70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös_äiti kirjoitti:

Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.

Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?

Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?

Minä olen painiskellut saman asian kanssa, tiedän että olen tehnyt virheitä äitinä ja koen huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Olen jutellut tyttäreni kanssa (nyt 19) useamman kerran, ja todennut että hän ei edes muista monia asioita, tai ei ole kokenut niitä huonona vanhemmuutena lainkaan. Asiat liittyvät eroon hänen isästään ja uuteen aviomieheeni, kun lapsi oli reilusti alle kouluikäinen. Lapset kokevat maailman niin erilaisena kuin aikuiset, ja paljon unohtuu matkan varrella.

Omalta, aikuiselta lapselta voi kysyä tämän mielipidettä ja ajatuksia omasta kasvatuksesta ja lapsuudesta. Silloin kannattaa todellakin keskittyä kuuntelemaan, ei heittäytyä puolustuskannalle. Lapsi voi kokea asiat ihan eri tavalla, joku asia on voinut jäädä vaivaamaan, mitä ei ole itse edes tullut ajateelleksi. Ja mistä itse tuntee syyllisyyttä on voinut mennä lapselta ihan ohi. Eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, mutta monelle lapselle olisi älyttömän tärkeää tulla kuulluksi.

Minusta on tosi hieno, lämmin ja lähentävä ele pyytää aikuista lasta keskustelemaan noista asioista. Suurin osa äideistä, josta täällä on puhuttu, ei ikimaailmassa suostuisi tekemään niin.

Minä joskus yritin ottaa puheeksi lapsuudessa kokemani fyysisen ja psyykkisen väkivallan, nimittelyn ja mitätöimisen sekä yksityisyyden rikkomisen. En saanut edes kunnolla tuotua esille mistä ja miksi haluaisin keskustella kun vastauksena oli syviä huokauksia, silmien pyörittelyä, pään puistelua ja kommentteja kuten ”Anteeksi nyt sitten vaan kamalan paljon jos olen sinua jotenkin joskus loukannut. Ajat oli kuule ihan toiset eikä se vanhempana olo mitään herkkua ole, odota vaan kun itse saat lapsia. Parhaani yritin ja mitä siitä saan palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä. Ikävää että sulle sattui näin huono äiti”.

Toiste en yrittänyt enkä yritä.

Minä olen syntynyt 80-luvulla ja silti tuttuja tarinoita täällä. Menkoista ei puhuttu, varastin kaverin äidin siteitä, joita käytin liian pitkään ja/tai sulloin vessapaperia. Useamman kerran tuli veret läpi..Ekat rintsikat oli äidin vanhat jotka itse otin kaapin perältä ja salaa pesin käsienpesualtaassa. Tunteista ei puhuttu ja epäonnistumisista naljailtiin. Lämpöä ei näytetty ja jo ennen teini-ikää masennuin pahasti. En oikein uskaltanut tehdä mitään, koska pelkäsin häpeää ja naljailua vanhemmilta. Masennuksen kanssa olenkin kamppailut koko ikäni ja useiden mielestä olen nyt itse se tunnekylmä ihminen. Lapsia en aijo hankkia.

Myös tämä boomeriäitien viha ja ilkeys lastaan kohtaan on kammottavaa. Esim äitini sanomisia;

-sulle olis pitänyt tehdä abortti ja tap-paa! (Tilanteessa jossa en suostunut äidin pakottamaan asiaan 34v iässä)

- hirveän näköinen olet, etkö yhtään häpeä! Miten voit päästää itsesi tuohon kuntoon! (Raskaana ollessani)

- saan hävetä silmät päästäsi miten hirveältä näytät (pienen vauvan väsynyt äiti)

- siitäpäs saat ja oikein sulle että joudut nöyrtymään (sain yt:ssä potkut kun firma missä olin töissä, lakkautti konttorin)

- ihan oikein sulle, mitäs luulit liikoja (en saanut työpaikkaa joka käytännössä oli jo luvattu mulle)

- nytpähän opit kantapään kautta! Tyhmyydestä sakotetaan! (Tilanteessa jossa oli äkkiä pakko muuttaa työn perässä ja myydä asunto tappiolla.

-sinussa on niin paljon vikaa että näin sulle kävi (keskenmenon sadessa)

Mä en IKINÄ voisi sanoa tollasia omalle lapselle. Nuo sattuu syvälle sydämeen, ketä tahansa, saati omaa lasta.

Oma äitini oikeasti toivoo mulle kaikkea pahaa, epäonnea, vastoinkäymisiä.

Ilon ja riemun hetket hän ohittaa (ei ole kuulevinaan, vaihtaa puheenaihetta, ei onnittele, ei ole huomaavinaan). Mutta auta armias kun käy huonosti niin on oikein innoissaan ja liekeissä kun pääsee polkemaan ja tallomaan. Esim oli aivan järkyttävää ilkkumisra kun sain keskenmenon. Millainen äiti saa nautintoa kun näkee että lasta sattuu, on tuskaa ja kipua, ja sitten TAHALLAAN satuttaa lisää? Ja vielä nauttii kun näkee miten toiseen sattuu ne loukkaukset.

