Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Huojentava ketju kaikessa karuudessaan.
Syntynyt 1972
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa alkoholismismi tai muiden päihteiden käyttö lienee yksi tabu, miksi ei koskaan käsitellä siihen johtaneita syitä yleisesti. Aiheet eivät ole vaikeita enää, ei pitäisi olla, ihmiset eivät vain pysty avautumaan, ja kuulijoissa on paljon patoutuneita tuomitsijia. Monesti ja helposti katse käännetään seurauksiin, niitä on helpompi tuomita, kuin pohtia niiden syntyjä. Jos ojaa kaivettaisiin, ei olisi rikkaruohoja. Jos rohkeasti ja älykkäästi kaiveltaisiin päihteiden käytön syntyjä, eikä seurauksia, voitaisiin vaikuttaa sukupolviin. Tässä sivussa ja läheltä olen seuraillut pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä sitten on, että 40-luvun kasvatit ovat nähtävästikin usein itseriittoisia, itsekeskeisiä, narsisteja, ilkeitä tai muuten vaan päästään vialla, erityisesti äiteinä?
Sotavuosien traumat siirretty lapsiin silloin? Liian ankara kasvatus, ruumiillinen kuritus?
Oli syy mikä hyvänsä, niin ovat kyllä lahjakkaasti siirtäneet pahan olonsa eteenpäin.
Ei sodan jälkeen syntyneillä ole sotatraumoja! He eivät olleet sodassa! Sodan kokeneet toivat yleisesti Suomeen ja perheisiin välittämisen, ja vain välittämisen, huolehtimisen! Joitain poikkeuksia on, mutta niissä perheissä muutenkin vallitsi oppimattomuus, rääviys. Yleisesti sodan jälkeen syntyneet ovat ensimmäinen sukupolvi Suomessa, joita paapottiin, tuettiin sekä yhteiskunnallisesti että perheissä rahallisesti ja tuilla. Vastuuta ei ollut, sodan käyneet isovanhempamme ei heitä tuominnut mistään. Katselemme nyt aikuisia lapsia, jotka edelleen vain nauttivat omasta olostaan, raha on heidän rakkaus ja mitä enemmän maallista rehenneltävää, se on heidän elämä. Perhesuhteita heillä ei ole, ihmisistä he eivät oikeasti välitä, paitsi jos saavat hyötyä.
Synnyin kolmanneksi lapseksi 1972.
Minua ei ole koskaan pidetty sylissä. Äiti teki jo hyvin varhain selväksi, että ei halua minua lähelleen.
Kutsui äpäräksi ja rotaksi. Jos erehdyin hymyilemään hänelle, sanoi että mitä sinä siinä mällistelet.
Kun olin 9-vuotias, äitini kailotti koko perheelle, että minä olen sairas ja kuinka olen kaivanut pillua niin, että veri tulee. Se pitää lopettaa se pillun kaivaminen.
Ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että viisi vuotta vanhemman isosiskoni kuukautiset olivat alkaneet.
Tuo häpäiseminen jäi.
Niin paljon, niin pahaa. :(
Vierailija kirjoitti:
Olen pian 35 v. eikä äitini edelleenkään luota, että pärjäisin tai osaisin tehdä mitään oikein. Näin se on aina ollut. Alakoulussa kaikki luokkalaiseni olivat aina ahkeria ja fiksuja, minä laiska. Ei sillä väliä, että sain luokan parhaita numeroita jatkuvasti. Yläkoulussa oli yksi vaikea aine, josta aloin saada todistukseen seiskoja. Äiti huusi ja raivosi. Tämä tarkoitti tietysti heti, ettei minusta olisi lukioon. Kun pääsin ihan hyvään lukioon, alkoi vähättely, ettei minulla ole toivoakaan suorittaa sitä kolmessa vuodessa. Äidin mielestä kaikki muut pärjäsivät ja panostivat, minä en. Ennen kirjoitusten alkua sain kuulla, etten varmasti läpäise niitä ja voin vain haaveilla hyvistä arvosanoista. Kun sain laudaturin ja pari eximiaa, niin "nehän tuli noista helpoista aineista". Sama linja jatkui korkeakouluun pyrkiessä. "Ei sinun sinne kannata hakea, sinne menee vaan ne ahkerat ja lahjakkaat."
Äiti rakasti ja rakastaa verrata minua serkkuihini. En varmasti ole aikuisiälläkään käynyt hänen kanssaan yhtään keskustelua, jossa hän ei olisi kehunut fiksuja ja ahkeria serkkujani maasta taivaisiin.
En ole enää aikoihin kertonut äidilleni koulutus- ja työasioistani. Kannustavaa sanaa tai esim. onnitteluita uudesta työpaikasta on turha odottaa. Kun äidille on käynyt ilmi, että olen vaihtanut työpaikkaa hänen tietämättään, hän on tietysti loukkaantunut syvästi, koska kyllähän hänelle pitää kertoa, hän on sentään äitini!
