Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisitteko seuraavanlaisen äidillenne anteeksi, tai miten reagoisitte?
Äitini on siis juuri sellainen vaikea ihminen, jonkalaisia tässä ketjussa kuvataan. Puhuu ja puhuu, mutta ei kuuntele. Päästelee kamalia sammakoita suustaan. Marttyyrihenkinen. Ulkonäkökeskeinen. Ikä yli seitsemänkymmentä.
Vasta myöhemmällä aikuisiällä tein jotakin, joka tarkoituksellisesti toi äitinikin tietoon asian, jota olin lapsesta asti salannut. Minuun kohdistunut erittäin vakava rikos kotonamme muutama vuosikymmen sitten (hän ei asiasta tiennyt... tai "ei tiennyt").
Hän oli pari kuukautta saanut asiaa sulatella, kunnes otin asian puheeksi. Siitä ei tullut mitään. Hän yritti joka välissä vaihtaa puheenaiheen ties mihin, erityisesti itseensä. Minä sitä ja minä tätä. Minä minä ja minä.
Kun menin saamani kohtelun vuoksi raivosta ja järkytyksestä hiljaiseksi, hän vain ihmetteli että no hiljaako me täällä vaan ollaan?
Tuon jälkeen hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä mulle kuuluu tai kuinka voin. On kyllä paljon valitellut omia asioitaan, jotka ovat luokkaa hyttysenp***a tuon minun asiani rinnalla. Välit ovat kuitenkin lähes poikki eikä olla nähty kahdestaan yli vuoteen, mutta silti hän saa aina omat vuodatuksensa jollain tavalla perille. Sehän se on tärkeintä.
Mietin joka päivä, pitääkö minun antaa tämäkin anteeksi, vaikka olen jo vuosikymmenet tätä samaa sontaa saanut sietää. Vastaan itse kysymykseeni, että ei pidä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Välien katkeaminen kuitenkin kuluttaa, vaikka sitä itse halusinkin.
Mykkäkoulu ei riitä mulle. Haluan että hän ymmärtäisi oman myrkyllisyytensä.
Narsisti äitini ei ole, se ei käy selitykseksi. Hän on äärimmäisen empaattinen ja tunteikas kaikenmaailman puolituttujen tai tuntemattomien ihmisten asioille. Niitä kyllä vatvotaan ja kauhistellaan kyynelehtien. Niistä puhetta riittää, loputtomiin.
Minun vakavat tai mukavatkin puheenaiheeni puolestaan katkaistaan alle aikayksikön. Jollakin typerällä serkunkumminkaimannaapurinlapsenkaverin jutulla. Pahinta on, että hän ei yhtään tiedosta, että tekee minua kohtaan väärin. Päinvastoin, hänen mielestään minä olen töykeä ja ilkeä, kun hermostuin tai huomautin, tai kun näki etten olisi jaksanut HÄNTÄ kuunnella. Ilkeä tytär siis!!
Se , että on ”empaattinen” vieraille, ei pois sulje narsismia. Osaahan narsisti juuri ulkopuolisille esittää empaattista ja välittävään. Totuus tulee julki lähisuhteessa.
En usko, että sinun kannattaa tuhlata energiaa siihen, että saisit hänet ymmärtämään mysrkyllisyytensä. Hän ei sitä tule tajuamaan tai jos tajuaa, ei kykene myöntämään. Olet hänen verkostaan ja sätkit niin kauan hänen haluamallaan tavalla, kun koittat saada häntä ymmärtämään, koska se on jotain mitä sinä kaipaat. Se on ymmärrettävää terveissä suhteissa, mutta nyt on kyseessä sairas ihminen. Hän ei muutu.
Se on se suru mikä sinun on kohdattava, että ensin hän satutti ja sitten ei ota vastuuta ja näe miten satutti ja tajua myrkyllisyyttään. Se on surtava pois, ettei koskaan saa mitä tarvitsee. Surtava ja vihattava. Itkettävä ja huudettava.
Sitten päästää irti ja elää omaa elämää, omaan elämään keskittyen. Ei hallitse enää äiti tai lapsen kaipuu äitiin, vaan elät omaa elämää, olet äiti itsellesi. Ole lempeä.itse itsellesi, sano sinä itsellesi mitä haluat kuulla.
Se on vaan hyväksyttävä, ette tule kuulemaan mitä haluat kuulla äidiltäsi. Niin kauan, kuin odotat häneltä jotain, olet hänen verkossa.
Haluatko olla äidissäsi kiinni aina, ja antaa hänen pilata loputkin elämästäsi? Loppu elämäsi voi olla aivan toisenlainen, kuin tähän asti. Hyväksy, että äitisi on sairas ei kykene täyttämään tarpeitasi ja toiveitasi ja toimii Väärin sinua kohtaan. Ei muutu, älä odota mitään. Anna olla.
Elä sinä elämäsi, älä anna hänen sitä ryöstää enää. Menneille et mitää voi, hän pilasi paljon, se ei ole sinun syy, sill ei mitään voi, tulevalle voit ja paljon, älä anna katkeruuden pilata loppuja, elä hyvä elämä, se on paras ” kosto”.
Kiitos, arvostan vastaustasi. Noinhan se pitäisikin mennä.
"Kostamaan" en kuitenkaan enää pääse, koska en voi elää hyvää elämää. Traumat ovat pilanneet terveyteni, ja äitini tietää sen. Hän tietää, että kärsin.
Terapeuttinikaan mielestä äitini ei ole narsisti. Mikä sitten, sitä en tiedä. Tunteikkuus ja empaattisuus ei ole näytöstä, se on ihan aitoa, äitini on 100% tunneihminen. Mutta ne tunteet jätetään "turvallisempiin" kohteisiin, jotka ovat kaukaisempia. Eli ne vieraammat ihmiset tai muut sukulaiset.
Lähellä olevat ihmiset saavat sitten kertomani kohtelun. Ei välttämättä aivan välittömästi, mutta pian jo pälpätetään jostain ihan muusta mikä ei kuulu yhtään asiaan. Luulen, että hänellä on niin voimakkaat defenssit päällä, ettei kestä kuulla varsinkaan vakavia asioita kuten tuo minun asiani. Hän ei vaan tajua, että omilla defensseillään hän talloo kaikki muut maan rakoon, kun ei kuuntele eikä keskity. Ei vaikka erikseen pyydettäisiin kuuntelemaan.
Tiedän että hän ei muutu. Mutta jos esim väkivaltainen ihminen joutuu kohtaamaan tekonsa, ja saattaa jopa ymmärtää että ne oli väärin tehty, niin äitinikin pitäisi vihdoin tällä iällä ymmärtää, että yhteinen tieto ja tuska ei katoa sillä, että pälpättää läheisensä korvat tukkoon ihan muista asioista. Uskomattoman lapsellista käytöstä. Sen verran olen nyt kuitenkin itse ymmärtänyt, että puhuminen on hänelle selviytymiskeino. Defenssimekanismi. Hän ei itse ymmärrä, miksi tekee niin.
Aika pitkälti olen jo päästänyt irti. Näemme vain kun on pakko. Ja lasteni vuoksi. Lapsiltani en riistä isoäitiä vain siksi, että itse en tule hänen kanssaan toimeen.
Tämä on hieno vertaistukea antava ketju, vaikka sen sisältö onkin ikävä ja surullinen. Kunpa ketjun aiheena olevat lukisivat sen ja katsoisivat sitten peiliin. On järkyttävää, kuinka pahoin omia lapsiaan voi kohdella, vaikka ei taittaisi hiuskarvaakaan näiden päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisitteko seuraavanlaisen äidillenne anteeksi, tai miten reagoisitte?
Äitini on siis juuri sellainen vaikea ihminen, jonkalaisia tässä ketjussa kuvataan. Puhuu ja puhuu, mutta ei kuuntele. Päästelee kamalia sammakoita suustaan. Marttyyrihenkinen. Ulkonäkökeskeinen. Ikä yli seitsemänkymmentä.