Uskallan lyödä vetoa, että kun nämä 70-luvun äidit poistuvat taivaalliseen harpunsoittokuntaan (luontainen lahjakkuus soittamiseen, itsekin ovat harppuja) niin useampi kirja tulee aiheesta, todella monta naistenlehtihaastattelua tulee näiltä keski-ikäisiltä lapsilta ja asiaa käsitellään laajemminkin.

Nytkin tälle olisi huutava tarve, mutta me nöyryytetyt ja alistetut lapset ollaan kasvettu siihen että vanhemmille ei saa tuottaa pahaa mieltä! Eli nielemme traumamme, surumme, tuskamme ja kipumme ja leikimme pirteää! Sillä lailla se lapsuuskin piti teeskennellä. Tämän teeskentelyn voi lopettaa vasta sitten kun vanhempia ei enää ole.

Olen syntynyt 1975 ja oma äitini oli tuolloin 22v. Sain pitää yksityisyyteni, minua päätöksiäni arvostettiin ja tuettiin. Rahan käyttöä opin siten, että sain lapsilisät käyttööni ollessani 14v, isommat ostokset vanhemmat ostivat mutta omat menot lapsilisällä. Muuten hyvä lapsuus paitsi äiti käytti paljon alkoholia, hoiti työnsä kunnialla mutta vihasin ke, pe ja la -iltoja, silloin kaljaa kului. Nykyisin hyvät välit, yhteyttä pidetään puhelimitse väkimatkan vuoksi. Tabuja ovat hänen alkoholin käyttönsä sekä todelliset tunteet välillämme: rakastamisesta ei puhuta, molemmat tietää sen muutenkin. Voin soittaa hänelle jos lasten kanssa tai työssä joku mietityttää. Aina on keskustelua syntynyt ja hän on auttanut.

Ulkonäkökeskeisyys on totisinta totta. Äitini (syntynyt 1952) kommentoi aina Dallasia ja Dynastiaa katsoessamme naisten ulkonäköä ikävästi tyyliin ”tuollakin on silikonit”, ”tuo on käynyt rasvaimussa”.

Jos olimme olleet kylässä sen jälkeen ”huomasitko kuinka paljon Eija veisteli juustoa siihen leivän päälle, ei olisi kyllä yhtään tarvinnut kun häntä katsoo”.

Koulun jälkeen tai iltaisin meillä oli tapana muistella olemme sinä päivänä syöneet. Eli kumpikin luetteli vuorotellen kaiken syömänsä. Ei ihme, että päiväkirjassanikin on merkintöjä mitä olen syönyt. Anokreksiahan siitä sitten tuli, mutta sekin lakaistiin maton alle, eikä siitä keskusteltu. Ravitsemusterapeutille, jossa kävimme yhdessä äitini kanssa, äiti kuvaili omia ruokatottumuksiaan hyvin normaaleiksi, vaikka todellisuudessa oli jojolaihduttaja. Ennen dieetin alkua aina ”viimeinen kerta”, jolloin nassuun vedettiin mahan täydeltä suklaata. Sitten pari viikkoa paastoa ja hullua jumppaamista.

Minua hän kutsui töpöjalaksi, vaikka olen aivan normaali yli 170-senttinen nainen, toki lapsena olin hieman lyhyempi mutta aina luokan pisimpiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on paljon puhuttu siitä, että pojat on olleet perheen kuninkaita ja tytöt lähinnä orjia. Mutta onko muilla ollut niin, että tyttäriä kohdellaan täysin eri tavalla?

Minä olen nyt vähän päälle nelikymppisenä havahtunut siihen, että meidän perheessä äiti ja sisareni ovat ihmisiä, minä olen jonkinlainen koomisen sivuosan esittäjä ja isäni likasanko ja orja. Silloin kun vielä asuin kotona, äidille ja sisarelleni sallittiin mitkä tunteet hyvänsä, heillä astiat lenteli jne. Minä taas opin niin varhain, etten sitä edes muista, että minun (ja isän) hommaa on valaa öljyä laineille ja haistella herkin tuntosarvin muiden tunteita räjähdysten välttämiseksi. Se ei kyllä onnistunut ikinä kovin hyvin, koska äidilläni on mm. tapana keksiä koko ajan uusia sääntöjä kertomatta niistä kenellekään ja suuttua kun niitä ei noudateta.

Nykyään, kun olen jo aikuinen, minulle ei huudeta, mutta "hyväntahtoisen huvittuneesti" kommentoidaan että voivoi, etkö sä muista että astiapyyhkeen paikka on tässä kaapissa? No en voi muistaa kun olette juuri muuttaneet uuteen asuntoon.

Äiti aina kehuu miten sisareni on niin loistava kokki, ja sitten heittää minulle alentuvasti kuin roposen kerjäläiselle: "mutta kyllä säkin teet tosi hyvää pizzaa".

Minuun suhtaudutaan jotenkin holhoavasti, ikään kuin olisi selvää että en tule koskaan pärjäämään, ja ollaan aina tosi yllättyneitä jos osaankin jotain. Paitsi jos on sellainen "meidän suvun naiset on selviytyjiä" -vaihde päällä, silloin minultakin edellytetään ettei ylähuuli värähdä. Kun olin lapsi, minulle naurettiin aina jos itkin. Kymmenvuotiaana opin itkemään vain salassa: sen jälkeen minua moitittiin tunteettomuudesta ja kylmyydestä.