Arvostan opiskelua ja työtä, mutta ne eivät ole minulle kaikki kaikessa. Elämässä on muutakin, kuten vapaa-aika. Äidin mielestä vapaa-ajan viettäminen on väärin. Töitä pitäisi painaa kellon ympäri, kuten hän itsekin on tehnyt. Työelämässä pitäisi myös kestää kaikki mahdollinen ja mahdoton, eikä ole oikein kyseenalaistaa mitään. On ihan normaalia sairastua vakavasti ja olla henkihieverissä työkuormituksen takia. Töihin myös mennään vaikka pää kainalossa. Muutamia vuosia sitten äiti sattui soittamaan, kun olin kuumeen ja flunssan vuoksi kotona sairaslomalla. Haukkui minut laiskaksi ja huonoksi työntekijäksi, jonka tilalle varmasti etsitään joku parempi ja kohta olen työttömänä.
Kuusi vuotta sitten toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja hankin koiran. Minulla on erinomainen tukiverkosto, joka tarvittaessa auttaa hoitamisessa. Äiti on vielä kuuden vuoden jälkeenkin sitä mieltä, etten kykene koiranomistajaksi ja myös loukkaantunut, etten aikanaan kysynyt häneltä lupaa koiran hankkimiseen. Siis lähemmäs kolmekymppisenä olisi pitänyt äidin lupa saada, vaikka hänellä ei ole asiaan mitään osaa tai arpaa. Äiti on tietysti kuullut jostain, että eläinlääkärit ovat kalliita ja yritti oikein teatraalisen uhrautuvasti tuputtaa minulle muutamaa satasta ell-kuluihin, koska eihän minulla sellaisiin voi olla varaa. No, olen tienannut jo vuosia mukavasti, säästöjäkin riittää. Pari vuotta sitten sain sukulaisen kautta tietää, että äidilläni ei ollut penniäkään säästössä alle nelikymppisenä ja yritti pummia jatkuvasti rahaa omilta vanhemmiltaan. Varmaankin siis kateellinen, että olen hoitanut asiani paremmin. Äiti jaksaa myös säännöllisesti muistuttaa, että hän sitten tuhlaa aivan kaiken vanhoilla päivillään, ettei minulle jää mitään perittävää.
Osa tästä kuulostaa kyllä hyvin tutulta. Äiti ei luota pärjäämiseeni työelämässä. Ei ole onnitellut ylennyksistä, pelännyt vain etten pärjää tai opi uusia töitäni. Välillä tuntuu ettei mikään ole hyvä, aina pitäisi olla tehty jotenkin toisin hänen mielestään.
Olen kohta 50 v ja vieläkin, jos meille tulee vieraita kylään, kysyy olenko siivonnut, ihan kun en itse osaisi kodistani huolta pitää. Tätä ei taatusti kysele sisaruksiltani vastaavassa tilanteessa.
Jossain vaiheessa huomasin, kun kerroin ihan keskustellakseni joistain hankinnoistani, että hänellä oli aina se parempi mielipide, jonka mukaan pitäisi toimia. Puolustauduin ja kyseenalaistin, että antaisi tehdä omat päätökset ja lopulta kerroin hankinnoista vasta sen jälkeen kun ne oli jo ostettu, jos kerroin. Koiraa emme olisi myöskään mieheni kanssa saaneet hankkia jne.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka heillä hyvä avioliitto isäni kanssa olikin, äiti ei tuonut omia toiveitaan esille kun oletti ettei toinen hyväksy (eli teki päätöksen itse edes kertomatta toiselle mitä haluaisi, tämän on kertonut suoraan). Tämä sitten juontaa siihen, ettei hyväksy minulta omia mielipiteitä, vaan haluaisi niistä päättää. Ei tahdo ymmärtää, että meillä on tasa-arvoinen liitto mieheni kanssa, keskustelemme, sovimme asioista yhdessä, juuri sitä mitä hän ei edes kokeillut omassaan. Haluaisi hallita edes jonkun elämää. Eikä hyväksy sitä, etten uhraudu kuten hän, että minä teen myös asioita joista nautin enkä muutu marttyyriksi.
Nykyisin en juuri puhu asioista, kun en jaksa syyllistämistä. Kuuntelen vain ja yritän olla suht neutraali ja elää ihan omannäköistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 80-luvun alussa ja molemmat vanhempani 40-50 -lukujen taitteessa. Kyseenalaistaminen ja itse ajatteleminen oli meillä lapsuudenkodissa kielletty. Auktoriteetteja piti uskoa, aina ja poikkeuksetta. Piti niellä kaikki sellaisena kuin se syötetään.
