70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Lapsen tarpeisiin (myös tunnetarpeet) vastaamatta jättäminen on emotionaalista hylkäämistä ja voi aiheuttaa kehityksen jäämisen vajaaksi. Jos ei ole saanut hoivaa ja hyväksyntää, ei osaa sitä myöskään antaa, toisille tai itselleenkään.

Kuvio toistuu sukupolvissa, kunnes sen joku purkaa, esim. terapiatyöskentelyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Boo-meri-ikäluokalta puuttuu kokonaan kyky itsereflektioon. En tajua miten esim oma hirviö äitini voi elää sen kanssa että lapsensa inhoaa ja ja halveksuu häntä. Häntä ei kiinnosta yhtään lasten kokemus hänestä eikä hän välitä yhtään vaikka emme arvosta häntä äitinä. Hän vain edelleen v*ttuilee, nälvii, loukkaa ja satuttaa tietoisesti tahallaan.

Minä itse olisin aivan musertunut jos olisin niin huono äiti ja jos lapseni inhoaisivat minua. Kokisin olevani totaalisen epäonnistunut.

Oma äitini näkee asian niin että LAPSET ovat täysin epäonnistuneita ja kiittämättömiä. Että hänen väkivallastaan, julmuudestaan, loukkauksistaan ja alistamisestaan (eli helvetillisestä lapsuudesta) pitäisi olla vain jumalattoman KIITOLLINEN.

”Kiittämätön kersa” tai ”kiittämätön ä-pärä” ovat äitini normaaleita tapoja puhutella aikuisia lapsia. Samoin on sanonut usein että ”sulle olisi pitänyt tehdä a-bortti”. Ai jai miten kiittämätön olen kun en nyt näidenkään kommenttien jälkeen äitiäni rakasta.

Niin tuttua, kiittämätön ja mahdoton olen minäkin saanut kuulla olevani niin kauan kuin elämästäni mitään muistan.

Tässä kerran kun pidin jossain asiassa pääni ja sanoin äidilleni vastaan enkä tehnyt kuten hän halusi, hän haukkoi täysin pöyristyneenä henkeä ja sylkäisi suustaan sanat SINUT ON KASVATETTU TODELLA HUONOSTI. Olin tuolloin varmaan jo 40 täyttänyt, perheellinen nainen. Jäin suu ammollaan kuulemaani ihmettelemään kunnes sain vastattua, että ”Sepä se”, ja lähdin menemään.

Huorittelut ja vastaavat olin äitini suusta kuullut jo vuosikymmeniä aiemmin, että eipä tuo niin pahasti kai ollut sanottu. Sitä vaan jäin miettimään että mahtoiko muori itse ymmärtää kenen kontolla se minun kasvattamiseni aikoinaan on ollut, kuka on se jonka kasvatustyö on mennyt täysin metsään...

Tuosta tuli aika elävä flashback ajalta, kun olin 14. Äiti alkoi jostain syystä aamulla ennen kouluun lähtöä jotain märistä siitä, miten huonosti käyttäydyn, sanoin sille ivallisesti, että "itsepä olet kasvattanut". Äiti otti silmälasini pois ja läimäytti niin kovaa kuin jaksoi ensin toiselle, sitten toiselle poskelle, äyskäisten, että "näinkö olisi pitänyt kasvattaa?" 

Äitini oli juuri tuollainen, koko ajan sai olla varuillaan ettei se vetänyt jostain ihan pikkuasiasta järjettömiä raivareita. Toki tuo fyysinen väkivalta oli harvinaista, siksi se jäikin niin mieleen.

Kertonee jotain siitä miten minut on oikeasti kasvatettu, että noiden lyöntien jälkeen minä pyysin äidiltä itkien anteeksi että olen käyttäytynyt niin huonosti.

Katselin vanhoja lomakuvia Espanjasta, olin esiteini-iässä. Rintani kasvoivat aikaisten, mutta äitini ei ostanut rintaliivejä. T-paidoissa ja topeissa rintani ja nännini näkyvät selvästi...Eikö tämä häirinnyt ollankaan äitiäni?

Kun katsoo vanhoja kuvia, ei silloin häirinnyt rintojen kasvu muita kuin nuorta itseään.

Nykyään on topattuja alusvaatteita esiteineillekin, ja näitä jopa jotkut vastustivat. Toppauksen tarkoitus on peittää orastavat muodot ja antaa kasvurauha.

Olen pian 35 v. eikä äitini edelleenkään luota, että pärjäisin tai osaisin tehdä mitään oikein. Näin se on aina ollut. Alakoulussa kaikki luokkalaiseni olivat aina ahkeria ja fiksuja, minä laiska. Ei sillä väliä, että sain luokan parhaita numeroita jatkuvasti. Yläkoulussa oli yksi vaikea aine, josta aloin saada todistukseen seiskoja. Äiti huusi ja raivosi. Tämä tarkoitti tietysti heti, ettei minusta olisi lukioon. Kun pääsin ihan hyvään lukioon, alkoi vähättely, ettei minulla ole toivoakaan suorittaa sitä kolmessa vuodessa. Äidin mielestä kaikki muut pärjäsivät ja panostivat, minä en. Ennen kirjoitusten alkua sain kuulla, etten varmasti läpäise niitä ja voin vain haaveilla hyvistä arvosanoista. Kun sain laudaturin ja pari eximiaa, niin "nehän tuli noista helpoista aineista". Sama linja jatkui korkeakouluun pyrkiessä. "Ei sinun sinne kannata hakea, sinne menee vaan ne ahkerat ja lahjakkaat."

Äiti rakasti ja rakastaa verrata minua serkkuihini. En varmasti ole aikuisiälläkään käynyt hänen kanssaan yhtään keskustelua, jossa hän ei olisi kehunut fiksuja ja ahkeria serkkujani maasta taivaisiin.

En ole enää aikoihin kertonut äidilleni koulutus- ja työasioistani. Kannustavaa sanaa tai esim. onnitteluita uudesta työpaikasta on turha odottaa. Kun äidille on käynyt ilmi, että olen vaihtanut työpaikkaa hänen tietämättään, hän on tietysti loukkaantunut syvästi, koska kyllähän hänelle pitää kertoa, hän on sentään äitini!

Arvostan opiskelua ja työtä, mutta ne eivät ole minulle kaikki kaikessa. Elämässä on muutakin, kuten vapaa-aika. Äidin mielestä vapaa-ajan viettäminen on väärin. Töitä pitäisi painaa kellon ympäri, kuten hän itsekin on tehnyt. Työelämässä pitäisi myös kestää kaikki mahdollinen ja mahdoton, eikä ole oikein kyseenalaistaa mitään. On ihan normaalia sairastua vakavasti ja olla henkihieverissä työkuormituksen takia. Töihin myös mennään vaikka pää kainalossa. Muutamia vuosia sitten äiti sattui soittamaan, kun olin kuumeen ja flunssan vuoksi kotona sairaslomalla. Haukkui minut laiskaksi ja huonoksi työntekijäksi, jonka tilalle varmasti etsitään joku parempi ja kohta olen työttömänä.