Vasta myöhemmällä aikuisiällä tein jotakin, joka tarkoituksellisesti toi äitinikin tietoon asian, jota olin lapsesta asti salannut. Minuun kohdistunut erittäin vakava rikos kotonamme muutama vuosikymmen sitten (hän ei asiasta tiennyt... tai "ei tiennyt").
Hän oli pari kuukautta saanut asiaa sulatella, kunnes otin asian puheeksi. Siitä ei tullut mitään. Hän yritti joka välissä vaihtaa puheenaiheen ties mihin, erityisesti itseensä. Minä sitä ja minä tätä. Minä minä ja minä.
Kun menin saamani kohtelun vuoksi raivosta ja järkytyksestä hiljaiseksi, hän vain ihmetteli että no hiljaako me täällä vaan ollaan?
Tuon jälkeen hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä mulle kuuluu tai kuinka voin. On kyllä paljon valitellut omia asioitaan, jotka ovat luokkaa hyttysenp***a tuon minun asiani rinnalla. Välit ovat kuitenkin lähes poikki eikä olla nähty kahdestaan yli vuoteen, mutta silti hän saa aina omat vuodatuksensa jollain tavalla perille. Sehän se on tärkeintä.
Mietin joka päivä, pitääkö minun antaa tämäkin anteeksi, vaikka olen jo vuosikymmenet tätä samaa sontaa saanut sietää. Vastaan itse kysymykseeni, että ei pidä. Mitä sitten pitäisi tehdä? Välien katkeaminen kuitenkin kuluttaa, vaikka sitä itse halusinkin.
Mykkäkoulu ei riitä mulle. Haluan että hän ymmärtäisi oman myrkyllisyytensä.
Narsisti äitini ei ole, se ei käy selitykseksi. Hän on äärimmäisen empaattinen ja tunteikas kaikenmaailman puolituttujen tai tuntemattomien ihmisten asioille. Niitä kyllä vatvotaan ja kauhistellaan kyynelehtien. Niistä puhetta riittää, loputtomiin.
Minun vakavat tai mukavatkin puheenaiheeni puolestaan katkaistaan alle aikayksikön. Jollakin typerällä serkunkumminkaimannaapurinlapsenkaverin jutulla. Pahinta on, että hän ei yhtään tiedosta, että tekee minua kohtaan väärin. Päinvastoin, hänen mielestään minä olen töykeä ja ilkeä, kun hermostuin tai huomautin, tai kun näki etten olisi jaksanut HÄNTÄ kuunnella. Ilkeä tytär siis!!
Se , että on ”empaattinen” vieraille, ei pois sulje narsismia. Osaahan narsisti juuri ulkopuolisille esittää empaattista ja välittävään. Totuus tulee julki lähisuhteessa.
En usko, että sinun kannattaa tuhlata energiaa siihen, että saisit hänet ymmärtämään mysrkyllisyytensä. Hän ei sitä tule tajuamaan tai jos tajuaa, ei kykene myöntämään. Olet hänen verkostaan ja sätkit niin kauan hänen haluamallaan tavalla, kun koittat saada häntä ymmärtämään, koska se on jotain mitä sinä kaipaat. Se on ymmärrettävää terveissä suhteissa, mutta nyt on kyseessä sairas ihminen. Hän ei muutu.
Se on se suru mikä sinun on kohdattava, että ensin hän satutti ja sitten ei ota vastuuta ja näe miten satutti ja tajua myrkyllisyyttään. Se on surtava pois, ettei koskaan saa mitä tarvitsee. Surtava ja vihattava. Itkettävä ja huudettava.
Sitten päästää irti ja elää omaa elämää, omaan elämään keskittyen. Ei hallitse enää äiti tai lapsen kaipuu äitiin, vaan elät omaa elämää, olet äiti itsellesi. Ole lempeä.itse itsellesi, sano sinä itsellesi mitä haluat kuulla.
Se on vaan hyväksyttävä, ette tule kuulemaan mitä haluat kuulla äidiltäsi. Niin kauan, kuin odotat häneltä jotain, olet hänen verkossa.
Haluatko olla äidissäsi kiinni aina, ja antaa hänen pilata loputkin elämästäsi? Loppu elämäsi voi olla aivan toisenlainen, kuin tähän asti. Hyväksy, että äitisi on sairas ei kykene täyttämään tarpeitasi ja toiveitasi ja toimii Väärin sinua kohtaan. Ei muutu, älä odota mitään. Anna olla.
Elä sinä elämäsi, älä anna hänen sitä ryöstää enää. Menneille et mitää voi, hän pilasi paljon, se ei ole sinun syy, sill ei mitään voi, tulevalle voit ja paljon, älä anna katkeruuden pilata loppuja, elä hyvä elämä, se on paras ” kosto”.
Kiitos, arvostan vastaustasi. Noinhan se pitäisikin mennä.
"Kostamaan" en kuitenkaan enää pääse, koska en voi elää hyvää elämää. Traumat ovat pilanneet terveyteni, ja äitini tietää sen. Hän tietää, että kärsin.
Terapeuttinikaan mielestä äitini ei ole narsisti. Mikä sitten, sitä en tiedä. Tunteikkuus ja empaattisuus ei ole näytöstä, se on ihan aitoa, äitini on 100% tunneihminen. Mutta ne tunteet jätetään "turvallisempiin" kohteisiin, jotka ovat kaukaisempia. Eli ne vieraammat ihmiset tai muut sukulaiset.
Lähellä olevat ihmiset saavat sitten kertomani kohtelun. Ei välttämättä aivan välittömästi, mutta pian jo pälpätetään jostain ihan muusta mikä ei kuulu yhtään asiaan. Luulen, että hänellä on niin voimakkaat defenssit päällä, ettei kestä kuulla varsinkaan vakavia asioita kuten tuo minun asiani. Hän ei vaan tajua, että omilla defensseillään hän talloo kaikki muut maan rakoon, kun ei kuuntele eikä keskity. Ei vaikka erikseen pyydettäisiin kuuntelemaan.
Tiedän että hän ei muutu. Mutta jos esim väkivaltainen ihminen joutuu kohtaamaan tekonsa, ja saattaa jopa ymmärtää että ne oli väärin tehty, niin äitinikin pitäisi vihdoin tällä iällä ymmärtää, että yhteinen tieto ja tuska ei katoa sillä, että pälpättää läheisensä korvat tukkoon ihan muista asioista. Uskomattoman lapsellista käytöstä. Sen verran olen nyt kuitenkin itse ymmärtänyt, että puhuminen on hänelle selviytymiskeino. Defenssimekanismi. Hän ei itse ymmärrä, miksi tekee niin.
Aika pitkälti olen jo päästänyt irti. Näemme vain kun on pakko. Ja lasteni vuoksi. Lapsiltani en riistä isoäitiä vain siksi, että itse en tule hänen kanssaan toimeen.
Tämä on hieno vertaistukea antava ketju, vaikka sen sisältö onkin ikävä ja surullinen. Kunpa ketjun aiheena olevat lukisivat sen ja katsoisivat sitten peiliin. On järkyttävää, kuinka pahoin omia lapsiaan voi kohdella, vaikka ei taittaisi hiuskarvaakaan näiden päästä.
Onko sillä loppupeleissä väliä ( tietysti asiaa miettii ja etsii syytä), onko kyseessä defenssi vai mikä? Fakta on, ettei kykene kohtaamaan , vaan pakenee pälättämisen taakse.
Olen erimieltä tuosta, että tällä iällä pitäisi tajuta ja pystyä kohtaamaan tekojensa seuraukset. Tietysti niin tulisi olla, se on juuri se miten asioiden kuuluisi mennä. Se on se idylli ja niin sen pitäisi mennä. Se on se oikeus mitä hakee. Haluaisin, että se menisi noin, mutta realistisessa maailmassa se harvoin menee. Kyseessä on sairas ihminen, ei kykene kohtaamaan tekojaan. Siksi asia on kipeä, koska hän ei ikäänkuin vapauta sinua elämään, kun ei myönnä tekojaan ja pyydä anteeksi, vaan jäät siihen vertavuotavana, ja hän vain katselee. Se sattuu. Paras on mennä kauas ja nuolla ne haavat, parantua. Katsoa sitten. Itsesi ja lastesi takia. Ei sen tarvitse olla loppuelämä mutta hetki.