Aloin koulussa kyseenalaistaa uskontoa ja riparin jälkeen totesin, että uskon opeissa on hirveästi ristiriitaa ja kummallisuuksia. Tätä ei olisi pitänyt kotona sanoa ääneen. Vanhempani olivat aivan tavallisia tapaluterilaisia, eivät suinkaan uskovaisia, mutta kirkon ja uskonnon kyseenalaistaminen oli silti hirvittävää vääryyttä. "Et sitten ainakaan koulussa puhu tuollaisia!" "Ei tuollaisia pidä miettiä!" "Viisaammat opettaa ja sinä kuuntelet!"
Kaikki piti ajatella ja tehdä "niin kuin aina ennenkin on tehty", eikä totutusta saanut poiketa tai kertoa eriävää mielipidettä ääneen. Parikymppisenä erosin kirkosta ja se oli hirveä draaman aihe. En kunnioita mitään ja minut kuulemma haudataan kaatopaikalle, jos kuolen.
Olin 16-vuotiaana kesätöissä ja paikan pomo oli väkivaltainen tavaroita heittelevä sekopää, joka sylki roiskuen raivosi nuorille kesäduunareille, kouri tyttöjä ja jätti palkat maksamatta. Itkin joka kerta töistä tultuani. Vanhempien mielestä tämä oli hyvää oppia ja karaisi minua. Työnteko oli maailman tärkein asia ja töissä pitikin olla ikävää, se kuului asiaan.
Ketjussa on moni kertonut, että äiti on kiusaajien kiusaajien puolelle. Niin meilläkin. Yleensä meni niin, että äiti huusi ja isä oli hiljaa tai murahteli myötäilevästi taustalla.
Luulen että aika moni ikäiseni on kasvatettu näin, ja sen huomaa. Kaikki pitäisi vaan niellä ja kestää. Kiltin tytön syndrooma kehittyi monelle. Mielestäni on ihanaa huomata nuoremmista sukupolvista, miten paljon rohkeampia he pääasiassa ovat. On kannustettu ajattelemaan, kyseenalaistamaan, tekemään asioita eri tavalla ja päättämään itse. En kuuna päivänä voisi kuvitellakaan, että estäisin omaa lastani ilmaisemasta mielipiteitään tai pitäisin jotenkin karaisevana, jos joku kohtelisi häntä sadistisesti. Teen kaikkeni, että lapselleni kehittyisi parempi itsetunto kuin minulle ja hän uskaltaa ilmaista itseään kaikin tavoin avoimesti.
Onko muilla kokemuksia siitä, että talouskasvatus kotona oli täysin olematonta ja materia korostuneen tärkeää? Meille ei ainakaan opetettu rahankäyttöä ollenkaan. Vanhemmilla oli hyvät työt, joista saivat hyvää palkkaa. Molemmat olivat eläkkeeseen asti samassa työpaikassa. Rahaa oli ja materiaa riitti. Ei puhuttu, vaan osteltiin. Oli kaikkea tavaraa, mitä ikinä tarvitsee ja vähän enemmänkin, mutta aikaa, keskustelua tai läheisyyttä ei ollut. Varsinkin äiti alisti ikään kuin maksamalla meidät tyytyväisiksi ja hiljaisiksi. Vielä täysi-ikäisenäkin on yrittänyt tätä samaa.
Siskollani on ollut aikuisena vaikeaa mielenterveytensä kanssa ja myös rahankäyttöön liittyy paljon ongelmia. Näen suoran yhteyden meidän lapsuudenkotiimme, jossa sisko taisi saada kaikista välinpitämättömimmän ja kylmimmän kohtelun sairastuttuaan syömishäiriöön. Vanhempien tuki oli olematonta. Äiti kuvitteli tavaraa ostamalla saavansa siskon tyytyväiseksi ja terveeksi. Tai en tiedä, yrittikö edes saada terveeksi, koska koko sairauden olemassaolo oikeastaan kiellettiin ja ohitettiin.
Minun onneni on ollut löytää täyspäinen ystäväpiiri jo nuorena ja päästä hyvään opiskelupaikkaan, jota kautta vakaaseen työtilanteeseen. Mutta olen minäkin ollut holtiton rahankäyttäjä ja yrittänyt ostaa rahalla onnea itselleni. Heräsin tähän onneksi ajoissa. Taito käyttää rahaa oikein ja ymmärrys siitä, että materia ei ole koko elämä, on onneksi saavuttanut minut, mutta eivät ne opit kotoa tulleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 19 ja hiljattain muuttanut pois vanhemmiltani opiskelijayksiöön. Vatsa tuli eräänä iltana hirvittävän kipeäksi ja kipu yltyi yltymistään aamua kohti. Koska vanhempani asuivat lähellä ja tiesin äitini olevan kotona, soitin hädissäni sinne. Äiti ilmestyi kiukkuisena paikalle, olin keskeyttänyt hänen puutarhatyönsä. Hän alkoi valittaa muutamasta tiskaamattomasta astiasta, vaatteista tuolin selkänojalla ja petaamattomasta sängystä. Taisin huutaa aika lujaakin, että nyt on päästävä lääkäriin. Äiti vei muutaman kilometrin päähän päivystykseen ja valitti koko matkan, että istu nyt suorassa, älä liioittele, koeta nyt olla, ei voi tehdä noin kipeää.
