Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kiitos tästä ketjusta! Minulle suuri tuki ja henkireikä; -70, äiti -44. Tuttuja asioita tässä ketjussa, mutta elinikäinen syyttely ja nöyryytys saavat ne omassa päässä tuntumaan oikeutetuilta ja omalta syyltä. Kun lukee muiden kuvauksia, tajuaa, ettei vanhemman käytös tällaista kuulu olla.
Olin kympin tyttö, äiti ehdotti, että menisin karjakouluun. Emme edes asuneet maalla. Työkavereiden ja tuttujen lasten saavutuksista hän puhui taukoamatta. Oli sitten tyyliin kananmunan keittäminen. Minä sain vain haukkuja tai vähättelyä lliittyen kouluun, ulkonäköön, ihan kaikkeen. Äitini vakuutteli koko teini-iän, etten saisi miestä. Tätieni mielestä olin suloinen tyttö, äitini mielestä olin ruma. Jotenkin sitä uskoo eniten äitiään.
Synttäri- ja joululahjat oivat tyyliin peittoja tai tyynyjä. Tai talvitakki äidin valitsema minulle kaksi numeroa liian suuri. Äidin koko siis. Marisi kun en pitänyt ja uhriutui sitten itse pitämään.
Jos menimme kylään, vei niin paljon tuliaisia kaikille, että oli oikeasti noloa. Ei kukaan vie kassillisia tuliaisia. Ja pyyteli anteeksi, että tultiin koko porukalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta! Minulle suuri tuki ja henkireikä; -70, äiti -44. Tuttuja asioita tässä ketjussa, mutta elinikäinen syyttely ja nöyryytys saavat ne omassa päässä tuntumaan oikeutetuilta ja omalta syyltä. Kun lukee muiden kuvauksia, tajuaa, ettei vanhemman käytös tällaista kuulu olla.
Olin kympin tyttö, äiti ehdotti, että menisin karjakouluun. Emme edes asuneet maalla. Työkavereiden ja tuttujen lasten saavutuksista hän puhui taukoamatta. Oli sitten tyyliin kananmunan keittäminen. Minä sain vain haukkuja tai vähättelyä lliittyen kouluun, ulkonäköön, ihan kaikkeen. Äitini vakuutteli koko teini-iän, etten saisi miestä. Tätieni mielestä olin suloinen tyttö, äitini mielestä olin ruma. Jotenkin sitä uskoo eniten äitiään.
Synttäri- ja joululahjat oivat tyyliin peittoja tai tyynyjä. Tai talvitakki äidin valitsema minulle kaksi numeroa liian suuri. Äidin koko siis. Marisi kun en pitänyt ja uhriutui sitten itse pitämään.
Jos menimme kylään, vei niin paljon tuliaisia kaikille, että oli oikeasti noloa. Ei kukaan vie kassillisia tuliaisia. Ja pyyteli anteeksi, että tultiin koko porukalla.
Tähän liittyi myös hassu ristiriita.
Olin kiltti kympin tyttö, hyvä urheilussa, hyvä kaikissa harrastuksissa, toin palkintoja ja pokaaleja ja kokeista kymppejä. Silti mua vaan haukuttiin ja sätittiin miten typerä olen ja miten tuollaisesta typeryksestä ei voi tulla mitään.
Ne MUIDEN lapset oli hienot ja niitä kehuttiin. Naapurin lapset ja sukulaisten lapset, työkaverien lapset ja mun luokkakaverit, miitö kehuttiin, niistä puhuttiin kehuen (”mirkun tyttökin voitti voimistelukilpailun!” ”Erkin tyttö se on niin hyvä koulussa, ottaisit mallia”).
Samaan aikaan siis minä sain parempia numeroita ja suorituksia mutta niistä vaan haukuttiin.
No, koska olin supersuorittaja pääsin 9,5 keskiarvolla lukioon, kirjoitin L:n paperit ja lukion päättökeskiarvolla 9,4 lähdin yliopistoon.
Vanhemmille hirveä raivo ja hätä tästä, ei saa mennä yliopistoon, sieltä ei mitään oikeita taitoja saa. Mua oikeasti uhkailtiin ja kiristettiin etten lähtisi yliopistoon, sillä vanhempien mielestä emäntäkoulu oli ainoa oikea paikka tällaiselle surkimukselle.
No, pääsin yliopistoon ja muutin opiskelukaupunkiin - vanhemmar suutuspäissään käytännössä hylkäsivät minut ja lopettivat yhteydenpidon.
Nykyään olen 40v ja uralla menestynyt korkeassa positiossa. Vanhemmat kertoilee sukulaisille että olen sihteeri :) muutama pöllämystynyt sukulainen ollut sukujuhlissa kun kerroin oikean työpaikkani.
Huomaatteko, 70-luvun äidin lapsi ei koskaan kelpaa vaikka mitä tekisi. Vaikka saisin nobelpalkinnon olen aina surkimus ja typerys vanhemmille. Ja vaikka ne kehui mitä kaikkea MUIDEN lapset saavutti ja itse saavutti vielä enemmän, eivät he sitä noteeranneet. Ja lopulta eivät edes halunneet että oma lapsi kouluttautuisi pitkälle. Ei saa lapsi menestyä ”liikaa” ettei uhkaa vanhempien asemaa. Hehän ovat tietenkin aina ”parempia” kuin se oma typerys lapsi.
