70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Ystäväni sai 65-vuotiaana keuhkosyövän ( ja ei, ei ollut ikinä tupakoinut!).  Hän sitä sitten sairasteli ja kun selvisi, että parantumisen toiveita ei ole, niin soitti viimein äidilleen, 90-vuotiaalle, joka oli vielä hyvin virkeä ja reipas ikäisekseen, ei muistisairautta ei mitään.  Kertoi siinä sitten äidilleen, että minulla on syöpä enkä tästä parane.  Koska onhan se äidille kerrottava.

Niin tämä äiti se vain alkoi moittia tytärtään, niin kuin tapanaan oli.  Sanoi, että sinä se et ole ikinä hoitanut itseäsi ja et varmaan ole käyttänyt kunnolla kaulaliinaa, ei sulla viimeksikään ollut kaulaliinaa, kun kävit täällä.  Sairastuuhan sitä semmoisesta.

Tämä ystäväni oli aikanaan muuttanut melkein sadan kilometrin päähän äidistään juuri tämän takia.  

Jotkut äidit ne vaan on niitä tapamätkättäjiä.  Ne ei isonkaan asian edessä muutu miksikään.

Vielä osasimme tälle asialle jopa nauraa.  Huumoria se on hirtehishuumorikin.

Äidit ja tyttäret.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoja kokemuksia on . Näin nelikymppisenä tunnen siitä surua, olisin tarvinnut äidin tukea ja arvostusta. Koskaan en ole saanut mitään kehuja, vaikka olin nätti, kiltti ja tunnollinen. Olisin tarvinnut naisen mallia. Kadehdin niitä, jotka viettävät äititytär-aikaa, ja joiden äiti rakastaa. Itse en ole sitä koskaan äidiltäni kuullut. Nyt kaikki on jo myöhäistä. Omia lapsia minulla ei ole, äitinä olisin itse erilainen jos olisi. Halaus teille muille osattomille. <3

Lohduttaako yhtään jos kerron että "en voi antaa sinulle ruusua jota minulla ei ole".

Tämä tarkoittaa siis sitä että äidilläsi ei ehkä ole ollut mistä antaa. 

Äitini on syntynyt 48, ja minä vuonna 79, mutta ketju on läpeensä tutun kuuloinen. 

Minä opin ymmärtämään äitiäni vasta kun mokailin oman tyttäreni kanssa. Olin aina ajatellut että en todellakaan tee niitä virheitä mitä äitini teki, enkä niitä tehnytkään. Sen sijaan olin täydellisen tietämätön niistä virheistä mitä tein, enkä nähnyt niitä ollenkaan. Kun ymmärsin miten huonosti olen joissain tilanteissa toiminut tyttäreni kanssa, menin ihan ymmälleni. Samalla ymmärsin että toimintani johtuu omasta kasvatuksestani, lapsuudestani, ja äidistäni, ja jos olen itse näin älykkäänä, fiksuna empaattisena ja miljoona kertaa äitiäni parempana äitinä ja ihmisenä kyennyt tekemään näin isopja mokia ihan huomaamattani, niin miksi niitä ei olisi tehnyt myös äitini, vaikka ei ymmärtänyt niin tekevänsä?

Älkää käsittäkö väärin, en todellakaan puolustele äitien huonoa käytöstä tyttäriään kohtaan, mutta on olemassa myös huonoa kohtelua jota huonosti kohtelija ei tunnista.

Tiedän tämän, koska olen halunnut tyttärelleni, ihmiselle jota eniten tässä maailmassa rakastan, ainoastaan pelkkää hyvää elämässä, enkä koskaan ole halunnut häntä mitenkään satuttaa, ja silti olen niin tehnyt. Olen hyvin pahoillani tästä, mutta uskon että  tärkeämpää olisi meidän naisten, ja tyttärien tunnistaa tämä, kuin etsiä syyllisiä. 

Nykyään näen äitini erilaisin silmin. Hautaan asti hän varmasti menee anteeksipyytämättä, mielestään aina oikeassa olevana, mutta hän menee sinne myös taatusti tietäen sen, että hän on minulta silti anteeksi saanut, ja että olen hänen vaikean elämänsä nähnyt ja ymmärtänyt.