Kuusi vuotta sitten toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja hankin koiran. Minulla on erinomainen tukiverkosto, joka tarvittaessa auttaa hoitamisessa. Äiti on vielä kuuden vuoden jälkeenkin sitä mieltä, etten kykene koiranomistajaksi ja myös loukkaantunut, etten aikanaan kysynyt häneltä lupaa koiran hankkimiseen. Siis lähemmäs kolmekymppisenä olisi pitänyt äidin lupa saada, vaikka hänellä ei ole asiaan mitään osaa tai arpaa. Äiti on tietysti kuullut jostain, että eläinlääkärit ovat kalliita ja yritti oikein teatraalisen uhrautuvasti tuputtaa minulle muutamaa satasta ell-kuluihin, koska eihän minulla sellaisiin voi olla varaa. No, olen tienannut jo vuosia mukavasti, säästöjäkin riittää. Pari vuotta sitten sain sukulaisen kautta tietää, että äidilläni ei ollut penniäkään säästössä alle nelikymppisenä ja yritti pummia jatkuvasti rahaa omilta vanhemmiltaan. Varmaankin siis kateellinen, että olen hoitanut asiani paremmin. Äiti jaksaa myös säännöllisesti muistuttaa, että hän sitten tuhlaa aivan kaiken vanhoilla päivillään, ettei minulle jää mitään perittävää.

Onko täällä opettajia paikalla? Miten on nykyään koulussa kuukautissiteiden tarjoaminen? Omani aikanani terkkarilta ehkä olisi voinut saada, mutta hän oli vain parina päivänä viikossa paikalla ja koko ajan varattu. Kuukautiseni alkoivat 11v, enkä kyllä silloin olisi edes kehdannut kysyä..Äitini ei siis ostanut siteitä ja useat kerrat lähdin kesken koulupäivän kotiin kun veret tuli läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä opettajia paikalla? Miten on nykyään koulussa kuukautissiteiden tarjoaminen? Omani aikanani terkkarilta ehkä olisi voinut saada, mutta hän oli vain parina päivänä viikossa paikalla ja koko ajan varattu. Kuukautiseni alkoivat 11v, enkä kyllä silloin olisi edes kehdannut kysyä..Äitini ei siis ostanut siteitä ja useat kerrat lähdin kesken koulupäivän kotiin kun veret tuli läpi.

Eikö niitä kaupasta saanut ?

Vai oletko sitä ikäpolvea joka raapusti asiansa savitauluihin ?

Meillä ei ainakaan ollut rahaa käytössä tuon ikäisinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä opettajia paikalla? Miten on nykyään koulussa kuukautissiteiden tarjoaminen? Omani aikanani terkkarilta ehkä olisi voinut saada, mutta hän oli vain parina päivänä viikossa paikalla ja koko ajan varattu. Kuukautiseni alkoivat 11v, enkä kyllä silloin olisi edes kehdannut kysyä..Äitini ei siis ostanut siteitä ja useat kerrat lähdin kesken koulupäivän kotiin kun veret tuli läpi.

Eikö niitä kaupasta saanut ?

Vai oletko sitä ikäpolvea joka raapusti asiansa savitauluihin ?

Mun menkat alkoi 90-luvulla ja kyllä, kaupassa valikoimaa riitti, mutta ei minulla 11-vuotiaana ollut rahaa niitä ostaa. Olen myös ihan varma että nyt vuonna 2020 on myös lapsia samassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Olen pian 35 v. eikä äitini edelleenkään luota, että pärjäisin tai osaisin tehdä mitään oikein. Näin se on aina ollut. Alakoulussa kaikki luokkalaiseni olivat aina ahkeria ja fiksuja, minä laiska. Ei sillä väliä, että sain luokan parhaita numeroita jatkuvasti. Yläkoulussa oli yksi vaikea aine, josta aloin saada todistukseen seiskoja. Äiti huusi ja raivosi. Tämä tarkoitti tietysti heti, ettei minusta olisi lukioon. Kun pääsin ihan hyvään lukioon, alkoi vähättely, ettei minulla ole toivoakaan suorittaa sitä kolmessa vuodessa. Äidin mielestä kaikki muut pärjäsivät ja panostivat, minä en. Ennen kirjoitusten alkua sain kuulla, etten varmasti läpäise niitä ja voin vain haaveilla hyvistä arvosanoista. Kun sain laudaturin ja pari eximiaa, niin "nehän tuli noista helpoista aineista". Sama linja jatkui korkeakouluun pyrkiessä. "Ei sinun sinne kannata hakea, sinne menee vaan ne ahkerat ja lahjakkaat."

Äiti rakasti ja rakastaa verrata minua serkkuihini. En varmasti ole aikuisiälläkään käynyt hänen kanssaan yhtään keskustelua, jossa hän ei olisi kehunut fiksuja ja ahkeria serkkujani maasta taivaisiin.

En ole enää aikoihin kertonut äidilleni koulutus- ja työasioistani. Kannustavaa sanaa tai esim. onnitteluita uudesta työpaikasta on turha odottaa. Kun äidille on käynyt ilmi, että olen vaihtanut työpaikkaa hänen tietämättään, hän on tietysti loukkaantunut syvästi, koska kyllähän hänelle pitää kertoa, hän on sentään äitini!

Arvostan opiskelua ja työtä, mutta ne eivät ole minulle kaikki kaikessa. Elämässä on muutakin, kuten vapaa-aika. Äidin mielestä vapaa-ajan viettäminen on väärin. Töitä pitäisi painaa kellon ympäri, kuten hän itsekin on tehnyt. Työelämässä pitäisi myös kestää kaikki mahdollinen ja mahdoton, eikä ole oikein kyseenalaistaa mitään. On ihan normaalia sairastua vakavasti ja olla henkihieverissä työkuormituksen takia. Töihin myös mennään vaikka pää kainalossa. Muutamia vuosia sitten äiti sattui soittamaan, kun olin kuumeen ja flunssan vuoksi kotona sairaslomalla. Haukkui minut laiskaksi ja huonoksi työntekijäksi, jonka tilalle varmasti etsitään joku parempi ja kohta olen työttömänä.

Kuusi vuotta sitten toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja hankin koiran. Minulla on erinomainen tukiverkosto, joka tarvittaessa auttaa hoitamisessa. Äiti on vielä kuuden vuoden jälkeenkin sitä mieltä, etten kykene koiranomistajaksi ja myös loukkaantunut, etten aikanaan kysynyt häneltä lupaa koiran hankkimiseen. Siis lähemmäs kolmekymppisenä olisi pitänyt äidin lupa saada, vaikka hänellä ei ole asiaan mitään osaa tai arpaa. Äiti on tietysti kuullut jostain, että eläinlääkärit ovat kalliita ja yritti oikein teatraalisen uhrautuvasti tuputtaa minulle muutamaa satasta ell-kuluihin, koska eihän minulla sellaisiin voi olla varaa. No, olen tienannut jo vuosia mukavasti, säästöjäkin riittää. Pari vuotta sitten sain sukulaisen kautta tietää, että äidilläni ei ollut penniäkään säästössä alle nelikymppisenä ja yritti pummia jatkuvasti rahaa omilta vanhemmiltaan. Varmaankin siis kateellinen, että olen hoitanut asiani paremmin. Äiti jaksaa myös säännöllisesti muistuttaa, että hän sitten tuhlaa aivan kaiken vanhoilla päivillään, ettei minulle jää mitään perittävää.

Sinä keväänä kun minä kirjoitin, kävi muutaman kerran niin että olin äitini kanssa jossain kaupoilla tms. ja vastaan tuli tuttuja. Nämä sitten muistelivat että etkös sinä pääse tänä keväänä ylioppilaaksi? Äitini alkoi kailottaa että tuskin pääsee, ei tuon touhuista mitään tule, reput sieltä tulee jos jotain... 😕

No, minä sain valkolakkini ja vielä hyvin arvosanoin. En voi mitenkään kuvitella sanovani omalle lapselleni mitään tuollaista yhtään missään tilanteessa. En ikinä.