Monella on juuri tätä ilmiötä ollut.
Tuo oman lapsen vähättely ja samalla muiden lasten kehuminen (vaikka se oma olisi selkeästi muita parempikin) taisi olla narsistin perusväline itsetunnon murskaamiseen. Jokainen vanhempi kyllä varmasti näkee sen sydäntäsärkevän pettymyksen katseen lapsensa silmissä, kun ensin haukkuu oman lapsen loistosuorituksen pohjamutiin, ja samassa lauseessa sitten kehuu työkaverin lapsen keskinkertaisen suorituksen maasta taivaisiin. Tuo teko on vanhemmalta ihan tietoista satuttamista.
Äidilläni on ihmeellinen tapa vastaanottaa lahjoja. Ostin hänelle 70-vuotislahjaksi timanttikorvikset. Annoin ne, hän kiitti ja avasi rasian ja tutki niitä, sanoi ”sinullehan nämä sitten jää”. Mitä tuokin nyt sitten tarkoitti, viittasi kai että olin itseäni varten ne valinnut, tai jotain. Sellainen olo siitä ainakin jäi. Vastaavia on ennenkin ollut. Myös lahjojen annon yhteydessa aina sanoi kun olin lapsi/teini ”älä sitten taas vähään aikaan pyydä mitään”.
Myönteisen palautteen, kannustuksen ja hyväksynnän puute- se tuntuu edelleen ja sen koen mitätöintinä ja vähättelynä. Teini-iässä ja edelleen on tungetteleva ja takertuva.
Äiti 1945, minä 1975. Äiti terveydenhoitaja, meitä 4 lasta, minä ainut tytär. Minä lääkäri ja ainut akateeminen. Äiti itki ja murehti, kun pääsin lääkikseen, valitsin liian raskaan alan mielestään. Edelleen Surkuttelee ja säälii puolisoani ja lapsiani, kun on näin työorientoitunut vaimo. Pojistaan olisi toivonut lääkäreitä. Loukkaantui, kun valmistumisen jälkeen en muuttanut kotipaikkakunnalle. Pojilleen jakaa omaisuuttaan, ostanut autoja, kodinkoneita, maksanut isoja siivuja asuntolainoja, koska veljillä matalampi palkka kuin minulla ja sanoo ”antavansa tasoitusta”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
No helppo uhota jos et ole lapsena hakattu. Jos tekisin noin niin se isäni hakkaisi mut sinipunaiseksi enkä kävelisi viikkoon. Se pystyy siihen yhä, ja tekee sen, jos joku käy häntä vastaan. Isää pitää vieläkin pelätä kuset housussa.
T. Se aikuisena tulkpöllytettyTee rikosilmoitus, ei ketään saa pahoinpidellä. Tukkapölly on pahoinpitely. Lakkaa nöyristelemästä tuota sikaa. Mä oikeasdti huutaisin ja en menidi edes noihin juhliin. Katko kaikki välit. Kirjoita kirje ja kerro että jos vielä nousee käsi, joudut äijä linnaan.
Et nyt ymmärrä. Mikään poliisi ei ehdi paikalle kun pahoinpitely alkaa. Se tapahtuu sekunnin sadaosassa kun narskulla kilahtaa. Mikään linnalla uhkailu ei pysäytä jo alkanutta liskoaivojen starttaamaa raivokasta ja alkukantaista pahoinpitelyä. Jälkikäteen muussiksi pieksettynä voi toki tehdä rikosilmoituksen mutta tapahtuma tapahtui jo.
Huomaan ettet ole narsistin hakkaama lapsi.Tuollainen hirviöhän on turvallisuusriski. Ei tuollaisen kanssa voi olla edes etäisissä väleissä. Parasta olisi tehdä se sillekin selväksi.
Niin kauan kun joku häntä pelkää, hän on niskan päällä. Hylättynä ei enää olekaan.
Ohis mutta ei hylkääminen ole narsistille kurjaa tai ikävää. Narsisti alkaa sit kos-taa etäältä. On lukemattomia keinoja uhkailla kaukaa, välikäsien kautta, paskaylläreitä tehden, juoruja levitellen, ja voi vaikka tilata kuorma-autolastin hevonpaskaa inhokkilapsen pihaan. Sanoisin että monenlaiset temput on jo nähty.
T. Välirikossa narsistiin, häiriköinti vain kiihtyi
No sitten kostaa. Häiriköinti voi olla poliisiasia. Vaikka narsku itse ei käsitä, on hyvä että läheiset näkevät kuka tässä on se hullu.
Toivottavasti se, jota läpsäytettiin suvun nähden 32 veenä, ei anna narsisti-isälleen enää yhtään siimaa.
Minulla on 40-luvun äiti+olen syntynyt 70-luvulla.
Joitain asioita tunnistin, mutta olen ajatellut jokaisen olevan oman aikakautensa "tulos".
