Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemminkin ja ihanaa että tämä on vielä olemassa!
Oma äitini on mennyt vain mahdottomammaksi viimeisen parin vuoden aikana. Nyt tämä korona-aika on ollut viimeinen niitti. Jokainen keskustelu koskee sitä miten koko asia on vain ja ainoastaan häntä vastaan suunnattua. Hänen elämänsä on pilattu täysin. Kaikilla muilla on kuulemma paremmin. Vain hän ei pääse minnekään eikä saa tehdä mitään.
Luulen, että ongelma ei ole korona ja rajoitukset, vaan se että kerrankin hänellä on aihe, josta löytyy loputtomasti valitettavaa ja negatiivisia asioita. Tästä koronavalituksesta on tullut oikein pakkomielle hänelle. Kuten yleensäkin ihmisten sairauksista ja kuolemista, joista hän jaksaa jauhaa loputtomasti. Vieläkään tosin hänellä itsellään ei ole todettu sitä kuolemantautia, jota hän on odottanut ja epäillyt jo vuosia.
En oikeasti jaksa enää kuunnella. Viimeisten kuukausien aikana yksikään puhelu äitini kanssa ei ole ollut positiivinen vaan aina sitä sitä samaa jatkuvaa negatiivisuutta, sairautta, kuolemaa ja maailmantuhon ennustamista. Minulla on omakin elämä ja omat huolet, en jaksa enää tuota kaikenvaltaavaa negatiivisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli yhtäkkiä mieleen äitini usein sanoma lausahdus ”olisit niin kuin Johanna”, silloinen paras kaverini ja kympin oppilas. Itse olin keskitason oppilas ja olihan se lannistavaa kun tiesi että en ikinä tulisi olemaan niin hyvä kuin tuo ystäväni.
Kannattaa pitää mielessä se, että jos olisit ollut parempi, kuin "Johanna", niin sekin olisi ollut todennäköisesti väärin. Tuo on tilanne, jossa pieni ihminen ei voi voittaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemminkin ja ihanaa että tämä on vielä olemassa!
Oma äitini on mennyt vain mahdottomammaksi viimeisen parin vuoden aikana. Nyt tämä korona-aika on ollut viimeinen niitti. Jokainen keskustelu koskee sitä miten koko asia on vain ja ainoastaan häntä vastaan suunnattua. Hänen elämänsä on pilattu täysin. Kaikilla muilla on kuulemma paremmin. Vain hän ei pääse minnekään eikä saa tehdä mitään.
Luulen, että ongelma ei ole korona ja rajoitukset, vaan se että kerrankin hänellä on aihe, josta löytyy loputtomasti valitettavaa ja negatiivisia asioita. Tästä koronavalituksesta on tullut oikein pakkomielle hänelle. Kuten yleensäkin ihmisten sairauksista ja kuolemista, joista hän jaksaa jauhaa loputtomasti. Vieläkään tosin hänellä itsellään ei ole todettu sitä kuolemantautia, jota hän on odottanut ja epäillyt jo vuosia.
En oikeasti jaksa enää kuunnella. Viimeisten kuukausien aikana yksikään puhelu äitini kanssa ei ole ollut positiivinen vaan aina sitä sitä samaa jatkuvaa negatiivisuutta, sairautta, kuolemaa ja maailmantuhon ennustamista. Minulla on omakin elämä ja omat huolet, en jaksa enää tuota kaikenvaltaavaa negatiivisuutta.
Mä tiedän _niin_ tarkkaan mistä puhut!
Äidistäni on tullut samanlainen, on tosin ollut jo ennen koronaa. Loputtoman negatiivinen, jauhaa samoista vuosikymmeniä vanhoista asioista joissa on kokenut vääryyttä. Mikään ei ole koskaan hyvin. Valittaa vaivoja mutta ei mene lääkäriin. Pyörryttää, väsyttää, milloin mitäkin. Oli kuulemma joskus maaliskuussa yrittänyt varata aikaa mutta olisi mennyt touko-kesäkuulle kun ei ole kiireellinen asia ennen kuin pääsee, niin jätti menemättä kokonaan. Varmaan suuttunut sille hoitajaraukalle joka hänen ajanvaraustaan yritti järjestää.
Valittaa että on ollut niin väsynyt kun pitää tehdä ruokaa sisareni lapsille jotka käyvät leikkimässä hänen luonaan (sisko on mukana) kun heille pitää tehdä ruokaa. Sanon että älä tee, no on kuulemma pakko (ei todellakaan ole).