TUTTUA, tuttua. Olen vm -71 ja äiti syntynyt 1945. Äitini oli työelämässä, itse avainkaulalapsi. Keskiluokkaisuudesta huolimatta elintaso oli erilaista. Ei uusia vaatteita kuin tarpeeseen, aina sai kärttää esim permistä, ei ulkomaanmatkoja, pakotettuna kesälomalla mökkilomille , ravintoloissa ei syöty vaan omat eväät aina ja pysähdys P paikalla.... Itseään ei saanut kehua eikä kuvitella mistään mitään, alisuorittaminen omi tyypillistä ja yliopistoon menoa päiviteltiin " mitä siitä nyt tulee". Turhat luulot on riisuttu itseltäni ja niin monelta kanssasisareltani ja itse kärsin liiallisesta kiltteydestä. Vaikka äitini on tietyllä tavalla tyypillinem ikäluokkansa nainen niin monessa asiassa on kauniit muistot. Äitini on vaikeasti dementoitunut ja siitä on paha mieli ettei ikinä päässyt toteuttamaam monia haaveitaan. Nyt kun olisi rahaa, niin kuntoa ei enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pian 35 v. eikä äitini edelleenkään luota, että pärjäisin tai osaisin tehdä mitään oikein. Näin se on aina ollut. Alakoulussa kaikki luokkalaiseni olivat aina ahkeria ja fiksuja, minä laiska. Ei sillä väliä, että sain luokan parhaita numeroita jatkuvasti. Yläkoulussa oli yksi vaikea aine, josta aloin saada todistukseen seiskoja. Äiti huusi ja raivosi. Tämä tarkoitti tietysti heti, ettei minusta olisi lukioon. Kun pääsin ihan hyvään lukioon, alkoi vähättely, ettei minulla ole toivoakaan suorittaa sitä kolmessa vuodessa. Äidin mielestä kaikki muut pärjäsivät ja panostivat, minä en. Ennen kirjoitusten alkua sain kuulla, etten varmasti läpäise niitä ja voin vain haaveilla hyvistä arvosanoista. Kun sain laudaturin ja pari eximiaa, niin "nehän tuli noista helpoista aineista". Sama linja jatkui korkeakouluun pyrkiessä. "Ei sinun sinne kannata hakea, sinne menee vaan ne ahkerat ja lahjakkaat."

Äiti rakasti ja rakastaa verrata minua serkkuihini. En varmasti ole aikuisiälläkään käynyt hänen kanssaan yhtään keskustelua, jossa hän ei olisi kehunut fiksuja ja ahkeria serkkujani maasta taivaisiin.

En ole enää aikoihin kertonut äidilleni koulutus- ja työasioistani. Kannustavaa sanaa tai esim. onnitteluita uudesta työpaikasta on turha odottaa. Kun äidille on käynyt ilmi, että olen vaihtanut työpaikkaa hänen tietämättään, hän on tietysti loukkaantunut syvästi, koska kyllähän hänelle pitää kertoa, hän on sentään äitini!

Arvostan opiskelua ja työtä, mutta ne eivät ole minulle kaikki kaikessa. Elämässä on muutakin, kuten vapaa-aika. Äidin mielestä vapaa-ajan viettäminen on väärin. Töitä pitäisi painaa kellon ympäri, kuten hän itsekin on tehnyt. Työelämässä pitäisi myös kestää kaikki mahdollinen ja mahdoton, eikä ole oikein kyseenalaistaa mitään. On ihan normaalia sairastua vakavasti ja olla henkihieverissä työkuormituksen takia. Töihin myös mennään vaikka pää kainalossa. Muutamia vuosia sitten äiti sattui soittamaan, kun olin kuumeen ja flunssan vuoksi kotona sairaslomalla. Haukkui minut laiskaksi ja huonoksi työntekijäksi, jonka tilalle varmasti etsitään joku parempi ja kohta olen työttömänä.

Kuusi vuotta sitten toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja hankin koiran. Minulla on erinomainen tukiverkosto, joka tarvittaessa auttaa hoitamisessa. Äiti on vielä kuuden vuoden jälkeenkin sitä mieltä, etten kykene koiranomistajaksi ja myös loukkaantunut, etten aikanaan kysynyt häneltä lupaa koiran hankkimiseen. Siis lähemmäs kolmekymppisenä olisi pitänyt äidin lupa saada, vaikka hänellä ei ole asiaan mitään osaa tai arpaa. Äiti on tietysti kuullut jostain, että eläinlääkärit ovat kalliita ja yritti oikein teatraalisen uhrautuvasti tuputtaa minulle muutamaa satasta ell-kuluihin, koska eihän minulla sellaisiin voi olla varaa. No, olen tienannut jo vuosia mukavasti, säästöjäkin riittää. Pari vuotta sitten sain sukulaisen kautta tietää, että äidilläni ei ollut penniäkään säästössä alle nelikymppisenä ja yritti pummia jatkuvasti rahaa omilta vanhemmiltaan. Varmaankin siis kateellinen, että olen hoitanut asiani paremmin. Äiti jaksaa myös säännöllisesti muistuttaa, että hän sitten tuhlaa aivan kaiken vanhoilla päivillään, ettei minulle jää mitään perittävää.

Sinä keväänä kun minä kirjoitin, kävi muutaman kerran niin että olin äitini kanssa jossain kaupoilla tms. ja vastaan tuli tuttuja. Nämä sitten muistelivat että etkös sinä pääse tänä keväänä ylioppilaaksi? Äitini alkoi kailottaa että tuskin pääsee, ei tuon touhuista mitään tule, reput sieltä tulee jos jotain... 😕

No, minä sain valkolakkini ja vielä hyvin arvosanoin. En voi mitenkään kuvitella sanovani omalle lapselleni mitään tuollaista yhtään missään tilanteessa. En ikinä.

Minun äitini huusi ympäriinsä aina kesäloman alussa siitä, miten minut olisi pitänyt jättää luokalleni tai pääsin luokalta ihan nippanappa. Oikeasti mitään luokan tuplaamisen uhkaa ei koskaan todellakaan ollut ja pärjäsin hyvin (etenkin siihen nähden, että kodin tuki koulunkäyntiin oli täysin nollissa). Äidin mukaan minun olisi pitänyt käydä kymppiluokka ja lukio neljässä vuodessa, koska olen loppuvuodesta syntynyt. En tajua, miksi tuollaista piti koko ajan hokea. Olin kuitenkin hyvä oppilas ja selvisin hyvin opinnoista tavoiteajoissa.

Tänä keväänä väittelin tohtoriksi ja vanhempani eivät ole reagoineet siihen mitenkään. Luulisi, että pitäisivät hyvä saavutuksena siihen nähden, että äitini mukaan minun olisi pitänyt aina peruskoulussa tuplata luokat. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen syntynyt 80-luvulla ja silti tuttuja tarinoita täällä. Menkoista ei puhuttu, varastin kaverin äidin siteitä, joita käytin liian pitkään ja/tai sulloin vessapaperia. Useamman kerran tuli veret läpi..Ekat rintsikat oli äidin vanhat jotka itse otin kaapin perältä ja salaa pesin käsienpesualtaassa.

Ostin siteet ja rintaliivit salaa viikkorahoilla. Myös omaa kehoa piti peitellä, kulkea kyyryssä etteivät rinnat näkyisi. Kaikki kehon aikuistumisen merkit piti salata. Kävin 9. luokan ajan viikoittain perheneuvolan psykologilla. Kerroin psykologille tuosta kaikesta, ja hän sopi tapaamisajan äitini kanssa. Olin huojentunut. Salailu loppuisi ja saisin elää normaalia elämää.

Äitini tuli psykologin luota ja sanoi, että se "tuo on sun ommaa kuvittelua", että "et sais kasvaa".