Minulla on ollut suuri onni saada äiti, joka on läheisin ystäväni+tärkein tukijani. Enemmän minusta löytyy oikeastaan vikoja, joten oon kattonu äitini viat täysi sormieni läpi . On tukenut kaikissa vaikeissa elämäntilanteissa, joten en jaksa edes miettiä sitä että oli estynyt kasarilla teiniasioissani. Äitini on sanalla sanoen upea ihminen.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauhea äiti. Oma äitini syntynyt 1938 ja on vaikea ihminen, tungetteleva besserwisser ja munkaan vaatteisiin ei panostettu suuria summia teininä, mutta todella mun eläminen maksettiin ja ielä opiskeluja tuettiin mahdollisuuksien mukaan. Itse olen syntynyt 1975. ei kuulu ikäluokkaan tuollainen ilkeys ja taloudellinej ja henkinen, vaikkei fyysinen, heitteille jättö.
Todella kerrottiin kaikki kenkoista ja ostettiin mun puolesta siteet aluksi kun en kehdannut ja todellakin maksettiin aina kun kotona asuin ja aina tyliin vieläkin kun itsellä lapsia, kysytään, tarvinko rahaa, itsellä pätkätöitä ja hajanainen ura, vaikka korkea koulutus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta! Minulle suuri tuki ja henkireikä; -70, äiti -44. Tuttuja asioita tässä ketjussa, mutta elinikäinen syyttely ja nöyryytys saavat ne omassa päässä tuntumaan oikeutetuilta ja omalta syyltä. Kun lukee muiden kuvauksia, tajuaa, ettei vanhemman käytös tällaista kuulu olla.
Olin kympin tyttö, äiti ehdotti, että menisin karjakouluun. Emme edes asuneet maalla. Työkavereiden ja tuttujen lasten saavutuksista hän puhui taukoamatta. Oli sitten tyyliin kananmunan keittäminen. Minä sain vain haukkuja tai vähättelyä lliittyen kouluun, ulkonäköön, ihan kaikkeen. Äitini vakuutteli koko teini-iän, etten saisi miestä. Tätieni mielestä olin suloinen tyttö, äitini mielestä olin ruma. Jotenkin sitä uskoo eniten äitiään.
Synttäri- ja joululahjat oivat tyyliin peittoja tai tyynyjä. Tai talvitakki äidin valitsema minulle kaksi numeroa liian suuri. Äidin koko siis. Marisi kun en pitänyt ja uhriutui sitten itse pitämään.
Jos menimme kylään, vei niin paljon tuliaisia kaikille, että oli oikeasti noloa. Ei kukaan vie kassillisia tuliaisia. Ja pyyteli anteeksi, että tultiin koko porukalla.
Tähän liittyi myös hassu ristiriita.
Olin kiltti kympin tyttö, hyvä urheilussa, hyvä kaikissa harrastuksissa, toin palkintoja ja pokaaleja ja kokeista kymppejä. Silti mua vaan haukuttiin ja sätittiin miten typerä olen ja miten tuollaisesta typeryksestä ei voi tulla mitään.
Ne MUIDEN lapset oli hienot ja niitä kehuttiin. Naapurin lapset ja sukulaisten lapset, työkaverien lapset ja mun luokkakaverit, miitö kehuttiin, niistä puhuttiin kehuen (”mirkun tyttökin voitti voimistelukilpailun!” ”Erkin tyttö se on niin hyvä koulussa, ottaisit mallia”).
Samaan aikaan siis minä sain parempia numeroita ja suorituksia mutta niistä vaan haukuttiin.No, koska olin supersuorittaja pääsin 9,5 keskiarvolla lukioon, kirjoitin L:n paperit ja lukion päättökeskiarvolla 9,4 lähdin yliopistoon.
Vanhemmille hirveä raivo ja hätä tästä, ei saa mennä yliopistoon, sieltä ei mitään oikeita taitoja saa. Mua oikeasti uhkailtiin ja kiristettiin etten lähtisi yliopistoon, sillä vanhempien mielestä emäntäkoulu oli ainoa oikea paikka tällaiselle surkimukselle.No, pääsin yliopistoon ja muutin opiskelukaupunkiin - vanhemmar suutuspäissään käytännössä hylkäsivät minut ja lopettivat yhteydenpidon.
Nykyään olen 40v ja uralla menestynyt korkeassa positiossa. Vanhemmat kertoilee sukulaisille että olen sihteeri :) muutama pöllämystynyt sukulainen ollut sukujuhlissa kun kerroin oikean työpaikkani.Huomaatteko, 70-luvun äidin lapsi ei koskaan kelpaa vaikka mitä tekisi. Vaikka saisin nobelpalkinnon olen aina surkimus ja typerys vanhemmille. Ja vaikka ne kehui mitä kaikkea MUIDEN lapset saavutti ja itse saavutti vielä enemmän, eivät he sitä noteeranneet. Ja lopulta eivät edes halunneet että oma lapsi kouluttautuisi pitkälle. Ei saa lapsi menestyä ”liikaa” ettei uhkaa vanhempien asemaa. Hehän ovat tietenkin aina ”parempia” kuin se oma typerys lapsi.
Monella on juuri tätä ilmiötä ollut.
Minun äitini oli ja on juuri tällainen. Huoh... Koko lapsuus oli täynnä tätä käsittämätöntä lyttäämistä. Olen oman alani tohtori ja toimin todella haastavassa asiantuntijatehtävässä. Minun työtäni vähättelee rankasti, osittain tietämättömyyttään ja varmasti osittain ihan tahallaan.
