Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Mulla 50-luvulla syntynyt äiti ja ite oon 80-luvun lopulla syntyny. En tiedä miksi hän edes sanoi ääneen, mutta aikamoinen aivopieru oli. Ei kukaan normaali sellaista sano teini-ikäiselle lapselle! Olin jotain 12-16v tyttö. Mutta ihan tarkoituksella hän sen sanoi kuuluvasti kotona kuinka hänen takapuolensa on pienempi kuin mulla! Siitä lauseesta kävi ilmi että selvästi oli verrannut päässänsä tätä asiaa! Olin silloin ihan äimän käkenä, että mitä? Mihin tämä nyt liittyy? Luuleeko hän kilpailevani ulkoisilla ominaisuuksilla mua vastaan? xD Ei ole tervettä puhetta. En mä kokenut koskaan mitää kilpailua hänen kanssaan. Ei hän edes ole mikään kaunotar tai muuta vastaavaa. En oikeasti käsittänyt, että miksi moinen kommentti. Ja kun ei se liittynyt edes mihinkään keskusteluun. En itse ikinä verrannut omaa vartaloani äitiini, ollaan fysiikaltakin melko erilaiset ja eri kokoiset. Ehkä hän sitten koki jotain kateuden tunnetta nuoresta kropasta tai jotain. En ollut lihava edes, vaan ihan hyvä kroppainen ja kiinteä nuorena. Juuri sopivasti oikeissa kohdissa oli ne muodot. Äidillä ei mitään niin ihmeellisiä muotoja ollut, ihan tavis (ns. lättäpeppu) :D
Jossain vaiheessa lopetin yhteisissa saunotteluissakäymiset kuin äiti kyttäili ja kyseli suunnillee joka kerta et kasvaako jo kainalokarvat ja jotain alapääkarvoistakin sanoi, niitä oli tuolloin jo vähän. Ei voinut enää ahdistavampi olo tulla, kun jatkuvasti kyylättiin ja kommentointiin mun muuttuvaa vartaloa. Ei saanut rauhassa olla alasti, vaan tuli hirveän epämukava olo noista kyselyista ja kommenteista. Sitten tietenkin muille vaan oltiin että "No ei se voi enää meidän kanssa saunassa käydä.." *vink vink* Niin no, mistäköhän johtuisi!! Olisin varmasti voinut ihan normaalisti jatkaa saunassa käyntiä ties kuinka vanhaksi jos olisi ollut normaali ja ymmärtäväinen, hienotunteinen äiti. Mutta ei, äiti itse teki yhteisista saunakäynneistä mahdottoman ahdistavia. NIin kävin sitten yksinään tai en ollenkaan. Ja joka, kerta tajusin ettei äidin puheet ole ok, mutta ei sitä sen ikäisenä mitään oikeen uskaltanut sanoa.
Muistan myös toisenkin kerran kun olin teininä huuli pyöreänä.. Usein ruokailun jälkeen menin vessaan, koska monesti vatsa alkoi toimia siinä syödessä. (Vieläkin monesti kun saan ruoan eteen niin pitääkin jo käydä vessassa ennen kuin kerkeän aloittaa, mikä on ärsyttävää! :D Tai monesti kesken ruokailun tai pian sen jälkeen) Kerran sitten vessasta tullessani äiti tuli ja kysyi, teetkö sinä sellaista että laitat sormet kurkkuun ja oksennat siellä? Olin ihan että mitä hel#ettiä!?!! Mistähän hän tämän nyt taas oli vetänyt!! En ikinä eläissäni ole tehnyt tuollaista, enkä haluakaan. Ällöttää koko ajatus. Vessakäynneistäni ei ikinä edes mitään oksennuksen ääniä luonnollisesti kuulunut :D Vessa oli keskellä kerrostalokämppäämme ja sieltä kyllä kuulee joka huoneeseen jos yrjöää ja muutkin toimitukset.
jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2002 jatkaa...