Niinpä salailu ja häpeä jatkui. Laskin päiviä siihen, että saisin muuttaa pois. Omassa asunnossa ei sitten tarvitsisi piilotella siteitä, rintaliivejä, omia rintoja, kainaloissa kasvavia karvoja jne.

Tiedätkö, että olet ollut rohkea ja viisas huolimatta äitisi reaktiosta, miten itse ymmärsit naiseksi kasvamisen olevan niin luonnollisita kuin olla voi. Ymmärrän täysin, kun laskit päiviä, jotta pääsisit pois. Samaa tein. Elin koko lapsuus- ja nuoruusikäni häpeillen sekä peitellen luonnollista kasvuani. Se on jotain äärimmäistä, kun samassa talossa on naistyranni, joka kieltää tytöltä totaalisesti kaiken. Kateudessaan. Ei voi sanoa, että äidissä omia traumojaan olisi näkynyt, kun oli 50-luvun vapaan kasvatuksen tuotos, sai tehdä mitä halusi, ohjasi ja manipuloi ketä halusi. Varsin avoimesti näytteli itseään alusvaatteissa ja -vaatteitta. En osaa sanoin kuvailla, miten sairaan tukahduttavaa on elää sellaisessa ympäristössä, en osaa sanoittaa miksi lapsena haaveilin niin paljon että voisin jättää haaveilleeni rintaliivini huoneeseeni sängylle muiden vaatteiden joukkoon. Liiveistä haaveilin yläasteella, kun kaikilla muillakin oli ja meidän koulussa pilkattiin laudaksi, ellei ollut liivejä. Luokissa pojat hiplasit tyttöjen selkämykset, tarkistivat. Kova selviäminen tytöllä jo peitellen kotiväkivaltaa, äidin jatkuvia nimittelyitä kuunnellen, tukasta vedettiin lattioita myöden, kavereita ei saanut tulla, hiljaa piti olla ja siitäkin hakattiin. Kaikki oli toisin, kun pääsin pois kotoa. Sain anopilta nätin, aikuismaisen yöpaidan lahjaksi. Anoppi oli muutenkin täysin päinvastainen kuin äitini, olen ikikiitollinen hänen olemassaolostaan.  Ostin nättejä alusvaatteita itselleni, poikaystäväni tuki. Ei tarvinnut pelätä, ei aristella, sai vain olla normaali nainen.

M57 Stadista kirjoitti:

Ei ihme että Suomi on täys alkoholisteja ja pilleristejä, kun näitä juttuja lueskelee...

On aika pimeetä väkeä kyllä.

Näkeehän sen toki kadullakin päivittäin.

Niin, kyllähän se pitää paikkansa, että henkisen ja tai fyysisen ja tai seksuaalisen kotiväkivallan kokenut lapsi usein turvautuu jossain vaiheessa elämässään tunteita turruttaviin päihteisiin. Eritavalla kuin että joskus kavereiden kanssa pidetään hauskaa. Näiden lasten vanhempien kanssa kommunikaatio ei toimi, vanhemmat eivät ota vastuuta tekemisistään, edelleen kaltoinkohtelevat, aikuista lasta. Se pitäisi saada loppumaan. Koska nämä tietynlaiset persoonallisuushäiriöiset vanhemmat eivät ymmärrä itse tai eivät todellakaan halua ymmärtää, millaisia tappokoneita nämä ovat lapsilleen, oikea tieto pitää syöttää lapsille ulkopuolelta. Siten, että he itse tekevät ratkaisun, irtaisten itsensä vahingoittavien vanhempien vallan alta. Harva ulkopuolinen ymmärtää, mistä todella on kyse, ja kun niitä mukamas tietäjiä on jopa ammatillisen psykiatrian puolella, kaikessa positiivisuudessaan vain tukien aikuisen lapsen ja vanhempien välillä, saavutetaan vain vahinkoa, eli lapsi tappaa itsensä.

Luulin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, että äitini lapsuus oli yhtä kurjuutta. Niin hän itse asiat kertoi. Äiti rakasti uhriutua omien kurjien kokemustensa varjolla, kun joskus kyseenalaistin hänen sääntöjään ja ajatusmaailmaansa. Perusteluna käytti sitä, että koska hänellä meni asiat silloin näin, niin minullakin pitää mennä vähintään yhtä kurjasti. Muistan kun minua kiusattiin koulussa ja äiti kommentoi siihen ainoastaan, että hänellä vasta rankkaa koulussa olikin. Minun kokemani ei ollut yhtään mitään häneen verrattuna. Joskus turhauduin johonkin läksyyn, kun en osannut, niin äiti muisti heti kertoa, miten paljon vaikeampia läksyjä hänellä oli minun ikäisenäni. Tämä kaava toistui kaikessa. Äitini kertoman mukaan hän mm. teki nuorena kädet verillä kotitöitä, oli loistava oppilas ja taiteellisesti todella lahjakas, elätti itsensä 18-vuotiaasta lähtien täysin itse ja omilla ansioillaan ja oli ylipäätään niin uskomattoman kunnollinen, ahkera ja fiksu. Kouluun tietysti hiihdettiin jne.

Nyt aikuisena välini äidin sisaruksiin ovat lähentyneet. He ovat syntyneet 40-luvulla ja äitini 50-luvulla eli hän on perheen kuopus. Tädin ja enojen puheista on tullut hyvin selväksi, että heidän lapsuutensa oli vauras ja tasainen, lapsilla ei todellakaan teetetty aikuisten hommia ja kasvatus oli jopa hyvin vapaata. Vapautta on ollut varsinkin äitini kohdalla, jota on ilmeisesti pidetty perheen pikku prinsessana ja on saanut tuittuilla, miten tykkäsi.

Äitini kertomukset ovat osoittautuneet suorastaan valheiksi. Ensinnäkään hän ei ollut mikään hyvä oppilas ja sisarustensa mukaan hän oli myös koulukiusaaja, jonka tekemisiä katsottiin läpi sormien. Kiusaaminen ulottui myös veljien tyttöystäviin. Toiseksi äidin lapsuudenkodissa oli aina kotiapulainen, lapsia vaadittiin korkeintaan siivoamaan omat jälkensä. Kolmanneksi äitini on ollut kaikkea muuta kuin omillaan pärjäävä. Hän nyhti vanhemmiltaan kaiken rahan, mitä irti sai ja odotteli jo parikymppisenä perintöä kieli pitkällä. Ei meinannut millään muutta omilleen, kun vanhempien luona oli niin kiva asustella ilmaiseksi.

Samanlainen prinsessa äitini on edelleen. Minäminäminä-ihminen. Hänen vanhempansa ovat jo edesmenneitä ja mitä heitä opin tuntemaan, olivat vähän liiankin kilttejä sekä fiksuja, ahkeria ja avuliaita ihmisiä. Äidin sisarusten kohdalla tämä ei ole näkynyt mitenkään negatiivisesti, mutta äitini taisi oppia jo nuorena kohtelemaan muita huonosti ja asettamaan itsensä toisten yläpuolelle, eikä hänelle asetettu rajoja tähän käytökseen.