Äiti kertoo minulle sisareni terveysongelmista ja päivittelee ja on huolissaan. Isä kertoo huolestuneena, miten äiti on taas nukkunut niin huonosti ja sillä on niin kipeät paikat ja kyllä sitä täytyy nyt ymmärtää. Minulla on useita kroonisia sairauksia, joista osa diagnosoitu teininä kun vielä asuin kotona. Mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään, ei myöskään krooniset univaikeuteni tai kipuni. Äidin ja sisareni vaivat ovat todellisia, minun pelkkää luonteenheikkoutta.

Lapsista sisareni lapset ovat tietysti niitä suosikkeja, mutta tämä johtuu pitkälti siitä että en ole ikinä antanut äitini hoitaa lapsiani, nähtyäni miten se hoitaa sisareni lapsia.

Yllättäen sitten minun mieheni on äidilleni varsinainen kultapoika ja suosikki, ihan kuin kaikki se kiintymys minkä kuuluisi kohdistua minuun, kohdistettaisiin siihen.

Kaikki tuo on niin pientä ja hienovaraista, että välillä mietin että ehkä olenkin vaan hullu eikä perheessäni ole mitään vikaa. Mutta sitten muistan miten kerran teininä keräsin rohkeuteni ja yritin sanoa äidille että olen ahdistunut ja masentunut ja vastaus oli: "Onko sulla kuukautiset tulossa?" Ja se siitä.

Jatkan vielä, että minulle tulee aivan HIRVITTÄVÄ syyllisyys kun kirjoitan tästä. Mites teille muille? Tuntuu että olen ihan kamala, kun minulla on ollut hyvä perhe ja lapsuus ja sitten kehtaan väittää ettei niin ole ollutkaan.

Jep, syyllisyys kaikesta siitä mistä olen tänne kirjoittanut ja juuri samasta syystä kuin sinulla. Minulla ollut hyvä lapsuus, mutta nämä asiat on itsellekin avautuneet nyt myöhemmin, kun on omia lapsia saanut. Miten haluan ja en halua toimia heidän kanssaan ja saaneet ymmärtämään, mitä olisi omassa lapsuudessa kaivannut.

Erittäin hyviä kommentteja. Tosiaan, vaikka olisi ”hyvästä kodista”, se hyvä mitä olisi tarvinnut kasvuun mutta on jäänyt vaille, voi sairastuttaa. Tämä voi olla pahinta lajia, koska se ei näy ulospäin. Tärkein selviämistaito, luottamus itseen, jää kehittymättä.

Uskon että tämä sukupolvi vihdoin alkaa työstää suomalaisten tylyyttä. Vielä 80-luvulla v tt ilu oli normaali sosiaalisen kanssakäymisen malli, ja sanottiin että ”v on välittämistä”!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös_äiti kirjoitti:

Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.

Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?

Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?

Minä olen painiskellut saman asian kanssa, tiedän että olen tehnyt virheitä äitinä ja koen huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Olen jutellut tyttäreni kanssa (nyt 19) useamman kerran, ja todennut että hän ei edes muista monia asioita, tai ei ole kokenut niitä huonona vanhemmuutena lainkaan. Asiat liittyvät eroon hänen isästään ja uuteen aviomieheeni, kun lapsi oli reilusti alle kouluikäinen. Lapset kokevat maailman niin erilaisena kuin aikuiset, ja paljon unohtuu matkan varrella.

Omalta, aikuiselta lapselta voi kysyä tämän mielipidettä ja ajatuksia omasta kasvatuksesta ja lapsuudesta. Silloin kannattaa todellakin keskittyä kuuntelemaan, ei heittäytyä puolustuskannalle. Lapsi voi kokea asiat ihan eri tavalla, joku asia on voinut jäädä vaivaamaan, mitä ei ole itse edes tullut ajateelleksi. Ja mistä itse tuntee syyllisyyttä on voinut mennä lapselta ihan ohi. Eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, mutta monelle lapselle olisi älyttömän tärkeää tulla kuulluksi.

Minusta on tosi hieno, lämmin ja lähentävä ele pyytää aikuista lasta keskustelemaan noista asioista. Suurin osa äideistä, josta täällä on puhuttu, ei ikimaailmassa suostuisi tekemään niin.

Minä joskus yritin ottaa puheeksi lapsuudessa kokemani fyysisen ja psyykkisen väkivallan, nimittelyn ja mitätöimisen sekä yksityisyyden rikkomisen. En saanut edes kunnolla tuotua esille mistä ja miksi haluaisin keskustella kun vastauksena oli syviä huokauksia, silmien pyörittelyä, pään puistelua ja kommentteja kuten ”Anteeksi nyt sitten vaan kamalan paljon jos olen sinua jotenkin joskus loukannut. Ajat oli kuule ihan toiset eikä se vanhempana olo mitään herkkua ole, odota vaan kun itse saat lapsia. Parhaani yritin ja mitä siitä saan palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä. Ikävää että sulle sattui näin huono äiti”.

Toiste en yrittänyt enkä yritä.

Kuulostaa aivan isältäni. Tuo taitaa olla aika yleinen asenne 1950-luvulla syntyneiden keskuudessa.