Itsellä erään myrkyllisen ihmisen jälkeen, kun sain välimatkaa ja aikaa kului hetki, oli kuin usva olisi poistunut, ja näin tilanteen etäältä paremmin. Se voisi auttaa sinuakin. Ottaa aika lisä hetkeksi.
En tiedä tarinaasi, mutta kai traumoistakin voi selvitä? Ei välttämättä helposti tai nopeasti, mutta vuosien mittaan? En sano, että helppoa, vuosiahan se vie.
Melkein naurattaa aloittaa oma vuodatukseni samoin kuin niin moni muukin täällä: Kuukautisista ei puhuttu, siteitä sai joskus, jos sai ja käytin ihan liian pitkään yhtä ja samaa, kun niitä ei ollut tarpeeksi. Vessapaperit on olleet housuissa paremman puutteessa.
Äiti on syntynyt 50-luvulla, minä 80-luvulla, mutta useat tässä keskustelussa läpikäydyt asiat sopivat häneen. En menisi äitiä sanomaan narsistiksi. Hänelläkin on pehmeämpi puoli, mutta siitä eivät lapset saaneet nauttia ainakaan pikkulapsi-iän jälkeen. Mielestäni äidin käytös on ollut todella ristiriitaista: Toisaalta mielistellään ja kehutaan kaikenmaailman kavereita ja siskonkaimankummeja, mutta sitten myös haukutaan ja puhutaan ivallisesti, juorutaan.
Kerran kun tulin koulusta itkien kotiin ja kerroin, että minua on kiusattu. Vastauksena oli vähättelyä ja että olihan hänellekin kerran joku koulussa nälvinyt ja hän oli puolustautunut. Tuli sellainen olo, etten minä, herkkä lapsi ollut osannut toimia kiusaamistilanteessa oikein, kun en ollut vetänyt kahta poikaa turpaan. Olisin kaivannut lohdutusta ja vaikka yhteydenottoa kouluun. Sain yksin tuonkin asian hiljaa kärsiä mielessäni lopulta.
Mielestäni varhaislapsuus oli melko ok, vaikka muistan esim. pyytäneeni itkuisena, että äiti lohduttaisi minua, kun oli paha mieli, mutta sain vain ivallista naljailua. Ja jos satutti itsensä, tai sattui joku vahinko, niin siitä suututtiin. Tai kun sairastuin angiinaan ensimmäisen poikaystäväni luona reissussa ja tulin kotiin lääkärilaskun kanssa, siitä suututtiin. Minua ei myöskään viety pienenä lääkäriin, kun kaaduin pahasti ja sain aivotärähdyksen. Kahdesti.
Vanhemmat erosivat, kun olin ala-asteella. Isän lähdettyä äiti marssitti lähes välittömästi uuden äijän meidän perheeseen. Olin ihmeissäni, kun äiti kielsi minua halailemasta tuota miestä. Oli siis ilmeisesti jo jotenkin perillä, että tällä ukolla on jotain pedofiilisiä taipumuksia, kuten sitten olikin. Aina oli räpläämässä takapuolesta ohimennen, kun käytiin vaikka keittiöstä jääkaapilta jotain syötävää jne.
Ja kun tulin murrosikään, niin kyllä, minustakin tuntui, että äiti piti minua jonakin kilpailijanaan, tai uhkana, en tiedä. Tuo ukko vielä provosoi äitiäni ja kohteli v-mäisesti. Ilmeisesti tahallaan kehui muita naisia jne. Äidin itseluottamus oli aivan surkea ja sen huomasi, vaikka esitti jotain kovista.
Olen myös nähnyt äidin sammuneena, oksentavan alleen, kusemassa keskelle katua jne. Meidät lapset jätettiin usein keskenämme, kun äiti ja uusi hiplarimies lähtivät keskenään tuon miehen asunnolle ryyppäämään. Talossa sentään oli rauha silloin. Sai nukkua rauhassa, eikä tarvinnut sydän hakaten kuunnella yöllä, että milloin raahautuvat baarista takaisin ja alkavat tapella ja meluta.
Minä vanhempana sisaruksena sain tietenkin liikaa vastuuta ja jouduin mm. sopimaan isän kanssa harvoista tapaamisista (jotka sitten loppuivatkin vuosiksi syistä joita en nyt tähän erittele), hänen naisystävänsä kautta välillisesti yleensä. Ja se puhumattomuus: Meillä ei puhuttu mistään, niin en tietenkään kertonut äidille sitäkään, että isän luona hirveää, se on aivan
Jatkuu.......
Jatkoa edellisestä viestistä....
kännissä ja ilkeä. En halunnut, että tulee lisää riitaa kenenkään välille. Tuohonkin olisi tarvittu jotain äidin kaltaista suojelijaa väliin, ei niin, että yläasteikäinen lapsi sopii tapaamisia.
Tietenkin meidän lasten, ja varsinkin minun, piti käyttäytyä moitteettomasti, olla kiltti ja reipas. Esimerkki nuoremmalle. Kulissit pystyssä. Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa, että mielenterveysongelmilta emme me lapset säästyneet. Kuitenkin varmaan oman älyni ansiosta kahlasin minäkin koulut läpi jopa hyvin arvosanoin, vaikka aina ei ollut edes lukurauhaa, tai kokeita edeltävänä iltana nämä kaksi kännikala-aikuista tappelivat niin ettei saanut nukuttua. Sitten ihmeteltiin lakkiaisjuhlissa, että miten kirjoitinkin niinkin hyvät paperit, vaikka katsoin aina mukamas vain televisiota. Muutin sitten lukiossa omaan asuntoon niin nopesti kuin mahdollista.
Nyt kolmikymppisenä on herännyt tunteita, joita minun olisi pitänyt saada tuntea rauhassa jo nuorena: Vihaa vanhempia kohtaa, kun eivät huolehtineet asianmukaisesti meistä lapsista, vaan heidän tarpeensa menivät kaiken edelle ja surua siitä, etten saanut sellaista turvallista ja huolehtivaa perhettä, jonka jokainen lapsi ansaitsee. Tuntuu kamalalta, kun kuitenkin, kaikesta huolimatta, tunnen, että äiti jollain tavalla meistä välittää ja rakastaakin. Ja että minulla on sen takia velvollisuus olla yhteydessä, kun hän ei aivan kaikin puolin ja aina ole ollut kamala. Hän on myös pehmentynyt iän myötä. Mutta nuo inhottavat asiat painavat niin paljon, etten kerrassaan kykene tuntemaan itseäni rennoksi, kun menen hänen luonaan käymään. Välillä ahdistus noista vanhoista asioista kasvaa niin suureksi, että tuntuu etten jaksa. En jaksa esittää, että kaikki oli ja on hyvin. Ja silti näistä asioista ei voi puhua. Koska, kuten täällä niin moni muukin on kirjoittanut, vastaus tulisi todennäköisesti olemaan jotain väliltä "en muista / ei ole tapahtunut / keksit itse".
Minusta ei tullut äitini tapaista kotihengetärtä joka palvelee miestään, pitää kaiken tiptop, uhrautuu pyytämättä ja joka katkeroituu kun ei saa haluamaansa arvostusta (millaista, ei sano) . Se arvostus ja kiitos joka annetaan ei ole riittävä. Mistään ei nauti, kun on pakko ja pitää tehdä koko ajan jotain merkityksellistä (siivota, tehdä pihatöitä, siivota, tehdä pihatöitä...)
Silti meillä on hyvä avioliitto mieheni kanssa, kotini on siisti, hyvät välit lapsiini kun en kuvittele tietäväni paremmin mitä tulevaisuudelta haluavat, vaan kannustan toteuttamaan heidän omia haaveitaan. Osaan rentoutua ja osaan tehdä töitä, niin että elämäni ei ole pelkkää suorittamista.