Umpilisäke leikattiin. Kun heräilin, äiti taisi kysyä että sattuuko ja alkoi kaivaa asuntoni avainta takkini taskusta, että voi lähteä sinne siivoamaan. Toipumisesta tai voinnistani ei kysellyt enää mitenkään. Petaamattomasta sängystä jaksoi kertoa jopa sukujuhlissa monta vuotta myöhemmin. Sairaalasta kotiin kuskasi isä ja häntä kyllä kiinnosti vointini. On vähäsanainen suomalainen jörrikkämies, mutta hyväntahtoinen ja leppoisa.
En ole kysynyt tuon jälkeen apua äidiltäni.
Olen syntynyt 75 ja vanhempani 40-luvun alussa. Meillä oli kyllä aina kotona aika kannustava ilmapiiri. Vanhempani ovat molemmat korkeakoulutettuja ja heillä oli hyvät työpaikat ja rahaa kyllä riitti, mutta sitä ei tuhlailtu. Sain kyllä kaiken tarpellisen, mutta en mitään ylimääräistä tilpehööriä ja vanhempieni mielestä turhaa tavaraa. Aina lohdutettiin, jos oli jotain harmia, enkä saanut kokea minkäänlaista alistamista. Meillä oli aika harmonista kotona ja lapsuus oli ihanaa.
Silti kyllä häiritsee, että mullakin on tämä kiltin tytön syndrooma. Sain kovasti kehuja jos olin kiltti ja sopeuduin kaikkeen, enkä esittänyt suuria vastalauseita. Olisin halunnut koulun ohella töihin, mutta äiti kielsi, ettei koulu kärsisi. Olin tosi hyvä koulussa! Olis sitä voinut kokeilla lauantaisin leipätiskillä työskentelyä. Olishan työn voinut lopettaa, jos oikeasti koulu olisi kärsinyt. Harmoniasta huolimatta mulla oli tosi tiukka kasvatus, kotiintuloajat ja rajat.
Meillä oli vähän riitoja, eikä negatiivisia juttuja käsitelty kotona. Harmittaa jälkikäteen, etten oikein osaa riidellä, panna vastaan, enkä käsitellä ikäviä tunteita. Aina myönnyin ja sanoin kyllä. Ja niin teen nykyäänkin. Kaikki hommat kasaantuu mulle, koska en osaa sanoa ei.
Mulla on tosi tempperamenttinen mies ja tempperamenttiset kaksi poikaa. Meillä riidellään. Se on mulle tosi raskasta ja kuluttavaa. Mutta oikeastaan mielestäni on hienoa, että pojat inttävät ja sanovat vastaan ja asioista keskustellaan kärkkäästikin. Toivon, että heillä on aikuisena helpompaa kuin mulla. Ei liika harmoniakaan ole hyväksi, pitää opetella käsittelemään myös negatiivisia asioita ja tunteita.
Olen vasta aikuisena ruvennut miettimään omaa kasvatustani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneiden äidithän on jo saattohoidossa.
Nuorimmat.
Vanhimmat makaa 2m syvällä mullassa.
Miten nämä ET-lehden lukijat eksyy usein tänne nuorten lehden sivuille ?
70-luvull syntyneiden äidit on pirteitä 65-75 v ikäisiä ja jakasavat ilkeillä ja vittuilla edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä sitten on, että 40-luvun kasvatit ovat nähtävästikin usein itseriittoisia, itsekeskeisiä, narsisteja, ilkeitä tai muuten vaan päästään vialla, erityisesti äiteinä?
Sotavuosien traumat siirretty lapsiin silloin? Liian ankara kasvatus, ruumiillinen kuritus?
Oli syy mikä hyvänsä, niin ovat kyllä lahjakkaasti siirtäneet pahan olonsa eteenpäin.
Ei sodan jälkeen syntyneillä ole sotatraumoja! He eivät olleet sodassa! Sodan kokeneet toivat yleisesti Suomeen ja perheisiin välittämisen, ja vain välittämisen, huolehtimisen! Joitain poikkeuksia on, mutta niissä perheissä muutenkin vallitsi oppimattomuus, rääviys. Yleisesti sodan jälkeen syntyneet ovat ensimmäinen sukupolvi Suomessa, joita paapottiin, tuettiin sekä yhteiskunnallisesti että perheissä rahallisesti ja tuilla. Vastuuta ei ollut, sodan käyneet isovanhempamme ei heitä tuominnut mistään. Katselemme nyt aikuisia lapsia, jotka edelleen vain nauttivat omasta olostaan, raha on heidän rakkaus ja mitä enemmän maallista rehenneltävää, se on heidän elämä. Perhesuhteita heillä ei ole, ihmisistä he eivät oikeasti välitä, paitsi jos saavat hyötyä.