Vierailija kirjoitti:

Luulin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, että äitini lapsuus oli yhtä kurjuutta. Niin hän itse asiat kertoi. Äiti rakasti uhriutua omien kurjien kokemustensa varjolla, kun joskus kyseenalaistin hänen sääntöjään ja ajatusmaailmaansa. Perusteluna käytti sitä, että koska hänellä meni asiat silloin näin, niin minullakin pitää mennä vähintään yhtä kurjasti. Muistan kun minua kiusattiin koulussa ja äiti kommentoi siihen ainoastaan, että hänellä vasta rankkaa koulussa olikin. Minun kokemani ei ollut yhtään mitään häneen verrattuna. Joskus turhauduin johonkin läksyyn, kun en osannut, niin äiti muisti heti kertoa, miten paljon vaikeampia läksyjä hänellä oli minun ikäisenäni. Tämä kaava toistui kaikessa. Äitini kertoman mukaan hän mm. teki nuorena kädet verillä kotitöitä, oli loistava oppilas ja taiteellisesti todella lahjakas, elätti itsensä 18-vuotiaasta lähtien täysin itse ja omilla ansioillaan ja oli ylipäätään niin uskomattoman kunnollinen, ahkera ja fiksu. Kouluun tietysti hiihdettiin jne.

Nyt aikuisena välini äidin sisaruksiin ovat lähentyneet. He ovat syntyneet 40-luvulla ja äitini 50-luvulla eli hän on perheen kuopus. Tädin ja enojen puheista on tullut hyvin selväksi, että heidän lapsuutensa oli vauras ja tasainen, lapsilla ei todellakaan teetetty aikuisten hommia ja kasvatus oli jopa hyvin vapaata. Vapautta on ollut varsinkin äitini kohdalla, jota on ilmeisesti pidetty perheen pikku prinsessana ja on saanut tuittuilla, miten tykkäsi.

Äitini kertomukset ovat osoittautuneet suorastaan valheiksi. Ensinnäkään hän ei ollut mikään hyvä oppilas ja sisarustensa mukaan hän oli myös koulukiusaaja, jonka tekemisiä katsottiin läpi sormien. Kiusaaminen ulottui myös veljien tyttöystäviin. Toiseksi äidin lapsuudenkodissa oli aina kotiapulainen, lapsia vaadittiin korkeintaan siivoamaan omat jälkensä. Kolmanneksi äitini on ollut kaikkea muuta kuin omillaan pärjäävä. Hän nyhti vanhemmiltaan kaiken rahan, mitä irti sai ja odotteli jo parikymppisenä perintöä kieli pitkällä. Ei meinannut millään muutta omilleen, kun vanhempien luona oli niin kiva asustella ilmaiseksi.

Samanlainen prinsessa äitini on edelleen. Minäminäminä-ihminen. Hänen vanhempansa ovat jo edesmenneitä ja mitä heitä opin tuntemaan, olivat vähän liiankin kilttejä sekä fiksuja, ahkeria ja avuliaita ihmisiä. Äidin sisarusten kohdalla tämä ei ole näkynyt mitenkään negatiivisesti, mutta äitini taisi oppia jo nuorena kohtelemaan muita huonosti ja asettamaan itsensä toisten yläpuolelle, eikä hänelle asetettu rajoja tähän käytökseen.

Hämmästyttävää, että joku sanoo ääneen totuudet, selvyydet. Samanlainen on oma äitini ollut, jotenkin antanut kuvaa, että ennen on ollut kovempaa, mutta ei kuitenkaan kerro muutakuin että kouluun hiihdettiin kilsa eestaas. Ei välittänyt kouluttautua, kun oli perijä. Isovanhemman sisarukset hyysäsivät äitiäni, eli kuin prinsessana 50-luvulla.  Mies piti kai löytää, ja löysikin 21 -vuotiaana, joka otettiin tekemään talon töitä, rinsessa nautti.  Rinsessa ei itse oppinut mitään muutakuin olemaan palvottuna ja hänen tahtoaan piti noudattaa. Hänelllä ei koulutusta ole, mutta kaikista suurin ja kunnioittavin teko hänen elämässään on, että hän synnytti. Siinäpä muille miettimistä, HÄN SYNNYTTI. Sitä tapahtumaa pitää kaikkien jo haudassa makaavien, hänen äitinsäkin ja tämän sisarusten vereslihalle raatananeiden sotia käyneiden miettiä, mitä rinsessa saavutti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antaisitteko seuraavanlaisen äidillenne anteeksi, tai miten reagoisitte?

Äitini on siis juuri sellainen vaikea ihminen, jonkalaisia tässä ketjussa kuvataan. Puhuu ja puhuu, mutta ei kuuntele. Päästelee kamalia sammakoita suustaan. Marttyyrihenkinen. Ulkonäkökeskeinen. Ikä yli seitsemänkymmentä.

Vasta myöhemmällä aikuisiällä tein jotakin, joka tarkoituksellisesti toi äitinikin tietoon asian, jota olin lapsesta asti salannut. Minuun kohdistunut erittäin vakava rikos kotonamme muutama vuosikymmen sitten (hän ei asiasta tiennyt... tai "ei tiennyt").

Hän oli pari kuukautta saanut asiaa sulatella, kunnes otin asian puheeksi. Siitä ei tullut mitään. Hän yritti joka välissä vaihtaa puheenaiheen ties mihin, erityisesti itseensä. Minä sitä ja minä tätä. Minä minä ja minä.

Kun menin saamani kohtelun vuoksi raivosta ja järkytyksestä hiljaiseksi, hän vain ihmetteli että no hiljaako me täällä vaan ollaan?

Tuon jälkeen hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä mulle kuuluu tai kuinka voin. On kyllä paljon valitellut omia asioitaan, jotka ovat luokkaa hyttysenp***a tuon minun asiani rinnalla. Välit ovat kuitenkin lähes poikki eikä olla nähty kahdestaan yli vuoteen, mutta silti hän saa aina omat vuodatuksensa jollain tavalla perille. Sehän se on tärkeintä.

Mietin joka päivä, pitääkö minun antaa tämäkin anteeksi, vaikka olen jo vuosikymmenet tätä samaa sontaa saanut sietää. Vastaan itse kysymykseeni, että ei pidä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Välien katkeaminen kuitenkin kuluttaa, vaikka sitä itse halusinkin.

Mykkäkoulu ei riitä mulle. Haluan että hän ymmärtäisi oman myrkyllisyytensä.

Narsisti äitini ei ole, se ei käy selitykseksi. Hän on äärimmäisen empaattinen ja tunteikas kaikenmaailman puolituttujen tai tuntemattomien ihmisten asioille. Niitä kyllä vatvotaan ja kauhistellaan kyynelehtien. Niistä puhetta riittää, loputtomiin.

Minun vakavat tai mukavatkin puheenaiheeni puolestaan katkaistaan alle aikayksikön. Jollakin typerällä serkunkumminkaimannaapurinlapsenkaverin jutulla. Pahinta on, että hän ei yhtään tiedosta, että tekee minua kohtaan väärin. Päinvastoin, hänen mielestään minä olen töykeä ja ilkeä, kun hermostuin tai huomautin, tai kun näki etten olisi jaksanut HÄNTÄ kuunnella. Ilkeä tytär siis!!

Se , että on ”empaattinen” vieraille, ei pois sulje narsismia. Osaahan narsisti juuri ulkopuolisille esittää empaattista ja välittävään. Totuus tulee julki lähisuhteessa.

En usko, että sinun kannattaa tuhlata energiaa siihen, että saisit hänet ymmärtämään mysrkyllisyytensä. Hän ei sitä tule tajuamaan tai jos tajuaa, ei kykene myöntämään. Olet hänen verkostaan ja sätkit niin kauan hänen haluamallaan tavalla, kun koittat saada häntä ymmärtämään, koska se on jotain mitä sinä kaipaat. Se on ymmärrettävää terveissä suhteissa, mutta nyt on kyseessä sairas ihminen. Hän ei muutu.

Se on se suru mikä sinun on kohdattava, että ensin hän satutti ja sitten ei ota vastuuta ja näe miten satutti ja tajua myrkyllisyyttään. Se on surtava pois, ettei koskaan saa mitä tarvitsee. Surtava ja vihattava. Itkettävä ja huudettava.