Mieheni saa äitini arvostuksen, koska rakastaa ruoanlaittoa ja siivoaa myös. Minä kun teen, on se itsestäänselvyys, mies kun tekee, minun pitäisi olla ylpeä ja arvostaa kuinka hyvä mies minulla onkaan. Arvostan miestäni todella paljon, mutta äitini mielestä se että mies tekee näitä asioita, on minun huonoutta. Mies tekee koska on pakko kun minä en tee. Meillä tekee se joka ehtii.
Minua ei voi onnitella työssä menestymisestä, koska aina on mahdollisuus etten pärjääkään tai opikaan uusia töitä. Kohdallani on ihan oikeutettua epäillä, koska minä. Miespuoliset sukulaiset saavat kannustuksen ja tsempin.
Viimeisimpänä nyt äskettäin, sovittiin meno (autan äitiäni) ja sanoin lähteväni töistä sen vuoksi aiemmin. Hän ilmaisi huolensa, että saanko potkut jos lähden. Minun täytyy siis olla niin surkea työntekijä, että työpaikkani on vaarassa, jos lähden aiemmin. Minulla itselläni ilmeisesti ei ole asian suhteen mitään arvostelukykyä.
Näin meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1951, äitini 1927. Ei omia lapsia. Minut kasvatettiin samalla tavalla kuin monet 1970-luvulla syntyneet. Olen todella ihmeissäni siitä, että sukupolveni on toistanut näitä virheitä.
Olen samaa mieltä tämän kanssa, jota ei kiinnosta, onko äiti defenssissä vai narsisti vai mikä. Se on rasittavaa psykologisointia ja medikalisointia.
K*pää joka tapauksessa.
Ymmärteleminen ei auta noita yhtään. Saattavat hetkittäin käyttäytyä lähes normaalisti, jos sosiaalinen paine on riittävän suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjussa on paljon puhuttu siitä, että pojat on olleet perheen kuninkaita ja tytöt lähinnä orjia. Mutta onko muilla ollut niin, että tyttäriä kohdellaan täysin eri tavalla?
Minä olen nyt vähän päälle nelikymppisenä havahtunut siihen, että meidän perheessä äiti ja sisareni ovat ihmisiä, minä olen jonkinlainen koomisen sivuosan esittäjä ja isäni likasanko ja orja. Silloin kun vielä asuin kotona, äidille ja sisarelleni sallittiin mitkä tunteet hyvänsä, heillä astiat lenteli jne. Minä taas opin niin varhain, etten sitä edes muista, että minun (ja isän) hommaa on valaa öljyä laineille ja haistella herkin tuntosarvin muiden tunteita räjähdysten välttämiseksi. Se ei kyllä onnistunut ikinä kovin hyvin, koska äidilläni on mm. tapana keksiä koko ajan uusia sääntöjä kertomatta niistä kenellekään ja suuttua kun niitä ei noudateta.
Nykyään, kun olen jo aikuinen, minulle ei huudeta, mutta "hyväntahtoisen huvittuneesti" kommentoidaan että voivoi, etkö sä muista että astiapyyhkeen paikka on tässä kaapissa? No en voi muistaa kun olette juuri muuttaneet uuteen asuntoon.
Äiti aina kehuu miten sisareni on niin loistava kokki, ja sitten heittää minulle alentuvasti kuin roposen kerjäläiselle: "mutta kyllä säkin teet tosi hyvää pizzaa".
Minuun suhtaudutaan jotenkin holhoavasti, ikään kuin olisi selvää että en tule koskaan pärjäämään, ja ollaan aina tosi yllättyneitä jos osaankin jotain. Paitsi jos on sellainen "meidän suvun naiset on selviytyjiä" -vaihde päällä, silloin minultakin edellytetään ettei ylähuuli värähdä. Kun olin lapsi, minulle naurettiin aina jos itkin. Kymmenvuotiaana opin itkemään vain salassa: sen jälkeen minua moitittiin tunteettomuudesta ja kylmyydestä.
Äiti kertoo minulle sisareni terveysongelmista ja päivittelee ja on huolissaan. Isä kertoo huolestuneena, miten äiti on taas nukkunut niin huonosti ja sillä on niin kipeät paikat ja kyllä sitä täytyy nyt ymmärtää. Minulla on useita kroonisia sairauksia, joista osa diagnosoitu teininä kun vielä asuin kotona. Mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään, ei myöskään krooniset univaikeuteni tai kipuni. Äidin ja sisareni vaivat ovat todellisia, minun pelkkää luonteenheikkoutta.
Lapsista sisareni lapset ovat tietysti niitä suosikkeja, mutta tämä johtuu pitkälti siitä että en ole ikinä antanut äitini hoitaa lapsiani, nähtyäni miten se hoitaa sisareni lapsia.
Yllättäen sitten minun mieheni on äidilleni varsinainen kultapoika ja suosikki, ihan kuin kaikki se kiintymys minkä kuuluisi kohdistua minuun, kohdistettaisiin siihen.
Kaikki tuo on niin pientä ja hienovaraista, että välillä mietin että ehkä olenkin vaan hullu eikä perheessäni ole mitään vikaa. Mutta sitten muistan miten kerran teininä keräsin rohkeuteni ja yritin sanoa äidille että olen ahdistunut ja masentunut ja vastaus oli: "Onko sulla kuukautiset tulossa?" Ja se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa on paljon puhuttu siitä, että pojat on olleet perheen kuninkaita ja tytöt lähinnä orjia. Mutta onko muilla ollut niin, että tyttäriä kohdellaan täysin eri tavalla?
Minä olen nyt vähän päälle nelikymppisenä havahtunut siihen, että meidän perheessä äiti ja sisareni ovat ihmisiä, minä olen jonkinlainen koomisen sivuosan esittäjä ja isäni likasanko ja orja. Silloin kun vielä asuin kotona, äidille ja sisarelleni sallittiin mitkä tunteet hyvänsä, heillä astiat lenteli jne. Minä taas opin niin varhain, etten sitä edes muista, että minun (ja isän) hommaa on valaa öljyä laineille ja haistella herkin tuntosarvin muiden tunteita räjähdysten välttämiseksi. Se ei kyllä onnistunut ikinä kovin hyvin, koska äidilläni on mm. tapana keksiä koko ajan uusia sääntöjä kertomatta niistä kenellekään ja suuttua kun niitä ei noudateta.
Nykyään, kun olen jo aikuinen, minulle ei huudeta, mutta "hyväntahtoisen huvittuneesti" kommentoidaan että voivoi, etkö sä muista että astiapyyhkeen paikka on tässä kaapissa? No en voi muistaa kun olette juuri muuttaneet uuteen asuntoon.
Äiti aina kehuu miten sisareni on niin loistava kokki, ja sitten heittää minulle alentuvasti kuin roposen kerjäläiselle: "mutta kyllä säkin teet tosi hyvää pizzaa".
Minuun suhtaudutaan jotenkin holhoavasti, ikään kuin olisi selvää että en tule koskaan pärjäämään, ja ollaan aina tosi yllättyneitä jos osaankin jotain. Paitsi jos on sellainen "meidän suvun naiset on selviytyjiä" -vaihde päällä, silloin minultakin edellytetään ettei ylähuuli värähdä. Kun olin lapsi, minulle naurettiin aina jos itkin. Kymmenvuotiaana opin itkemään vain salassa: sen jälkeen minua moitittiin tunteettomuudesta ja kylmyydestä.
Äiti kertoo minulle sisareni terveysongelmista ja päivittelee ja on huolissaan. Isä kertoo huolestuneena, miten äiti on taas nukkunut niin huonosti ja sillä on niin kipeät paikat ja kyllä sitä täytyy nyt ymmärtää. Minulla on useita kroonisia sairauksia, joista osa diagnosoitu teininä kun vielä asuin kotona. Mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään, ei myöskään krooniset univaikeuteni tai kipuni. Äidin ja sisareni vaivat ovat todellisia, minun pelkkää luonteenheikkoutta.
Lapsista sisareni lapset ovat tietysti niitä suosikkeja, mutta tämä johtuu pitkälti siitä että en ole ikinä antanut äitini hoitaa lapsiani, nähtyäni miten se hoitaa sisareni lapsia.