Tässä muutama päivä sitten soitti ja ilmoitti että kättään on särkenyt koko päivän ja kysyi pitäisikö mennä lääkäriin. Sanoin että mene vaan, vastasi suuttuneena että ei sinne kuitenkaan pääse, ilmoitti lähtevänsä apteekkiin ja lopetti puhelun. Siinä siis koko puhelun sisältö. Mitä vttua, oikeesti.... en jaksa enää kuunnella sitä loputonta valitusta kun ei ole kuitenkaan valmis mitään tekemään asioiden eteen että tilanne paranisi. Mikään mitä ehdottaa, ei käy. Oikein alkaa taas suututtamaan kun kirjoitan tätä😡
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli yhtäkkiä mieleen äitini usein sanoma lausahdus ”olisit niin kuin Johanna”, silloinen paras kaverini ja kympin oppilas. Itse olin keskitason oppilas ja olihan se lannistavaa kun tiesi että en ikinä tulisi olemaan niin hyvä kuin tuo ystäväni.
Kannattaa pitää mielessä se, että jos olisit ollut parempi, kuin "Johanna", niin sekin olisi ollut todennäköisesti väärin. Tuo on tilanne, jossa pieni ihminen ei voi voittaa.
Joo näin juuri. Mulle tehtiin samaa, sanottiin että ”olisit niinkuin tuo Anne” joka pärjäsi urheilussa. No minä treenasin kahta kauheammin ja pärjäsin paremmin ja voitin palkintoja, niitä ei noteerattu mitenkään enkä kehun kehua saanut, ohitettiin vaan ihan olankohautuksella.
Samoin verrattiin että olisitpa niinkuin serkkusi Tarja, niin hyvä koulussa”. No panostin kouluun, luin kokeisiin pari viikkoa aina joka päivä, sain kymppejä, niitä ei kiinnostanut eikö kiitoksen sanaa tullut.
Aikuisena tajusin että ei ne muuta halunneetkaan kuin nöyryyttää ja alistaa. Lisäksi sittemmin myös selvisi että se serkku ei edes mitenkään hyvä koulussa edes ollut.
En usko että tän tarkoitus oli omien vanhempien kohdalla mikään kasvattaminen vaan silkka v*ttuilu ja nöyryytys.
Muitakin keinoja oli, syömisen rajoittaminen, vessakäyntien kieltäminen, painon punnitseminen ja painonlisäyksestä haukkuminen (olin alipainoinen) ja lääkäriin viemättä jättäminen (murtuma luutui väärin). Väkivalta ja pieksäminen on oma tarinansa. En tästä jaksa edes aloittaa kun ahdistaa ajatella kaikkea mitä tapahtui.
Mun vanhemmat on täydet ihmisperseet. :(
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemminkin ja ihanaa että tämä on vielä olemassa!
..
En oikeasti jaksa enää kuunnella. Viimeisten kuukausien aikana yksikään puhelu äitini kanssa ei ole ollut positiivinen vaan aina sitä sitä samaa jatkuvaa negatiivisuutta, sairautta, kuolemaa ja maailmantuhon ennustamista. Minulla on omakin elämä ja omat huolet, en jaksa enää tuota kaikenvaltaavaa negatiivisuutta.
Tämä iski myös itselleni! Vaikka luulin olleeni hyvä vaihtamaan aihetta äitini kanssa ja puhumaan ihan muusta, niin nyt hän on löytänyt jotain, josta pystyy negailemaan pyytämättä ja yllättäen.
En jaksa enää monesti soitellakaan, saati mennä käymään kun negailua on niin paljon. Joihinkin kommentteihinsa olen sanonut että se on heidän asiansa, tekevät miten tykkäävät - vaan ei kuulemma häntä haittaa (negailusta huolimatta o_O)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun omat lapset ovat teinejä, on tullut mieleen monia oman teini-iän asioita.
En saanut laittaa julisteita oman huoneeni seinille. Äiti paheksui syvästi kaikkia nuorison idoleita ja yleensäkin musiikin kuuntelua ja elokuvissa käyntiä. Ei ollut mitään uskonnollista, en tiedä mistä johtui. Salaa kuuntelin radiosta hittilistaohjelmia ja fanitin joitain bändejä ja laulajia ja ostin joskus (harvoin) Suosikin irtonumeroita, joita luin niin että varmaan osasin ne ulkoa. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että sellaista olisi voitu ikinä tilata minulle. Usealle kaverilleni tuli ja siitäkin äitini sanoi paheksuvasti, että "tuleeko niillekin SELLAISIA lehtiä" - aivan kuin kyse olisi ollut vähintään kovan luokan p ---- olehdestä.