Sitten päästää irti ja elää omaa elämää, omaan elämään keskittyen. Ei hallitse enää äiti tai lapsen kaipuu äitiin, vaan elät omaa elämää, olet äiti itsellesi. Ole lempeä.itse itsellesi, sano sinä itsellesi mitä haluat kuulla.

Se on vaan hyväksyttävä, ette tule kuulemaan mitä haluat kuulla äidiltäsi. Niin kauan, kuin odotat häneltä jotain, olet hänen verkossa.

Haluatko olla äidissäsi kiinni aina, ja antaa hänen pilata loputkin elämästäsi? Loppu elämäsi voi olla aivan toisenlainen, kuin tähän asti. Hyväksy, että äitisi on sairas ei kykene täyttämään tarpeitasi ja toiveitasi ja toimii Väärin sinua kohtaan. Ei muutu, älä odota mitään. Anna olla.

Elä sinä elämäsi, älä anna hänen sitä ryöstää enää. Menneille et mitää voi, hän pilasi paljon, se ei ole sinun syy, sill ei mitään voi, tulevalle voit ja paljon, älä anna katkeruuden pilata loppuja, elä hyvä elämä, se on paras ” kosto”.

Kiitos, arvostan vastaustasi. Noinhan se pitäisikin mennä.

"Kostamaan" en kuitenkaan enää pääse, koska en voi elää hyvää elämää. Traumat ovat pilanneet terveyteni, ja äitini tietää sen. Hän tietää, että kärsin.

Terapeuttinikaan mielestä äitini ei ole narsisti. Mikä sitten, sitä en tiedä. Tunteikkuus ja empaattisuus ei ole näytöstä, se on ihan aitoa, äitini on 100% tunneihminen. Mutta ne tunteet jätetään "turvallisempiin" kohteisiin, jotka ovat kaukaisempia. Eli ne vieraammat ihmiset tai muut sukulaiset.

Lähellä olevat ihmiset saavat sitten kertomani kohtelun. Ei välttämättä aivan välittömästi, mutta pian jo pälpätetään jostain ihan muusta mikä ei kuulu yhtään asiaan. Luulen, että hänellä on niin voimakkaat defenssit päällä, ettei kestä kuulla varsinkaan vakavia asioita kuten tuo minun asiani. Hän ei vaan tajua, että omilla defensseillään hän talloo kaikki muut maan rakoon, kun ei kuuntele eikä keskity. Ei vaikka erikseen pyydettäisiin kuuntelemaan.

Tiedän että hän ei muutu. Mutta jos esim väkivaltainen ihminen joutuu kohtaamaan tekonsa, ja saattaa jopa ymmärtää että ne oli väärin tehty, niin äitinikin pitäisi vihdoin tällä iällä ymmärtää, että yhteinen tieto ja tuska ei katoa sillä, että pälpättää läheisensä korvat tukkoon ihan muista asioista. Uskomattoman lapsellista käytöstä. Sen verran olen nyt kuitenkin itse ymmärtänyt, että puhuminen on hänelle selviytymiskeino. Defenssimekanismi. Hän ei itse ymmärrä, miksi tekee niin.

Aika pitkälti olen jo päästänyt irti. Näemme vain kun on pakko. Ja lasteni vuoksi. Lapsiltani en riistä isoäitiä vain siksi, että itse en tule hänen kanssaan toimeen.

Tämä on hieno vertaistukea antava ketju, vaikka sen sisältö onkin ikävä ja surullinen. Kunpa ketjun aiheena olevat lukisivat sen ja katsoisivat sitten peiliin. On järkyttävää, kuinka pahoin omia lapsiaan voi kohdella, vaikka ei taittaisi hiuskarvaakaan näiden päästä.

Ensinnäkin, terapeutti ei voi toista tapaamatta diagnosoida ketään ei-narsistiksi.

Toisekseen, draaman haku on hyvin tyypillinen narsistin piirre. Yleensä se draamakin käännetään omaan itseen, joko siihen kuinka HÄN jotenkin kärsii toisten hankaluuksistä, tai kuinka HÄN on niin hyvä ihminen kun huolehtii muista.

En voi ymmärtää, miksi pikkutyttöjä haukutaan kotona jatkuvasti hu**aksi. Voisiko joku avartaa, millainen vanhempi ja miksi tekee tuota? Kuuntelin tyttönä tuota noin 12-vuotiaasta lähtien, kun olin arin ja hiljaisin lapsi ikinä. Lopetin kommunikoinnit luokkakavereidenkin kanssa, lakkasin puhumasta kenellekään, ettei olisi kotona hu**an nimittelyvaaraa, tosin ei auttanut. Senverran sain selvää nuorena lapsena, että nimitys tarkoitti että olisi maksullinen sellainen, mutta en saanut mitenkään milläänlailla sopimaan itseeni, kun lapsuusisän lähitalojen lasten kanssa lumilinnan tekojen jälkeen siirryttiin höpöttämään kadun päähän. Siellä vaan oltiin kavereina, joku skeittaili, läpäteltiin, ei pussailtu, ei mitään sellaista. Tiedän nyt, ettei muilla ollut kotona sellaista kuin meillä, minä olin aina hu**a, seuraavana päivänä äidin suusta, kun isä oli töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antaisitteko seuraavanlaisen äidillenne anteeksi, tai miten reagoisitte?

Äitini on siis juuri sellainen vaikea ihminen, jonkalaisia tässä ketjussa kuvataan. Puhuu ja puhuu, mutta ei kuuntele. Päästelee kamalia sammakoita suustaan. Marttyyrihenkinen. Ulkonäkökeskeinen. Ikä yli seitsemänkymmentä.

Vasta myöhemmällä aikuisiällä tein jotakin, joka tarkoituksellisesti toi äitinikin tietoon asian, jota olin lapsesta asti salannut. Minuun kohdistunut erittäin vakava rikos kotonamme muutama vuosikymmen sitten (hän ei asiasta tiennyt... tai "ei tiennyt").

Hän oli pari kuukautta saanut asiaa sulatella, kunnes otin asian puheeksi. Siitä ei tullut mitään. Hän yritti joka välissä vaihtaa puheenaiheen ties mihin, erityisesti itseensä. Minä sitä ja minä tätä. Minä minä ja minä.

Kun menin saamani kohtelun vuoksi raivosta ja järkytyksestä hiljaiseksi, hän vain ihmetteli että no hiljaako me täällä vaan ollaan?

Tuon jälkeen hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä mulle kuuluu tai kuinka voin. On kyllä paljon valitellut omia asioitaan, jotka ovat luokkaa hyttysenp***a tuon minun asiani rinnalla. Välit ovat kuitenkin lähes poikki eikä olla nähty kahdestaan yli vuoteen, mutta silti hän saa aina omat vuodatuksensa jollain tavalla perille. Sehän se on tärkeintä.

Mietin joka päivä, pitääkö minun antaa tämäkin anteeksi, vaikka olen jo vuosikymmenet tätä samaa sontaa saanut sietää. Vastaan itse kysymykseeni, että ei pidä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Välien katkeaminen kuitenkin kuluttaa, vaikka sitä itse halusinkin.

Mykkäkoulu ei riitä mulle. Haluan että hän ymmärtäisi oman myrkyllisyytensä.

Narsisti äitini ei ole, se ei käy selitykseksi. Hän on äärimmäisen empaattinen ja tunteikas kaikenmaailman puolituttujen tai tuntemattomien ihmisten asioille. Niitä kyllä vatvotaan ja kauhistellaan kyynelehtien. Niistä puhetta riittää, loputtomiin.