Yllättäen sitten minun mieheni on äidilleni varsinainen kultapoika ja suosikki, ihan kuin kaikki se kiintymys minkä kuuluisi kohdistua minuun, kohdistettaisiin siihen.
Kaikki tuo on niin pientä ja hienovaraista, että välillä mietin että ehkä olenkin vaan hullu eikä perheessäni ole mitään vikaa. Mutta sitten muistan miten kerran teininä keräsin rohkeuteni ja yritin sanoa äidille että olen ahdistunut ja masentunut ja vastaus oli: "Onko sulla kuukautiset tulossa?" Ja se siitä.
Jatkan vielä, että minulle tulee aivan HIRVITTÄVÄ syyllisyys kun kirjoitan tästä. Mites teille muille? Tuntuu että olen ihan kamala, kun minulla on ollut hyvä perhe ja lapsuus ja sitten kehtaan väittää ettei niin ole ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1977 ja äitini 1949. Äidille oli kiusallista puhua naisten jutuista, muttei mitenkään mahdotonta. Kun kuukautiset alkoivat, aloin itse ostaa siteitä ja tamponeita ja joskus sain häneltä niihin erikseen rahaa. Ensimmäiset rintsikat ostin itse, ja havaittuaan ne pyykkikorissa äiti toi minulle parit omat pieneksi käyneensä.
Olisihan se toisinkin voinut mennä. Olen aina luullut, että kaikilla muilla ikäkavereilla on "paremmat" äidit, ja vain minä jouduin nolostelemaan.
Kun lähdin opiskelemaan, en juuri saanut apua esim. kämpän kalustamiseen. Nukuin ekat kuukaudet solukämpän patjalla lattialla. Äiti oli itse samassa vaiheesa asunut alivuokralaishuoneessa eikä joutunut miettimään sellaista.
Nykyään meillä on ihan hyvät välit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa on paljon puhuttu siitä, että pojat on olleet perheen kuninkaita ja tytöt lähinnä orjia. Mutta onko muilla ollut niin, että tyttäriä kohdellaan täysin eri tavalla?
Minä olen nyt vähän päälle nelikymppisenä havahtunut siihen, että meidän perheessä äiti ja sisareni ovat ihmisiä, minä olen jonkinlainen koomisen sivuosan esittäjä ja isäni likasanko ja orja. Silloin kun vielä asuin kotona, äidille ja sisarelleni sallittiin mitkä tunteet hyvänsä, heillä astiat lenteli jne. Minä taas opin niin varhain, etten sitä edes muista, että minun (ja isän) hommaa on valaa öljyä laineille ja haistella herkin tuntosarvin muiden tunteita räjähdysten välttämiseksi. Se ei kyllä onnistunut ikinä kovin hyvin, koska äidilläni on mm. tapana keksiä koko ajan uusia sääntöjä kertomatta niistä kenellekään ja suuttua kun niitä ei noudateta.
Nykyään, kun olen jo aikuinen, minulle ei huudeta, mutta "hyväntahtoisen huvittuneesti" kommentoidaan että voivoi, etkö sä muista että astiapyyhkeen paikka on tässä kaapissa? No en voi muistaa kun olette juuri muuttaneet uuteen asuntoon.
Äiti aina kehuu miten sisareni on niin loistava kokki, ja sitten heittää minulle alentuvasti kuin roposen kerjäläiselle: "mutta kyllä säkin teet tosi hyvää pizzaa".
Minuun suhtaudutaan jotenkin holhoavasti, ikään kuin olisi selvää että en tule koskaan pärjäämään, ja ollaan aina tosi yllättyneitä jos osaankin jotain. Paitsi jos on sellainen "meidän suvun naiset on selviytyjiä" -vaihde päällä, silloin minultakin edellytetään ettei ylähuuli värähdä. Kun olin lapsi, minulle naurettiin aina jos itkin. Kymmenvuotiaana opin itkemään vain salassa: sen jälkeen minua moitittiin tunteettomuudesta ja kylmyydestä.
Äiti kertoo minulle sisareni terveysongelmista ja päivittelee ja on huolissaan. Isä kertoo huolestuneena, miten äiti on taas nukkunut niin huonosti ja sillä on niin kipeät paikat ja kyllä sitä täytyy nyt ymmärtää. Minulla on useita kroonisia sairauksia, joista osa diagnosoitu teininä kun vielä asuin kotona. Mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään, ei myöskään krooniset univaikeuteni tai kipuni. Äidin ja sisareni vaivat ovat todellisia, minun pelkkää luonteenheikkoutta.
Lapsista sisareni lapset ovat tietysti niitä suosikkeja, mutta tämä johtuu pitkälti siitä että en ole ikinä antanut äitini hoitaa lapsiani, nähtyäni miten se hoitaa sisareni lapsia.
Yllättäen sitten minun mieheni on äidilleni varsinainen kultapoika ja suosikki, ihan kuin kaikki se kiintymys minkä kuuluisi kohdistua minuun, kohdistettaisiin siihen.
Kaikki tuo on niin pientä ja hienovaraista, että välillä mietin että ehkä olenkin vaan hullu eikä perheessäni ole mitään vikaa. Mutta sitten muistan miten kerran teininä keräsin rohkeuteni ja yritin sanoa äidille että olen ahdistunut ja masentunut ja vastaus oli: "Onko sulla kuukautiset tulossa?" Ja se siitä.
Jatkan vielä, että minulle tulee aivan HIRVITTÄVÄ syyllisyys kun kirjoitan tästä. Mites teille muille? Tuntuu että olen ihan kamala, kun minulla on ollut hyvä perhe ja lapsuus ja sitten kehtaan väittää ettei niin ole ollutkaan.
Komenttien 2296 ja 2297 kirjoittaja tässä hei. Mietin itsekin pitkään kehtaanko kirjoittaa omasta elämästäni tänne noin yksityiskohtaisesti, "jos vaikka joku tunnistaa"! Kuinka voin kirjoittaa äidistäni näin! (Ärsyttää muuten, jos joku joka ei tiedä asioiden taustoista mitään, on tullut sormi pystyssä muistuttamaan, että "parhaansa ne vanhempasi ovat yrittäneet"! Aika heikko yritys, sanoisin...)
Olen nyt päätynyt siihen, etteivät nuo tapahtuneet asiat ole millään tavalla minun häpeäni, eikä minun tarvitse tuntea syyllisyyttä niiden esiintuomisesta. Omia vanhempiaan haluaa suojella ja kaikille esitin vuosikaudet, että yleisesti ottaen aika ok se lapsuus oli, vaikka sisäinen paha olo kertoi aivan muuta. Ja se häpeä on ollut siellä taustalla niin pitkään, että vasta aikuisiällä puhuin näistä ensimmäisen kerran terapeutille. Aiemmin tunsin enemmän syyllisyyttä, nyt en enää. Toivon, että syyllisyydentunnon hälveneminen on osa eheytymisprosessia ja minustakin tulisi jollain tasolla joskus onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa on paljon puhuttu siitä, että pojat on olleet perheen kuninkaita ja tytöt lähinnä orjia. Mutta onko muilla ollut niin, että tyttäriä kohdellaan täysin eri tavalla?
Minä olen nyt vähän päälle nelikymppisenä havahtunut siihen, että meidän perheessä äiti ja sisareni ovat ihmisiä, minä olen jonkinlainen koomisen sivuosan esittäjä ja isäni likasanko ja orja. Silloin kun vielä asuin kotona, äidille ja sisarelleni sallittiin mitkä tunteet hyvänsä, heillä astiat lenteli jne. Minä taas opin niin varhain, etten sitä edes muista, että minun (ja isän) hommaa on valaa öljyä laineille ja haistella herkin tuntosarvin muiden tunteita räjähdysten välttämiseksi. Se ei kyllä onnistunut ikinä kovin hyvin, koska äidilläni on mm. tapana keksiä koko ajan uusia sääntöjä kertomatta niistä kenellekään ja suuttua kun niitä ei noudateta.
