Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua jäi kiinnostamaan ketjussa se, miksi niin moni yhä on väleissä vanhempiinsa? Ja saa loukkauksia vielä vaan lisää?
Itse en ole kohta 20 vuoteen nähnyt/kuullut vanhemmistaniOdotan perintöä. Äitini tuhkat suunnittelen hautaavani huusinjätteiden mukana kesämökille. Sopiva loppu tälle suhteelle.
Sama!! Perintöä odotellessa. Sä ehdit vaan kirjoittamaan ennen mua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin on tätä ikivanhojen lapsuuden hölmöilyiden muistelua ja kaivelua joka jumalan kerta, kun jossain kahvipöydässä vain istutaan.
Kerran sanoin yhdestä alle kouluikäisenä tekemästäni vähän nolosta jutusta äidilleni, että nyt lakkaat jauhamasta siitä ihmisten kuullen, koska se tuntuu musta tosi epämukavalta ja ns. vitsi on kuultu jo sen sata kertaa. Ihme kyllä sillä kertaa oikeasti tukki turpansa eikä ole enää ”muistellut” tätä tapahtumaa.
Näistä jauhetaan ilmeisesti niin kauan kuin osapuolet ovat tekemisissä keskenään. Olin serkkuni kanssa käymässä vanhempieni luona ja molemmilla alle kouluikäisiä lapsia mukana. Serkun lapsi meni vessaan ja isäni huusi, että älä vaan laita ovea lukkoon kun X ( minä siis) lapsena sen lukon hajoitti ja piti väkisin vääntää auki ja kauhea homma oli ja hän ei sitä halua tehdä. Tämä kauhea tapaus tapahtui 80-luvun alkupuolella. Olin 4-5v silloin. Oven lukon korjaamiseen on ollut aikaa 35 vuotta. Tai kysyä edes taloyhtiöstä kenelle tuo kuuluu. Mutta ei! Joka kerta kun joku on kylässä, sama juttu. Tarjouduin jo ostamaan uuden ovenkin, mutta ei sekään kelpaa.
Onko teidän muiden äidit yllättäneet positiivisesti mummoina?
Minua jotenkin hämmentää miten hankala, vähättelevä ja ailahtelevinen äitini on nyt tyttärilleni oikein hyvä mummo. Minua edelleen vähätellään ja lytätään, kaikkien mielipiteideni yli kävellään ja ulkonäköä arvostellaan, mutta samaan aikaan kehuu lapsia ja näiden taitoa ja ulkonäköä. Tunnetaidot ei toki äidilläni ole vieläkään mitkään mahtavat, mutta lapsiin hänellä on selvästi tosi lämmin suhde ja lapsilla on hänen kanssaan hyvä olla.
Vaikka olen lasteni puolesta iloinen niin kyllähän se välillä herättää melkein kateutta, että miksi minä en lapsena saanut tätä samaa huomiota, lämpöä ja positiivisuutta. Miksi minä jouduin kestämään mykkäkoulut ja raivarit, kun selvästi äitini muuhunkin pystyy. Miksi minä en vieläkään saa kehuja ja tunnustusta oikein mistään ( no, hyvää ruokaa
kuulemma laitan) , mutta esimerkiksi tyttärien kauniita hiuksia jaksaa aina kehua. Kaipaan edelleenkin tosi paljon sitä, että äidilleni olisin hyvä ja riittävä.
Olen käynyt lukemassa tätä ketjua useita kertoja ja löytänyt tästä paljon samaa kuin isässäni. Estynyt suhde, mistään oikeista asioista ei puhuta, tunteita ei näytetä, kosketuskammo jne. Kiinnostaisiko onko kukaan saanut isä/äitisuhdettaan myöhemmin korjattua?
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli ihan erilaista ja silti joissain asioissa ihan samanlaista. Molemmat vanhemmat -47, sisko syntynyt 70-luvulla ja minä 80-luvun alussa.