Teinien muotivaatteita ei saanut ostaa jos ei eivät olleet halpoja ja eiväthän ne koskaan olleet riittävän halpoja. Kaverini kävivät farkkukaupoissa mutta minulle ostettiin Anttilan halvimmat farkut. Vaate ei saanut olla kireä eikä avonainen. Jossain kohtaa muodissa olivat lyhyehköt farkkutakit ja lyhensin sellaisen itse vanhasta kun en uutta saanut ostaa (olin jo tuolloin näppärä ompelija - olosuhteiden pakosta, se oli sentää sallittua toimintaa). Siitä äidin kommentti oli että "eihän tuo peitä edes tissejä".
Luokkakuvista käytiin aina läpi kaikki oppilaat ja arvosteltiin. Teini-iässä kun moni alkoi tulla naisen näköiseksi ja meikata, arvosteltavaa riitti reilusti. Äitini itse ei juuri meikannut ja kehui sillä miten vähän onnistui kuluttamaan kosmetiikkaan rahaa. Meikkaaminen oli luonnollisestikin paheksuttavaa myös minun osaltani, kuten kaikki muukin "itsensä laittaminen".
Limudiskoihin sai mennä vasta kovan pyytämisen jälkeen ja silloinkin piti antaa tarkka selvitys kaikesta esim. kuka on diskon järjestäjä. Mistä minä tiesin - nuorisotiloissa järjestettiin, varmaan siis joku nuorisotoimi?? Mutta missään nimessä ei saanut mennä kahdella viikolla peräkkäin, "ei sitä tarvi koko ajan olla juhlimassa". Joo, johan olikin kovaa juhlintaa :). Sitä juhlimista tulikin sitten otettua takaisin aikuisiällä, vähän liiankin kanssa.
Poikaystävistä ja muistakin kavereista selvitettiin ja tentattiin kaikki mahdollinen. Silloisena aikana ennen internettiä oli äidiltä kova saavutus selvittää kaikki vanhempien ammatit ja taustat ja muut. Niitäkin sitten tietenkin paheksuttiin.
Vierailija kirjoitti:
Tässä muutama päivä sitten soitti ja ilmoitti että kättään on särkenyt koko päivän ja kysyi pitäisikö mennä lääkäriin. Sanoin että mene vaan, vastasi suuttuneena että ei sinne kuitenkaan pääse, ilmoitti lähtevänsä apteekkiin ja lopetti puhelun. Siinä siis koko puhelun sisältö. Mitä vttua, oikeesti.... en jaksa enää kuunnella sitä loputonta valitusta kun ei ole kuitenkaan valmis mitään tekemään asioiden eteen että tilanne paranisi. Mikään mitä ehdottaa, ei käy. Oikein alkaa taas suututtamaan kun kirjoitan tätä😡
Mun äiti on ihan samanlainen valittaja. Perusnegatiivinen ihminen, oikea ankeuttaja. Ongelmat on jatkuvasti ihan tyhjästä keksittyjä pikkujuttuja, ja jokaista ratkaisuehdotusta vastaan hän keksii seitsemän uutta ongelmaa tai (teko)syytä, miksi ehdotusta ei voi toteuttaa. Usein hän myös suuttuu noista ehdotuksista, varsinkin silloin, jos ei keksi yhtäkään vastaväitettä :D Ei hän oikeasti halua mitään ratkaisuja tai helpotusta tilanteeseen, hän haluaa vain että valitukselle olisi joku kuuntelija, joku joka sanoo, että voi sinua reppanaa, onpa kurjaa, onpa sinun elämäsi rankkaa, paljon rankempaa kuin muilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun niin tuohon julisteet, nuorisolehdet ja limudiscot -viestiin. Julisteita ei saanut laittaa seinille, ei missään nimessä. Yhtään. Huoneessani oli vanhempieni minulle ekaluokalla ollessani valitsemat herttaiset tapetit, jotka teini-ikäisenä hävettivät. Olisin halunnut "tapetoida" seinät peittoon ja tehdä huoneestani enemmän itseni näköisen. En saanut, joten en kehdannut kutsua kavereita kylään.