Tuo nyt on kovaa puppua! Kyllä ne isien ja äitien kokemat sotatraumat tulivat vahvasti koteihin. Ruumiillinen kuritus oli se itseopittu kasvatusmenetelmä, joka oli yleisesti vallalla Suomessa sotien jälkeen. Ainakin maaseudulla suuret lapsiperheet olivat tuiki tavallisia ja paapominen oli kyllä vierasta. Sen sijaan asunnot olivat ahtaita ja köyhyys ja suoranainen ruuan puute oli jokapäiväistä. Alkoholin käyttö lisäsi perheiden kurjuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneiden äidithän on jo saattohoidossa.
Nuorimmat.
Vanhimmat makaa 2m syvällä mullassa.
Miten nämä ET-lehden lukijat eksyy usein tänne nuorten lehden sivuille ?70-luvull syntyneiden äidit on pirteitä 65-75 v ikäisiä ja jakasavat ilkeillä ja vittuilla edelleen.
No niinpä. Näistä asioista on kylläkin erittäin tärkeää keskustella, koska tällaiset väärät kasvatusmenetelmät ja muut tavat periytyvät ja aiheuttavat kärsimystä tuleville sukupolville. Näin käy mikäli asioita ei tiedosteta ja tehdä määrätietoista työtä haitallisten ketjujen katkaisemiseksi. Sikäli aihe koskettaa hyvinkin muitakin kuin boomereita.
Minä olen syntynyt vuonna 67 ja äitini 37. Äidilläni on ollut hoitamattomia mielenterveysongelmia oikeastaan aina. Koko hänen sukunsa on jotenkin heikkohermoista. Isäni taas on liian alistuva ja mahdollistaa äidin despoottimaisen käytöksen. Olen joutunut viettämään lapsena liikaa aikaa sekopääsukulaisteni kanssa ja tämä ei ole ollut millään tavalla hyväksi. Mm. lomilla matkustettiin aina äidin kotitilalle ja harvoin mihinkään muualle.
Nyt liian myöhään, kun äidillä on alkanut ilmetä muistiongelmia, on hänen psyykeään alettu tutkia enemmänkin.
Ketju on antanut paljon ajattelemisen aihetta, sillä osa käytöksestä on ollut ehkä myös ajalle tyypillistä eikä vain muiden ongelmien aiheuttamaa. On kuitenkin ehtinyt tapahtua liikaa ja oman terveyteni vuoksi minun on ollut välttämätöntä katkaista välit. Nämä tiedot muistisairaudesta ym. ovat siis toisen käden tietoa, jolla on yritetty syyllistää minua, kun en huolehdi äidistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneiden äidithän on jo saattohoidossa.
Nuorimmat.
Vanhimmat makaa 2m syvällä mullassa.
Miten nämä ET-lehden lukijat eksyy usein tänne nuorten lehden sivuille ?70-luvull syntyneiden äidit on pirteitä 65-75 v ikäisiä ja jakasavat ilkeillä ja vittuilla edelleen.
No niinpä. Näistä asioista on kylläkin erittäin tärkeää keskustella, koska tällaiset väärät kasvatusmenetelmät ja muut tavat periytyvät ja aiheuttavat kärsimystä tuleville sukupolville. Näin käy mikäli asioita ei tiedosteta ja tehdä määrätietoista työtä haitallisten ketjujen katkaisemiseksi. Sikäli aihe koskettaa hyvinkin muitakin kuin boomereita.
Minä olen syntynyt vuonna 67 ja äitini 37. Äidilläni on ollut hoitamattomia mielenterveysongelmia oikeastaan aina. Koko hänen sukunsa on jotenkin heikkohermoista. Isäni taas on liian alistuva ja mahdollistaa äidin despoottimaisen käytöksen. Olen joutunut viettämään lapsena liikaa aikaa sekopääsukulaisteni kanssa ja tämä ei ole ollut millään tavalla hyväksi. Mm. lomilla matkustettiin aina äidin kotitilalle ja harvoin mihinkään muualle.
Nyt liian myöhään, kun äidillä on alkanut ilmetä muistiongelmia, on hänen psyykeään alettu tutkia enemmänkin.
Ketju on antanut paljon ajattelemisen aihetta, sillä osa käytöksestä on ollut ehkä myös ajalle tyypillistä eikä vain muiden ongelmien aiheuttamaa. On kuitenkin ehtinyt tapahtua liikaa ja oman terveyteni vuoksi minun on ollut välttämätöntä katkaista välit. Nämä tiedot muistisairaudesta ym. ovat siis toisen käden tietoa, jolla on yritetty syyllistää minua, kun en huolehdi äidistä.
Pystytkö kertomaan välien katkaisusta. Äitini jäi leskeksi ja hän kasvatti meitä lapsia mielivaltaisesti. Nyt syyttää kaikesta edesmennyttä isääni ja isän sukua.