Meillä isä oli pääasiassa se despootti ja hirviö. Lapsuus oli ihan ok, en muista jääneeni vaille rakkautta. Murrosiässä alkoivat ne isommat ongelmat nimenomaan isän kanssa. Äidistä kuvittelin aiemmin ettei ole pahaa sanottavaa, mutta moni asia on auennut vasta viime vuosina. Äiti tavallaan puskuroi isän ja meidän välissä, mutta ei se paljoa auttanut. Isältä tuli huorittelut jos vaikka oli paitapuserossa 2 ylintä nappia auki, vaikka paitapuseron alla oli t-paita. Seksi oli ehdoton tabu. Äiti oli uskovainen, ja se aiheutti omat ongelmansa. Kaikki oli syntiä. Maallinen musiikki oli syntiä, pasianssi oli syntiä, kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli syntiä. Kotiintuloajat oli minulla vielä yläasteella klo 19. Lukiossa isä suostui klo 21, mutta sitten kun kuuli että pyörin porukassa jossa on poikia, vaihtui takaisin klo 19, tosin minulle ei sitä kerrottu. Jouduin kuitenkin 2 viikon arestiin. Kuukautisista ei sen enempää puhuttu, mutta siteitä oli aina saatavilla. Pesulla ei saanut käydä kuin saunapäivinä 2 krt viikossa, muu oli veden tuhlausta.
Nyt aikuisena kuitenkin olen tajunnut myös sen, että äiti piti meitä lapsia pelinappuloina hänen ja isän välisessä valtataistelussa. Pienestä lapsesta saakka meitä manipuloitiin siihen kuinka paha ja syntinen isä on. Isä jäi tavallaan perheen ulkopuolelle. Tällä tavalla äidin persoonallisuushäiriö pysyi aika hyvin piilossa meiltä lapsilta pitkälle aikuisuuteen. Äiti oli selvästi epävakaa persoona. Hän oli olemassa vain sen kautta, että häntä tarvitaan. Se, että lapset aikuistuivat oli äidille liikaa, silloin alkoivat huuto- ja haukkupuhelut, sairauksista ja kuolemasta jauhaminen, ja kaikki mahdollinen millä lapset nyt saisi pidettyä otteessaan ja miellyttämisenhaluisina, ja tuntea sitä kautta itsensä tarvituksi.
Olen siis päässyt paljon helpommalla kuin suurin osa täällä, mutta isoja itkuja olen aikuisena itkenyt meidän omituisen, kieroutuneen perhedynamiikan takia. Äidin viimeisenä vuotena en ollut enää hänen kanssaan juuri tekemisissä, en sen jälkeen kun sain kuulla olevani riivattu, kun en suostunut istumaan kiltisti kuuntelemassa kuinka hän haukkui minua. Mieheni olisi pitänyt laittaa minut kuriin, kuulemma. Äiti kuoli nopeasti sairauteen, hänen kuolinvuoteellaan saimme kuitenkin laitettua kaiken pahan syrjään, ja toteamaan että mitä ikinä onkaan tapahtunut, me rakastamme toisiamme ja se on ainoa mikä enää merkitsee. Isä on muuttunut paljon, hänkin kävi kovan koulun avioeron ja uuden avioliiton myötä, ja on nykyään täysin eri ihminen. Olen hänen kanssaan erittäin hyvissä väleissä.
Erikoista huomata, että vaikka toisaalta meillä on ollut täysin erilaista, olen suurimman osan elämääni kokenut olevani vanhempieni rakastama, silti saman tyyppistä traumaa löytyy taustalta. Jokin kokemus siitä, että on kelvannut äidilleen vain, kun on ollut jollain tavalla, edes henkisesti, napanuorassa kiinni ja riippuvainen hänestä. Ihan kuin äiti olisi pelännyt että lakkaa olemasta olemassa, jos hänellä ei ole riippuvaista tytärtä aktualisoimassa hänen olemassa oloaan.