Tämä ketju on kokemuksia varten.  Subjektiivisia kokemuksia, joiden kirjoittaminen helpottaa oloa ja antaa vertaistukea.

Kokemusten esilletuominen ei välttämättä ota kantaa siihen, miksi äiti on aikanaan kohdellut sillai kun on kohdellut. 

Jokainen tietänee, että toista voi vahingoittaa tiedostamatta itse käytöstään. Jokainen tietänee, että teot pitää suhteuttaa kyseiseen aikakauteen. Jokainen tietänee, että kaikilla on ollut omia ongelmia, omat lähtökohdat, omaa traumatisoitumista. Jokainen tietänee, ettei kauhalla voi antaa, jos lusikalla on saanut. Jokainen tietää, ettei kukaan ole täydellinen jne jne jne.

Omista kipeistä kokemuksista rehellisesti ja sensuroimatta kertominen kuitenkin helpottaa omaa oloa ja tarjoaa vertaistukea. Se on tämän ketjun idea.  Kokemusten kertominen ei ole syyllistämistä eikä syyllisten etsimistä. 

Please, pidetään tämä kokemusketjuna.

Vierailija kirjoitti:

En ole kaikestaloukkaantuvaaprinsessatyyppiä, joten en edes osannut jäädä märehtimään samanlaisia tapahtumia lapsuudestani. Olisiko minun pitänyt? Tuntuuko se hyvältä?

Juuri kaltaisesi ihmiset siirtävät omia traumoja omiin lapsiinsa tajuamatta yhtään, mitä tekevät. Tai kostavat muille syyttömille.  Kipeiden kokemusten ja vaillejäämisten sureminen suojelee muita.

Toiseksi: onko vuosikausien nöyryytyksistä ja häpäisyistä loukaantuminen prinsessamaisuutta? Jos sellaisesta ei loukkaannu, ei kuulu terveiden kirjoihin...

Komppaan teidän muiden kokemuksia. Meillä ei kanssa tunteista ole koskaan puhuttu eikä näytetty. Muistan vielä aika pienestä pitäen että veljeäni arvostettiin enemmän kuin meitä siskoja. Oltiin vähän kuin B- luokan kansalaisia, en tajua miksi. Veljeni on puhkihemmoteltu, ei mikään aviomies materiaali kenellekään. Pinna paloi itseltä kun odotin vauvaa ja tiesin että tulokas on poika ja äiti siihen että « ai kun ihana kun se on poika, varmaan miehesi on nyt tyytyväinen». Mitä vitt**? Onko tyttölapsi jotenkin huonompi, vai?? En ymmärrä näitä kuvioita, enkä halua ymmärtää. Mun miehelle olisi kelvannut yhtä hyvin kumpi vaan. Itse en aio hemmotella poikaani pilalle. Imuri vaan käteen jo lapsena, jotta oppii kotitöitä. Aion myös opettaa pojalle sen että tytöt ja pojat on saman arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

Komppaan teidän muiden kokemuksia. Meillä ei kanssa tunteista ole koskaan puhuttu eikä näytetty. Muistan vielä aika pienestä pitäen että veljeäni arvostettiin enemmän kuin meitä siskoja. Oltiin vähän kuin B- luokan kansalaisia, en tajua miksi. Veljeni on puhkihemmoteltu, ei mikään aviomies materiaali kenellekään. Pinna paloi itseltä kun odotin vauvaa ja tiesin että tulokas on poika ja äiti siihen että « ai kun ihana kun se on poika, varmaan miehesi on nyt tyytyväinen». Mitä vitt**? Onko tyttölapsi jotenkin huonompi, vai?? En ymmärrä näitä kuvioita, enkä halua ymmärtää. Mun miehelle olisi kelvannut yhtä hyvin kumpi vaan. Itse en aio hemmotella poikaani pilalle. Imuri vaan käteen jo lapsena, jotta oppii kotitöitä. Aion myös opettaa pojalle sen että tytöt ja pojat on saman arvoisia.

Meillä on mieheni kanssa kaksi lasta. Esikoinen tyttö ja äitini mielestå no tyttö se nyt tuli ja kuopus äitini sanoin oli se hyvä että se oli poika.

