa tähän lapsuudessa kokemaani, mutta voin sanoa, että löydän itseni teidän kokemuksistanne, niistä kamalimmistakin.
Minulla oli lapsena paljon poissaolokohtauksia ja jälkeenpäin olen ymmärtänyt että ne olivat dissosiaatiota. Äidille valitin "näköhäiriöistä" ja ihme kyllä hän passitti minut silmälääkärille. Muistan vain että tutkimusten jälkeen selvästi tuskastunut lääkäri totesi että "paras mennä seuraavaksi psykiatrille". Tuntui lapsena pahalta tuo, ja nyt aikuisena tuntuu pahalta, että ko. lääkäri näki minun oireilevan jotain, muttei tehnyt asian eteen mitään. No se oli 80-90-luvun taitetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
No helppo uhota jos et ole lapsena hakattu. Jos tekisin noin niin se isäni hakkaisi mut sinipunaiseksi enkä kävelisi viikkoon. Se pystyy siihen yhä, ja tekee sen, jos joku käy häntä vastaan. Isää pitää vieläkin pelätä kuset housussa.
T. Se aikuisena tulkpöllytettyTee rikosilmoitus, ei ketään saa pahoinpidellä. Tukkapölly on pahoinpitely. Lakkaa nöyristelemästä tuota sikaa. Mä oikeasdti huutaisin ja en menidi edes noihin juhliin. Katko kaikki välit. Kirjoita kirje ja kerro että jos vielä nousee käsi, joudut äijä linnaan.
Et nyt ymmärrä. Mikään poliisi ei ehdi paikalle kun pahoinpitely alkaa. Se tapahtuu sekunnin sadaosassa kun narskulla kilahtaa. Mikään linnalla uhkailu ei pysäytä jo alkanutta liskoaivojen starttaamaa raivokasta ja alkukantaista pahoinpitelyä. Jälkikäteen muussiksi pieksettynä voi toki tehdä rikosilmoituksen mutta tapahtuma tapahtui jo.
Huomaan ettet ole narsistin hakkaama lapsi.
Tuollainen hirviöhän on turvallisuusriski. Ei tuollaisen kanssa voi olla edes etäisissä väleissä. Parasta olisi tehdä se sillekin selväksi.
Niin kauan kun joku häntä pelkää, hän on niskan päällä. Hylättynä ei enää olekaan.
Jatkan, olen ketjussa kuten yksi teistä, mutta hahmotan että ketjussa on meitä, jotka ovat rajummin kokeneet aihealueen. Ketjussa kerrotaan paljon omista kokemuksista, ja tavallan se tuki on vain sitten vain ne omat kertomukset. Olen kannustanut ja tukenut kommenteissa, tuntien vastaavat tilanteet. Kokemustilanteet. Jos katsotte koko ketjua, niin huomanette ettei kommunikaatiota ole niin ollut, on vaan peukutuksia, sekin on suomalaisuudessa täällä vahva tuki, itsekin siinä mukana. Kaikkien arvokkaiden kokemusten myötä, ehkä voidaaan oikeasti myös ratkoa, miten me päästäisiin irti, tai selvittäisiin näistä kokemuksista. Se olisi yksi päämäärä, toisaalta voi olla erittäin tärkeä päämäärä vain päästä purkamaan ajatuksia, patoutumia, tuskaa, tunteita mitä onkin, yhtä tärkeätä. Tuli vaan syvä hiljaisuus, ja alapeukkua, kun vaan lyhyesti käsittääkseni paljon ymmärtäneiltä pyysin tukea. Mitä tein väärin? Apua :)