”Ihan kuin äiti olisi pelännyt että lakkaa olemasta olemassa, jos hänellä ei ole riippuvaista tytärtä aktualisoimassa hänen olemassa oloaan.”
Todella hyvin sanottu! Tältä ehkä tuntuu narsistista, tai epäkypsäksi jääneestä ihmisestä. Kuin minä hajoaisi ilman pönkittäjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa katsoa YouTubesta videoita hakusanoilla "emotionally immature parents". Omat 50-luvulla (itse s. 1980) syntyneet vanhempani sopivat niiden kuvaukseen täydellisesti. Kun ei osata käsitellä omia tunteita, läikkyy kaikki negatiivinen lasten niskaan. Ikinä ei ole riittävän hyvä, vaan aina on jotain kritisoitavaa. Emotionaalisesti epäkypsä vanhempi on mielestään aina oikeassa, ei pyydä anteeksi ja jättää lastensa tunteet huomiotta.
Eikös tuo ole myös narsistin määritelmä? Kuulostaa ainakin siltä. Tunteiltaan epäkypsä on ehkä vähän vähättelevä termi narsistille minusta.
Jos minä on jäänyt kehittymättömäksi ja henkilö on epäkypsä, ehkä silloin on muitakin (haitallisia) selviämiskeinoja kuin epäterve narsismi? Esimerkiksi toinen vanhempi on läheisriippuvainen ja heikko eikä puolusta lasta pomottavaa narsistia vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko teidän muiden äidit yllättäneet positiivisesti mummoina?
Minua jotenkin hämmentää miten hankala, vähättelevä ja ailahtelevinen äitini on nyt tyttärilleni oikein hyvä mummo. Minua edelleen vähätellään ja lytätään, kaikkien mielipiteideni yli kävellään ja ulkonäköä arvostellaan, mutta samaan aikaan kehuu lapsia ja näiden taitoa ja ulkonäköä. Tunnetaidot ei toki äidilläni ole vieläkään mitkään mahtavat, mutta lapsiin hänellä on selvästi tosi lämmin suhde ja lapsilla on hänen kanssaan hyvä olla.
Vaikka olen lasteni puolesta iloinen niin kyllähän se välillä herättää melkein kateutta, että miksi minä en lapsena saanut tätä samaa huomiota, lämpöä ja positiivisuutta. Miksi minä jouduin kestämään mykkäkoulut ja raivarit, kun selvästi äitini muuhunkin pystyy. Miksi minä en vieläkään saa kehuja ja tunnustusta oikein mistään ( no, hyvää ruokaa
kuulemma laitan) , mutta esimerkiksi tyttärien kauniita hiuksia jaksaa aina kehua. Kaipaan edelleenkin tosi paljon sitä, että äidilleni olisin hyvä ja riittävä.
Minä olen huomannut tämän saman ja ihan samanlaisia tunteita on minullakin. Äiti ei koskaan ei koskaan soitellut tai halunnut nähdä minua ennen kuin sain oman lapsen. Sen jälkeen oli yhteydessä minuun jutellen ja kysellen vain lapsen asioista ja tapaamisista. Nykyään lapsi on jo koulussa ja hänellä on oma puhelin, joten äitini soittelee ja viestittelee suoraan hänelle. Äiti jatkuvasti vihjailee, että olisin jotenkin huono äiti. Mm. saattaa soittaa viikonloppuna lapselle puolenpäivän aikaan ja kysyä, että oletko vielä sängyssä ja oletko saanut aamupalaa tai oletko käynyt ulkona. Meillä kyllä viikonloppunakin herätään aikaisin ja syödään aamupalaa ja ulkoillaan...