Kun aikanaan erehdyin kertomaan äidille, että olen hakenut tohtorikoulutettavaksi, hän tokaisi, että ”luuletko, että sulla on mitään mahdollisuuksia päästä sisään”. No, pääsin ja väittelin. Äiti ei tullut väitöstilaisuuteeni, koska hänellä oli muuta menoa. Se oli vain hänen keinonsa näyttää, etten ole minkään arvoinen. Veljen vaimo valmistui samoihin aikoihin kauppatieteiden maisteriksi. Hänelle äiti järjesti oikein juhlat ja muisti vielä vuosia tämän jälkeen joka käänteessä mainita minun kuullen, miten hienoa on, kun ”Mari” on KTM.
Äiti toivoo minun epäonnistuvan. Yrittää aina kalastella pienimpiäkin ”heikkouksia”. Tyyliin, kylläpä kuulostat väsyneeltä, pitäisikö sun jäädä sairaslomalle. Yrittää myös jatkuvasti udella asioistani lapsiltani. Tämä on tietysti jo kauan sitten johtanut siihen, etten voi koskaan puhua asioistani ja elämästäni äidilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
No helppo uhota jos et ole lapsena hakattu. Jos tekisin noin niin se isäni hakkaisi mut sinipunaiseksi enkä kävelisi viikkoon. Se pystyy siihen yhä, ja tekee sen, jos joku käy häntä vastaan. Isää pitää vieläkin pelätä kuset housussa.
T. Se aikuisena tulkpöllytettyTee rikosilmoitus, ei ketään saa pahoinpidellä. Tukkapölly on pahoinpitely. Lakkaa nöyristelemästä tuota sikaa. Mä oikeasdti huutaisin ja en menidi edes noihin juhliin. Katko kaikki välit. Kirjoita kirje ja kerro että jos vielä nousee käsi, joudut äijä linnaan.
Et nyt ymmärrä. Mikään poliisi ei ehdi paikalle kun pahoinpitely alkaa. Se tapahtuu sekunnin sadaosassa kun narskulla kilahtaa. Mikään linnalla uhkailu ei pysäytä jo alkanutta liskoaivojen starttaamaa raivokasta ja alkukantaista pahoinpitelyä. Jälkikäteen muussiksi pieksettynä voi toki tehdä rikosilmoituksen mutta tapahtuma tapahtui jo.
Huomaan ettet ole narsistin hakkaama lapsi.
Tämähän se, se suomalainen minituomio ei paljon lohduta, eivätkä korvaukset tuo takaisin menetettyä terveyttä, aikaa ja hävitä koettua tuskaa.
Siinä tapauksessa, kun paikalla on todistajia, on tietysti helppo saada tuomio jälkikäteenkin, mutta toisaalta varsisti kostaa aina ja sen jälkeen voi olla vielä suuremmassa vaarassa. Kaksipiippuinen juttu, varsinkin kun Suomessa nuo tuomiot ovat mitä ovat, jenkeissä sentään tulee aina ehdotonta, jolloin uhri on turvassa edes joitain vuosia (olen itsekin joutunut kokemaan se, mitä on kun pahoinpitelijä jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut).
Toivottavasti ylläoleva väkivaltaisen narsistin tytär on katkaissut jo kaikki välit isäänsä. Lapsi ei valitse syntyä, eikä lapsi missään tapauksessa ole vanhempiensa omaisuutta, jota saa rääkätä miten tahtoo.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni on ihmeellinen tapa vastaanottaa lahjoja. Ostin hänelle 70-vuotislahjaksi timanttikorvikset. Annoin ne, hän kiitti ja avasi rasian ja tutki niitä, sanoi ”sinullehan nämä sitten jää”. Mitä tuokin nyt sitten tarkoitti, viittasi kai että olin itseäni varten ne valinnut, tai jotain. Sellainen olo siitä ainakin jäi. Vastaavia on ennenkin ollut. Myös lahjojen annon yhteydessa aina sanoi kun olin lapsi/teini ”älä sitten taas vähään aikaan pyydä mitään”.
Huh...minun äitini IHAN samanlainen. Ostettiin sisarusten kanssa hänelle koru kun täytti pyöreitä, kommentti oli että ai jaa, ei olisi mitään tarvinnut, ja paketin aukaisun jälkeen totesi että onneksi on näin vaatimaton Siis wtf??? Lapsena äiti saattoi joskus ostaa jotain pyytämääni, ja samoin sanoin käski olemaan pyytämättä vähään aikaan mitään. Onnistui kehittämän yleensä myös riidan ja kun lopulta provosoi minut sanomaan vastaan, tuli kommenttia että tuollainen se on aina kun sille ostaa jotain, se alkaa kiukuttelemaan. Opin hyvin nuoresta olemaan pyytämättä muuta kuin sen mitä ilman en tullut toimeen, koska uudesta tavarasta tai vaatteesta saatu ilo pilattiin heti tehokkaasti. Oli helpompaa olla vain ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teidän muiden äidit yllättäneet positiivisesti mummoina?
