Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Meillä äiti haukkui siskoni yo-tulokset - paskapaperit! Sisko kirjoitti ihan hyvin ja ka oli 8.2.
En tajua miten kehtas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika musertavia tarinoita täällä. Omani kanssa synkkä - tosin mua ei haukuttu kun olin hiljaa ja näkymätön. Mutta tajusin, että haukkuminen olisi alkanut jos olisin vaatinut ihan normaaleja asioita mm vaatteita.
Vanhin sisko joutui koville - haukuttiin mm kävelytyylistä - oli varmaan jotain 10 v. Itse olin 5 v.
Sellaista yleistä mitätöintiä ja haukkumista. Siis miksi haukkua omia lapsia!? Vanhemmilla myös tapana pohtia naapureiden asioita yms.
Jos näistä on puhuttu niin äitini selittää asiat itselle parhaaksi. Tai isän syyksi. Esim äitini väittää, että olisi ostanut meille uusia vaatteita säännöllisesti syksyllä ja keväällä. Todellisuus täysin muuta. Itse kuljin siskon vanhoissa vaatteissa ja sisko osti itse vaatteensa 15 v lähtien omilla rahoilla. Ja siitäkin sisko sai haukkumiset.
Minunkin äitini on -68 syntynyt ja itse olen -91. Tuo haukkuminen ja mitätöinti on ollut aina ihan arkipäivää meillä. Etenkin ulkonäöstäni sain kuulla ja paljon, koska olin silloin hieman isokokoisempi... Kuka voi olla niin julma omalle lapselleen ja pilata täysin hänen itsetuntontonsa? Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika musertavia tarinoita täällä. Omani kanssa synkkä - tosin mua ei haukuttu kun olin hiljaa ja näkymätön. Mutta tajusin, että haukkuminen olisi alkanut jos olisin vaatinut ihan normaaleja asioita mm vaatteita.
Vanhin sisko joutui koville - haukuttiin mm kävelytyylistä - oli varmaan jotain 10 v. Itse olin 5 v.
Sellaista yleistä mitätöintiä ja haukkumista. Siis miksi haukkua omia lapsia!? Vanhemmilla myös tapana pohtia naapureiden asioita yms.
Jos näistä on puhuttu niin äitini selittää asiat itselle parhaaksi. Tai isän syyksi. Esim äitini väittää, että olisi ostanut meille uusia vaatteita säännöllisesti syksyllä ja keväällä. Todellisuus täysin muuta. Itse kuljin siskon vanhoissa vaatteissa ja sisko osti itse vaatteensa 15 v lähtien omilla rahoilla. Ja siitäkin sisko sai haukkumiset.
Minunkin äitini on -68 syntynyt ja itse olen -91. Tuo haukkuminen ja mitätöinti on ollut aina ihan arkipäivää meillä. Etenkin ulkonäöstäni sain kuulla ja paljon, koska olin silloin hieman isokokoisempi... Kuka voi olla niin julma omalle lapselleen ja pilata täysin hänen itsetuntontonsa? Miksi?
Minäkin sain aina välillä kuulla äidiltäni huomautuksia painostani. Ihan hiljattain äitini puhui minulle kuinka mummoni arvosteli äitiäni painosta ja miten se oli ikävää. Huomautin että niinhän itsekin teit minulle, äitini kiisti koko asiaa ikinä edes tapahtuneen, hän ei ole sellaista koskaan minulle sanonut. Totesin siihen sitten vaan että kai minä muistan väärin. Me kumpikin tiedämme miten asia on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika musertavia tarinoita täällä. Omani kanssa synkkä - tosin mua ei haukuttu kun olin hiljaa ja näkymätön. Mutta tajusin, että haukkuminen olisi alkanut jos olisin vaatinut ihan normaaleja asioita mm vaatteita.
Vanhin sisko joutui koville - haukuttiin mm kävelytyylistä - oli varmaan jotain 10 v. Itse olin 5 v.