Kun nuorempi oli ehkä pari kuukautta niin sanoin miehelleni vähän matalilla mielin ettå näitå lapsia pitää kohdella molempia samalla tavalla vaikka toinen on tyttö ja toinen poika. Mieheni vähän kiihtyi ja huudahti ettå niin tietenkin että miten tuommoinen pitåä yleensä sanoa?

Jonkin ajan kuluttua halusin puhua asiasta ja mieheni sanoi että ei tarvitse, hän kyllä käsittää miksi niin sanoin, onhan hän jo vuosia nähnyt minun vanhempieni tyylin pitåå tyttöjä ja poikia eriarvoisina.

Itketti ja hävetti omat vanhemmat. Itketti myös ihana puoliso joka on minun puolellani.

Olen viisikymppinen, enkä muista, että äitini olisi koskaan halannut minua. Veljeäni halaa väkisin, oikein väijyy, käy kiinni ja painautuu väkisin vasten, ei päästä irti. Sanoo aina jotain "mun pieni vauvani". Veli on tästä välillä niin ahdistunut ettei käy vanhempieni luona.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei edes jonkun muun kehuessa otettu kehuja vastaan tai jos joku muu sanoi että oli kuullut jonkun muun kehuvan, vaan sanottiin jotain "taidat nyt vähän mielistellä, noinhan se sanoo kaikille" ja ivallinen nauru päälle.

Tietenkin nämä jutut aina kovaan ääneen isossa porukassa sanottiin. En edelleenkään viihdy isoissa juhlissa tai kokoontumisissa, kun odotan että kohta minut joku nolaa tai alkaa morkkaamaan. Vaikka näin ei siis varmaankaan kävisi, mutta ei ole näköjään niin helppoa päästää irti opitusta. Oma äitini kuoli viime vuonna, en tiedä oikein uskallanko vieläkään olla "oma itseni", jos edes tiedän mitä se sellainen edes on. Tuntuu että olen vain muokannut itsestäni mahdollisimman näkymätöntä ja tuntuu usein että olen kuin joku reppana joka istuu nurkassa kyhjöttämässä. Jopa omien lasten päiväkoti- ja koulumaailmassa tuntuu, että olen joku huijari siellä oikeiden aikuisten seassa.

Itken ja nauran kun luen tätä niin syvälle osuu.

Aivan niin kuin olisin itse kirjoittanut.

Minut on opetettu että ne muut ovat arvokkaat ja minä surkea en mitään enkä kuulu joukkoon koska olen huono. Sitten kun kuitenkin kuulun joukkoon esim työpaikan vuoksi niin tuntuu että olen kuitenkin jossakin reunalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan teidän muiden kokemuksia. Meillä ei kanssa tunteista ole koskaan puhuttu eikä näytetty. Muistan vielä aika pienestä pitäen että veljeäni arvostettiin enemmän kuin meitä siskoja. Oltiin vähän kuin B- luokan kansalaisia, en tajua miksi. Veljeni on puhkihemmoteltu, ei mikään aviomies materiaali kenellekään. Pinna paloi itseltä kun odotin vauvaa ja tiesin että tulokas on poika ja äiti siihen että « ai kun ihana kun se on poika, varmaan miehesi on nyt tyytyväinen». Mitä vitt**? Onko tyttölapsi jotenkin huonompi, vai?? En ymmärrä näitä kuvioita, enkä halua ymmärtää. Mun miehelle olisi kelvannut yhtä hyvin kumpi vaan. Itse en aio hemmotella poikaani pilalle. Imuri vaan käteen jo lapsena, jotta oppii kotitöitä. Aion myös opettaa pojalle sen että tytöt ja pojat on saman arvoisia.

Meillä on mieheni kanssa kaksi lasta. Esikoinen tyttö ja äitini mielestå no tyttö se nyt tuli ja kuopus äitini sanoin oli se hyvä että se oli poika.

Kun nuorempi oli ehkä pari kuukautta niin sanoin miehelleni vähän matalilla mielin ettå näitå lapsia pitää kohdella molempia samalla tavalla vaikka toinen on tyttö ja toinen poika. Mieheni vähän kiihtyi ja huudahti ettå niin tietenkin että miten tuommoinen pitåä yleensä sanoa?