On todella ristiriitaisia tunteita, kun mummo niin rakastaa lapsenlastaan. Lapselle yritän olla neutraalina, mutta olen miettinyt, että joskus isompana täytyy lapselle varmasti näistä jutuista kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kyllä. Nyt olen itse herännyt tähän samaan lapsuuden traumojen käsittelyyn. Meilläkin oli ihan hyvä perhe näennäisesti, mitä nyt isä oli suuttuessaan väkivaltainen ja löi meitä kaikkia. Harvoin, mutta löi. Isä oli muuten kyllä helpompi tapaus ja ymmärtää pitää nykyäänkin suunsa kiinni eikä ole ina arvostelemassa kuten äitini. Vanhempani ovat syntyneet heti sotien jälkeen ja minä 80-luvun alussa. Olen 40. Nyt olen pysähtynyt itse miettimään tosiaan lapsuuttani ja sitä tunnetta, että en koskaan ollut riittävästi. On mulla välit vanhempiini, mutta etäisen asialliset. Meillä ei halattu eikä minua kehuttu, arvosteltiin kyllä. :(
Vierailija kirjoitti:
Onko teidän muiden äidit yllättäneet positiivisesti mummoina?
Minua jotenkin hämmentää miten hankala, vähättelevä ja ailahtelevinen äitini on nyt tyttärilleni oikein hyvä mummo. Minua edelleen vähätellään ja lytätään, kaikkien mielipiteideni yli kävellään ja ulkonäköä arvostellaan, mutta samaan aikaan kehuu lapsia ja näiden taitoa ja ulkonäköä. Tunnetaidot ei toki äidilläni ole vieläkään mitkään mahtavat, mutta lapsiin hänellä on selvästi tosi lämmin suhde ja lapsilla on hänen kanssaan hyvä olla.
Vaikka olen lasteni puolesta iloinen niin kyllähän se välillä herättää melkein kateutta, että miksi minä en lapsena saanut tätä samaa huomiota, lämpöä ja positiivisuutta. Miksi minä jouduin kestämään mykkäkoulut ja raivarit, kun selvästi äitini muuhunkin pystyy. Miksi minä en vieläkään saa kehuja ja tunnustusta oikein mistään ( no, hyvää ruokaa
kuulemma laitan) , mutta esimerkiksi tyttärien kauniita hiuksia jaksaa aina kehua. Kaipaan edelleenkin tosi paljon sitä, että äidilleni olisin hyvä ja riittävä.
Lapsenlapsilla on (usein) yhteys oman perheen ulkopuolelle toisen vanhemman kautta. Paisi että on se vävy/miniä niin on myös tämän perhe ja suku. Heitä ajatellen, vaikkakin tiedostamattomasti pitää esiintyä
fiksumpana kuin onkaan. Ts. käyttäytymiseen on kontrolli ulkopuolelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teidän muiden äidit yllättäneet positiivisesti mummoina?
Minua jotenkin hämmentää miten hankala, vähättelevä ja ailahtelevinen äitini on nyt tyttärilleni oikein hyvä mummo. Minua edelleen vähätellään ja lytätään, kaikkien mielipiteideni yli kävellään ja ulkonäköä arvostellaan, mutta samaan aikaan kehuu lapsia ja näiden taitoa ja ulkonäköä. Tunnetaidot ei toki äidilläni ole vieläkään mitkään mahtavat, mutta lapsiin hänellä on selvästi tosi lämmin suhde ja lapsilla on hänen kanssaan hyvä olla.
Vaikka olen lasteni puolesta iloinen niin kyllähän se välillä herättää melkein kateutta, että miksi minä en lapsena saanut tätä samaa huomiota, lämpöä ja positiivisuutta. Miksi minä jouduin kestämään mykkäkoulut ja raivarit, kun selvästi äitini muuhunkin pystyy. Miksi minä en vieläkään saa kehuja ja tunnustusta oikein mistään ( no, hyvää ruokaa
kuulemma laitan) , mutta esimerkiksi tyttärien kauniita hiuksia jaksaa aina kehua. Kaipaan edelleenkin tosi paljon sitä, että äidilleni olisin hyvä ja riittävä.Lapsenlapsilla on (usein) yhteys oman perheen ulkopuolelle toisen vanhemman kautta. Paisi että on se vävy/miniä niin on myös tämän perhe ja suku. Heitä ajatellen, vaikkakin tiedostamattomasti pitää esiintyä
fiksumpana kuin onkaan. Ts. käyttäytymiseen on kontrolli ulkopuolelta.