Nuorisolehtiä (SinäMinä, Regina, Suosikki) ei olisi saanut lukea. Luin niitä kavereilla salaa, ja onneksi luin, koska opin niistä lehdistä paljon hyödyllistäkin tietoa esim. kuukautisiin ja muuhun nuoren naisen hygieniaan liittyvää.
Limudiscoihin pääseminen oli aina työn ja tuskan takana eikä niihin missään nimessä ollut asiaa kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Pyytäminen kannatti siis suunnitella ja ajoittaa tarkkaan. Aivan kuin siellä oltaisiin oltu itseä myymässä, vaikka oikeasti siellä (esi)teinit vain pörisivät irtokarkin voimalla ringissä jotain Haddawayta joraamassa.
Näistä kokemuksista toivottavasti viisastuneena aion antaa omien lasten toteuttaa itseään omien huoneidensa, vaatteidensa ja kiinnostuksen kohteidensa suhteen, toki ikäkausille sopivasti. Jos lapsi sanoo, ettei pidä enää huoneensa tapetista, niin tapetoidaan uusiksi. Jos hän haluaa tietyn merkkiset lenkkarit, niin ostetaan ne. Toivottavasti he tulevat aikuisinakin sitten mielellään vanhempiaan tapaamaan, toisin kuin itse... Välttelen viime tippaan saakka.
Valittaja-mäkättäjät myös usein rivien väliim piilottaa käskyjä jotka pitäisi ymmärtää ja jos et sit ymmärrä, olet kiittämätön lapsi.
Esim. äiti soittaa ja valittaa että käsi on kipeä, pitäisi mennä lääkäriin, mutta ”en minä nyt sinne sitten taida mennä ollenkaan kun ei ole kyytiä ja taksi on niin kallis”. Tähän pitää HETI ymmärtää tarttua ja sitten tarjota kyytiä tai tarjota maksamaan taksi, suoraan ei pyydetä missään nimessä. Jos et osaa olla ajatustenlukija niin sitten sua haukutaan selän takana ja katkeroidutaan ja joskus räjähdetään miten ”kiittämätön lapsi olet kun silloinkaan et auttanut siinä ja siinä asiassa”.
Näiden kanssa ei voi voittaa, aina häviät :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin juuri muuttanut opiskelemaan ja paino oli noussut vähän (Tyyliin BMI 21 -> 23). Olin käymässä kotipaikkakunnalla, jossa järjestettiin kesämarkkinat. Tilaisuus oli mukava, mutta ainoa mikä on jäänyt mieleen oli se, kun isäni kertoi markkinoiden jälkeen yhden kylän miehen tulleen ihmettelemään hänelle, että miten tuo ”Maija” on päästänyt itseään pyöristymään.
En osannut tuolloin ajatella, että tuskin kylän miehet tuollaista olisivat keskenään juorunneet, vaan kyseessä oli isäni tapa ottaa asia puheeksi. Pidin asiaa totena ja vieläkin muistan sen häpeän ja nöyryytyksen tunteen ja halun ryömiä pimeään nurkkaan. Ja halusin unohtaa koko asian, lohduttaa itseäni ruoalla ja ainakaan en tiennyt, miten olisin terveellä tavalla kohdannut asiaa.
Kaikki olisi ollut toisin, jos isäni olisi vain suoraan ottanut asian puheeksi ja kysynyt, onko kaikki hyvin. Ja vaikka joku olisi hänelle asiaa kommentoinut, niin rakastava isä ei olisi tullut sitä voitonriemuisena kertomaan päin naamaa 🥺.