Sellaista luottamuksen puutetta oli monesti havaittavissa ja vähän kuin aina odottaisi pahinta, vaikka olin kunnon tyttö. No ei hänellä olleet mitkään parhaat kasvatustaidot tai sosiaaliset taidot, että siinä mielessä ymmärrän... Välit ei myöskään koskaan olleet läheiset. Hän ei ikinä sanonut rakastavansa. En saanut sellaista ns. "järkevää hoivaamista tai hellänä pitämistä" varmaan koskaan varhaislapsuuden jälkeen. Oli enemminkin sellaista että tässä nyt asutaan samassa asunnossa ja äitiä pitää totella kaikessa. Koulutehtävät tehdä jne. Sellainen ontto tunnelma, kontrollin alla kuitenkin. Huoneen oven kiinnipitämistä hän myös katsoi hyvin epäillen aina. Vähän väliä kurkki onko ovi kiinni tai tivasi tyylillä "mitä siellä niin salaista tehdään, että ovet pitää pitää kiinni!?!?!"
Joo, etkö ole kuullut sellaisesta käsitteestä kuin oma rauha ja yksityisyys. Huoh. Ja jos oli kinaa siskon kanssa, niin äiti saattoi repiä hiuksia kovaa tai vyöllä tms. hyppynarulla lyödä. Ei mitään tajua, että voisi opettaa lapsille puhumalla asioiden selvittämistä... Ei. Sen vaan muistan että multa rapisi kovaa tahtia minkäänlainen kunnioitus ja luottamus äitiä kohtaan, joka kerran kun hän käytti väkivaltaa. Ja voi jos olisin tiennyt lapsena enemmän, niin olisin hakenut apua itselleni. Mutta en tiedä oliko niihin aikoihin vielä sallittua toi väkivalta. Sitten monesti oli sitä marttyyriksi heittäytymistä asian kuin asian kohdalla huutaen ja itkien "kun minä olen niin huono äiti, Yhyyy yhyyyyyy!!" No etkö voinut hakea apua, olet sentään aikuinen. Ja ne asiat ei oikeasti olleet mitään niin vakavia, mutta piti heittäytyä marttyyriksi ja itkuhuutaaraivota. Ja tämä sama toistui niin kauan.... Hän ravostui helposti, eikä kestä tänäkään päivänä minkäänlaista kritiikkiä, koska luulee edelleen monesti olevan oikeassa ja maailmankuva on hyvin kapea.
Hän oli kyllä hyvin osaamaton lasten kasvattamisessa. Kumpa vanhemmille olisi helposti kasvatuskursseja saatavilla, joidenkin kohdalla ne pitäisi olla pakolliset.
Onhan noita muitakin, mut tässä vaan muutamia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tismalleen, mistä puhutte. Meilläkin oli tuota nälvimistä, vähättelyä, huomiotta jättämistä, julkista nolaamista, murrosiän merkeistä ivailua ja välillä myös kaikenlaista härnäämistä, tahallista ärsyttämistä ja suoranaista kiusaamista. Tuntuu, että lasten ja nuorten kiusaaminen on ollut Suomessa suorastaan kansanhuvia menneinä vuosikymmeninä.
Meillä toisaalta myös tuettiin ja kannustettiin, mutta sitten toisaalta vähäteltiin ja lytättiin ihmeellisillä tavoilla. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että perheeni vihaa minua enkä oikein tiedä, mistä se ajatus edes tuli. Kun jouduin koulussa kiusatuksi (ala- ja yläasteella), ajattelin etten voi kertoa asiasta kotona ikinä, koska vanhempani asettuisivat kuitenkin kiusaajan puolelle. Jätin paljon asioita kertomatta ja haudoin juttuja itsekseni, koska en uskaltanut kertoa vanhemmille. Myöhemmin äiti on ihmetellyt, miksi en kertonut. No varmaan siksi, että kotona oli lyttäävä ilmapiiri ja olin aina tiellä. Lisäksi äitini kertoi kaikki asiani tutuille ja sukulaisille.