Minua jotenkin hämmentää miten hankala, vähättelevä ja ailahtelevinen äitini on nyt tyttärilleni oikein hyvä mummo. Minua edelleen vähätellään ja lytätään, kaikkien mielipiteideni yli kävellään ja ulkonäköä arvostellaan, mutta samaan aikaan kehuu lapsia ja näiden taitoa ja ulkonäköä. Tunnetaidot ei toki äidilläni ole vieläkään mitkään mahtavat, mutta lapsiin hänellä on selvästi tosi lämmin suhde ja lapsilla on hänen kanssaan hyvä olla.
Vaikka olen lasteni puolesta iloinen niin kyllähän se välillä herättää melkein kateutta, että miksi minä en lapsena saanut tätä samaa huomiota, lämpöä ja positiivisuutta. Miksi minä jouduin kestämään mykkäkoulut ja raivarit, kun selvästi äitini muuhunkin pystyy. Miksi minä en vieläkään saa kehuja ja tunnustusta oikein mistään ( no, hyvää ruokaa
kuulemma laitan) , mutta esimerkiksi tyttärien kauniita hiuksia jaksaa aina kehua. Kaipaan edelleenkin tosi paljon sitä, että äidilleni olisin hyvä ja riittävä.Lapsenlapsilla on (usein) yhteys oman perheen ulkopuolelle toisen vanhemman kautta. Paisi että on se vävy/miniä niin on myös tämän perhe ja suku. Heitä ajatellen, vaikkakin tiedostamattomasti pitää esiintyä
fiksumpana kuin onkaan. Ts. käyttäytymiseen on kontrolli ulkopuolelta.
Tämä! Kaiken muun omituisuuden lisäksi tällaiset vanhemmat ovat yleensä vieraskoreita ihan neuroottisuuteen asti. Jospa vaikka lapsenlapsi pääsee vertailemaan mummoa ja vaaria siihen toiseen mummoon ja vaariin. Siinä kisassa on pakko pärjätä olemalla kiltti ja rakastava kun ei sitä lapsenlasta voi uhkailla tai lyödä hiljaiseksi niin kuin sitä omaa aikoinaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä ketjusta! Minulle suuri tuki ja henkireikä; -70, äiti -44. Tuttuja asioita tässä ketjussa, mutta elinikäinen syyttely ja nöyryytys saavat ne omassa päässä tuntumaan oikeutetuilta ja omalta syyltä. Kun lukee muiden kuvauksia, tajuaa, ettei vanhemman käytös tällaista kuulu olla.
Olin kympin tyttö, äiti ehdotti, että menisin karjakouluun. Emme edes asuneet maalla. Työkavereiden ja tuttujen lasten saavutuksista hän puhui taukoamatta. Oli sitten tyyliin kananmunan keittäminen. Minä sain vain haukkuja tai vähättelyä lliittyen kouluun, ulkonäköön, ihan kaikkeen. Äitini vakuutteli koko teini-iän, etten saisi miestä. Tätieni mielestä olin suloinen tyttö, äitini mielestä olin ruma. Jotenkin sitä uskoo eniten äitiään.
Synttäri- ja joululahjat oivat tyyliin peittoja tai tyynyjä. Tai talvitakki äidin valitsema minulle kaksi numeroa liian suuri. Äidin koko siis. Marisi kun en pitänyt ja uhriutui sitten itse pitämään.
Jos menimme kylään, vei niin paljon tuliaisia kaikille, että oli oikeasti noloa. Ei kukaan vie kassillisia tuliaisia. Ja pyyteli anteeksi, että tultiin koko porukalla.
Tähän liittyi myös hassu ristiriita.
Olin kiltti kympin tyttö, hyvä urheilussa, hyvä kaikissa harrastuksissa, toin palkintoja ja pokaaleja ja kokeista kymppejä. Silti mua vaan haukuttiin ja sätittiin miten typerä olen ja miten tuollaisesta typeryksestä ei voi tulla mitään.
Ne MUIDEN lapset oli hienot ja niitä kehuttiin. Naapurin lapset ja sukulaisten lapset, työkaverien lapset ja mun luokkakaverit, miitö kehuttiin, niistä puhuttiin kehuen (”mirkun tyttökin voitti voimistelukilpailun!” ”Erkin tyttö se on niin hyvä koulussa, ottaisit mallia”).
Samaan aikaan siis minä sain parempia numeroita ja suorituksia mutta niistä vaan haukuttiin.No, koska olin supersuorittaja pääsin 9,5 keskiarvolla lukioon, kirjoitin L:n paperit ja lukion päättökeskiarvolla 9,4 lähdin yliopistoon.
Vanhemmille hirveä raivo ja hätä tästä, ei saa mennä yliopistoon, sieltä ei mitään oikeita taitoja saa. Mua oikeasti uhkailtiin ja kiristettiin etten lähtisi yliopistoon, sillä vanhempien mielestä emäntäkoulu oli ainoa oikea paikka tällaiselle surkimukselle.No, pääsin yliopistoon ja muutin opiskelukaupunkiin - vanhemmar suutuspäissään käytännössä hylkäsivät minut ja lopettivat yhteydenpidon.