Triangulaatio, kolmannen osapuolen käyttö, voi olla palkitsevaa. Näin saa pelattua yhden sivustakatsojaksi ja nuolemaan näppejään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko muilla niin että tyttöjen/naisten alapäälle ei ollut kunnollista nimeä? Meidän perheessä tytöillä oli vain pylly. Eikä todellakaan puhuttu kuukautisista tai ostettu rintaliivejä, minkäänlaisesta muusta valistuksesta nyt puhumattakaan. Tyttären saadessani yksi ensimmäisiä opeteltavia asioita minulle oli pimppi sanan käyttö. Alkuun tuntui todella hankalalta. Tyttöni on hyvin puhelias ja avoin ja muistan jännittäneeni aikoinaan että sanooko tyttöni tuon "kielletyn" sanan äitini kuullen.
Haaveilin jossain vaiheessa nuoruudessani kätilön ammatista, mutta haaveeni tyssäsi ajatukseen etten ikinä voisi moista asiaa sanoa äidilleni. Työskenteleväthän kätilöt päivittäin jonkin sellaisen asian parissa jota meidän perheessä ei voinut edes ääneen sanoa.
Isäni teki viikonmittaista urakkaa ja tienasi perheen elannon uudessa omakotitalossa.
Isän poissa ollessa äiti komensi paskavitut pesulle. Minut ja siskoni. Olin alle kouluikäinen ja siskonikin vain viisi vuotta vanhempi.
Nimitteli rotaksi ja äpäräksi. Viikot olivat jatkuvaa siivoamista ja alistamista.
Isä kun tuli kotiin, niin oltiin siskon kanssa sievästi vierekkäin ja iloisia siitä, että simputus loppui viikonlopuksi.
Isä oli lempeå ja oikeudenmukainen.
Äiti esti kaiken kanssakäymisen isän kanssa. Pelkäsi kaiketi, että tuo kaltoinkohtelu paljastuu.
Syntynyt 72
Tämä! Miten toinen vanhempi kohtelee lapsia kaltoin, toisen vanhemman ollessa poissa kotoa, töissä. Eikä isä tiedä totuutta, kun äiti vaihtaa roolia isän tullessa kotiin, hiljaiset lapset eivät uskalla puhua mitään. Meillä äiti alisti jatkuvin solvauksin ja mitätöinnin lapsia, äärimmäisen hirveitä haukkumasanoja, mykkäkoulua äiti piti muutoin. Siivoamista meille lapsille ei delegoitu, kun ei koskaan jätetty mitään jälkeemme. Ei meille muutenkaan puhuttu. kun isä tuli kotiin, riennettiin hänen jalkojaan halaamaan. Oltiin iloisia, että tuli vanhempi, joka otti meihin lapsiin kontaktia. Lapsena oma-aloitteisesti viikonloppuna vanhempien poissaollessa imuroin, pesin ikkunat ja lattiat, halveksunnat sain äidiltä, isä hiljaa. En vieläkään tiedä, mitä jargonia äiti tuputti isän korvat täyteen sellaista, joka laittoi isän erkanemaan lapsistaan. Ehkä samankaltaisia valheita, joita äiti on yrittänyt meille lapsille tuputtaa aina isästä. Kiitos sinulle, että sanoitit tuon -isä töissä-, itselleni avartui monta kymmentä vuotta. Takellellen olen yrittänyt siitä avautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kyllä pimeitä juttuja, mutta ihan tosia, koska myös tunnistan samaa omasta lapsuuden perheestä. Mutta oikeastaan me puhutaan tässä suomalaisesta kasvatuskulttuurista, koska se on niin yleistä. Muissa pohjoismaissa esim. ei ole kasvatettu lapsia näin. Se näkyy ihmisten itsetunnossa ja siinä miten he kokevat ympäristönsä. Olisiko tässä syy- yhteys korkeisiin itsemurhatilastoihin ja Ihmisten mt- ongelmiin?