Mulla on siis edessä välien katkaisu. Aion ystävällisesti ilmoittaa, että hoidan kyllä kaikkea konkreettista, mutta en voi alkaa kaveerata äitini kanssa. Vieläkin jaksaa syyllistää ja haukkua - tosin hän tekee sen todella hienovaraisesti vihjaten. Sivistyneesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti jaksaa vittuilla vaikka on 90-vuotias.
Nämä kaikki kuulostaa niin tutulta... Oma äitini on syntynyt -67.
Tuntuu, että hänen ei tarvitse ottaa mitään vastuuta tekemistään tai sanomisistaan, vaan minulle voi sanoa (tai erityisesti laittaa tekstiviestillä!) mitä tahansa, ja kääntää asia sitten niin, että minussa on vika ja olen loukannut häntä niiiiin syvästi. Tai vaihtoehtoisesti hän "unohtaa" sanomansa/viestittämänsä, vaikka siitä olisikin viesti puhelimessa todisteena. Hänelläkin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus aiemmin kirjoittanut tähän ketjuun näitä tuttuja samoja kokemuksia. Äitini syntynyt sodan jälkeen ja itse 70-luvulla.
Halusin vielä kommentoida ja kysyä kokemuksia tällaisesta ”uudesta piirteestä”, joka on noussut esiin nyt isovanhempieni kuoltua. Nimittäin äitini on aina puhunut, miten hän ei ole ahne ja auttaa mielellään läheisiään jne. Isovanhempani olivat keskivertoa varakkaampia, joten perintöä riitti kaikille lapsille kohtalaisen runsaasti. Äidin muut sisarukset ovat sillä rahoittaneet ikäisilleni lapsilleen asuntoja, autoja, maksaneet velkoja... äitini myös on kantanut koko ajan huolta, että on tasapuolinen esimerkiksi tavaroiden jaossa ja maankäyttöoikeuksissa muulle suvulle. Itse sain useamman vuoden ajan kerjätä kaksi Aarikan kynttilää muistoksi lapsuuden mummolasta ja toisen lähestulkoon otin puoliväkisin. Äitini ei siis halunnut antaa minulle yhtään mitään ja siinäkin vihjaili, että olen ahne. Rahaa en ole ollut edes vailla, vaikka varmaan sitäkin saisin kerjäämällä. Toisin sanoen äitini antaa mielellään rahaakin, mutta tekee siitäkin tietynlaisen armeliaisuuden teon. Kiristää myös minua perinnöllä, että jos en tee jotain, antaa perintönä muille. Tähän olen todennut, että tehkööt mitä tykkää...
En edes tajunnut tätä (niin sokea sitä on näille) ennen kuin isäni vanhemmat kuolivat ja sieltä saimme kaikki valita mm.huonekaluja, astioita ja muuta muistoa. Lisäksi isäni oli laittanut lapsilleni tilille rahaa, kuten muutkin sisaruksensa olivat omille lapsenlapsilleen. Äitini puolestaan oli vihainen, kun hän ei saanut kuoria kermoja päältä.
Hän esittää niin vaatimatonta ja altruistista uhria, mutta todellisuudessa pinnan alta kuoriutuukin ahne ja häikäilemätön hamstraaja. Tosiaan syyttää muita ahneiksi. Kummallinen ristiriita taas sanoissa ja teoissa. Tunnistatteko muut tällaista? Todella hämmentävää, kun tähän liittyy taas tällainen vallankäytön ulottuvuuskin.
Sen verran sanon tähän, että voi uhkailla perinnöttä jättämisellä niin paljon kun haluaa, se ei Suomessa onnistu. Lakiosa kuuluu sinulle rintaperillisenä aina. Osan hän voi testamentata kyllä niin että sinä saat vähemmän kuin muut, mutta kokonaan ilman et voi koskaan jäädä.
Ehkä tämä väite on jo oikaistu, mutta oikaisen vielä, kun luen ketjua järjestyksessä.
Kyllä voi Suomessakin jättää rintaperillisen perinnöttä, mutta se edellyttää tältä huonoa elämää, lapsi on vaikkapa tuomittu vakavasta rikoksesta. Murhaajan voi hyvin jättää perinnöttä, laki mahdollistaa tämän. Ja tiedän erään, jolle näin on tehtykin.
Viime aikoina julkisuudessahan on ollut surkea palkkamurhakeissi, jossa joku jyväskyläläinen amatööri palkkamurhasi toisen henkilön isän. Luuletko, että tuo poika, joka isänsä murhan tilasi, saa tuomionsa lusittuaan isänsä omaisuuden itselleen? Ei tietenkään saa.