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä muutama päivä sitten soitti ja ilmoitti että kättään on särkenyt koko päivän ja kysyi pitäisikö mennä lääkäriin. Sanoin että mene vaan, vastasi suuttuneena että ei sinne kuitenkaan pääse, ilmoitti lähtevänsä apteekkiin ja lopetti puhelun. Siinä siis koko puhelun sisältö. Mitä vttua, oikeesti.... en jaksa enää kuunnella sitä loputonta valitusta kun ei ole kuitenkaan valmis mitään tekemään asioiden eteen että tilanne paranisi. Mikään mitä ehdottaa, ei käy. Oikein alkaa taas suututtamaan kun kirjoitan tätä😡
Mun äiti on ihan samanlainen valittaja. Perusnegatiivinen ihminen, oikea ankeuttaja. Ongelmat on jatkuvasti ihan tyhjästä keksittyjä pikkujuttuja, ja jokaista ratkaisuehdotusta vastaan hän keksii seitsemän uutta ongelmaa tai (teko)syytä, miksi ehdotusta ei voi toteuttaa. Usein hän myös suuttuu noista ehdotuksista, varsinkin silloin, jos ei keksi yhtäkään vastaväitettä :D Ei hän oikeasti halua mitään ratkaisuja tai helpotusta tilanteeseen, hän haluaa vain että valitukselle olisi joku kuuntelija, joku joka sanoo, että voi sinua reppanaa, onpa kurjaa, onpa sinun elämäsi rankkaa, paljon rankempaa kuin muilla.
Tällainen minunkin äitini on. Hänellä löytyi eräs lievä sairaus sattumalöydöksenä ja jotenkin tuntui että hän oli oikein pettynyt kun se ei ollut mitään vakavaa. Muutaman viikon kuluessa tilanne meni siihen, että hän ei enää uskonut diagnoosia vaan on koko ajan varma siitä, että se vakava kauhea sairaus ei vain löytynyt. Joka luojan puhelunsa hän aloittaa kertomalla sairautensa tilanteen. Korostan, että kyseessä on tosiaan lievä sairaus joka ei ole mitenkään kuolemaksi.
Mutta sitä voi käyttää tekosyynä siihen ettei mitään voi tehdä ja kaikesta voi valittaa ja uhriutua. Joskus oikein hävetti kun äiti aloitti taas sairaus- ja uhriutumistarinansa kun anoppini oli läsnä ja anopilla on vakavampia sairauksia ja hän on oikeasti ollut paljon kipeämpi mutta ei tee siitä tällaista numeroa ja elää ihan normaalisti siitä huolimatta. Ja mikä huomattavin ero: hän on paljon positiivisempi ja myönteisempi elämää ja ihmisiä kohtaan.
Sitten äiti ihmettelee miksi kukaan ei pidä häneen yhteyttä. Miksiköhän? Negatiivisuus luo negatiivisuutta ympärilleen, ei sitä kukaan jaksa kovin kauaa.
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.
SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
No höpö höpö. Äitini oli varakkaan tilan tyttö ja mistään ei ollut puutetta. Ei äitini mitään sotaa kokenut ja hänellä oli hyvät ja rakastavat vanhemmat.
Joku muu se on mikä on aiheuttanut julmuutta suurten ikäluokkien ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Ei pidä paikkaansa ainakaan oman äitini kohdalla. Oma äitini on ollut lapsi 50-luvulla eivätkä hänen vanhempansa olleet sodassa.
Ja miksi muutenkaan kurjuutta täytyy "kostaa" ja jatkaa seuraavalle sukupolvelle? Itse ainakin olen oppinut sen, että en ikinä, ikinä ole omille lapsilleni sellainen kuin äitini on ollut minulle. Mielestäni olen siinä aika hyvin onnistunutkin koska olen tiedostanut asian ja pyrkinyt muuttamaan tätä kammottavaa jatkumoa.
Vierailija kirjoitti:
Olin juuri muuttanut opiskelemaan ja paino oli noussut vähän (Tyyliin BMI 21 -> 23). Olin käymässä kotipaikkakunnalla, jossa järjestettiin kesämarkkinat. Tilaisuus oli mukava, mutta ainoa mikä on jäänyt mieleen oli se, kun isäni kertoi markkinoiden jälkeen yhden kylän miehen tulleen ihmettelemään hänelle, että miten tuo ”Maija” on päästänyt itseään pyöristymään.
Mun mielestä vanhempien ei kuulu kommentoida lastensa lihomista tai laihtumista mitenkään, ellei kyseessä ole oikeasti vaarallinen tila. Pienten lasten kasvaminen on tietysti iloinen asia, mutta mitä vanhempi lapsi, sitä herkempi aihe. Omalle kumppanilleni annoin ohjeeksi, ettei vahingossakaan kommentoi teinillensä kuin korkeintaan tämän pituuskasvua (teini on jo vanhempaa pidempi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Et voi tuntea vanhempiesi kasvuoloja.