Meillä muori tykkää puhua toisten asioista ja samaan aikaan on sitä mieltä että luotettavampaa ihmistä saa hakea. Olen jatkuvasti huomauttanut, että minua ei kiinnosta ventovieraiden asiat, eikä edes sukulaisten jos he eivät itse niitä kerro. Ei mitään merkitystä.

Sanoi, että isäni ei tykännyt siitä jos hän puhui isäni asioista muille. Päivittelee minulle lähinnä sitä, että isäni sitten kuitenkin kertoi joitain asioita itse, niin miksi se nyt oli ongelma jos hän niistä sanoo.

Olen vääntänyt rautalangasta turhaan, että on täysin eri asia, että itse puhuu omista asioista sen mitä haluaa puhua, kuin että joku muu puhuu. Oli se joku muu sitten kuinka tuttu tahansa.

Itse olen pyytänyt, että ei puhu minun asioista, kerron ihan itse jos kun näen. Jos taas en näe jotain sukulaista tms koskaan, ei ko. henkilön tarvitse asioistani mitään tietääkään. Siihen malliin miten puhuu omien sisarusteni tai heidän lasten asioista yhä minulle, pyyntöni tuskin on mennyt perille. En siis kerro enää omista asioistani juurikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on paljon puhuttu siitä, että pojat on olleet perheen kuninkaita ja tytöt lähinnä orjia. Mutta onko muilla ollut niin, että tyttäriä kohdellaan täysin eri tavalla?

Minä olen nyt vähän päälle nelikymppisenä havahtunut siihen, että meidän perheessä äiti ja sisareni ovat ihmisiä, minä olen jonkinlainen koomisen sivuosan esittäjä ja isäni likasanko ja orja. Silloin kun vielä asuin kotona, äidille ja sisarelleni sallittiin mitkä tunteet hyvänsä, heillä astiat lenteli jne. Minä taas opin niin varhain, etten sitä edes muista, että minun (ja isän) hommaa on valaa öljyä laineille ja haistella herkin tuntosarvin muiden tunteita räjähdysten välttämiseksi. Se ei kyllä onnistunut ikinä kovin hyvin, koska äidilläni on mm. tapana keksiä koko ajan uusia sääntöjä kertomatta niistä kenellekään ja suuttua kun niitä ei noudateta.

Nykyään, kun olen jo aikuinen, minulle ei huudeta, mutta "hyväntahtoisen huvittuneesti" kommentoidaan että voivoi, etkö sä muista että astiapyyhkeen paikka on tässä kaapissa? No en voi muistaa kun olette juuri muuttaneet uuteen asuntoon.

Äiti aina kehuu miten sisareni on niin loistava kokki, ja sitten heittää minulle alentuvasti kuin roposen kerjäläiselle: "mutta kyllä säkin teet tosi hyvää pizzaa".

Minuun suhtaudutaan jotenkin holhoavasti, ikään kuin olisi selvää että en tule koskaan pärjäämään, ja ollaan aina tosi yllättyneitä jos osaankin jotain. Paitsi jos on sellainen "meidän suvun naiset on selviytyjiä" -vaihde päällä, silloin minultakin edellytetään ettei ylähuuli värähdä. Kun olin lapsi, minulle naurettiin aina jos itkin. Kymmenvuotiaana opin itkemään vain salassa: sen jälkeen minua moitittiin tunteettomuudesta ja kylmyydestä.

Äiti kertoo minulle sisareni terveysongelmista ja päivittelee ja on huolissaan. Isä kertoo huolestuneena, miten äiti on taas nukkunut niin huonosti ja sillä on niin kipeät paikat ja kyllä sitä täytyy nyt ymmärtää. Minulla on useita kroonisia sairauksia, joista osa diagnosoitu teininä kun vielä asuin kotona. Mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään, ei myöskään krooniset univaikeuteni tai kipuni. Äidin ja sisareni vaivat ovat todellisia, minun pelkkää luonteenheikkoutta.

Lapsista sisareni lapset ovat tietysti niitä suosikkeja, mutta tämä johtuu pitkälti siitä että en ole ikinä antanut äitini hoitaa lapsiani, nähtyäni miten se hoitaa sisareni lapsia.

Yllättäen sitten minun mieheni on äidilleni varsinainen kultapoika ja suosikki, ihan kuin kaikki se kiintymys minkä kuuluisi kohdistua minuun, kohdistettaisiin siihen.

Kaikki tuo on niin pientä ja hienovaraista, että välillä mietin että ehkä olenkin vaan hullu eikä perheessäni ole mitään vikaa. Mutta sitten muistan miten kerran teininä keräsin rohkeuteni ja yritin sanoa äidille että olen ahdistunut ja masentunut ja vastaus oli: "Onko sulla kuukautiset tulossa?" Ja se siitä.

Jatkan vielä, että minulle tulee aivan HIRVITTÄVÄ syyllisyys kun kirjoitan tästä. Mites teille muille? Tuntuu että olen ihan kamala, kun minulla on ollut hyvä perhe ja lapsuus ja sitten kehtaan väittää ettei niin ole ollutkaan.