Nykyään, kun olen jo aikuinen, minulle ei huudeta, mutta "hyväntahtoisen huvittuneesti" kommentoidaan että voivoi, etkö sä muista että astiapyyhkeen paikka on tässä kaapissa? No en voi muistaa kun olette juuri muuttaneet uuteen asuntoon.
Äiti aina kehuu miten sisareni on niin loistava kokki, ja sitten heittää minulle alentuvasti kuin roposen kerjäläiselle: "mutta kyllä säkin teet tosi hyvää pizzaa".
Minuun suhtaudutaan jotenkin holhoavasti, ikään kuin olisi selvää että en tule koskaan pärjäämään, ja ollaan aina tosi yllättyneitä jos osaankin jotain. Paitsi jos on sellainen "meidän suvun naiset on selviytyjiä" -vaihde päällä, silloin minultakin edellytetään ettei ylähuuli värähdä. Kun olin lapsi, minulle naurettiin aina jos itkin. Kymmenvuotiaana opin itkemään vain salassa: sen jälkeen minua moitittiin tunteettomuudesta ja kylmyydestä.
Äiti kertoo minulle sisareni terveysongelmista ja päivittelee ja on huolissaan. Isä kertoo huolestuneena, miten äiti on taas nukkunut niin huonosti ja sillä on niin kipeät paikat ja kyllä sitä täytyy nyt ymmärtää. Minulla on useita kroonisia sairauksia, joista osa diagnosoitu teininä kun vielä asuin kotona. Mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään, ei myöskään krooniset univaikeuteni tai kipuni. Äidin ja sisareni vaivat ovat todellisia, minun pelkkää luonteenheikkoutta.
Lapsista sisareni lapset ovat tietysti niitä suosikkeja, mutta tämä johtuu pitkälti siitä että en ole ikinä antanut äitini hoitaa lapsiani, nähtyäni miten se hoitaa sisareni lapsia.
Yllättäen sitten minun mieheni on äidilleni varsinainen kultapoika ja suosikki, ihan kuin kaikki se kiintymys minkä kuuluisi kohdistua minuun, kohdistettaisiin siihen.
Kaikki tuo on niin pientä ja hienovaraista, että välillä mietin että ehkä olenkin vaan hullu eikä perheessäni ole mitään vikaa. Mutta sitten muistan miten kerran teininä keräsin rohkeuteni ja yritin sanoa äidille että olen ahdistunut ja masentunut ja vastaus oli: "Onko sulla kuukautiset tulossa?" Ja se siitä.
2296 ja 2297 jatkaa:
Meitä tyttäriä kohdeltiin kyllä eri tavalla. Minä esikoisena olin meillä se perinteinen vastuunkantaja ja "esimerkki", vaikkei meillä edes ole hirveästi ikäeroa. Ja tuntui todellakin, että äidin viha kohdistui erityisesti minuun silloin kun tulin murrosikään. Siskoa jotenkin suojeltiin ja äiti liittoutui yhteen hänen kanssaan. Minä olin syntipukki, vaikka olin aivan älyttömän, kiltti, liiankin. Miellyttäjä. En uskaltanut juurikaan puolustaa itseäni ja tarkkailin muiden tunnetiloja tuntosarvet pystyssä, kuten kuvailit itseäsikin. Sisko sanoi joskus äidille vastaan ja asia oli siinä, mutta jos minä erehdyin tekemään samoin, niin voi sitä naljailua ja ivaamista, vittuiluakin. Ja joitakin kertoja ihan raivoamista. Myöhemmin kysyin äidiltä, että olimmeko me jotenkin hankalia lapsena, niin hän oli aivan ihmeissään, että ette olleet. Miksi minua sitten piti kohdella niin ikävästi, en ymmärrä.
Ja kyllä, olen itsekin miettinyt, että olenko jotenkin hullu, kun koen näin voimakkaasti. Olen epäillyt, että oliko se niin kamalaa oikeasti. Mutta pakko se kai on vain todeta, että äiti ja isä olivat monin tavoin surkeita vanhempia ja kasvattajia. Kyllä kuria pitää olla ja opettaa hyviä käytöstapoja (kiitos niistä, olisin tajunnut vähemmästäkin), mutta olisin myös toivonut kuuntelemista ja ymmärrystä ja lasten luonteen ja tunteiden huomioonottamista. En ivaa ja kaunaista kyräilyä ja ahdistavaa ilmapiiriä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se tosiaan tuntuu monelle olevan hankalaa olla kommentoimatta toisen ulkonäköä, varsinkin vanhemmat naiset tosiaan ihan suuttuvat siitä kuinka "nykyäänkään enää mitään saa sanoa". En ymmärrä miksi tosiaan pitäisi päästä joka paikkaan se oma mielipide sanomaan, mikä tekee siitä omasta jutusta niin tärkeän? Ja tosiaan, ei tarvitse enää nykyään kommentoida toisten ulkonäköä PYYTÄMÄTTÄ yhtään. Voi sanoa vaikka sille omalle tytölle, että sulla on ketsuppia poskessa, hän voi sen korjata hyvin nopeasti, mutta toisen laihuutta, lihavuutta, arpia, vinoja hampaita, isoja/pieniä silmiä/käsiä/jalkoja/korvia/t*ssejä/jne ei tarvitse kommenoida. Kyllä se ihminen tietää jo nämä asiat, eivätkä ne hänestä ole välttämättä huono asia eikä tosiaan tarvi mennä sanomaan.
Olen seurannut toisaalla keskustelua, lähinnä jenkkiläisistä koostuvassa porukassa, heillä on tismalleen samoja kokemuksia. Siellä tosin saattaa joutua vielä pitempään asumaan kotona, myös nyt koronan aikaan ovat saattaneet joutua oman monsteriäitinsä luokse takaisin asumaan ja hyi kauhea millaista kohtelua ovat saaneet. Siellä tuntuu edelleen tuo taloudellinen hallitseminen olevan voimissaan.
Suomen ja USA:n lisäksi tämä käyttäytymismalli on yleinen tietyn sukupolven naisilla myös mm. Saksassa ja Belgiassa. Sielläkin boomer-naiset katsovat oikeudekseen kommentoida ja arvostella nuorempien ulkonäköä. Erityisesti paino on vapaata riistaa. Muutenkin omia tyttäriä ja muita itseä nuorempia naisia kohdellaan kuin vähä-älyisiä mutta samalla heiltä vaaditaan aivan älyttömästi. Jotenkin tuo Länsi- ja Keski-Euroopalle tyypillinen muodollinen kohteliaisuus tuo vielä erityisen ahdistavan ja karmivan säväyksen tähän kulttuuriin. Tuntuu, että mitä tahansa on lupa sanoa, kunhan vain muistaa ilmaista sen pintapuolisen sivistyneesti.
Olen törmännyt kyllä tuohon että vanhempi nainen puhuu kuin 50-70 äo:n tapaukselle. Ne ketkä noin tekevät, ovat itse usein hyvin matalasti koulutettuja, ja oman arvioni mukaan alle 90 äo:n. Johtuu ihan dunning-krugerista tuollainen siis.
Tuo älytön vaatiminen on myös nähty. Se ei rajoitu mihinkään ja on ääretöntä mikäli se uhri aina vaan toteuttaa niitä vaatimuksia ja pyrkii hakemaan sitä ikuista hyväksyntää, jota ei koskaan tule saamaan.
Vaatimukset loppuvat kyllä kun kun osoittaa, että on jonkinlainen oma itsenäinen persoonallisuus.