Eivät minunkaan lapseni uskoisi, jos kertoisin, millaisessa alistavassa vankilassa olen omat kasvuvuoteni viettänyt - hehän tuntevat vain mukavan mummon ja papan, joissa ei ole enää häivähdystäkään ilkeyttä tai väkivaltaisuutta. Isovanhemmat eivät hakkaa ketään, revi tukasta, istuta nurkassa, kiellä kaikkea mahdollista, aliarvioi, puhu kireään sävyyn, estä tapaamasta sukulaisia, valehtele, kyttää, pengo tavaroita, vaikene tärkeistä asioista, vaan ovat "ihan tavallisia" isovanhempia. Eivät mitenkään erityisen läheisiä, halailevia, kaikesta keskustelevia, mutta eivät millään mittarilla myöskään pelottavia tai kartettavia ihmisiä.
Nuori perhe, jossa on pulaa rahasta, ajasta ja kasvatustaidoista ja jossa vanhemmilla on mahdollisesti omatkin haavat vielä auki ja hoitamatta, elää eri tilanteessa kui muutaman kymmenen vuoden päästä. Kehitystä on hyvässä lykyssä voinut tapahtua monella tasolla eikä kasvatusvastuukaan enää paina, siksi jopa ikävistä vanhemmista voi tulla ihan kelpo isovanhempia. Kaikista ei tietenkään tule, vaan jotkut asemoituvat puolustusasemiin ja muuttuvat entistä hullummiksi vanhetessaan.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun niin tuohon julisteet, nuorisolehdet ja limudiscot -viestiin. Julisteita ei saanut laittaa seinille, ei missään nimessä. Yhtään. Huoneessani oli vanhempieni minulle ekaluokalla ollessani valitsemat herttaiset tapetit, jotka teini-ikäisenä hävettivät. Olisin halunnut "tapetoida" seinät peittoon ja tehdä huoneestani enemmän itseni näköisen. En saanut, joten en kehdannut kutsua kavereita kylään.
Sama kokemus minulla. olen vm -75 ja äiti vm -49.
Äitini valitsi huoneeseeni tämän Muumi- tapetin (joo, ilmeisesti se on vieläkin tuotannossa täsmälleen samanlaisena kuin 1980- luvun alussa!). Huoneeni kaikki seinät oli tapetoitu tällä tapetilla.
https://www.pinterest.de/pin/854276623049283194/
Muistan jossain vaiheessa ala-asteen loppupuolella pyytäneeni, että saisin uudet tapetit kun nuo Muumit on vähän lapselliset , mutta ei niin ei. Nämä Muumi-tapetit olivat huoneessani 6- luokan loppuun asti ja sitten muutimme asunnosta pois.
Kuinka moni 6. luokkalainen nykyteini tykkäisi näistä tepeteista huoneessaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän kaikkeen on yksinkertainen selitys ja se on nimeltään sota. 70-luvulla syntyneiden äidit ovat olleet lapsia 40-luvulla. Elämä on ollut hirvittävän ankaraa, pulaa kaikesta, jatkuva pelko, miten koko maalle käy. Miehet rintamalla tai jos sieltä jo kotiutuneina, haavoilla paljon syvemmin tavoin kuin luodinreikä pohkeessa.
Elämää siihen aikaan on vaikea kuvitella, varsinkaan kun siitä eivät sen ajan ihmiset mielellään puhu. Tämä koronakriisi antaa jotain pientä viitettä, mitä se on, kun kaikki perusturvallisuus järkkyy. Mutta tämä on pientä siihen, mitä 40-luvulla syntyneiden lasten äidit siihen aikaan kävivät läpi. Vääjämättä se on siirtynyt sukupolvissa eteenpäin. Ankaruus, minkäänlaisten omien tarpeiden ilmaisun halveksunta, jatkuvan työn merkityksen korostaminen. Ja ikävä kyllä, jos ihan mennään niille mielen alueille, joista ei saa puhua, myös kateus omia lapsia kohtaan, jotka pääsevät niin paljon helpommalla.
En tiedä, onko hyvä idea mutta ehkä olisi hyvä jututtaa näitä 40-luvulla syntyneitä äitejä ja isoäitejä. Ehkä kasvaisi molemminpuolinen ymmärrys toisen ankaruuteen ja toisen ns. helppoon elämään, kun ankaruus ei ole enää tarpeen.