Nykyään olen 40v ja uralla menestynyt korkeassa positiossa. Vanhemmat kertoilee sukulaisille että olen sihteeri :) muutama pöllämystynyt sukulainen ollut sukujuhlissa kun kerroin oikean työpaikkani.Huomaatteko, 70-luvun äidin lapsi ei koskaan kelpaa vaikka mitä tekisi. Vaikka saisin nobelpalkinnon olen aina surkimus ja typerys vanhemmille. Ja vaikka ne kehui mitä kaikkea MUIDEN lapset saavutti ja itse saavutti vielä enemmän, eivät he sitä noteeranneet. Ja lopulta eivät edes halunneet että oma lapsi kouluttautuisi pitkälle. Ei saa lapsi menestyä ”liikaa” ettei uhkaa vanhempien asemaa. Hehän ovat tietenkin aina ”parempia” kuin se oma typerys lapsi.
Monella on juuri tätä ilmiötä ollut.
Minun äitini oli ja on juuri tällainen. Huoh... Koko lapsuus oli täynnä tätä käsittämätöntä lyttäämistä. Olen oman alani tohtori ja toimin todella haastavassa asiantuntijatehtävässä. Minun työtäni vähättelee rankasti, osittain tietämättömyyttään ja varmasti osittain ihan tahallaan.
Kun aikanaan erehdyin kertomaan äidille, että olen hakenut tohtorikoulutettavaksi, hän tokaisi, että ”luuletko, että sulla on mitään mahdollisuuksia päästä sisään”. No, pääsin ja väittelin. Äiti ei tullut väitöstilaisuuteeni, koska hänellä oli muuta menoa. Se oli vain hänen keinonsa näyttää, etten ole minkään arvoinen. Veljen vaimo valmistui samoihin aikoihin kauppatieteiden maisteriksi. Hänelle äiti järjesti oikein juhlat ja muisti vielä vuosia tämän jälkeen joka käänteessä mainita minun kuullen, miten hienoa on, kun ”Mari” on KTM.
Äiti toivoo minun epäonnistuvan. Yrittää aina kalastella pienimpiäkin ”heikkouksia”. Tyyliin, kylläpä kuulostat väsyneeltä, pitäisikö sun jäädä sairaslomalle. Yrittää myös jatkuvasti udella asioistani lapsiltani. Tämä on tietysti jo kauan sitten johtanut siihen, etten voi koskaan puhua asioistani ja elämästäni äidilleni.
Tutulta kuulostaa. Minun äitini ei tullut maisterisjuhliini, jonne ei sitten tullut kukaan muukaan perheestäni, kun kaikki jäivät odottamaan, koska matriarkka on valmis lähtöön. Väitöstilaisuuden koittaessa äiti ilmoitti hyvissä ajoin, ettei tule, jos isäni tulee (he olivat siis tässä välissä eronneet). Isä maksoi karonkan, joten hän tietysti tuli paikalle. Sen jälkeen äiti ei puhunut minulle pariin vuoteen, enkä vieläkään tiedä missä hän asuu nykyisin.
Äiti on se mikä on enkä enää odota mitään hyvää sieltä päin, mutta hän on manipuloinut myös kaikkia muita läheisiäni, joten kukaan muu kuin isä ei pidä minuun mitään yhteyttä. Ja vaikka pitäisikin, en uskaltaisi hirveästi kertoa asioistani, sillä äiti käyttää kaikkia heitä tietotoimistonaan. Välillä mietin, onko äiti soittanut myös minun työpaikoilleni ja haukkunut minut, sillä näin hän toimi isän suhteen, kun he erosivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myönteisen palautteen, kannustuksen ja hyväksynnän puute- se tuntuu edelleen ja sen koen mitätöintinä ja vähättelynä. Teini-iässä ja edelleen on tungetteleva ja takertuva.
Äiti 1945, minä 1975. Äiti terveydenhoitaja, meitä 4 lasta, minä ainut tytär. Minä lääkäri ja ainut akateeminen. Äiti itki ja murehti, kun pääsin lääkikseen, valitsin liian raskaan alan mielestään. Edelleen Surkuttelee ja säälii puolisoani ja lapsiani, kun on näin työorientoitunut vaimo. Pojistaan olisi toivonut lääkäreitä. Loukkaantui, kun valmistumisen jälkeen en muuttanut kotipaikkakunnalle. Pojilleen jakaa omaisuuttaan, ostanut autoja, kodinkoneita, maksanut isoja siivuja asuntolainoja, koska veljillä matalampi palkka kuin minulla ja sanoo ”antavansa tasoitusta”.
Minulle äiti sanoi kun ammatinvalintaa mietin, että ”parempi se hoitaja on kuin lääkäri”. En ole varma mitä tuolla tarkoitti, mutta jos mietin kuinka vihamielisesti suhtautui kun kuuli jonkun tuttavan lapsen opiskelevan vaikka insinööriksi, kerran tuhahti esim ”mikähän sekin luulee olevansa”, niin varmaan äiti ajatteli että on vaarallista tai vähintäänkin epämiellyttävää kun joku opiskelee pitkälle.