Jep, syyllisyys kaikesta siitä mistä olen tänne kirjoittanut ja juuri samasta syystä kuin sinulla. Minulla ollut hyvä lapsuus, mutta nämä asiat on itsellekin avautuneet nyt myöhemmin, kun on omia lapsia saanut. Miten haluan ja en halua toimia heidän kanssaan ja saaneet ymmärtämään, mitä olisi omassa lapsuudessa kaivannut.

Luokkakavereilla oli juoppoja isiä, osa oli välillä vankilassakin ja oli aviottomia lapsia jotka oli muka salaisuuksia jne, osalla ei ollut kuin yhdet päällysvaatteet jne. Ajattelin aina välillä että onneksi meillä on hyvät vanhemmat.

Aikuistuttuani ja kun aloin oirehtimaan oudosti tajusin vähitellen että eihän meillä(kään) ollut hyvät vanhemmat. Meillä oli talo ja siistiä mutta esim viikonloppuna syötiin vain leipää ja pullaa. Mitään kontaktia ei vanhempien kanssa ollut, mistään ei puhuttu, ei saanut näyttää miltä tuntuu ei pahaa mieltä, ei saanut tarvita ketään, ei saanut olla murrosikäinen, kuukautisista ei kerrottu ja vessapaperin kanssa tolskasin kaksi ensimmäistä vuotta, koskaan ei voinut luottaa mihinkään, jos tänään luvattiin näin niin aina siis aina huomenna tai viikon päästä sanottiin toisin päin että ei sitä hekään silloin, aina oli painostava ilmapiiri ja sitten vanhempien riita ja vanhempien monta päivää kestävä painostava mykkäkoulu joka päättyi johonkin ulkopuolelta tulleeseen ns katastrofiin joka yhdisti vanhemmat vähäksi aikaa, koko ajan oli ilmassa uuden pahan asian tapahtumisen odotus. Ei varmaan ole ihme että en oikein pysty luottamaan mihinkään ja olen aina ahdistunut ja pelkään mitä pahaa kohta tapahtuu. Jos on iloa tai onnea niin pelkään koko ajan että kohta romahtaa.

Keski-ikäinen olen.

Joo, tämä käsittämätön kuilun partaalla elämisen tunne. Koska vaan voi kaikki romahtaa?

Minullakin on 20 vuotta ollut hyviä vakinaisia katkeamattomia työsuhteita, palkka heittämällä korkeimmassa 10%:ssa. Olen hyvä työssäni, terveyteni on ihan normaali, eikä mitään uhkaa ole näkyvissä. Ja silti viikoittain laskeskelen, miten pärjäisin, jos menetän työni.

Noh, eipä koronakriisi paljon heilautellut meidän taloudenpitoa.

Niin ja äitini, hänen mielestään työn menetys uhkaa minua ihan millä hyvänsä hetkellä. Pysyvästi. Vaikka en ole tietenkään ikinä äidilleni puhunut tästä tunteesta. Äitini tuntuu saavan jotain kieroa mielihyvää siitä, että kuvittelee minut syrjäytyneenä ja köyhänä.

Multa myös anoppi kysyi aikoinaan, että paljonko painoin ennen lapsen saantia. Hän oli itse nuorena sellanen narukäsi, minä taas ikäni voimistellut ja tehnyt fyysistä hoitotyötä.

Myös vanhempani arvostelivat muita sisaruksia ja heidän miehiään. Miten nekin syö niin paljon herkkuja ja perse vaan levii.

Vanhemmat olivat alkoholiongelmaisia, mutta aina mainostettiin miten he eivät ole mitään juoneet aikoihin. Samoin alkoholisti siskoni oli heidän mukaansa aina raitistunut, vaikka vieläkin sama ongelma.

Äitini suusta kuulin usein miten isäpuoleni ei tekis pahaa kärpäsellekään. Kunnes selvisi, että hän on pitänyt meitä haareminaan ja käyttänyt hyväksi useita. Äidilläni vain huoli miehestään, miksi häntä nyt vihataan. Sanallakaan en ole saanut äidiltäni lohdutusta, vaikka minuakin se sika hyväksikäytti, kun olin lapsi.

Nyt olen onneksi laittanut välit poikki ja pysyn erossa tästä näytelmästä. Oksettaa, kun ajattelenkin sitä. Elämässäni kääntyi uusi lehti ja voin elää parempaa elämää.

Jokaisen tulee suojella itseään ja katkaista negatiiviset ihmissuhteet, vaikka olisivat lähisukulaisia. Jos kaikki mitä saa on valhetta ja pahaa mieltä, en näe mitään syytä jatkaa.

Oma äitini sanoi "sellaista sattuu, kato mun työkaverikin sai kolme kertaa" kun kerroin keskenmenosta. Sen jälkeen en kertonut enää mitään ja nuoremman lapsen tulosta hän sai kuulla siinä sivussa kuin muutkin sukulaiset. Oli kyllä loukkaantuneen näköinen eikä tämä lapsi koskaan saanut mitään huomiota häneltä.

Äitini on ollut hyvin hoikka nuorena, jopa lasten saannin jälkeen. Lihava ei ole varsinaisesti ollut koskaan, hiukan pyylevä kylläkin. Toisin kuin minä joka lihoo tasaiseen tahtiin.