Minun vakavat tai mukavatkin puheenaiheeni puolestaan katkaistaan alle aikayksikön. Jollakin typerällä serkunkumminkaimannaapurinlapsenkaverin jutulla. Pahinta on, että hän ei yhtään tiedosta, että tekee minua kohtaan väärin. Päinvastoin, hänen mielestään minä olen töykeä ja ilkeä, kun hermostuin tai huomautin, tai kun näki etten olisi jaksanut HÄNTÄ kuunnella. Ilkeä tytär siis!!

Se , että on ”empaattinen” vieraille, ei pois sulje narsismia. Osaahan narsisti juuri ulkopuolisille esittää empaattista ja välittävään. Totuus tulee julki lähisuhteessa.

En usko, että sinun kannattaa tuhlata energiaa siihen, että saisit hänet ymmärtämään mysrkyllisyytensä. Hän ei sitä tule tajuamaan tai jos tajuaa, ei kykene myöntämään. Olet hänen verkostaan ja sätkit niin kauan hänen haluamallaan tavalla, kun koittat saada häntä ymmärtämään, koska se on jotain mitä sinä kaipaat. Se on ymmärrettävää terveissä suhteissa, mutta nyt on kyseessä sairas ihminen. Hän ei muutu.

Se on se suru mikä sinun on kohdattava, että ensin hän satutti ja sitten ei ota vastuuta ja näe miten satutti ja tajua myrkyllisyyttään. Se on surtava pois, ettei koskaan saa mitä tarvitsee. Surtava ja vihattava. Itkettävä ja huudettava.

Sitten päästää irti ja elää omaa elämää, omaan elämään keskittyen. Ei hallitse enää äiti tai lapsen kaipuu äitiin, vaan elät omaa elämää, olet äiti itsellesi. Ole lempeä.itse itsellesi, sano sinä itsellesi mitä haluat kuulla.

Se on vaan hyväksyttävä, ette tule kuulemaan mitä haluat kuulla äidiltäsi. Niin kauan, kuin odotat häneltä jotain, olet hänen verkossa.

Haluatko olla äidissäsi kiinni aina, ja antaa hänen pilata loputkin elämästäsi? Loppu elämäsi voi olla aivan toisenlainen, kuin tähän asti. Hyväksy, että äitisi on sairas ei kykene täyttämään tarpeitasi ja toiveitasi ja toimii Väärin sinua kohtaan. Ei muutu, älä odota mitään. Anna olla.

Elä sinä elämäsi, älä anna hänen sitä ryöstää enää. Menneille et mitää voi, hän pilasi paljon, se ei ole sinun syy, sill ei mitään voi, tulevalle voit ja paljon, älä anna katkeruuden pilata loppuja, elä hyvä elämä, se on paras ” kosto”.

Kiitos, arvostan vastaustasi. Noinhan se pitäisikin mennä.

"Kostamaan" en kuitenkaan enää pääse, koska en voi elää hyvää elämää. Traumat ovat pilanneet terveyteni, ja äitini tietää sen. Hän tietää, että kärsin.

Terapeuttinikaan mielestä äitini ei ole narsisti. Mikä sitten, sitä en tiedä. Tunteikkuus ja empaattisuus ei ole näytöstä, se on ihan aitoa, äitini on 100% tunneihminen. Mutta ne tunteet jätetään "turvallisempiin" kohteisiin, jotka ovat kaukaisempia. Eli ne vieraammat ihmiset tai muut sukulaiset.

Lähellä olevat ihmiset saavat sitten kertomani kohtelun. Ei välttämättä aivan välittömästi, mutta pian jo pälpätetään jostain ihan muusta mikä ei kuulu yhtään asiaan. Luulen, että hänellä on niin voimakkaat defenssit päällä, ettei kestä kuulla varsinkaan vakavia asioita kuten tuo minun asiani. Hän ei vaan tajua, että omilla defensseillään hän talloo kaikki muut maan rakoon, kun ei kuuntele eikä keskity. Ei vaikka erikseen pyydettäisiin kuuntelemaan.

Tiedän että hän ei muutu. Mutta jos esim väkivaltainen ihminen joutuu kohtaamaan tekonsa, ja saattaa jopa ymmärtää että ne oli väärin tehty, niin äitinikin pitäisi vihdoin tällä iällä ymmärtää, että yhteinen tieto ja tuska ei katoa sillä, että pälpättää läheisensä korvat tukkoon ihan muista asioista. Uskomattoman lapsellista käytöstä. Sen verran olen nyt kuitenkin itse ymmärtänyt, että puhuminen on hänelle selviytymiskeino. Defenssimekanismi. Hän ei itse ymmärrä, miksi tekee niin.

Aika pitkälti olen jo päästänyt irti. Näemme vain kun on pakko. Ja lasteni vuoksi. Lapsiltani en riistä isoäitiä vain siksi, että itse en tule hänen kanssaan toimeen.

Tämä on hieno vertaistukea antava ketju, vaikka sen sisältö onkin ikävä ja surullinen. Kunpa ketjun aiheena olevat lukisivat sen ja katsoisivat sitten peiliin. On järkyttävää, kuinka pahoin omia lapsiaan voi kohdella, vaikka ei taittaisi hiuskarvaakaan näiden päästä.

Ensinnäkin, terapeutti ei voi toista tapaamatta diagnosoida ketään ei-narsistiksi.

Toisekseen, draaman haku on hyvin tyypillinen narsistin piirre. Yleensä se draamakin käännetään omaan itseen, joko siihen kuinka HÄN jotenkin kärsii toisten hankaluuksistä, tai kuinka HÄN on niin hyvä ihminen kun huolehtii muista.

Näin se on, ettei kukaan ammattihenkilö voi toista tapaamatta diagnisoida toista. Hyvin oivallettu draaman haku, uhri ei sitä hae, vaan se on draamailija itse. Ohiksena tässä, että tälläistäkin nähty, että äiti on väittänyt käyvänsä psykiatrilla, ja äiti kertoo muille niitä sairaita totuuksiaan. Viittaan tällä sellaisiin, että kukaan ammattihenkilö psykiatrian alalla ei voisi siten sanoa, tai ohjata asiakastaan mm. rikoksiin. Se olisi ammattivirhe, menisi todellakin jonnekin rikoskeisseihin. Mitenkäs tälläisen kanssa toimitaan? Kyse tapauksesta, että äiti kaltoinkohdellut kaikilla tavoin lapsiaan, osa lapsista kuollut, tappoivat itsensä äidin kaltoinkohtelun vuoksi. Osa elossa, ei väleissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antaisitteko seuraavanlaisen äidillenne anteeksi, tai miten reagoisitte?

Äitini on siis juuri sellainen vaikea ihminen, jonkalaisia tässä ketjussa kuvataan. Puhuu ja puhuu, mutta ei kuuntele. Päästelee kamalia sammakoita suustaan. Marttyyrihenkinen. Ulkonäkökeskeinen. Ikä yli seitsemänkymmentä.

Vasta myöhemmällä aikuisiällä tein jotakin, joka tarkoituksellisesti toi äitinikin tietoon asian, jota olin lapsesta asti salannut. Minuun kohdistunut erittäin vakava rikos kotonamme muutama vuosikymmen sitten (hän ei asiasta tiennyt... tai "ei tiennyt").

Hän oli pari kuukautta saanut asiaa sulatella, kunnes otin asian puheeksi. Siitä ei tullut mitään. Hän yritti joka välissä vaihtaa puheenaiheen ties mihin, erityisesti itseensä. Minä sitä ja minä tätä. Minä minä ja minä.