Mielestäni äidin persoonallisuudessa on jotain vikaa, jos hän aina vain vaatii lapseltaan. On totta, että vaatimisella ei ole rajoja, ei häpeää. Ja se jatkuu siihen asti kunnes lapsi riuhtoo itsensä ädin vallan alta pois näkymättömiin tai päätyy hautaan. Vika ei ole lapsessa, vaan vanhemmassa. Yhdistän myös matalan äo:n ja personaallisuushäiriön kyseisiin äiteihin. Äiti kohtelee lastaan kaltoin perheen piirissä, jota ulkopuoliset eivät huomaa, ulkopuolisille äiti esittää empaattista enkeliä ja väittää lapsensa olevan päinvastaista kun lapsi on. Väitän, että lapsi on kotona arka, hiljainen ja täysin alistuva. Lapsella ei ole mitään mahdollisuutta tulla kuuluksi, jos hän joskus edes rohkaistuisi ilmaisemaan jotain, koska äiti on luonut perheen sidosryhmille väärän kuvan lapsesta ja saanut kaikki syrjimään lasta, äidin tahdon mukaan. Jotta persoonallisuushäiriöinen äiti pystyisi pitämään valta-asemansa. Lasta ei valta kiinnosta, vaan turvallisuus ja aito välittäminen, rakkaus. Lapsiaan kaltoinkohtelevat äidit pitäisi ohjata hoitoon ja suljetulle osastolle vahingoittamasta lapsiaan, iästä riippumatta, vaikka 70 vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
TV ykköseltä tulee juuri Kuriton sukupolvi; MIka Waltarin näytelmään pohjautuva elokuva pärinäpoikien ja surinasussujen maailmasta (1957). Itsekeskeisyys ja empatiakyvyttömyys loistaa parikymppisissä sodan jälkeen syntyneissä nuorissa, rokki ja viina maistuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa on paljon puhuttu siitä, että pojat on olleet perheen kuninkaita ja tytöt lähinnä orjia. Mutta onko muilla ollut niin, että tyttäriä kohdellaan täysin eri tavalla?
Minä olen nyt vähän päälle nelikymppisenä havahtunut siihen, että meidän perheessä äiti ja sisareni ovat ihmisiä, minä olen jonkinlainen koomisen sivuosan esittäjä ja isäni likasanko ja orja. Silloin kun vielä asuin kotona, äidille ja sisarelleni sallittiin mitkä tunteet hyvänsä, heillä astiat lenteli jne. Minä taas opin niin varhain, etten sitä edes muista, että minun (ja isän) hommaa on valaa öljyä laineille ja haistella herkin tuntosarvin muiden tunteita räjähdysten välttämiseksi. Se ei kyllä onnistunut ikinä kovin hyvin, koska äidilläni on mm. tapana keksiä koko ajan uusia sääntöjä kertomatta niistä kenellekään ja suuttua kun niitä ei noudateta.
Nykyään, kun olen jo aikuinen, minulle ei huudeta, mutta "hyväntahtoisen huvittuneesti" kommentoidaan että voivoi, etkö sä muista että astiapyyhkeen paikka on tässä kaapissa? No en voi muistaa kun olette juuri muuttaneet uuteen asuntoon.
Äiti aina kehuu miten sisareni on niin loistava kokki, ja sitten heittää minulle alentuvasti kuin roposen kerjäläiselle: "mutta kyllä säkin teet tosi hyvää pizzaa".
Minuun suhtaudutaan jotenkin holhoavasti, ikään kuin olisi selvää että en tule koskaan pärjäämään, ja ollaan aina tosi yllättyneitä jos osaankin jotain. Paitsi jos on sellainen "meidän suvun naiset on selviytyjiä" -vaihde päällä, silloin minultakin edellytetään ettei ylähuuli värähdä. Kun olin lapsi, minulle naurettiin aina jos itkin. Kymmenvuotiaana opin itkemään vain salassa: sen jälkeen minua moitittiin tunteettomuudesta ja kylmyydestä.
Äiti kertoo minulle sisareni terveysongelmista ja päivittelee ja on huolissaan. Isä kertoo huolestuneena, miten äiti on taas nukkunut niin huonosti ja sillä on niin kipeät paikat ja kyllä sitä täytyy nyt ymmärtää. Minulla on useita kroonisia sairauksia, joista osa diagnosoitu teininä kun vielä asuin kotona. Mikään näistä ei tietenkään merkitse mitään, ei myöskään krooniset univaikeuteni tai kipuni. Äidin ja sisareni vaivat ovat todellisia, minun pelkkää luonteenheikkoutta.
Lapsista sisareni lapset ovat tietysti niitä suosikkeja, mutta tämä johtuu pitkälti siitä että en ole ikinä antanut äitini hoitaa lapsiani, nähtyäni miten se hoitaa sisareni lapsia.
Yllättäen sitten minun mieheni on äidilleni varsinainen kultapoika ja suosikki, ihan kuin kaikki se kiintymys minkä kuuluisi kohdistua minuun, kohdistettaisiin siihen.
Kaikki tuo on niin pientä ja hienovaraista, että välillä mietin että ehkä olenkin vaan hullu eikä perheessäni ole mitään vikaa. Mutta sitten muistan miten kerran teininä keräsin rohkeuteni ja yritin sanoa äidille että olen ahdistunut ja masentunut ja vastaus oli: "Onko sulla kuukautiset tulossa?" Ja se siitä.
2296 ja 2297 jatkaa:
Meitä tyttäriä kohdeltiin kyllä eri tavalla. Minä esikoisena olin meillä se perinteinen vastuunkantaja ja "esimerkki", vaikkei meillä edes ole hirveästi ikäeroa. Ja tuntui todellakin, että äidin viha kohdistui erityisesti minuun silloin kun tulin murrosikään. Siskoa jotenkin suojeltiin ja äiti liittoutui yhteen hänen kanssaan. Minä olin syntipukki, vaikka olin aivan älyttömän, kiltti, liiankin. Miellyttäjä. En uskaltanut juurikaan puolustaa itseäni ja tarkkailin muiden tunnetiloja tuntosarvet pystyssä, kuten kuvailit itseäsikin. Sisko sanoi joskus äidille vastaan ja asia oli siinä, mutta jos minä erehdyin tekemään samoin, niin voi sitä naljailua ja ivaamista, vittuiluakin. Ja joitakin kertoja ihan raivoamista. Myöhemmin kysyin äidiltä, että olimmeko me jotenkin hankalia lapsena, niin hän oli aivan ihmeissään, että ette olleet. Miksi minua sitten piti kohdella niin ikävästi, en ymmärrä.
Ja kyllä, olen itsekin miettinyt, että olenko jotenkin hullu, kun koen näin voimakkaasti. Olen epäillyt, että oliko se niin kamalaa oikeasti. Mutta pakko se kai on vain todeta, että äiti ja isä olivat monin tavoin surkeita vanhempia ja kasvattajia. Kyllä kuria pitää olla ja opettaa hyviä käytöstapoja (kiitos niistä, olisin tajunnut vähemmästäkin), mutta olisin myös toivonut kuuntelemista ja ymmärrystä ja lasten luonteen ja tunteiden huomioonottamista. En ivaa ja kaunaista kyräilyä ja ahdistavaa ilmapiiriä.
Tilanteen tekee hankalaksi tietysti sekin, että kun sisaruksia on kohdeltu eri tavalla, he ovat eläneet aivan eri lapsuuden. Joten sen sisaruksen kanssa ei voi purkaa tuntoja, koska sillä ei ole yhtään samoja kokemuksia kuin itsellä. Sitten se "uhriksi" joutunut sisarus alkaa epäillä jopa omaa mielenterveyttään.
-lainaamasi-
Tämän ikäluokan naisten käsittämätön ulkonäkökeskeisyys on kyllä jotain, mitä en ymmärrä yhtään. Haukkuvat kilpaa nuoria naisia näiden "läskeistä", jopa päin naamaa. Kaverini oli raskaana viimeisillään, vähän lihonut myös, ja äitinsä totesi tälle saunassa, että "nyt sustakin tuli tollanen jäätävä pullero". Tosi nätti kommentti! Juu-u.
Silloin kun alkoi nämä koronauutiset, itsepäiset vanhat naiset kertoivat mediassa kuinka he ovat varmasti nuorekkaampia ja hyväkuntoisempia ja hoikempiakin kuin nuoremmat, lössöt kanssasisarensa; rajoitusten ei siis pitäisi koskea heitä ollenkaan!
Vierailija kirjoitti:
Boo-meri-ikäluokalta puuttuu kokonaan kyky itsereflektioon. En tajua miten esim oma hirviö äitini voi elää sen kanssa että lapsensa inhoaa ja ja halveksuu häntä. Häntä ei kiinnosta yhtään lasten kokemus hänestä eikä hän välitä yhtään vaikka emme arvosta häntä äitinä. Hän vain edelleen v*ttuilee, nälvii, loukkaa ja satuttaa tietoisesti tahallaan.