Tämä tapahtui jo aikoja sitten, jolloin en ollut vielä L-XL kokoinen, mutta siis satuin puhelinkeskustelussa ohimennen sanomaan painosta puhuttaessa, että eipä meistä kumpikaan ole enää niissä mitoissa kuin joskus nuoruudessamme. Eli ihan tosi asian toteamus, eikä mikään arvosteluksi tarkoitettu tms. En muista, että äitini olisi mitenkään reagoinut erityisesti tähän puhelinkeskustelussa. En sanallakaan sanonut häntä lihavaksi.

Seuraavan kerran kun menin käymään, niin yhtäkkiä innostui, että hänellä on minulle yllätys, tulepa tänne. Minä tietysti itsekseni hämmästelin mikä yllätys ja kuulosti kivalta.

Vieläkin huvittaa, että tuo yllätys oli sellainen, että hän otti mittanauhan esiin, mittasi minun vyötäröni ympäryksen ja sitten omansa. Riemu oli korkealla kun hänellä oli pienempi. En jotenkin vieläkään voi ymmärtää miten otti tuon lauseen niin vakavasti. Totuus yhä tänäkin päivänä on se, ettemme ole samoissa mitoissa kuin joskus nuorena. Onneksi hänellä oli pienempi vyötärö kuin minulla, ilmeisesti se oli hänelle tärkeämpää, ettei ole isompi kuin minä 😂.

Hyvä lapsuus, ei moittimista, mutta se vertailu kuinka minun pitäisi olla enemmän kuin hän, eikä oma itseni ahdistaa toisinaan. Yritän antaa mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, vaihtelevalla menestyksellä.

Terkkuja tutuille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös_äiti kirjoitti:

Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.

Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?

Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?

Minä olen painiskellut saman asian kanssa, tiedän että olen tehnyt virheitä äitinä ja koen huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Olen jutellut tyttäreni kanssa (nyt 19) useamman kerran, ja todennut että hän ei edes muista monia asioita, tai ei ole kokenut niitä huonona vanhemmuutena lainkaan. Asiat liittyvät eroon hänen isästään ja uuteen aviomieheeni, kun lapsi oli reilusti alle kouluikäinen. Lapset kokevat maailman niin erilaisena kuin aikuiset, ja paljon unohtuu matkan varrella.

Omalta, aikuiselta lapselta voi kysyä tämän mielipidettä ja ajatuksia omasta kasvatuksesta ja lapsuudesta. Silloin kannattaa todellakin keskittyä kuuntelemaan, ei heittäytyä puolustuskannalle. Lapsi voi kokea asiat ihan eri tavalla, joku asia on voinut jäädä vaivaamaan, mitä ei ole itse edes tullut ajateelleksi. Ja mistä itse tuntee syyllisyyttä on voinut mennä lapselta ihan ohi. Eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, mutta monelle lapselle olisi älyttömän tärkeää tulla kuulluksi.

Minusta on tosi hieno, lämmin ja lähentävä ele pyytää aikuista lasta keskustelemaan noista asioista. Suurin osa äideistä, josta täällä on puhuttu, ei ikimaailmassa suostuisi tekemään niin.

Minä joskus yritin ottaa puheeksi lapsuudessa kokemani fyysisen ja psyykkisen väkivallan, nimittelyn ja mitätöimisen sekä yksityisyyden rikkomisen. En saanut edes kunnolla tuotua esille mistä ja miksi haluaisin keskustella kun vastauksena oli syviä huokauksia, silmien pyörittelyä, pään puistelua ja kommentteja kuten ”Anteeksi nyt sitten vaan kamalan paljon jos olen sinua jotenkin joskus loukannut. Ajat oli kuule ihan toiset eikä se vanhempana olo mitään herkkua ole, odota vaan kun itse saat lapsia. Parhaani yritin ja mitä siitä saan palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä. Ikävää että sulle sattui näin huono äiti”.

Toiste en yrittänyt enkä yritä.

Kuulostaa aivan isältäni. Tuo taitaa olla aika yleinen asenne 1950-luvulla syntyneiden keskuudessa.

Jatkan vielä isästäni. Olin kymmenen korvilla, kun isä joskus selitti minulle ettei ollut oikeastaan koskaan varma siitä olisiko halunnut lapsia vai ei. Kuulemma kaksi lasta olisi kuitenkin ollut vielä siedettävä lapsiluku, mutta äitini niiden jälkeenkin kuulemma teki vielä kolmannen ja neljännen lapsen, mistä kuulemma isä ei ollut iloinen. Tällaista oli lapsena todella hämmentävää kuunnella.

En ole tästä keskustelusta koskaan pystynyt kertomaan sisaruksilleni. Ikävää ajatella, että isän näkökulmasta kukaan lapsista ei varsinaisesti ole toivottu ja osa on vieläpä hänen näkökulmastaan suoranaisesti ei-toivottuja (ei silti ilmeisesti ole kyennyt lasten hankinnasta tai ehkäisyn järjestämisestä käymään vaimonsa kanssa aikanaan minkäänlaista keskustelua).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös_äiti kirjoitti:

Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.

Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?

Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?