Sellaista yleistä mitätöintiä ja haukkumista. Siis miksi haukkua omia lapsia!? Vanhemmilla myös tapana pohtia naapureiden asioita yms.
Jos näistä on puhuttu niin äitini selittää asiat itselle parhaaksi. Tai isän syyksi. Esim äitini väittää, että olisi ostanut meille uusia vaatteita säännöllisesti syksyllä ja keväällä. Todellisuus täysin muuta. Itse kuljin siskon vanhoissa vaatteissa ja sisko osti itse vaatteensa 15 v lähtien omilla rahoilla. Ja siitäkin sisko sai haukkumiset.
Minunkin äitini on -68 syntynyt ja itse olen -91. Tuo haukkuminen ja mitätöinti on ollut aina ihan arkipäivää meillä. Etenkin ulkonäöstäni sain kuulla ja paljon, koska olin silloin hieman isokokoisempi... Kuka voi olla niin julma omalle lapselleen ja pilata täysin hänen itsetuntontonsa? Miksi?
Voi kuinka pahalta tuntuu puolestasi. Olet arvokas ihana ihminen.
Olen itse syntynyt -67 ja tyttäreni -90. Kotona minut lytättiin täysin tai olin näkymätön. Minusta tuli sitten arka ja pelokas ihminen joka luuli että en ole niin kuin muut enkä ansaitse mitään. Kuin ihmeen kaupalla olen kuitenkin mennyt läpi harmaan kiven ja uskaltanut ja esim hankkinut kunnon ammatin ja työn.
Omien lasten kohdalla olemme mieheni kanssa olleet äärimmäisen tarkkoja että esim ulkonäköä ei arvostella ikävästi. Esim tytär oli lihonut silmin nähden vaihto-oppilasvuoden aikana mutta emme tietenkään puuttuneet asiaan mitenkään. Se on vain kyseisen ihmisen asia.
Tuollaistakaan se oli lapsena. Minä en kuitenkaan hauku äitiäni. Mitä häneltä olisi voinut vaatia kun hän ei lapsuuden kodissaan mitään eväitä elämälleen saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuollaistakaan se oli lapsena. Minä en kuitenkaan hauku äitiäni. Mitä häneltä olisi voinut vaatia kun hän ei lapsuuden kodissaan mitään eväitä elämälleen saanut.
Sen olisi voinut vaatia että ei jatka samaa pazkaa.
Minua on kohdeltu kotona todella huonosti ja ei tulisi mieleenkään jatkaa samaa omien lasten kanssa. Kuka kumma haluaa omille lapsilleen pahaa? Mieleltään terve vanhempi haluaa lapsilleen vain maailman parasta. Kukaan meistå ei ole täydellinen mutta se ei estä toimimasta oikein ja rakastavasti.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin sain aina välillä kuulla äidiltäni huomautuksia painostani. Ihan hiljattain äitini puhui minulle kuinka mummoni arvosteli äitiäni painosta ja miten se oli ikävää. Huomautin että niinhän itsekin teit minulle, äitini kiisti koko asiaa ikinä edes tapahtuneen, hän ei ole sellaista koskaan minulle sanonut. Totesin siihen sitten vaan että kai minä muistan väärin. Me kumpikin tiedämme miten asia on.
Nämä on niin tuttuja juttuja. Jotkut kylmistä vanhemmista väittävät, että heitä itseään on kohdeltu kylmästi, vaikka asia ei olisikaan niin. He ovat vain fantasioineet, että ovat itse uhreja. He eivät kestä, että lapsi saa sääliä ja sympatiaa. He haluavat senkin itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille, jotka suosittelitte Martti Paloheimon kirjaa Kotivammaisuuden synty. Suomalaisen lapsuuden haavat.
Loistava tieto- ja muistelmateos psykiatrilta, joka on havainnoinut tätä tässä ketjussa käsiteltyä ilmiötä koko pitkän uransa.