Jonkin ajan kuluttua halusin puhua asiasta ja mieheni sanoi että ei tarvitse, hän kyllä käsittää miksi niin sanoin, onhan hän jo vuosia nähnyt minun vanhempieni tyylin pitåå tyttöjä ja poikia eriarvoisina.

Itketti ja hävetti omat vanhemmat. Itketti myös ihana puoliso joka on minun puolellani.

Ihana mies sulla ❤️ Ymmärsi selittämättäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vaan eikös 40-50 luvuilla syntyneiden pitänyt olla juuri se vapaan seksin ja huumeiden hippisukupolvi? Vai onko toi vaan joku myytti?

Ei valitettavastu ole, ainakaan Suomessa. Jos on syntynyt vaikka 1945, niin on elänyt nuoruuttaan 60-luvulla, silloin on juuri vuonna 1960 päässyt tansseihin, koska rippikoulun jälkeen niissä sai käydä. jos vaan vanhemmat oli tarpeeksi vapaamielisiä. Silloin ei ollut Suomessa mitään nykymuotoista yöelämää, vaan kesämekot viuhuen käytiin lavatansseissa ja humppa soi. Siis ihan sellaista Suomi-filmi meininkiä. Sitten 60-luvun lopussa alkoi tapahtumaan kummia, kun uusi keksintö nimeltään diskoteekki rantautui Suomeen, siellä ei soittanutkaan orkesteri vaan nimensä mukaisesti musiikki tulikin äänilevyltä!

Nykyään voi keski-ikäinen äiti shoppailla samalla osastolla teinityttärensä kanssa ja pientenkin lasten äidit voi käydä ulkona, mutta tuohon aikaan nuoruus loppui kun seinään ja viimeistään 25-vuotiaana piti "vakavoitua" eli tuskin pääsi 40-luvulla syntyneet ikinä mihinkään rock-konsertteihin, tai diskoilemaan.

Jos oli syntynyt 50-luvulla (tai enemmänkin sen puolivälissä, tai lopussa) pääsi ehkä näkemään ilmapiirin vapautumisen, mutta sekin riippui piireistä. 70-luvulla asenteen vapautui, mutta valistus ei ihan mennyt perässä ja sen näkee noiden aikojan valtavasta aborttimäärästä.

70-luvulla oltiin todella kuppikuntaisia kaikessa ja nuorisokulttuuri jakautui mm. hämyihin ja tedeihin. Nuo tedithän olivat 50-lukua ihannoivia rockabilly-tyyppejä, jotka juuri haikalivat "vanhalle kunnon" vuosikymmenelle, jossa eivät oleet ikinä eläneet, eivät ikänsä (olivat 50-luvulla vielä vaipoissa) ja asuinpaikkansa (ei Suomessa mitään amerikkalaista fiftarielämää eletty) puolesta. Ei oltu siis kovin vapaamielisiä, vaan pikemminkin yritettiin palata perinteiseen meininkiin. Nuo hämyt olivat ehkä eniten sitä omaa aikaansa ilmentäviä, eli sellaisia pitkätukkaisia vakosamettihousuja, mutta niitä halveksuttiin todella paljon muiden toimesta. Heidän piireisssään oli päihteet ja muu hippitouhu yleistä. Se "oikea" San Franciscon hippaikahan 60-luvun lopussa meni Suomessa aika pahasti ohi. 

70-luvun puolivälissä näiden rinnalle tuli sitten punkkarit ja diskohileet, joilla oli myös aikaansa nähden vapaamielinen tai radikaali meininki, mutta näistä ei varmaan niillä 40-luvulla syntyneillä ollut enää mitään hajua. 

Nämä vuosikymmenien kliseet on omaksuttu jostain kansainvälisestä pop-kulttuurista. Eli ei Suomessa kyllä 50-luvulla ajettu amerikanraudalla drive-in leffaan, tai dineriin ja istuttu siellä kellohameet ja nahkatakit päällä siemaillen pirtelöä rullalautalevien tarjoilijoiden ympäröimänä. Eikä 60-luvulla remuttu pitkässä tukassa jossain festareilla peace-merkit kaulassa. Suomen populaarikulttuuri alkoi tasaantumaan muun maailman kanssa pieniä poikkeuksia lukuunottamatta siinä joskus 70-luvun puolivälissä.