Minä olen painiskellut saman asian kanssa, tiedän että olen tehnyt virheitä äitinä ja koen huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Olen jutellut tyttäreni kanssa (nyt 19) useamman kerran, ja todennut että hän ei edes muista monia asioita, tai ei ole kokenut niitä huonona vanhemmuutena lainkaan. Asiat liittyvät eroon hänen isästään ja uuteen aviomieheeni, kun lapsi oli reilusti alle kouluikäinen. Lapset kokevat maailman niin erilaisena kuin aikuiset, ja paljon unohtuu matkan varrella.

Omalta, aikuiselta lapselta voi kysyä tämän mielipidettä ja ajatuksia omasta kasvatuksesta ja lapsuudesta. Silloin kannattaa todellakin keskittyä kuuntelemaan, ei heittäytyä puolustuskannalle. Lapsi voi kokea asiat ihan eri tavalla, joku asia on voinut jäädä vaivaamaan, mitä ei ole itse edes tullut ajateelleksi. Ja mistä itse tuntee syyllisyyttä on voinut mennä lapselta ihan ohi. Eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, mutta monelle lapselle olisi älyttömän tärkeää tulla kuulluksi.

Minusta on tosi hieno, lämmin ja lähentävä ele pyytää aikuista lasta keskustelemaan noista asioista. Suurin osa äideistä, josta täällä on puhuttu, ei ikimaailmassa suostuisi tekemään niin.

Minä joskus yritin ottaa puheeksi lapsuudessa kokemani fyysisen ja psyykkisen väkivallan, nimittelyn ja mitätöimisen sekä yksityisyyden rikkomisen. En saanut edes kunnolla tuotua esille mistä ja miksi haluaisin keskustella kun vastauksena oli syviä huokauksia, silmien pyörittelyä, pään puistelua ja kommentteja kuten ”Anteeksi nyt sitten vaan kamalan paljon jos olen sinua jotenkin joskus loukannut. Ajat oli kuule ihan toiset eikä se vanhempana olo mitään herkkua ole, odota vaan kun itse saat lapsia. Parhaani yritin ja mitä siitä saan palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä. Ikävää että sulle sattui näin huono äiti”.

Toiste en yrittänyt enkä yritä.

Kuulostaa aivan isältäni. Tuo taitaa olla aika yleinen asenne 1950-luvulla syntyneiden keskuudessa.

Jatkan vielä isästäni. Olin kymmenen korvilla, kun isä joskus selitti minulle ettei ollut oikeastaan koskaan varma siitä olisiko halunnut lapsia vai ei. Kuulemma kaksi lasta olisi kuitenkin ollut vielä siedettävä lapsiluku, mutta äitini niiden jälkeenkin kuulemma teki vielä kolmannen ja neljännen lapsen, mistä kuulemma isä ei ollut iloinen. Tällaista oli lapsena todella hämmentävää kuunnella.

En ole tästä keskustelusta koskaan pystynyt kertomaan sisaruksilleni. Ikävää ajatella, että isän näkökulmasta kukaan lapsista ei varsinaisesti ole toivottu ja osa on vieläpä hänen näkökulmastaan suoranaisesti ei-toivottuja (ei silti ilmeisesti ole kyennyt lasten hankinnasta tai ehkäisyn järjestämisestä käymään vaimonsa kanssa aikanaan minkäänlaista keskustelua).

Tekisi mieli kysyä jälkikäteen mitä helvettiä aikuisen ihmisen päässä oikein on liikkunut hänen selittäessään lapselle tuollaisia asioita, mutta tätä keskustelua en ole edes yrittänyt käydä. Jos olen aiemmin yrittänyt keskustella jostain muista asioista lapsuudessa, niin isä on ottanut marttyyrin asenteen ja alkanut lässyttää valemuistoista.

Todella hämmästelen kuinka paljon löytyy kaltaisiani mitätöityjä, halveksittuja, ei-mitään osaavia, hakattuja kohtalontovereita. Luulin aina että olen ainoa. Olen sisarusparven vanhin, veljeni sai aina kaiken esim piikkarit ostettiin urheiluun. Kun itse kehtasi pyytää samaan aikaan uusia housuja vanhojen perittyjen tilalle joiden vetoketju oli rikki, tuli hirveä huuto ja olin kuulemma tahallani ne rikkonut ja aina pyytämässä uutta. Luokkakaverini ihmettelivät keskellä talvea miksi minulla ei ole talvikenkiä. Se oli äärettömän noloa ja häpesin suunnattomasti. Luulin että olimme todella köyhiä mutta kun hain opintorahaa, selvisi että vanhempani tienasivat niin paljon etten sitä saa. Äitini päivittäinen jatkuva huutaminen, nolaaminen, henkinen väkivalta vaikuttivat todella syvästi sairaan ujon ja aran lapsen itsetuntoon. Hän jopa löi leipäveitsellä käteeni, eikö ikinä koskaan pyytänyt anteeksi mitään. Kun lähdin opiskelemaan äitini lähetti minulle suruadressin, siis sellaisen joita luetaan hautajaisissa. Se oli äärettömän lamauttavaa. Hänelle olin siis kuollut. Jännittävää miten lapsi ottaa vastaan mitä vain tullakseen hyväksyksi. Äitini 'otti' tilalleni työpaikkansa harjoittelijan lapsekseen. Järjesti hänelle häät, pitää läheistä yhteyttä, lapset käy kylässä, kuvat on kirjahylyssä. Hänellä ei ole diagnosoitua mielenterveysongelmaa vaikka käytös toiselta vaikuttaa. Isä hyväksyi hiljaisesti kaiken. Äitini ei ole koskaan käynyt kotonani kylässä ja tuskin tuleekaan, olen se hävettävä tapaus (jolla tosin on oma koti, hyvä työpaikka ja ihmeesti olen vielä järjissänikin mutta sairaan rankkaa on ollut). Oman lapsen onneksi sain vaikka 15 -vuotiaasta asti kerroin kavereille etten ikinä koskaan halua lapsia. Tsemppiä muille saman kokeneille, ihmeesti asiasta selviää kun pitää etäisyyttä.