Paloheimolla on hyviä ohjeita päästä elämässä eteenpäin. Aivan ensimmäin asia on, että jos sinulla on kylmä vanhempi, älä missään tapauksessa totuta itseäsi ajattelemaan, että "kyllä kai hän kaikesta huolimatta varmasti rakasti minua". Näin ei ole. Rikot vain itseäsi lisää, kun rupeat tuolla tavalla läheisriippuvaiseksi ja antamaan anteeksi ihmisille, joka on tietoisesti tuhonnut lapsensa.
Anteeksiantamisen sijasta vanhemmat voi tarvittaessa armahtaa. Siis kuin rikollisen, joka on kyllä varmasti syyllinen tekemäänsä rikokseen mutta silti sinä päätät armahtaa hänet ja unohtaa hänet.
Paloheimon huomioita suomalaisesta lapsuudesta: Suomessa ajatellaan, että lapsi on lähtökohtaisesti sellainen olento, jota aina joutuu jossain kohtaa ojentamaan kovin ottein. Lapsen kanssa puhumisen ja rajojen asettamisen sijasta meillä on kulttuuri, jossa lapsen ajatellaan olevan ikään kuin perisyntinen. "Kunhan se tulee uhmaikään, niin sitten kyllä varmaan joudun huutamaan ja ottamaan kättä pitempää... Kun se tulee murrosikään... Voi olla, että otetaan yhteen lujaakin. Mutta niinhän minuakin on tukistettu, läpsitty ja nimitelty enkä minä siitä hajonnut vaan kunnioitan vanhempiani." Tämä on ajatusvirhe. Ensinnäkin sinä kyllä hajosit fyysisestä ja henkisestä kaltoinkohtelusta, tuo ajattelusi osoittaa sen. Toiseksi sinulla ei pitäisi olla mitään syytä kunnioittaa vanhempia, jotka eivät osanneet kasvattaa sinua kuin pelolla ja nöyryytyksellä. Paloheimo psykiatrina on sitä mieltä, että "lapsi tarttee selkään" perinne Suomessa on luonteeltaan psykoottinen: lapsia kohdellaan huonosti vain siitä syystä, että he ovat lapsia.
Paloheimo on tarkastellut myös suomalaisten suhdetta ilon tunteeseen. Se on kiero. Iloa pidetään jotenkin epäilyttävänä tunteena. "Turhan naurajat" ja "mikäs nyt on niin hauskaa", me kaikki tunnemme nämä. Lapsi on iloa pulppuileva olento. Siksi lasta vähätellään.
Paloheimon mukaan Suomessa kartetaan välitöntä tunnereaktiota. Meillähän ei esimerkiksi mennä mielenosoituksiin, vaan ne koetaan pelottavina mellakoina ja niitä paheksutaan. Pikemminkin meillä on tapana purkaa tunteet myöhemmin kotona. Emmeköhän kaikki tässä ketjussa tunne esimerkiksi tapauksen, missä vanhemmalla on ollut huono päivä töissä. Hän ajaa kotiin, kenties kaupan kautta, kenties tekee ruokaakin. Ja sitten vasta, tuntien päästä, räjähtää. Pomolle ja kollegoille tarkoitettu tunnereaktio puretaankin viattomiin lapsiin. Raukkamaista ja hirveää, mutta näin meillä vain toimitaan! Kun on illalla kotona haukkunut omat pienet lapsensa, jaksaa taas mennä aamulla kuuliaisena ja nöyränä pomon kynsiin.
Paloheimon ohje sanasta sanaan: "Yrittäkää tottua siihen ajatukseen, että äitinne on (edelleen) teidän pahin vihollisenne ja karttakaa häntä niin paljon kuin mahdollista."
Loistava kirja, suosittelen.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaistakaan se oli lapsena. Minä en kuitenkaan hauku äitiäni. Mitä häneltä olisi voinut vaatia kun hän ei lapsuuden kodissaan mitään eväitä elämälleen saanut.