 

Ei suurilla ikäluokilla ollut nuoruutta. Heti kihloihin ja naimisiin, maha pystyyn ja siitä pian töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan teidän muiden kokemuksia. Meillä ei kanssa tunteista ole koskaan puhuttu eikä näytetty. Muistan vielä aika pienestä pitäen että veljeäni arvostettiin enemmän kuin meitä siskoja. Oltiin vähän kuin B- luokan kansalaisia, en tajua miksi. Veljeni on puhkihemmoteltu, ei mikään aviomies materiaali kenellekään. Pinna paloi itseltä kun odotin vauvaa ja tiesin että tulokas on poika ja äiti siihen että « ai kun ihana kun se on poika, varmaan miehesi on nyt tyytyväinen». Mitä vitt**? Onko tyttölapsi jotenkin huonompi, vai?? En ymmärrä näitä kuvioita, enkä halua ymmärtää. Mun miehelle olisi kelvannut yhtä hyvin kumpi vaan. Itse en aio hemmotella poikaani pilalle. Imuri vaan käteen jo lapsena, jotta oppii kotitöitä. Aion myös opettaa pojalle sen että tytöt ja pojat on saman arvoisia.

Meillä on mieheni kanssa kaksi lasta. Esikoinen tyttö ja äitini mielestå no tyttö se nyt tuli ja kuopus äitini sanoin oli se hyvä että se oli poika.

Kun nuorempi oli ehkä pari kuukautta niin sanoin miehelleni vähän matalilla mielin ettå näitå lapsia pitää kohdella molempia samalla tavalla vaikka toinen on tyttö ja toinen poika. Mieheni vähän kiihtyi ja huudahti ettå niin tietenkin että miten tuommoinen pitåä yleensä sanoa?

Jonkin ajan kuluttua halusin puhua asiasta ja mieheni sanoi että ei tarvitse, hän kyllä käsittää miksi niin sanoin, onhan hän jo vuosia nähnyt minun vanhempieni tyylin pitåå tyttöjä ja poikia eriarvoisina.

Itketti ja hävetti omat vanhemmat. Itketti myös ihana puoliso joka on minun puolellani.

Ihana mies sulla ❤️ Ymmärsi selittämättäkin.

Niin on. Hänen kanssaan saan olla minä.

On aivan erikoista että olen kaiken kotilyttäämisen jälkeen yleensäkin kykenevä luottamaan niin paljon ettå uskallan rakastaa.

Tässä ketjussa painotetaan aika paljon sitä, miten Suomessa ollaan eletty, mutta on mielenkiintoista, että esim. jenkkisarjoissa, erityisesti komedioissa 60-70-luvuilla syntyneiden naishahmojen yksi suurimpia hahmokliseitä on se yksi (tai useampi) jakso, jossa saamme tutustua sen kamalaan äitiin. 

Frendeissä Monicalla on muille ystävällinen ja hyväkäytöksinen äiti, joka kuitenkin kohtelee Monicaa ihan kamalalla tavalla ja samalla suosii Rossia. Myös Täydelliset naiset sarjassa kirjaimellisesti joka hahmolla on hirveä äiti. Lynetellä ja Susanilla muistaakseni villit, hössöttävät ja itsekkäät ja Gabriellella ja Breellä tunnekylmät ja ilkeät äidit. Ihan sillon aikoinaan ihmettelin, että eikö edes yhdelle hahmolle voinut suoda mukavaa äitiä, mutta ei. Myös Moderni Perhe-sarjan Dede on villi ja rempseä hippiäiti, mutta samalla tosi tunnekylmä, itsekäs ja narsistinen, varsinkin Clairea kohtaan. Tässä ihan muutamia esimerkkejä lukuisista sarjoista.

Eli tässä taitaa olla jotakin tuohon sukupolveen liittyvää, joka ilmenee ihan rapakon toisellakin puolella.