Minua äiti painosti hoitajaopintoihin vuosikaudet, vaikka en ole mitenkään sopiva alalle. Haluan kaikille ihmisille hyvää, parasta, mutta en halua nähdä yhtään märkivää haavaa, tai poistaa tikkejä, tai katsoa kenenkään ruumiinaukkoihin, tai edes koskea ketään (itselleni vierasta) ihmistä. En voisi olla edes kampaaja. Ja miksi näin? Arvaan että siksi, ettei minuun koskettu lapsena kuin tukkapöllyn tai luunapin muodossa. Tai pukemisen yhteydessä aggressiivisesti riepotellen, samalla kuvaillen kuinka suuri vaiva minusta on ja kuinka rasittava olen kaikin tavoin.
Äiti ja isä jakoivat omaisuutensa hyvissä ajoin veljelle, joka otti kaiken minkä irti sai, häipyi eikä ole vielä nyt 20 vuotta myöhemmin palannut. Vieläkin miettivät silloin harvoin kun tekemisissä olemme, että mitä ihmepojalleen mahtaa kuulua. En tiedä mutta sen tiedän että minulla menee hyvin. Paljon paremmin kuin ”piti”. Mutta myönnän että tämän ketjun kirjoitukset tekevät kipeää ja palauttavat arkeeni ja uniini kammottavia muistoja lapsuudestani.
Äitini on syntynyt 40-luvulla ja minä 70-luvun aivan alussa. Emme ole läheisissä väleissä.
Äidilläni on kyky puhua loputtomasti itsestään, siinä mielessä narsistinen. Aina jos keskustelu alkaa, niin hän kääntää sen itseensä ja alkaa puhua itsestään. Hänellä on myös ajoittain ollut tarve nöyryyttää, minkä olen nyt vanhempana ymmärtänyt liittyvän siihen että hänellä on jatkuva tarve "tehdä minusta mies". Joka siis tapahtuu ainoastaan nöyryyttämällä hänen mielestään. Viisikymppisenä ei vain enää jaksa sellaista.
Hän on pohjimmiltaan pohjalaisakka. Kova ihminen. Isäni taas on itärajalta ja kasvatti minut yksin, josta syystä A. äitini ja minun välini jäivät kehittymättä, B. en koe omakseni hänen pohjalaista arvokoodiaan. Hänen luonteensa on sellainen, että hän vittuilee ja tykkää, jos hänelle vittuillaan takaisin. Muuten hän ei pidä sinua minään. Itä-Suomessa taas ei käyttäydytä ollenkaan noin, siellä varotaan loukkaamasta toista ja ollaan joviaaleja. Sen koodin perin isältäni, eikä se toimi minun äitini kanssa yhtään, hän kokee heikkoudeksi isäni arvokoodin. Äitini kommunointitapa on loukata, ja sitten olla että, no? antaa tulla! Hän ei kyllä myöskään suutu, jos hänelle antaa takaisin, mutta se on minulle raskas tyyli. Itä-Suomessa suututaan kolmanteen polveen, jos sanoo pahasti ja sitä varotaan tekemästä kaikin tavoin.
78 syntynyt ja vanhemmat syntyneet kumpikin 1950. Ja kyllä, omituinen on suhde.
Omakin lapsuuteni oli ihan selkeä. Oli ruokaa pöydässä, siistit vaatteet, koulutukseen suhtauduttiin myönteisesti, sain harrastaa... Ja kuitenkin koko ajan jouduin olemaan varpaillani. Mitä voi sanoa, puhua, kertoa, toivoa. Pienikin oma toive saattoi johtaa hillittömään raivoon, toisaalta jos äiti tai isä keksi, että tarvitsen vaikkapa uuden harrastusvälineen, rahassa ei säästelty. Eli omat ajatukset olivat epäsuotavia, piti odottaa että vanhemmat keksivät jotenkin ne tarpeet.
Toinen erikoinen asia oli, että jos joku asia muodostui minulle tärkeäksi. Esim kiinnyin johonkin kaveriin paljon, kehuin jotain opettajaa, aloin tosissani panostaa johonkin harrastukseen, vanhemmat tekivät kaikkensa, että saivat iskettyä kiilaa siihen väliin. Vähättelivät vaikka kyseisen opettajan taitoja, tai lopettivat harrastusmaksujen maksamisen. Kavereista nyt puhumattakaan, he olivat epäluotettavia ja alkoivat keksiä erilaisia juttuja, miksen voisi tavata jotain tiettyä kaveria. Ensimmäinen poikaystävä sai kyllä osakseen enemmän kuin tarpeeksi myös.. Anteeksi Petri, jos vielä muistat.
No, aikuisena tämä on johtanut siihen, että hyvin vähän olemme tekemisissä. Pinnallista keskustelua saa ylläpidettyä hetken, mutta aina se jossain vaiheessa kääntyy sitten minulle tärkeiden asioiden arvosteluun.
Jonkinlaista sisäistä tyhjyyttä ja tarvetta olla se oman lapsen maailman keskipiste tuo varmasti on. Eikö minkäänlaista kykyä hahmottaa, kuinka väärin tuollainen kohtelu on.
Mulla oli aivan samaa omien toiveiden ja halujen vähättelyä. Harrastukset piti oli vanhemmille mieluisia. He mm. halusivat, että soitan erästä instrumenttia. Itse olisin valinnut aivan toisen soittimen. Vanhempani voittivat. Kävin soittotunneilla teiniksi asti, jolloin lopetin enkä ole sen jälkeen soitinta soittanut. Edelleen haaveilen sen lapsuudenaikaisen toiveinstrumentin soiton aloittamisesta.