Kuulostaa niin tutulta!

Minulla lapsuus oli turvallinen ja hyvä, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä huonommin äitini suhtautui minuun. Nyt olen 35-vuotias ja äitini pääasiallinen tyyli kommentoida elämääni on negatiivinen. Toki tapa on sama kaikkien kanssa. "Olin ystävien kanssa risteilyllä, oli kivaa, mutta", "mökille tuli uudet naapurit, heräävät aamulla vasta kymmeneltä, huonoa elämää, liian myöhään". Minua haukutaan mennentullen, mitään en osaa, olen laiska ja huono. Äitini mm suuttui, kun tilasin lasteni ristiäisiin pitopalvelusta ruoat. Itse olisi pitänyt tehdä, minut on "kasvatettu paremmin". 

Jos jotain sanoo vastaan, saa kuulla huutomyrskyn "olet narsisti, et kestä mitään kritiikkiä". Välillä äiti pitää viikkojen taukoa soittamisesta ja sitten kun soitan hänelle, vastaa kiukkuisesti puhelimeen "ei sinua yhtään kiinnosta äitisi vointi, kun näin harvoin soittelet". Nyt sitten pyytää taas kesälomaksi mökille, en todellakaan ole menossa. Tästäkin suuttui, koska "kaupungissa ei ole mitään tekemistä" eikä ymmärrä sitä, että en halua mökkeillä koko lomaani (en äitini enkä kenenkään muunkaan mökillä). 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen syntynyt 80-luvulla ja silti tuttuja tarinoita täällä. Menkoista ei puhuttu, varastin kaverin äidin siteitä, joita käytin liian pitkään ja/tai sulloin vessapaperia. Useamman kerran tuli veret läpi..Ekat rintsikat oli äidin vanhat jotka itse otin kaapin perältä ja salaa pesin käsienpesualtaassa.

Ostin siteet ja rintaliivit salaa viikkorahoilla. Myös omaa kehoa piti peitellä, kulkea kyyryssä etteivät rinnat näkyisi. Kaikki kehon aikuistumisen merkit piti salata. Kävin 9. luokan ajan viikoittain perheneuvolan psykologilla. Kerroin psykologille tuosta kaikesta, ja hän sopi tapaamisajan äitini kanssa. Olin huojentunut. Salailu loppuisi ja saisin elää normaalia elämää.

Äitini tuli psykologin luota ja sanoi, että se "tuo on sun ommaa kuvittelua", että "et sais kasvaa".

Niinpä salailu ja häpeä jatkui. Laskin päiviä siihen, että saisin muuttaa pois. Omassa asunnossa ei sitten tarvitsisi piilotella siteitä, rintaliivejä, omia rintoja, kainaloissa kasvavia karvoja jne.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju.

Toki ikäluokilla voi olla tiettyjä yhteisiä näkemyksiä esimerkiksi lastenkasvatuksesta ja jonkinlainen ajan ajattelutapa vaikuttaa. Varmasti nimenomaan kuukautisiin ja rintaliiveihin on ollut estynyttä suhtautumista mutta tuntuu niin olevan useilla vielä nykyäänkin. Yksilöiden välillä on siis valtavia eroja - laidasta laitaan. Kaikkina ajanjaksoina.

Äitini puhui minulle kuukautisista ja osti rintaliivit viivyttelemättä. Äitini meikkasi, ja niin minäkin aloin melko varhain. Äitini vei minut kosmetologille, kun olin 13-vuotias. Hän oli syntynyt 1938 ja minä 1958. Olen siis vanhempaa polvea. mitä tämä ketju koski, sori siitä.

Joku kirjoitti 1958 syntyneestä äidistään, että antoi aina miehen syödä ensin tms. eli mies siis etusijalla. Enpä ole tällaisesta kuullutkaan ikäisteni kohdalla enkä ainakaan itse tuollaista ole harjoittanut. Mutta opiskeluaikoinani nousikin naistutkimus, nykään sukupuolentutkimus.

Minä olen s 1957 ja vanhempani 1928. Äitini osti minulle heti liivit ja antoi rahaa siteisiin tai niitä oli kotona tarpeeksi. Hän myös kannusti minua laittautumaan ja meikkaamaan, ehkä siksi kun oli itsekin laittautujatyyppinen. En ole myöskään ikinä kuullut meidän suvussa minkäänikäisiltä mistään mies syö ensin -politiikasta, en myöskään muilta tutuilta. Ikäpolvemme kaveripiirissä koimme jo olevamme tasa-arvoisia. Tuntuu oudolta että vielä 70-l syntyneillä on ollut tällaista.