Todellakin on syy-seuraus-yhteys. En ymmärrä, miksi siitä ei puhuta avoimesti, vaan se kielletään heti joissakin tapauksissa ennen kun sitä edes päästäisiin pohtimaan. En ymmärrä, miksi on tärkeämpää tms. olla puuttumatta syihin, versus että ihmiset kitkuttelevat väkisin siihen asti etteivät enää jaksa elää.
Vierailija kirjoitti:
Onko tällä palstalla miehiä ollenkaan? Uskaltaisiko joku avautua omasta lapsuudesta/ nuoruudesta rehellisesti? En millään voi uskoa että vain tytöt/ naiset kasvatettiin näin.
Kerron miespuolisten ystävieni puolesta, millaista heillä on ollut kotona. Monella on samankaltainen kuvio taustalla, isä, joka pitää aina itseään poikalapsensa yläpuolella, aina. Poika ei koskaan tule edes tasavertaiseksi isän kanssa, ei työssä, ei isyydessä, ei missään, isä tietää aina paremmin ja tekee sen selväksi. Isä ei tue lastaan, vaan arvostelee, vinoilee, vähättelee, on myös kateellinen pojan menestyksestä. Poika ei saa lapsena koskaan itkeä, jos itki, isä nälvi tai hakkasi. Muiden perheenjäsenten tuli myös syrjiä ja halveksua poikaa. Ihan hirveätä! Normaaleja tunteita ei saanut olla, eikä niistä varsinkaan saanut avautua, muutoin oli nössö, luuseri, isä karttoi opetuksena lastaan viikon tai viikkojen ajan. Sisaruskatraassa isällä on lemmikki, syntipukki ja näkymätön. Poikalapsen pitää itse tukea itseään opiskelemaan ja työllistymään, rahallista tukea ei tule, vaikka rahaa on. Rahoitetaan mieluummin perheen kultalasta. Poikalapsi, aikuisenakin kaipaa aina isäänsä, isä on jotenkin pinttynyt aikuisenkin päähän niin, että poika ajattelee että minä olen sinun vertasi ja sinun kaltaisesi, isä. Poika haluaisi ns. miehen arvon, jonka vain isä voi siunata pojan mielestä -isä ei siunaa. Tämä on sydäntärepivää seurattavaa, väitän että seikka joka johtaa joskus itsemurhiin. Miehilläkin on tunteet, he ovat ihmisiä ja heidän tunteiden avautumista pitäisi yleisesti tukea! Vaikka äiti, tai kuka tahansa olisi vaikuttanut isän käytökseen negatiivisesti, poika kaipaa isäänsä, isänä. Lapsenlapsia isoisä kohtelee neutraalin hyvin, oma poika on silti alapuolella, tosin vain pienen himmeän mitalin ansainneena. Yhdistävänä tekijänä näissä ketjun vastaavissa tapauksissa on isän puolelta tunnekylmyyys poikalasta kohtaan ja ettei poika saa näyttää mitään tunteita. Näiden poikien äitejä yhdistää vallan tavoittelu, maine -miltä näyttää ulospäin-raha, tunnekylmyys poikaa kohtaan, puolison hallinta valta-asetelmalla, lasten jaottelu syntipukki-näkymätön-kultalapseen, heikko itsetunto ja ketjussa kerrottuja äiti piirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet tätä näkökulmaa eli hirveästä lapsuudesta on vain hirveitä muistoja! Olisi kiva, että olisi mukavia muistoja omista vanhemmista, mutta ei.