Vierailija kirjoitti:
No todella tutun kuuloista. 'Äidin (s. 1947) kanssa ei voi keskustella juuri mistään. Jos puhun esim. työhuolista, hän saattaa sanoa vain että "kyllä se siitä" ja sitten vaihtaa tylysti puheenaihetta. Nuorempana hän ei oikein edes halunnut keskustella puhelimessa kanssani. En koskaan ymmärtänyt miksi. Minulle ei ostettu siteitä, vaan kävin kaapista pöllimässä hänen siteitään. Ekat meikkini ostin itse salaa ja koin todella ikäväksi, että minulle ei hankittu rintaliivejä. En uskaltanut niitä edes pyytää ja yritin käydä niitä omilla rahoilla ostamassa, mutta eihän mulla ollut mitään hajua kokoluokituksista. Ostin siis väärän kokoisia (liian isoja), kunnes sain hankittua urheilutoppityyppiset liivit, joita minulla oli siis tasan yhdet. Enkä uskaltanut niitä viedä edes äidille pyykkiin, kun ajattelin ettei minulla äidin mielestä saisi olla edes niitä. Ei ohjeistettu säärten sheivaamisesta, eikä hankittu välineitä siihen, lista näistä kaikiasta asioista on aika pitkä...
Hän ei opettanut mitään käytännön taitoja ja sitten puhui sukulaisille kuinka meidän tyttö ei osaa edes perunoita keittää. Miten olisin voinut osata, kun ei opetettu? Hän myös kommentoi ulkonäköäni ja sanoi kun et mitään koruja käytä. No miten olisin voinut käyttää, kun kukaan ei minulle niitä hankkinut. Jotenkin niin...kylmää. Nykyään olen sitä mieltä, että äiti on tunneilmaisultaan hyvin köyhä eikä oikein voi mitään itselleen. Varmaan suureksi osaksi johtuen oman aikakautensa kasvatuksesta.
Tämä viesti herätti samantapaisia muistoja omasta lapsuudestani. Muistan, kun minulle suututtiin, jos en osannut käyttäytyä oikealla tavalla jossakin tai en osannut toimia hätätilanteessa oikealla tavalla tai tehdä oikealla tavalla tiettyä ruokaa. Minuakaan ei kukaan opettanut tai neuvonut mitenkään, aina vain suututtiin ja haukuttiin. "Eihän tuosta mitään tule, etkö osaa, ei tämäkään sinulta suju, mistä olet saanut päähäsi että osaisit tehdä tuon?" Vaadittiin kuitenkin, vaikkei neuvottu. Ehkä se oli vanhempieni mielestä opettamista kantapään kautta?
Myös tuo, että arvosteltiin ulkonäköä. Minulla se oli paitsi painon arvostelua (en ollut edes lievästi ylipainoinen, mutta "tuo meidän X:kin on vaan lihonut ja lihonut") myös pukeutumisen arvostelua. Mistä minä koululainen olisin hienompia vaatteita saanut kuin ne, mitä vanhemmat ostivat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No todella tutun kuuloista. 'Äidin (s. 1947) kanssa ei voi keskustella juuri mistään. Jos puhun esim. työhuolista, hän saattaa sanoa vain että "kyllä se siitä" ja sitten vaihtaa tylysti puheenaihetta. Nuorempana hän ei oikein edes halunnut keskustella puhelimessa kanssani. En koskaan ymmärtänyt miksi. Minulle ei ostettu siteitä, vaan kävin kaapista pöllimässä hänen siteitään. Ekat meikkini ostin itse salaa ja koin todella ikäväksi, että minulle ei hankittu rintaliivejä. En uskaltanut niitä edes pyytää ja yritin käydä niitä omilla rahoilla ostamassa, mutta eihän mulla ollut mitään hajua kokoluokituksista. Ostin siis väärän kokoisia (liian isoja), kunnes sain hankittua urheilutoppityyppiset liivit, joita minulla oli siis tasan yhdet. Enkä uskaltanut niitä viedä edes äidille pyykkiin, kun ajattelin ettei minulla äidin mielestä saisi olla edes niitä. Ei ohjeistettu säärten sheivaamisesta, eikä hankittu välineitä siihen, lista näistä kaikiasta asioista on aika pitkä...
Hän ei opettanut mitään käytännön taitoja ja sitten puhui sukulaisille kuinka meidän tyttö ei osaa edes perunoita keittää. Miten olisin voinut osata, kun ei opetettu? Hän myös kommentoi ulkonäköäni ja sanoi kun et mitään koruja käytä. No miten olisin voinut käyttää, kun kukaan ei minulle niitä hankkinut. Jotenkin niin...kylmää. Nykyään olen sitä mieltä, että äiti on tunneilmaisultaan hyvin köyhä eikä oikein voi mitään itselleen. Varmaan suureksi osaksi johtuen oman aikakautensa kasvatuksesta.