Viime joululomalla sattui muuan tapaus, joka sai minut hyvin mietteliääksi. Teini-ikäinen siskontyttöni on kasvissyöjä, ja hän puhui, että haluaisi tehdä vege"kinkun" tai vastaavan. Äitini (tytön mummo) totesi tähän maireasti, että miksi pitää saada lihankorviketta, jos on kerran kasvissyöjä. Oli oikein voitonriemuinen ja haastava äänensävy. Siskoni siihen totesi äidillemme, että tuo on ihan typerää, lopeta.
Pointti on siinä, että lapsen mummo ei edes varsinaisesti vastusta kasvissyöntiä (enää). Piti vain jostain syystä päästä nälvimään teinille ihan nälvimisen vuoksi. Tämä sai minut miettimään omia teiniaikojani. Sekin pisti miettimään, että siskoni puolusti omaa lastaan ja tämän arvoja, vaikka ei itse edes ole kasvissyöjä. Kun minä olin nuori, äitini ei olisi ikimaailmassa puolustanut minua vastaavassa tilanteessa vaan olisi asettunut minua vastaan ihan vain härnätäkseen.
Joskus vanhempani muistelivat, että heidän lapsuudessaan aikuiset saattoivat sanoa lapsille todella pahasti. Eivät kuitenkaan tajua tehneensä itse ihan samaa.
Kaikki ilmiöt mitä tässä on esitetty on tuttuja minullekin. Kotikiusaaminen ja se ettei olla puolella, on aika paha yhdistelmä siihen kun kiusataan koulussakin.
Itsehän opin siihen, että minulle saa tehdä mitä tahansa, ja en saa puolustautua, vaan pitää niellä kaikki, ja yrittää jotenkin jos mahdollista palvella ja kumarrella muita vielä enemmän.
Itselläni tuo rajojeni rikkominen, totaalinen maahan polkeminen ja päälleni paskantaminen aiheuttivat mm. itsemurhayrityksen ja sen että ajauduin täysin oksettaviin parisuhteisiin, joissa menin entistä enemmän rikki.
Samaistun tähänkin vahvasti. Tämä on siitä jännä ketju, että ei tarvitse lukea kuin muutama viesti ja heti tietää tismalleen, mistä on kyse.
Yritin joskus puhua vanhempieni kanssa noista asioista, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Sain vastaani äitini marttyyrimäistä huokailua ("ainahan minä parhaani tein"), syytöksiä ("no kun olit sellainen ja sellainen") ja kieltämistä ("en kyllä ikinä ole sanonut noin"). Tulin siihen tulokseen, että jotkut asiat on parempi käsitellä itse tai vaikka terapeutin kanssa. Ei olisi ikinä edes pitänyt ottaa asioita esille.
Sanoisin, että suhteeni vanhempiini on ristiriitainen ja jopa vaikea. Joistain asioista ei vain voi puhua. Tuossa lapsiin kohdistuvassa kiusaamis- ja vähättelykulttuurissa on ilmeisesti kyse sukupolvelta toiselle siirtyvästä käyttäytymismallista, jota vanhempani eivät tunnista.
- tuo jolle vastasit
"Sellaista luottamuksen puutetta oli monesti havaittavissa ja vähän kuin aina odottaisi pahinta, vaikka olin kunnon tyttö."
Tämä jatkui mulla aikuisuuteen asti. Esim. oli jo reilusti yli 30v, akateemisesti koulutettu tyossäkäyvä normaali nainen. Juhannuksen jälkeen äitini kysyi iltapäivällä jotain tyyliin "jokos sitä on selvitty", johon hämmästyneenä esitin vastakysymyksen "ai mitenniin, selvitty mistä?"
-"No eihän sitä tiedä jos olet vaikka tappeluun joutunut", selitti hän ihan vakavissaan.