Ei liity siihen että olet 70-luvulla syntynyt, toiset naiset ovat jotenkin katkeria ja kateellisia tyttärilleen (myös vanhemmat naiset pikkusisarilleen). Tyttären naiseksi tulo tuntuu ahdistavalta kun heillä itsellään on ollut rakkaudeton elämä/ liitto ja jotenkin kateus nostaa päätään, sillä tyttärellä/nuoremmalla sisaruksella saattaakin käydä tuuri ja he löytävät onnen/rakkauden. Olen itse 60-luvulla syntynyt ja äitini suhtautuminen kuukautisteni alkamiseen oli järkky, myöhemmin olen ymmärtänyt että hän oli äärettömän katkera ihminen, siihen aikaan mentiin naimisiin sen kanssa joka sattui sopivasti eteen, tunteet olivat toissijaisia.

Vierailija kirjoitti:

Voi näitä kännykkävanhempien lapsia, mitkä traumat. Äiti ja isä koko ajan kännykkä naamalla, jos lapsi kysyy jotain, mutistaan tai tiuskastaan jotain hermostuneena, ehkä vilkaistaan lapseen, ehkä ei. Ilmeisimmin ei, koska katsetta ei voi irrottaa kännykästä.

No, sitten vaan koko perhe tuijottaa hiljaa kännykkää, lapset mukaanlukien, mitään keskustelua nykyään keskenään kotona ei synny.

T. Sivusta seurannut 70-luvun äiti

Onneksi nämä mammat ja papat sentään keskustelevat näiden lasten kanssa ja vastaavat heidän kyselyihinsä. Ja tekevät yhdessä asioita.

Se on kumma, kun ei nämä suurten ikäluokkien edustajat ikinä keksi mitään muuta sanottavaa, kun tuo ainainen kännäkän käyttö. Ihan kuin aina muuten oltaisiin oltu niin avoimia ja valmiina juttelemaan lasten kanssa, vaikka tästäkin keskustelusta ilmenee, että ei niin ole. Nykyään ihan tutkitusti jutellaan enemmän lapsille, eli tämä ainainen kännykkäjankutus on ihan älytöntä. 

Meillä ainakaan ei saanut lapsena häiritä, kun aikuiset luki lehteä, kirjaa, tai varsinkaan kun katsoi tv:tä. Vaikka olisi veli vetänyt turpaan, niin huutoa tuli mulle, kun ei kuulu telkkarista mitään mun itkun yli. Ei se ole huomaamattomuus siitä laitteesta kiinni.

Tutulta kuulostaa monen kokemukset tässä ketjussa. Nyt kun äiti on jo edesmennyt ymmärrän, että se monesti tytärtä vähättelevä suhtautuminen johtui siitä, ettei äiti uskaltanut itsekkään arvostaa itseään, kuinka hän olisi osannut arvostaa tytärtään?  Äiti oli itse kasvanut autoritäärisessä ilmapiirissä, missä vanhempien sana oli laki, jota ei mitenkään osattu  tai edes haluttu kyseenalaistaa tai kritisoida. Siksi ne samat kasvatukselliset periaatteet siirtyivät sellaisenaan sukupolvien yli. Vielä 70-luvulla lastenkasvatuksen tärkein periaate oli saada lapsista hyvinkäyttäytyviä. Tosielämässä tämä ei kuitenkaan kanna pitkälle. Se on ollut oma pitkällinen prosessi oppia pois kiltteydestä, oppia ilmaisemaan rakentavasti olevansa eri mieltä, sanoa "ei" ja suvaita myös toisille nämä samat asiat.

Vierailija kirjoitti:

Ei mun mielestä tarvi seksistä ym. vanhempien ja lasten puhuakaan keskenään, ei edes aikuisena. Ennen 80-lukua ei kai mistään saanut mitään tietoa, mutta 80-luvulla oli nuorten lehtiä ja kirjasto, ja nykään tietysti netti. Koulussa oli myös kuitenkin opetusta, se nolo hetki  kun viidennen luokan keväällä tuli biologiassa ihmisen anatomia. Ja yläasteella liikunnanopettaja puhui näistä noloista asioista.

Äitini (-54) on aina minulle (-74) sanonut että kuinka tietämättömänä hän lähti kotoa maailmalle, että kuinka erilaisessa  ympäristössä minä olen kasvanut kuin hän. Äitini äiti oli mukava ihminen (-11) mutta voin kuvitella että ei hänkään osannut mitään kuukautisista tai rintaliiveistä puhua. Äidilläni oli kolme vanhempaa siskoa, joten kaipa hän sitten jostain sai tietoa.