Mutta kun tämä ei pidä paikkaansa. Äitini ja isäni omat vanhemmat -eli mun isovanhemmat - oli lempeitä ja rakastavia, anteliaita lapsilleen, hoitivat lapsenlapsiaan, pitivät yhteyttä ja myös esim äitini mielestä hänellä oli tosi hyvä lapsuus. Mummoni ja ukkini elivät sota-aikaan mutta olivat SILTI hyviä vanhempia.
No nuo mun omat boomeri-paskat on sitten ilkeitä, pahansuopia, kitupiikkejä (vahingossakaan ei anneta lapsille mitään ja lapset ei saa esim käydä heidän mökillä) ja olivat lapsilleen väkivaltaiset, kaltoinkohtelevat ja paskat vanhemmat.SOTA EI SELITÄ TÄTÄ. Voi se jossain suvussa selittää mutta moni sanoo että kuvio on sama kuin mulla, eli ne isovanhemmat oli ihanat ja lempeät, sit 40-lukulaiset boomerit hirveitä ja v*ttumaisia.
Et voi tuntea vanhempiesi kasvuoloja.
Eivät minunkaan lapseni uskoisi, jos kertoisin, millaisessa alistavassa vankilassa olen omat kasvuvuoteni viettänyt - hehän tuntevat vain mukavan mummon ja papan, joissa ei ole enää häivähdystäkään ilkeyttä tai väkivaltaisuutta. Isovanhemmat eivät hakkaa ketään, revi tukasta, istuta nurkassa, kiellä kaikkea mahdollista, aliarvioi, puhu kireään sävyyn, estä tapaamasta sukulaisia, valehtele, kyttää, pengo tavaroita, vaikene tärkeistä asioista, vaan ovat "ihan tavallisia" isovanhempia. Eivät mitenkään erityisen läheisiä, halailevia, kaikesta keskustelevia, mutta eivät millään mittarilla myöskään pelottavia tai kartettavia ihmisiä.
Nuori perhe, jossa on pulaa rahasta, ajasta ja kasvatustaidoista ja jossa vanhemmilla on mahdollisesti omatkin haavat vielä auki ja hoitamatta, elää eri tilanteessa kui muutaman kymmenen vuoden päästä. Kehitystä on hyvässä lykyssä voinut tapahtua monella tasolla eikä kasvatusvastuukaan enää paina, siksi jopa ikävistä vanhemmista voi tulla ihan kelpo isovanhempia. Kaikista ei tietenkään tule, vaan jotkut asemoituvat puolustusasemiin ja muuttuvat entistä hullummiksi vanhetessaan.
Kyllä tiedän vanhempieni kasvuolosuhteet, hyvistä hyvätuloisista perheistä olivat ja itsekin puhuivat miten heillä oli hyvä lapsuus. Omille lapsille sitten oltiinkin täysiä hirviöitä. Sotaa aina tuputetaan selitykseksi mutta se ei todellakaan selitä ollenkaan kaikkea.
Alue: Aihe vapaa
Olen kirjoittanut tähän ketjuun useasti. Äitini ei silti ole ollut ollenkaan pahimmasta päästä, mitä monella. Vähättely on kuitenkin ollut iso osa elämääni, riittämättömyyden tunne ja se että aidosti kehuttaisiin jostain. Jos kehutaan, kehutaan mutkan kautta, tyyliin: sanoin "Maijallekin" kuinka paljon teit. Ikinä ei suoraan, eikä sillä hetkellä kun se olisi ajankohtaista ja vihjaillen niin ettei kehua edes heti kehuksi ymmärrä.
Miehelleni olen näistä purkautunut, eikä hän aina ole ymmärtänyt kun anoppi on aina niin mukava hänelle (vävy on äidilleni todella tärkeä).
Taannoin oli tilanne, jolloin äitini asui meillä jonkun aikaa. Valtaosin meni ok, mutta yritti useassa asiassa sanoa miten asiat pitäisi minun tehdä (juuri niin kuin hän on tottunut tekemään ja juuri niillä välineillä kuin hän on tottunut tekemään. Minulla oli kaikki väärin ja väärää mitä tuli kodinhoitoon) . Tuo aika avasi miehelleni paljon. Hän pyöritteli päätään ja ihmetteli että tätä olet hänelle yrittänyt avata, nyt hän ymmärtää. Tuntui kun paino olisi poistunut, että asia ei olekaan vain minun päässäni. Minua ei tosiaankaan kuunnella tai mielipiteeni pyritään surutta ohittamaan.