Olin myös lahjakas piirtäjä ja kirjoittaja. Sain näistä paljon tunnustusta koulussa. Mutta jos kotona uppouduin aiheisiin, minua tultiin hätistelemään ulos ja syytettiin jopa tussien haistelusta (wtf). Kirjoituksistani etsittiin mitä tahansa riidanaiheeksi sopivaa, ”no onko sulla nyt niin kurjaa täällä kotona” (fiktiivisestä tekstistä). Haaveammattini ammuttiin yksi kerrallaan alas: ei ole lahjoja, kauhean vaikea päästä kouluun. Kamalinta oli, kun ilmaisin kiinnostukseni puheterapian opiskeluun ja isäni ilmoitti isoon ääneen, että ”eihän sun omasta puheestakaan saa selvää”. Kumpikaan vanhemmistani ei ole opiskellut mitään, joten en tiedä mihin he mielipiteensä perustivat. Lähdin yliopistolle opiskelemaan jotain, mutta lähinnä tavoitteeni oli päästä pois kotoa. En ollut halukas keskustelemaan opinnoistani, ettei enää tarvinnut kuunnella arvostelua valinnoistani.
Vanhemmillani on aivan kaikkeen mielipide ja se kerrotaan kuratoimatta ja pyytämättä. Asuinkaupunkini on outo sokkelo. Työni on ”näpyttelyä” (toimin mm. pääkäyttäjänä ja kouluttajana). Jaan heille mahdollisimman vähän yksityiselämästäni, koska en vain jaksa sitä vinkumista ja vittuilua.
Miten minulla on sellainen näkemys, että toisten lasten kehuminen oli sellainen sen ajan hyvänä pidetty kasvatusmetodi, jolla pyrittiin huolehtimaan että lapsi saisi hyviä esikuvia ja roolimalleja, ja samalla sitten opetettiin, ettei lapsesta tule liian leuhka tai ylpeä. Ja tämä oli siis yleisesti hyvänä pidetty kasvatusmetodi.
Omasta lapsuudestani muistan tämän monestakin hullusta kohdasta. Sain lapsena kaksi markkaa viikkorahaa, en sitäkään koskaan ilman ruinaamista. Aina tuli kahden markan lisäksi myös opetusta siitä, että ei saa tuhlata kaikkea kerralla ja pitää säästää. Ja opettavaisia tarinoita työkavereiden lapsista, jotka olivat säästäneet ja ostaneet omilla taskurahoillaan polkupyörän. Koska olen aina ollut paitsi matemaattisesti lahjakas myös hyvä rahankäytössä (tullut opettavaisen isääni? 😆) olin jo silloin ekaluokkalaisena hyvin tietoinen, että kirjakaupan halvimmista kynistä sai yhden kahdella markalla, parempiin piti säästää kaksi viikkoa. Lisäksi muistan osanneeni päässä laskea, että kahta markkaa saisi säästää useamman vuoden, että siitä riittäisi polkupyörän ostoon.
Työkavereiden lapset myös (toisin kuin minä) olivat myös kodinhoidollisesti lahjakkaita ja suuntautuneita. Näillä tytöillä oli tapana yllättää vanhemmat siivoamalla vessa ja he tykkäsivät aina tehdä koko viikkosiivouksen itse, siis kahdeksan yhdeksän vuoden iästä alkaen. Muistan tehneeni sopimuksen äitini kanssa toisen luokan lopulla, että alkaisin tekemään koko talon viikkosiivouksen ja saisin siitä käsittämättömän summan eli 30 markkaa. Olin jo päättänyt, minkä Barbie-lelun tulisin ensimmäisenä ostamaan. Pettymyksekseni sopimus ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan, sillä kotitöistä(kään) ei haluttu maksaa mitään.
Oli jotenkin hämmentävä hetki jossain kohdin kypsää aikuisuutta ymmärtää, että näitä normaaleja esimerkkilapsia, joihin minua verrattiin, ei tainnut koskaan olla olemassakaan. 😝 Toki oli myös niitä ihan oikeasti olemassaolevia verrokkilapsia, ja ne jutut olivat vielä hullumpia. Ehkäpä laitan niistä myöhemmin uuden viestin ketjuun.
Tuli yhtäkkiä mieleen äitini usein sanoma lausahdus ”olisit niin kuin Johanna”, silloinen paras kaverini ja kympin oppilas. Itse olin keskitason oppilas ja olihan se lannistavaa kun tiesi että en ikinä tulisi olemaan niin hyvä kuin tuo ystäväni.
Ohis mutta ei hylkääminen ole narsistille kurjaa tai ikävää. Narsisti alkaa sit kos-taa etäältä. On lukemattomia keinoja uhkailla kaukaa, välikäsien kautta, paskaylläreitä tehden, juoruja levitellen, ja voi vaikka tilata kuorma-autolastin hevonpaskaa inhokkilapsen pihaan. Sanoisin että monenlaiset temput on jo nähty.
T. Välirikossa narsistiin, häiriköinti vain kiihtyi