Minä itse olisin aivan musertunut jos olisin niin huono äiti ja jos lapseni inhoaisivat minua. Kokisin olevani totaalisen epäonnistunut.Oma äitini näkee asian niin että LAPSET ovat täysin epäonnistuneita ja kiittämättömiä. Että hänen väkivallastaan, julmuudestaan, loukkauksistaan ja alistamisestaan (eli helvetillisestä lapsuudesta) pitäisi olla vain jumalattoman KIITOLLINEN.
”Kiittämätön kersa” tai ”kiittämätön ä-pärä” ovat äitini normaaleita tapoja puhutella aikuisia lapsia. Samoin on sanonut usein että ”sulle olisi pitänyt tehdä a-bortti”. Ai jai miten kiittämätön olen kun en nyt näidenkään kommenttien jälkeen äitiäni rakasta.
Niin tuttua, kiittämätön ja mahdoton olen minäkin saanut kuulla olevani niin kauan kuin elämästäni mitään muistan.
Tässä kerran kun pidin jossain asiassa pääni ja sanoin äidilleni vastaan enkä tehnyt kuten hän halusi, hän haukkoi täysin pöyristyneenä henkeä ja sylkäisi suustaan sanat SINUT ON KASVATETTU TODELLA HUONOSTI. Olin tuolloin varmaan jo 40 täyttänyt, perheellinen nainen. Jäin suu ammollaan kuulemaani ihmettelemään kunnes sain vastattua, että ”Sepä se”, ja lähdin menemään.
Huorittelut ja vastaavat olin äitini suusta kuullut jo vuosikymmeniä aiemmin, että eipä tuo niin pahasti kai ollut sanottu. Sitä vaan jäin miettimään että mahtoiko muori itse ymmärtää kenen kontolla se minun kasvattamiseni aikoinaan on ollut, kuka on se jonka kasvatustyö on mennyt täysin metsään...
Vierailija kirjoitti:
Tämän ikäluokan naisten käsittämätön ulkonäkökeskeisyys on kyllä jotain, mitä en ymmärrä yhtään. Haukkuvat kilpaa nuoria naisia näiden "läskeistä", jopa päin naamaa. Kaverini oli raskaana viimeisillään, vähän lihonut myös, ja äitinsä totesi tälle saunassa, että "nyt sustakin tuli tollanen jäätävä pullero". Tosi nätti kommentti! Juu-u.
Silloin kun alkoi nämä koronauutiset, itsepäiset vanhat naiset kertoivat mediassa kuinka he ovat varmasti nuorekkaampia ja hyväkuntoisempia ja hoikempiakin kuin nuoremmat, lössöt kanssasisarensa; rajoitusten ei siis pitäisi koskea heitä ollenkaan!
Juu, maaliskuussa oma 7-kymppinen äitini ärtyneenä vaahtosi kuinka väärin on ettei hän muka saisi enää luuhata kaupungilla, hän ei mielestään ole millään lailla koronan riskiryhmää. Huomautin hänelle että onhan sinulla kakkostyypin diabetes ja siihen lääkityksenä kaksi eri pilleriä, kertomasi mukaan korkea verenpaine ja siihen kolme eri pilleriä, kolesterolilääkitys ja painoa (kymmeniä kiloja ylimääräistä, mutta tätä en uskaltanut sanoa). ”Niin juu, mutta olen minä hyvässä kunnossa eikä kukaan koskaan usko että olen 71-vuotias, viisikymppisestä menen”. 🤦♀️
Vierailija kirjoitti:
Myös_äiti kirjoitti:
Hullua. Olen syntynyt 70-luvulla ja monia samoja kokemuksia kuin tässä ketjussa.
Mutta sitten se kamalin asia: Sain oman lapseni nuorena 90-luvulla ja tiedostan todella hyvin mitä virheitä tein, kamaliakin, koska oli malli kotoa ja koska olin nuori. On jäänyt huomioimatta lapsen temperamentti ja persoonallisuus, on ollut ajoittain masennusta joka on vaikuttanut äiti-lapsisuhteeseen, on ollut huono, pärjäämiseen ja reippauteen ”kannustava” kasvatustyyli. Oli myös paljon mukavia asioita ja perusturvallisuutta, mutta riittivätkö ne?
Ja nyt mietin, pitääkö pyytää anteeksi? Miten hyvitän tämän kaiken?
Minä olen painiskellut saman asian kanssa, tiedän että olen tehnyt virheitä äitinä ja koen huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Olen jutellut tyttäreni kanssa (nyt 19) useamman kerran, ja todennut että hän ei edes muista monia asioita, tai ei ole kokenut niitä huonona vanhemmuutena lainkaan. Asiat liittyvät eroon hänen isästään ja uuteen aviomieheeni, kun lapsi oli reilusti alle kouluikäinen. Lapset kokevat maailman niin erilaisena kuin aikuiset, ja paljon unohtuu matkan varrella.
Omalta, aikuiselta lapselta voi kysyä tämän mielipidettä ja ajatuksia omasta kasvatuksesta ja lapsuudesta. Silloin kannattaa todellakin keskittyä kuuntelemaan, ei heittäytyä puolustuskannalle. Lapsi voi kokea asiat ihan eri tavalla, joku asia on voinut jäädä vaivaamaan, mitä ei ole itse edes tullut ajateelleksi. Ja mistä itse tuntee syyllisyyttä on voinut mennä lapselta ihan ohi. Eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, mutta monelle lapselle olisi älyttömän tärkeää tulla kuulluksi.
Minusta on tosi hieno, lämmin ja lähentävä ele pyytää aikuista lasta keskustelemaan noista asioista. Suurin osa äideistä, josta täällä on puhuttu, ei ikimaailmassa suostuisi tekemään niin.
Se , että on ”empaattinen” vieraille, ei pois sulje narsismia. Osaahan narsisti juuri ulkopuolisille esittää empaattista ja välittävään. Totuus tulee julki lähisuhteessa.
En usko, että sinun kannattaa tuhlata energiaa siihen, että saisit hänet ymmärtämään mysrkyllisyytensä. Hän ei sitä tule tajuamaan tai jos tajuaa, ei kykene myöntämään. Olet hänen verkostaan ja sätkit niin kauan hänen haluamallaan tavalla, kun koittat saada häntä ymmärtämään, koska se on jotain mitä sinä kaipaat. Se on ymmärrettävää terveissä suhteissa, mutta nyt on kyseessä sairas ihminen. Hän ei muutu.
Se on se suru mikä sinun on kohdattava, että ensin hän satutti ja sitten ei ota vastuuta ja näe miten satutti ja tajua myrkyllisyyttään. Se on surtava pois, ettei koskaan saa mitä tarvitsee. Surtava ja vihattava. Itkettävä ja huudettava.
Sitten päästää irti ja elää omaa elämää, omaan elämään keskittyen. Ei hallitse enää äiti tai lapsen kaipuu äitiin, vaan elät omaa elämää, olet äiti itsellesi. Ole lempeä.itse itsellesi, sano sinä itsellesi mitä haluat kuulla.
Se on vaan hyväksyttävä, ette tule kuulemaan mitä haluat kuulla äidiltäsi. Niin kauan, kuin odotat häneltä jotain, olet hänen verkossa.
Haluatko olla äidissäsi kiinni aina, ja antaa hänen pilata loputkin elämästäsi? Loppu elämäsi voi olla aivan toisenlainen, kuin tähän asti. Hyväksy, että äitisi on sairas ei kykene täyttämään tarpeitasi ja toiveitasi ja toimii Väärin sinua kohtaan. Ei muutu, älä odota mitään. Anna olla.
Elä sinä elämäsi, älä anna hänen sitä ryöstää enää. Menneille et mitää voi, hän pilasi paljon, se ei ole sinun syy, sill ei mitään voi, tulevalle voit ja paljon, älä anna katkeruuden pilata loppuja, elä hyvä elämä, se on paras ” kosto”.