Ajattelen, että mukavat muistot kannattelevat elämässä.
Itsellä mukavat muistot liittyvät VAIN naapureihin ja isän siskoihin.
Olen myös hakemalla hakenut hyviä hetkiä muistoista. Tavallaan se, että sain ottaa sen yhden mehujään pakastimesta jouluja ja vappuna, oli hyvää. Vaikka äiti tiuskaisi sen luvan ja mökötti lähellä, kun mehujäätä hiljaa imeskelin. En tuntenut iloa, olin vain hetken tyytyväinen, ajatellen että äiti välitti ja toivoin hänen puhuvan. Mutta jälkeenpäin aikuisena ajatettelen, että oliko se sittenkään niin loistokas hetki, kun muuten en saanut mennä jääkaapille, olin aneeminen luuranko, koulussa ahmin ruokaa mitä sai. Lapsena ei ymmärrä mukavista hetkistä tai muistoista, kun elää vain niin että pitää selvitä hengissä ja mustelmitta seuraavaan koulupäivään. Ei tiennyt muusta, kuin että koulua piti käydä tavoitellen loistavia arvosanoja. Ei tullut kukaan kertomaan, mitä on kotiväkivalta, ei ollut hajuakaan mitä on psyykkinen tai fyysinen kotiväkivalta. Missä vaiheessa te tajusitte, että elitte väkivaltaisessa lapsuudenkodissa?
Vierailija kirjoitti:
Onko teidän muiden äidit yllättäneet positiivisesti mummoina?
Minua jotenkin hämmentää miten hankala, vähättelevä ja ailahtelevinen äitini on nyt tyttärilleni oikein hyvä mummo. Minua edelleen vähätellään ja lytätään, kaikkien mielipiteideni yli kävellään ja ulkonäköä arvostellaan, mutta samaan aikaan kehuu lapsia ja näiden taitoa ja ulkonäköä. Tunnetaidot ei toki äidilläni ole vieläkään mitkään mahtavat, mutta lapsiin hänellä on selvästi tosi lämmin suhde ja lapsilla on hänen kanssaan hyvä olla.
Vaikka olen lasteni puolesta iloinen niin kyllähän se välillä herättää melkein kateutta, että miksi minä en lapsena saanut tätä samaa huomiota, lämpöä ja positiivisuutta. Miksi minä jouduin kestämään mykkäkoulut ja raivarit, kun selvästi äitini muuhunkin pystyy. Miksi minä en vieläkään saa kehuja ja tunnustusta oikein mistään ( no, hyvää ruokaa
kuulemma laitan) , mutta esimerkiksi tyttärien kauniita hiuksia jaksaa aina kehua. Kaipaan edelleenkin tosi paljon sitä, että äidilleni olisin hyvä ja riittävä.
Mun äiti ei ole yllättänyt positiivisesti vaan negatiivisesti. Isovanhempana hän on täysin välinpitämätön ja piittaamaton eikä tapaa ollenkaan lapsiani. En usko että muistaa ikiä, nimet ehkä jotenkuten. Ei ole koskaan hoitanut tai auttanut mitenkään.
Mutta, piittaamaton ja rakkaudeton oli äitinäkin. Jos ei rakasta sitä omaa aikuista lastaan niin tuskinpa silloin niitä lapsenlapsiakaan....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä (-41) oli outo tapa asettaa mut tai siskoni aina ns. ulkopuoliseksi ja naurunalaiseksi eri tilanteissa, mieluiten julkisesti. Muistan nuorena, kun äiti muka supatti kaverilleni (niin että toki kuulin) esim. että "mites tolla Liisalla on tollasia näppyjä selässä? Hih hih." kärsin aknesta siis... Tai mulle siskon kuullen, et "eikö haiseki Leena hirveesti hielle? Hah hah." mun yo-juhlissa naapurin mummo kehui kuinka näytin nätiltä niin johan äiti ryntäsi paikalle ilmoittamaan, että "no olisitpa nähnyt sen perjantaiyönä, heh heh" Vieraiden avointa tyrmistystä ja paheksuvia katseita ei huomannut, hymyili vaan tyytyväisenä kun sai taas nolattua minut.