Minunkin vanhempani tekeytyi aina uhriksi ja perusteli omien lastensa huonoa kohtelua sillä. Rivien välistä kuitenkin selvisi että huono kohtelu vanhempien taholta on tarkoittanut mm. hänelle maksettua Interrailmatkaa ja lahjaksi annettua autoa. Minä en vastaavia lahjoituksia ole vanhemmaltani saanut, vaan jouduin lähtemään kotoa tyhjin käsin.
Nuorempana yritin ymmärtää vanhempaa oman hyvinvointini kustannuksella hänen valittaessaan kännissä jopa arkisin yöaikaan minulle sänkyni laidalla surkeaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Nykyään olen lopettanut yliymmärtämisen. Itse hän aikuisena on päättänyt miten omia lapsiaan kohtelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista! En halua muuttaa äitiä, vaan haluan ymmärtää häntä. Muuttaminen ei taida onnistua :) Olen antanut äidin sanomisista esimerkkejä vain havainnollistaakseni asiaa.
Nimenomaan työn ihannointi on yksi tärkeä asia äidissä. Koulujen lomien aikaan en koskaan saanut levätä, vaan aina oli tärkeää harrastaa, urheilla, tavata äidin mielestä oikeanlaisia kavereita (en saanut sanoa ei, jos joku "hyväksyttävä" kaveri pyysi ulos, vaikka en olisi jaksanut) jne. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että lapsetkin tarvitsevat lepoa lomilla, enkä tarkoita nyt pelkkää makoilua tällä.
Emme ole koska puhuneet tunteista enkä ole koskaan lapsuuden jälkeen kuullut, että äiti rakastaa minua tai olisi joskus ollut ylpeä minusta. Vaikeat asiat on lakaistu maton alle. Ainoa tapa näyttää negatiivisia tunteita äidille on itkeminen (yleensä syy ei koskaan selviä, mutta tämä liittyy väsymykseen: ensin hän ontunut todella paljon ja sitten joku sanoo ihan viattomasti jotain, ja sitten äiti itkee ja kaikki häpeävät itseään) ja hienivarainen pilkallisesti. Äiti ei koskaan hauku minua tms., mutta joskus koen, että pinnan alla kytee juuri vähättely. En osaa tätä tarkemmin selittää.
En kaipaa äidiltäni "tyttöjen juttuja" tai muuta, mutta ehkä enemmän jotain kokemusta aallonpituudesta. Tiedän, että monet ystävystyvät aikuisena äitiensä kanssa, mutta minusta tuntuu, että minulla on iso muuri vastassa. En tiedä, kuka äiti on. Yhtäältä näen rehellisen ja ahkeran naisen, lempeän ja kärsivällisen mummon ja toisaalta vähättelevän, rajoja kunnioittamattoman äidin. Ap
Hei Ap!🖐 Todellakin voin samaistua moneen kirjoittamaasi....äitini syntynyt 40-luvun lopulla ja minä 70-luvun alussa.
Tuo etäisyys ja tiuskiminen, mutta sitten sellainen tiukkuus liittyen koulutuksen ja työn arvostukseen, aina piti tehdä ja yrittää enemmän.
Kuukautisita ei puhuttu, mutta siteet äiti kyllä osti samalla, kuin osti itsellensä. Rintaliivit oli tabu, samoin kuin ehkäisy ja seksi, näistäkään ei saanut puhua.
Kirjoituspöydän laatikoita tongittiin ja sisältöä luettiin, kunnes suutuin.
Tietynlainen ohjailu kuului asiaan, eikä tunteista pahemmin puhuttu. Sylissä en muista olleeni edes lapsena. Itkeä ei saanut, ellei sattunut.
Rahat pit itse tienata, kesätöillä hankin tietokoneen, ajokortin ja auton, vaatteet ja koulutarvikkeet. Rahaa ei saatu, ruokaa kotona tosin oli. Äiti oli ahkera ja aina vaatteeni oli pesty, sekä viikattu siististi käyttöä varten.