Tämä viesti herätti samantapaisia muistoja omasta lapsuudestani. Muistan, kun minulle suututtiin, jos en osannut käyttäytyä oikealla tavalla jossakin tai en osannut toimia hätätilanteessa oikealla tavalla tai tehdä oikealla tavalla tiettyä ruokaa. Minuakaan ei kukaan opettanut tai neuvonut mitenkään, aina vain suututtiin ja haukuttiin. "Eihän tuosta mitään tule, etkö osaa, ei tämäkään sinulta suju, mistä olet saanut päähäsi että osaisit tehdä tuon?" Vaadittiin kuitenkin, vaikkei neuvottu. Ehkä se oli vanhempieni mielestä opettamista kantapään kautta?
Myös tuo, että arvosteltiin ulkonäköä. Minulla se oli paitsi painon arvostelua (en ollut edes lievästi ylipainoinen, mutta "tuo meidän X:kin on vaan lihonut ja lihonut") myös pukeutumisen arvostelua. Mistä minä koululainen olisin hienompia vaatteita saanut kuin ne, mitä vanhemmat ostivat?
Tuo on niin tutrua että ei opetettu mitään käytännön taitoja ja sitten vaan pantiin tekemään jotain jotta pääsivät haukkumaan ettei tuotakaan osaa. En tajua tuota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No todella tutun kuuloista. 'Äidin (s. 1947) kanssa ei voi keskustella juuri mistään. Jos puhun esim. työhuolista, hän saattaa sanoa vain että "kyllä se siitä" ja sitten vaihtaa tylysti puheenaihetta. Nuorempana hän ei oikein edes halunnut keskustella puhelimessa kanssani. En koskaan ymmärtänyt miksi. Minulle ei ostettu siteitä, vaan kävin kaapista pöllimässä hänen siteitään. Ekat meikkini ostin itse salaa ja koin todella ikäväksi, että minulle ei hankittu rintaliivejä. En uskaltanut niitä edes pyytää ja yritin käydä niitä omilla rahoilla ostamassa, mutta eihän mulla ollut mitään hajua kokoluokituksista. Ostin siis väärän kokoisia (liian isoja), kunnes sain hankittua urheilutoppityyppiset liivit, joita minulla oli siis tasan yhdet. Enkä uskaltanut niitä viedä edes äidille pyykkiin, kun ajattelin ettei minulla äidin mielestä saisi olla edes niitä. Ei ohjeistettu säärten sheivaamisesta, eikä hankittu välineitä siihen, lista näistä kaikiasta asioista on aika pitkä...
Hän ei opettanut mitään käytännön taitoja ja sitten puhui sukulaisille kuinka meidän tyttö ei osaa edes perunoita keittää. Miten olisin voinut osata, kun ei opetettu? Hän myös kommentoi ulkonäköäni ja sanoi kun et mitään koruja käytä. No miten olisin voinut käyttää, kun kukaan ei minulle niitä hankkinut. Jotenkin niin...kylmää. Nykyään olen sitä mieltä, että äiti on tunneilmaisultaan hyvin köyhä eikä oikein voi mitään itselleen. Varmaan suureksi osaksi johtuen oman aikakautensa kasvatuksesta.
Tämä viesti herätti samantapaisia muistoja omasta lapsuudestani. Muistan, kun minulle suututtiin, jos en osannut käyttäytyä oikealla tavalla jossakin tai en osannut toimia hätätilanteessa oikealla tavalla tai tehdä oikealla tavalla tiettyä ruokaa. Minuakaan ei kukaan opettanut tai neuvonut mitenkään, aina vain suututtiin ja haukuttiin. "Eihän tuosta mitään tule, etkö osaa, ei tämäkään sinulta suju, mistä olet saanut päähäsi että osaisit tehdä tuon?" Vaadittiin kuitenkin, vaikkei neuvottu. Ehkä se oli vanhempieni mielestä opettamista kantapään kautta?
Myös tuo, että arvosteltiin ulkonäköä. Minulla se oli paitsi painon arvostelua (en ollut edes lievästi ylipainoinen, mutta "tuo meidän X:kin on vaan lihonut ja lihonut") myös pukeutumisen arvostelua. Mistä minä koululainen olisin hienompia vaatteita saanut kuin ne, mitä vanhemmat ostivat?
Tuo on niin tutrua että ei opetettu mitään käytännön taitoja ja sitten vaan pantiin tekemään jotain jotta pääsivät haukkumaan ettei tuotakaan osaa. En tajua tuota.
Meillä sama, ei opetettu mitään ruoanlaittotaitoja tai käytännön siivousniksejä. Valitettiin kyllä, kun mitään emme siskoni kanssa tee, vaikka kumminkaiman pirkko-liisakin tekee aina ruokaa! Olisiko ehkä pitänyt vähän opettaa jotain taitoja ensin, jonka jälkeen olisi voinut vaatiakin osallistumista. Omalle miehellenikin ovat vanhemmat opettaneet näitä taitoja, ja paljon ovatkin opettaneet...
- Tuo sama, jonka äiti on -67 syntynyt.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos ketjun aloittajalle ja vastanneille. Tunsin niin voimakasta häpeää siitä, että vain minua äitini kohtelee kaltoin.