Niin, ihan tavallistahan se on aikuisen, tavallista elämää elävän naisen joutua tappeluihin... Jotenkin hän näki minut jonakin hirvionä, kuva, jolla ei ollut mitään yhteyttä todelliseen minääni (johon hän ei ollut millään lailla kiinnostunut tutustumaan).
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tismalleen, mistä puhutte. Meilläkin oli tuota nälvimistä, vähättelyä, huomiotta jättämistä, julkista nolaamista, murrosiän merkeistä ivailua ja välillä myös kaikenlaista härnäämistä, tahallista ärsyttämistä ja suoranaista kiusaamista. Tuntuu, että lasten ja nuorten kiusaaminen on ollut Suomessa suorastaan kansanhuvia menneinä vuosikymmeninä.
Kertoo paljon tuon ikäpolven henkisen kehityksen tasosta. Lapsillahan "huumori" on monesti tuota tahallista ärsyttämistä ja lällätystä, koska heillä on kognitiivinen, sosiaalinen ja emotionaalinen kehitys vielä kesken.
Tälle ikäpolvelle, josta ketjussa puhutaan, on tuntunut olleen erityisen tyypillistä lasten ja nuorten kiusaaminen romantiikkaan ja seksuaalisuuteen liittyvillä asioilla. Tytöt ja pojat eivät ole saaneet olla luontevasti kavereita, vaan aikuiset ovat heti tulleet väliin sotkemaan romanssivihjailuineen (ja tyttöjen kohdalla myös varoitteluineen). Ilmankos minunkin ikäluokassani tyttöjen ja poikien välille alkoi viimeistään yläasteelle mentyä ilmetä jos jonkinlaista skismaa ja jännitettä, koska kaikkien oletettiin olevan siinä mielessä kiinnostuneita toisistaan. Kaverisuhteita ei enää voinut ylläpitää rennosti, koska aikuiset olivat heti parittamassa kaveruksia toisilleen.
Vielä nyt kolmekymppisenäkin miettiessäni vanhempieni sukupolvea olen sitä mieltä, että heillä suhtautuminen näihin asioihin on jotenkin todella kypsymätöntä. Härskeille vitseille kiherretään ja niitä kerrotaan avoimesti, muilta ihmisiltä udellaan täysin häpeilemättä seksin saannista/lasten hankinnasta/rakkauselämän tilasta ja ilkeillään puolisolle julkisesti. Toisaalta sitten taas esim. seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja seksuaalisesta väkivallasta puhuminen on hys-hys, nykyajan hömpötystä ja ylireagointia, ja tunteet ovat jotain, jota esiintyy Kauniissa ja rohkeissa. Kaikki eivät tietenkään ole tässäkään sukupolvessa näin sivistymättömiä mutta ero on huomattava, jos vertaa vaikkapa nykyisiin pari-kolmekymppisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Sellaista luottamuksen puutetta oli monesti havaittavissa ja vähän kuin aina odottaisi pahinta, vaikka olin kunnon tyttö."
Tämä jatkui mulla aikuisuuteen asti. Esim. oli jo reilusti yli 30v, akateemisesti koulutettu tyossäkäyvä normaali nainen. Juhannuksen jälkeen äitini kysyi iltapäivällä jotain tyyliin "jokos sitä on selvitty", johon hämmästyneenä esitin vastakysymyksen "ai mitenniin, selvitty mistä?"
-"No eihän sitä tiedä jos olet vaikka tappeluun joutunut", selitti hän ihan vakavissaan.
Niin, ihan tavallistahan se on aikuisen, tavallista elämää elävän naisen joutua tappeluihin... Jotenkin hän näki minut jonakin hirvionä, kuva, jolla ei ollut mitään yhteyttä todelliseen minääni (johon hän ei ollut millään lailla kiinnostunut tutustumaan).
Kyllä! Luottamuksen puute!
Meillä tämä on näkynyt mm. siten, että pakkassäällä äiti kysyy maireasti "Onkos sulla riittävästi lämmintä vaatetta päällä/mukana?" aivan kuin olisin pikkulapsi. En viitsi vastata tuohon kysymykseen mitään, koska se on loukkaava ja typerä.