Äiti kertoi lapsesta saakka joutuneensa työskentelemään, tekemään navettatöitä ja huolehtimaan nuoremmista sisaruksista. Heillä ei aina ollut kotona ruokaa, vaatteita, eikä edes tilaa kotona nukkua pienessä kodissa, kun lapsia oli viisi.
Hänelle hänen äiti oli kaukainen ja etäinen, eikä mistään saanut oikein puhua, joten siksi varmaan hän kasvatti minutkin tällä tavalla etäisesti kontrolloiden.
Mä sain ekan lapseni vasta 43-vuotiaana ja sen jälkeen mun välit äitiin alkoivat "rentoutua"....Näemme harvoin, pitkän välimatkan takia, mutta haluan, että lapsella on läheiset välit mummoon.
Olen nähnyt lapseni kautta äidissä ihan uusia piirteitä....hän ei vaan osaa näyttää näitä minulle, mutta sitten omalle lapsen lapselleen kylläkin!.....hän huolehtii, pitää sylissä, leikkii ja juttelee rennosti tiuskimatta❤
Tähtitaivas☆
Itken, itkun laukaisi tuo edellisten sivujen erään kirjoittajan haave, että kunpa olisi voinut nuorena jättää rintaliivit vaatekasaan näkyville. Laittaa alusvaatteensa pyykkiin kuten muu perhe.
Kunpa olisi voinut jättää kuukautissuojat kodin roskikseen. Kunpa olisi voinut ottaa kuukautissuojia vessan kaapista, minne vanhemmat ovat niitä ostaneet!
Kun olisi voinut pitää päiväkirjaa kotona. Edes kirjoittaa päiväkirjaa! Kirjeitä!
Katson pientä tytärtäni, josta on hauskaa juoksennella kesällä kotona alasti. Joka luottaa omaa kehoonsa ja pitää sitä ihanana. PItää minua ihanana. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että voin olla hänen tukenaan naiseksi kasvamisessa. Aikanaan ostan hänelle alusvaatteita, kuukautissuojia.
Mutta nyt itken, sillä minulla itselläni ei ollut tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itken, itkun laukaisi tuo edellisten sivujen erään kirjoittajan haave, että kunpa olisi voinut nuorena jättää rintaliivit vaatekasaan näkyville. Laittaa alusvaatteensa pyykkiin kuten muu perhe.
Kunpa olisi voinut jättää kuukautissuojat kodin roskikseen. Kunpa olisi voinut ottaa kuukautissuojia vessan kaapista, minne vanhemmat ovat niitä ostaneet!
Kun olisi voinut pitää päiväkirjaa kotona. Edes kirjoittaa päiväkirjaa! Kirjeitä!
Katson pientä tytärtäni, josta on hauskaa juoksennella kesällä kotona alasti. Joka luottaa omaa kehoonsa ja pitää sitä ihanana. PItää minua ihanana. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että voin olla hänen tukenaan naiseksi kasvamisessa. Aikanaan ostan hänelle alusvaatteita, kuukautissuojia.
Mutta nyt itken, sillä minulla itselläni ei ollut tällaista.
Minä en saanut tyttölasta. Sääli, sillä nyt ei ole mahdollisuutta kokea toisenlaista äidin ja tyttären välistä suhdetta.
Hei vierailija!🖐 Lohdutus sinne sinulle❤
Pojan sain minäkin, mutta koen silti, että olen saanut kokea myös uudenlaisen äidin ja tyttären välisen suhteen lapseni kautta, sillä meidän välit todellakin muuttuivat rennompaan ja erilaiseen suuntaan.
Ehkäpä itsekin "aikuistuin" oman lapsen myötä ja osaan ajatella, että ketään ei voi muuttaa, vaikka haluaisi.