Joskus yritin tästä sanoa, niin käänsi asian vitsiksi ja minä olin se herkkähipiäinen tosikko...Muiden vieraiden tyrmistys ei näitä haittaa. Olen saanut mm ollessani 32v tukkapöllyä isältä ollessani yhdestä asiasta eri mieltä, sukulaisten nähden. Ne vieraat meni ihan sanattomaksi ja tyrmistyneiksi, katsoivat suu auki, tuli jäätävä hiljaisuus, ja KUKAAN ei sanonut mitään tai puuttunut, sit hiljaisuuden jälkeen kaikki jatkoi kuin ei mitään olisi käynyt.
Toisella kertaa sama toistui ruokapöydässä ja silloin isä antoi luunapin, silloinkin vieraiden nähden. Taas kaikki vaikeana, itsellä itku kirveli silmiä ja kurkkua kuristi.En osaa tai pysty noissa tilanteissa tekemään mitään vaan lamaannun kauhusta ja melkein pissaan housuun. Mua pahoinpideltiin koko lapsuus, koko nuoruus, ja yhä vieläkin aikuisiällä niin kauan kuin jatkoin isäni tapaamista. Viimeisestä luunapista meni puolisen vuotta ja silloin isä yritti taas löylyttää mut kunnolla, ja vasta silloin jäädytin välit ja en ole nyt useampaan vuoteen tavannut sitä muuten kuin sukujuhlissa.
Ymmärrän että tuo oli vieraille noloa/outoa mutta olisin toivonut että joku olisi puuttunut tai paheksunut. Itse en voinut, siinä tilanteessa olin nelivuotias lapsi kauhuissaan.
Tämä on jo aivan törkeää! Miten voit enää pitää edes yhteyttä? Minä olisin katkaissut välit aikoja sitten, en todellakaan istuisi tuommoisissa sukujuhlissa. Tee itsellesi palvelus, lakkaa miellyttämästä niitä, elä niinkuin itse haluat!
Ja kuumat kahvit olis voinut heittää tuommosen naamalle. Sekä jakkara perään ja hirveä huuto. Hyi h..tti mikä "isä". Noille pitää näyttää että NE on itse niitä p*sk*ja!
Onko kenelläkään muulle avatunut esim. tämän ketjun perusteella, tai onko täällä muita, jotka pohtii että äiti/ihminen on vaaraksi lapsilleen tai muille läheisilleen? En välitä mistään yleisistä mm. narsistien tukiryhmistä -narsismitietous on.
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulle avatunut esim. tämän ketjun perusteella, tai onko täällä muita, jotka pohtii että äiti/ihminen on vaaraksi lapsilleen tai muille läheisilleen? En välitä mistään yleisistä mm. narsistien tukiryhmistä -narsismitietous on.
Apua, vertaistukea, näkökulmaa vähän kuin pyydän.
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulle avatunut esim. tämän ketjun perusteella, tai onko täällä muita, jotka pohtii että äiti/ihminen on vaaraksi lapsilleen tai muille läheisilleen? En välitä mistään yleisistä mm. narsistien tukiryhmistä -narsismitietous on.
Eli jos pyytää tukea, se on huono juttu? Mutta jos tukee muita tällä kokemuksella, niin se on ollut varsin hyvä juttu.
Alue: Aihe vapaa
Mun äiti on syntynyt 1960-luvulla ja vieläkin muistan miten nöyryyttävää se oli, kun ei vessaan suostuttu hankkimaan roskista vaan piti siteet yms. kiikuttaa keittiöön kaikkien silmien edestä.