Kun menin saamani kohtelun vuoksi raivosta ja järkytyksestä hiljaiseksi, hän vain ihmetteli että no hiljaako me täällä vaan ollaan?

Tuon jälkeen hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä mulle kuuluu tai kuinka voin. On kyllä paljon valitellut omia asioitaan, jotka ovat luokkaa hyttysenp***a tuon minun asiani rinnalla. Välit ovat kuitenkin lähes poikki eikä olla nähty kahdestaan yli vuoteen, mutta silti hän saa aina omat vuodatuksensa jollain tavalla perille. Sehän se on tärkeintä.

Mietin joka päivä, pitääkö minun antaa tämäkin anteeksi, vaikka olen jo vuosikymmenet tätä samaa sontaa saanut sietää. Vastaan itse kysymykseeni, että ei pidä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Välien katkeaminen kuitenkin kuluttaa, vaikka sitä itse halusinkin.

Mykkäkoulu ei riitä mulle. Haluan että hän ymmärtäisi oman myrkyllisyytensä.

Narsisti äitini ei ole, se ei käy selitykseksi. Hän on äärimmäisen empaattinen ja tunteikas kaikenmaailman puolituttujen tai tuntemattomien ihmisten asioille. Niitä kyllä vatvotaan ja kauhistellaan kyynelehtien. Niistä puhetta riittää, loputtomiin.

Minun vakavat tai mukavatkin puheenaiheeni puolestaan katkaistaan alle aikayksikön. Jollakin typerällä serkunkumminkaimannaapurinlapsenkaverin jutulla. Pahinta on, että hän ei yhtään tiedosta, että tekee minua kohtaan väärin. Päinvastoin, hänen mielestään minä olen töykeä ja ilkeä, kun hermostuin tai huomautin, tai kun näki etten olisi jaksanut HÄNTÄ kuunnella. Ilkeä tytär siis!!

Se , että on ”empaattinen” vieraille, ei pois sulje narsismia. Osaahan narsisti juuri ulkopuolisille esittää empaattista ja välittävään. Totuus tulee julki lähisuhteessa.

En usko, että sinun kannattaa tuhlata energiaa siihen, että saisit hänet ymmärtämään mysrkyllisyytensä. Hän ei sitä tule tajuamaan tai jos tajuaa, ei kykene myöntämään. Olet hänen verkostaan ja sätkit niin kauan hänen haluamallaan tavalla, kun koittat saada häntä ymmärtämään, koska se on jotain mitä sinä kaipaat. Se on ymmärrettävää terveissä suhteissa, mutta nyt on kyseessä sairas ihminen. Hän ei muutu.

Se on se suru mikä sinun on kohdattava, että ensin hän satutti ja sitten ei ota vastuuta ja näe miten satutti ja tajua myrkyllisyyttään. Se on surtava pois, ettei koskaan saa mitä tarvitsee. Surtava ja vihattava. Itkettävä ja huudettava.

Sitten päästää irti ja elää omaa elämää, omaan elämään keskittyen. Ei hallitse enää äiti tai lapsen kaipuu äitiin, vaan elät omaa elämää, olet äiti itsellesi. Ole lempeä.itse itsellesi, sano sinä itsellesi mitä haluat kuulla.

Se on vaan hyväksyttävä, ette tule kuulemaan mitä haluat kuulla äidiltäsi. Niin kauan, kuin odotat häneltä jotain, olet hänen verkossa.

Haluatko olla äidissäsi kiinni aina, ja antaa hänen pilata loputkin elämästäsi? Loppu elämäsi voi olla aivan toisenlainen, kuin tähän asti. Hyväksy, että äitisi on sairas ei kykene täyttämään tarpeitasi ja toiveitasi ja toimii Väärin sinua kohtaan. Ei muutu, älä odota mitään. Anna olla.

Elä sinä elämäsi, älä anna hänen sitä ryöstää enää. Menneille et mitää voi, hän pilasi paljon, se ei ole sinun syy, sill ei mitään voi, tulevalle voit ja paljon, älä anna katkeruuden pilata loppuja, elä hyvä elämä, se on paras ” kosto”.

Kiitos, arvostan vastaustasi. Noinhan se pitäisikin mennä.

"Kostamaan" en kuitenkaan enää pääse, koska en voi elää hyvää elämää. Traumat ovat pilanneet terveyteni, ja äitini tietää sen. Hän tietää, että kärsin.

Terapeuttinikaan mielestä äitini ei ole narsisti. Mikä sitten, sitä en tiedä. Tunteikkuus ja empaattisuus ei ole näytöstä, se on ihan aitoa, äitini on 100% tunneihminen. Mutta ne tunteet jätetään "turvallisempiin" kohteisiin, jotka ovat kaukaisempia. Eli ne vieraammat ihmiset tai muut sukulaiset.

Lähellä olevat ihmiset saavat sitten kertomani kohtelun. Ei välttämättä aivan välittömästi, mutta pian jo pälpätetään jostain ihan muusta mikä ei kuulu yhtään asiaan. Luulen, että hänellä on niin voimakkaat defenssit päällä, ettei kestä kuulla varsinkaan vakavia asioita kuten tuo minun asiani. Hän ei vaan tajua, että omilla defensseillään hän talloo kaikki muut maan rakoon, kun ei kuuntele eikä keskity. Ei vaikka erikseen pyydettäisiin kuuntelemaan.

Tiedän että hän ei muutu. Mutta jos esim väkivaltainen ihminen joutuu kohtaamaan tekonsa, ja saattaa jopa ymmärtää että ne oli väärin tehty, niin äitinikin pitäisi vihdoin tällä iällä ymmärtää, että yhteinen tieto ja tuska ei katoa sillä, että pälpättää läheisensä korvat tukkoon ihan muista asioista. Uskomattoman lapsellista käytöstä. Sen verran olen nyt kuitenkin itse ymmärtänyt, että puhuminen on hänelle selviytymiskeino. Defenssimekanismi. Hän ei itse ymmärrä, miksi tekee niin.

Aika pitkälti olen jo päästänyt irti. Näemme vain kun on pakko. Ja lasteni vuoksi. Lapsiltani en riistä isoäitiä vain siksi, että itse en tule hänen kanssaan toimeen.

Tämä on hieno vertaistukea antava ketju, vaikka sen sisältö onkin ikävä ja surullinen. Kunpa ketjun aiheena olevat lukisivat sen ja katsoisivat sitten peiliin. On järkyttävää, kuinka pahoin omia lapsiaan voi kohdella, vaikka ei taittaisi hiuskarvaakaan näiden päästä.

Ensinnäkin, terapeutti ei voi toista tapaamatta diagnosoida ketään ei-narsistiksi.

Toisekseen, draaman haku on hyvin tyypillinen narsistin piirre. Yleensä se draamakin käännetään omaan itseen, joko siihen kuinka HÄN jotenkin kärsii toisten hankaluuksistä, tai kuinka HÄN on niin hyvä ihminen kun huolehtii muista.

Eihän se diagnoosi ollutkaan, vaan yhteisen pohdinnan jälkeinen mielipide.

Draama voi olla muidenkin persoonallisuushäiriöiden merkki.

Mikä siinä sitten on, että 40-luvun kasvatit ovat nähtävästikin usein itseriittoisia, itsekeskeisiä, narsisteja, ilkeitä tai muuten vaan päästään vialla, erityisesti äiteinä?

Sotavuosien traumat siirretty lapsiin silloin? Liian ankara kasvatus, ruumiillinen kuritus?

Oli syy mikä hyvänsä, niin ovat kyllä lahjakkaasti siirtäneet pahan olonsa eteenpäin.