Minulla oli hyvä lapsuus, vaikka äiti olikin tiukka, vaativa, ohjaileva, tunteeton. Kuitenkaan hän ei koskaan valittanut mitään omia asioita minulle ja oli raitis. Olisi kauhistus ajatella, että kokisi sellaista, joista jotkut kirjoittavat, että joutuvat kuuntelemaan vanhemman valitusta humalaisena.
Paljon samaistuin ap sinun aloitukseen tästä aiheesta äidit 40-luvulta ja tyttäret 70-luvulta.
Kaikkea hyvää kaikille❤
Tähtitaivas☆
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähti☆ kirjoitti:
Hei vierailija!🖐 Lohdutus sinne sinulle❤
Pojan sain minäkin, mutta koen silti, että olen saanut kokea myös uudenlaisen äidin ja tyttären välisen suhteen lapseni kautta, sillä meidän välit todellakin muuttuivat rennompaan ja erilaiseen suuntaan.
Ehkäpä itsekin "aikuistuin" oman lapsen myötä ja osaan ajatella, että ketään ei voi muuttaa, vaikka haluaisi.
Minulla oli hyvä lapsuus, vaikka äiti olikin tiukka, vaativa, ohjaileva, tunteeton. Kuitenkaan hän ei koskaan valittanut mitään omia asioita minulle ja oli raitis. Olisi kauhistus ajatella, että kokisi sellaista, joista jotkut kirjoittavat, että joutuvat kuuntelemaan vanhemman valitusta humalaisena.
Paljon samaistuin ap sinun aloitukseen tästä aiheesta äidit 40-luvulta ja tyttäret 70-luvulta.
Kaikkea hyvää kaikille❤
Meillä ehti äiti kuolla ennen kuin tuli lapsenlapsia. En oikeastaan ole siitä varsinaisesti pahoillani, koska en olisi halunnut jättää lapsiani väkivaltaisesti käyttäytyvän ihmisen seuraan.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti jaksaa vittuilla vaikka on 90-vuotias.
Isoäitini on tuon ikäinen ja toimii samoin. Mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsisi. Aina hänellä on mielestään joku syy purkaa paha olo toisia nälvimällä. Ihmettelee sitten miksei vieraita käy.
Hyvin paljon samanlaista löytyy 40-luvulla syntyneestä äidistäni.
Mikään minuun liittyvä ei ole häntä koskaan kiinnostanut. Lapsena ja nuorena en osannut edes ajatella, että tekemiseni tai mikään minuun liittyvä voisi olla positiivista. Äitini mukaan ole paha ihminen.
Muut ihmiset sen sijaan ovat loistavia. Töistä tulleessaan hän alkoi kehua työkaverinsa lapsia. Jos sanoin tai näytin mitä koulussa olin tehnyt, kysyi hän vaan aina, mitä kaverini olivat tehneet.
Isäni oli todella reilu, joten piheyttä vaatteissa tms. äiti ei kyennyt harrastamaan. Tosin hän osti sukulaisille ja tuttavan lapsille aina parhaita tavaroita, vaikka olisivat kaukaisiakin ja vaikka esim. olisi menty vaan kylään. Jotenkin nolotti hänen puolestaan; meillä oli kylään tullessa valtava määrä lahjoja kaikille, ikään kuin olisi joulu. Samalla hän terotti, kuinka vaivalloista isäntäväelle täytyy olla, että tulimme KOKO porukalla. Kyläillessä minulla oli aina tunne, että olen liikaa ja ei-toivottu.
Olen oppinut äidiltäni paljon. Pääasiassa sen, että tekemällä täysin päinvastoin kuin hän, olen itse hyvä äiti. Siispä kuuntelen kun lapsillani on asiaa, en "hukuta" heitä omiin asioihini, keskityn heihin kun se on tarpeen ja olen aidosti läsnä. Olen luotettava.
Pidän lapsiani myös vähintäänkin yhtä hyvinä ja tärkeinä ihmisinä kuin itseäni. Murrosiässä huomasin olevani äidilleni b-luokan kansalainen - tämäkin on taas kuukautisaiheinen asia: äitini osti itselleen hyviä, ohuita ja istuvia siteitä, mutta minulle hankalia halpissiteitä, sellaisia paksuja ja kulmikkaita. Ja niidenkin saaminen oli jotenkin nihkeää.