Minua ihmetyttää että näin paljon on kertomuksia ilkeistä ja katkerista äideistä, ja muutenkin ihan sairaista vanhemmista, onkohan sota oikeasti vaikuttanut niin traumatisoivasti koko kansakuntaan, että tuo sukupolvi on mennyt myös "rikki" sotineen sukupolven lisäksi?

Näissä kertomuksissa ihmettelen myös sitä, että miksi haluttaisiin äidin kanssa puhua "syvällisiä" ja sillä viitataan yleensä johonkin seksiin ja parisuhteeseen liittyvään, kyllä minäkin olen puhunut äitini kanssa vaikka mistä, mutta en todellakaan ala ruotia seksielämääni tai parisuhdettani kovin tarkasti äidilleni, ei äidin ja tyttären kuulu tietää liikaa toistensa intiimistä elämästä. Siskot ja ystävät ovat sitä varten että puhutaan "syvällisiä".

Ja tuo että ei osteta vaatteita ja kenkiä lapselle on myös todella oudon kuuloista, en kyllä muista lapsuudestani että jollekin kaverille ei olisi ostettu vaatteita. Ja joo, varmaan aika moni osti rintsikat yksin, mutta äidin antamalla rahalla. 

Miten ihmeessä joku voi tulkita, että "syvällisten" puhuminen on koodisana jollekin seksijutuille? Siis mitä ihmettä?? Syvällinen tarkoittaa pinnallisen vastakohtaa, eli analysoidaan asioita, vaihdetaan mielipiteitä, ideoidaan uutta yms. Pinnalinen keskustelu taas on sitä, että lähinnä luetellaan tapahtuneita, tyyliin "tehtiin tänään makaronilaatikkoa". Oishan se nyt kiva oman vanhemman kanssa voida puhua vähän paremmin, kun jonkun hyvänpäiväntutun.

Vierailija kirjoitti:

Sota- ja pula-ajan lapset jääneet niin vaille hoivaa että eivät osaa sitä antaa. Ihminen mielestäni on vastuussa omista teoistaan, eli traumatisoituneen pitäisi hankkiutua hoitoon, jottei siirrä kokemusta seuraaville polville. Mutta vasta nykyään terapia on saatavilla ja hyväksyttyä.

Niinpä.

Äitini on puhunut että häntä ei koskaan pidetty sylissä lapsena. No ei pidetty minuakaan eli miksi hän ei yrittänyt murtaa sitä kun kerran tietää kuinka se sattuu? Vaikka onhan minua vauvana ollut pakko pitää sylissä?

Äiti ei ole koskaan halannut minua. Ei rippi, eikä yo-juhlissa ei häissä ei kun vauvat oli syntyneet jne. Rippijuhlissani äiti tökkäsi kirkon pihalla kukat käteeni ja tönäisi kädellä kovaa olkapäähäni, siis oikeasti kovaa niin että heilahdin.

No miksi en itse halaa nyt jo vanhaa äitiäni? Sitä henkilöä joka joka kerta kun tapaamme näyttää avoimesti halveksuntansa ja väkinäisyyden minua kohtaan?

Koom kirjoitti:

Sama täällä. Olin pissannut koulussa housuihin enkä kertonut äidille ennenkö ope soitti ja selvisi.

Muistan minäkin että meillä ei ollu aamupalaa aamuisin en tiedä miksi.

Olen kuullut opelta kun puhuttiin menneistä vuosikymmenistä että entisaikoina siteet pyydettiin kempparista tiskin alta. Liekö häpeällisyys sieltä tullut.

Mua kanssa syyllistettiin et jos olin kipeenä. Kuulemma kouluun olisi pitänyt mennä. Vieläkin kun nyt olen jo yli 40v, isä syyllisti ett ei saa olla pois ettei saa potkuja. Nyt tuli multa sellainen ripitys ja tein sen entistä kovempana kun seuraava saikku mulla oli. Enään eivät ole puoleen vuoteen sanoneet mitään.