Teen siis tuossakin päinvastoin kuin äitini, eli meidän perheessä on kaappi, jossa on aina useita pakkauksia monenlaisia siteitä ja pikkuhousunsuojia. Sieltä saa valita mitä tarvitsee. Minä en ala vaikeuttamaan tyttöjeni ensimmäisiä vuosia kuukautisten kanssa. Se on ihan tarpeeksi vaikeaa ja hankalaa jo muutenkin. En ymmärrä minkälainen rotta pitää olla, että haluaa nähdä lapsensa vaikeuksissa.
Ei ole normaalia, olen syntynyt 60 luvun lopulla. Äidille olen saanut aina puhua mistätahansa asiasta ja saanut perusasiat lapsuuskodissa pyytämättä. Joskus kun perheellä oli taloudellisesti tosi tiukkaa, niin silloin joutui joskus odottamaan saavani jonkin tarpeellisen vaatteen, mutta vaatteetkin sain itse valita pääsääntöisesti. Äidin kanssa oli mukavaa, kun vaikka toin kavereita kotiin, hän jutteli kaikille iloisesti ja toivotti tosiaan pitävämme hauskaa kun jonnekin menimme. Kertoi kuukautisista ja osti särkylääkkeet jne jne. En voi valittaa. Ainut mistä voin sanoa negaa, on että ei meinannut käsittää kun sairastuin paniikkihäiriöön ja masennukseen. Se oli hänelle varmaan jotenkin kova paikka, koska ei käsittänyt millaista se on eikä mistä se johtui. Kuulema halusin olla "hankala".. tätä taisi pyytää anteeksi jossain vaiheessa.
Voin siis sanoa että äitini on myös ystäväni nykyään
Meillä lapset oli alempaa kastia verrattuna äitiin.
Yleisiä äitini huutamista ”isänne teidät halusit”, ”sitten kun isänne kuolee ... (tätä kuultiin usein ja miten lause olisi jatkunut on arvoitus...), ”peritte ihan tarpeeksi” ”isällä ja minulla hallintatestsmentti” (tämän kuulin jo 7-vuotiaana...)
Äitini on myös jonkinsortin patologinen valehtelija - muistan kun äitini kertoi naapurille, että minulla on syöpä. Elin varmaan vuoden pelossa, mutta alitajuisesti kumminkin tiesin, että äiti valehteli). Haki vain naapurilta huomiota.
Nytkin välillä hän selittää pokkana, että hänellä on vuosi elinaikaa...(tiedän, että keksii taas juttuja). Kuulemma sydän...Huoh! Terve kuin pukki.
Ei ihme, että kaikilla lapsilla masennusta.
Alue: Aihe vapaa
Aika musertavia tarinoita täällä. Omani kanssa synkkä - tosin mua ei haukuttu kun olin hiljaa ja näkymätön. Mutta tajusin, että haukkuminen olisi alkanut jos olisin vaatinut ihan normaaleja asioita mm vaatteita.
Vanhin sisko joutui koville - haukuttiin mm kävelytyylistä - oli varmaan jotain 10 v. Itse olin 5 v.
Sellaista yleistä mitätöintiä ja haukkumista. Siis miksi haukkua omia lapsia!? Vanhemmilla myös tapana pohtia naapureiden asioita yms.
Jos näistä on puhuttu niin äitini selittää asiat itselle parhaaksi. Tai isän syyksi. Esim äitini väittää, että olisi ostanut meille uusia vaatteita säännöllisesti syksyllä ja keväällä. Todellisuus täysin muuta. Itse kuljin siskon vanhoissa vaatteissa ja sisko osti itse vaatteensa 15 v lähtien omilla rahoilla. Ja siitäkin sisko sai haukkumiset.