Myös laosena jouluisin äiti sanoi aina että emme saa joululahjoja. Kuitenkin tuli muutama paketti. Olin aina tosi ahdistunut että en saa lahjoja jouluisin.

Kun tyttäreni oli heillä niin kuulin että taas äiti sanoi että et sinä mitään lahjoja saa. Silloin kilahin ja sanoin että meillä annetaan lahjoja. Päätin että menneisyyden ikävät asiat katkee minuun ja tytär saa toiset paremmat olosuhteet.

Juuri noin.

Äitini haluaa aina pilata muilta ilon oli sitten joulu tai juhannus. Hän on puhunut jo pienille lapsilleni että ei sitä jouluna mitään lahjoja tarvi, se riittää että on joulu! Minulle hän on sanonut kun menin ystäväni lapsen ristiäisiin että ei sinne mitään lahjaa tarvi viedä että se riittää että minä itse menen sinne.

Minkä tahansa juhla-ajan lohdalla äiti jankuttaa aina sitä että jos ihmiset olisi viisaita niin ne ei ostaisi mitään. Siis olisivat vaan ja möllöttäisivät että nyt se on joulu tai juhannus??

Äitini on hyvin tarkka että häntå itseään muistetaan muistaa juhlapäivinä ja hän arvostelee aina kaiken mitä saa ja mikään ei kelpaa, ole tarpeeksi hyvä hånelle.

Olin muuten kerran menossa alakouluikäisenä kaverin synttäreille mutta en mennytkään kun äitini oli käynyt ostamassa lahjan eli pikkuhousut.

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa monen kokemukset tässä ketjussa. Nyt kun äiti on jo edesmennyt ymmärrän, että se monesti tytärtä vähättelevä suhtautuminen johtui siitä, ettei äiti uskaltanut itsekkään arvostaa itseään, kuinka hän olisi osannut arvostaa tytärtään?  Äiti oli itse kasvanut autoritäärisessä ilmapiirissä, missä vanhempien sana oli laki, jota ei mitenkään osattu  tai edes haluttu kyseenalaistaa tai kritisoida. Siksi ne samat kasvatukselliset periaatteet siirtyivät sellaisenaan sukupolvien yli. Vielä 70-luvulla lastenkasvatuksen tärkein periaate oli saada lapsista hyvinkäyttäytyviä. Tosielämässä tämä ei kuitenkaan kanna pitkälle. Se on ollut oma pitkällinen prosessi oppia pois kiltteydestä, oppia ilmaisemaan rakentavasti olevansa eri mieltä, sanoa "ei" ja suvaita myös toisille nämä samat asiat.

Samat sanat, kovin tuttua on moni täällä esiin täällä esiin tullut juttu. Äitini oli kyllä syntynyt 50-luvulla ja minä 80-luvulla. Hän kuoli muutama vuosi sitten, ja itse käsittelen äitisuhdettani parhaillaan terapiassa.

Äitini ei nälvinyt minulle mutta oli aika tunnekylmä. Hän ei juuri halaillut tai kosketellut minua. Myös minun äitini omat vanhemmat olivat hyvin autoritäärisiä, ja tavallaan koen, että myös minä jouduin kasvamaan isovanhempieni pelossa. Äitini oli hyvin kiltti ja halusi ennen kaikkea täyttää sen ahkeran ja epäitsekkään naisen roolin, jonka hänen vanhempansa hänelle asettivat. Tämä sama rooli tartutettiin minuun. Äitini aina vähätteli itseään eikä juuri kehunut minua, uskon että pelkäsi minun ylpistyvän, silloin hän olisi joutunut häpeämään minua. Piti olla kiltti ja nöyrä, että kelpasi muille. Tästä on jäänyt minulle hirveä taakka, enkä oikein siksi ole edennyt työelämässä, kun en luota itseeni vaikka tiedän olevani älykäs. Kuten joku kirjoitti, muut ovat aina parempia. Ihmettelin, kun äitini ystävä aina kehui omia lapsiaan ja puhui heistä ylpeästi. Oma äitini ei koskaan olisi tehnyt niin.

Uskon siihen, että kyse on paljon aikakauden kasvatuskulttuurista ja siitä, millaisessa kodissa äiti itse eli. Tietysti myös henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat.

Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.