Se näkyy muissakin asioissa. Jos minulla on tärkeä meno, työhaastattelu tai tapaaminen, äidin pitää päästä sanomaan "Älä myöhästy." Oikeasti, miksi ei voi luottaa yhtään? Miksi pitää aina ajatella jotain ikäviä skenaarioita ja maalailla piruja seinille? Miksi edes aikuiseen lapseen ei voi luottaa?
Samoin sekin, että lapsena ja teininä minua epäiltiin usein valehtelusta ja juttujen sepittämisestä. Koska minä nyt vain olin "sellainen", eikä mikään minun sanomani voinut olla totta. Todellisuudessa olin tunnollinen ja rehellinen lapsi, joka ei osannut valehdella. Tuo pakonomainen rehellisyys on seurannut minua aikuisuuteen asti.
Olen huomannut että hyvin monet vanhemmat naiset (Aira Samulinin ikäiset) ovat aivan järkyttäviä naisvihaajia.
Ovat oikein ylpeitä siitä, että "pitävät miesten puolta" siinä mii tuu hömpötyksessä, joka on h*orien valehtelua ja täysin keksittyä soopaa.
Ja "ei minua ole ikinä kukaan ahdistellut" ja "ihan naurettavia keksittyjä juttja ne akat vaan keksii viattomien miesten syyksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoja kokemuksia on . Näin nelikymppisenä tunnen siitä surua, olisin tarvinnut äidin tukea ja arvostusta. Koskaan en ole saanut mitään kehuja, vaikka olin nätti, kiltti ja tunnollinen. Olisin tarvinnut naisen mallia. Kadehdin niitä, jotka viettävät äititytär-aikaa, ja joiden äiti rakastaa. Itse en ole sitä koskaan äidiltäni kuullut. Nyt kaikki on jo myöhäistä. Omia lapsia minulla ei ole, äitinä olisin itse erilainen jos olisi. Halaus teille muille osattomille. <3
Lohduttaako yhtään jos kerron että "en voi antaa sinulle ruusua jota minulla ei ole".
Tämä tarkoittaa siis sitä että äidilläsi ei ehkä ole ollut mistä antaa.
Äitini on syntynyt 48, ja minä vuonna 79, mutta ketju on läpeensä tutun kuuloinen.
Minä opin ymmärtämään äitiäni vasta kun mokailin oman tyttäreni kanssa. Olin aina ajatellut että en todellakaan tee niitä virheitä mitä äitini teki, enkä niitä tehnytkään. Sen sijaan olin täydellisen tietämätön niistä virheistä mitä tein, enkä nähnyt niitä ollenkaan. Kun ymmärsin miten huonosti olen joissain tilanteissa toiminut tyttäreni kanssa, menin ihan ymmälleni. Samalla ymmärsin että toimintani johtuu omasta kasvatuksestani, lapsuudestani, ja äidistäni, ja jos olen itse näin älykkäänä, fiksuna empaattisena ja miljoona kertaa äitiäni parempana äitinä ja ihmisenä kyennyt tekemään näin isopja mokia ihan huomaamattani, niin miksi niitä ei olisi tehnyt myös äitini, vaikka ei ymmärtänyt niin tekevänsä?
Älkää käsittäkö väärin, en todellakaan puolustele äitien huonoa käytöstä tyttäriään kohtaan, mutta on olemassa myös huonoa kohtelua jota huonosti kohtelija ei tunnista.
Tiedän tämän, koska olen halunnut tyttärelleni, ihmiselle jota eniten tässä maailmassa rakastan, ainoastaan pelkkää hyvää elämässä, enkä koskaan ole halunnut häntä mitenkään satuttaa, ja silti olen niin tehnyt. Olen hyvin pahoillani tästä, mutta uskon että tärkeämpää olisi meidän naisten, ja tyttärien tunnistaa tämä, kuin etsiä syyllisiä.
Nykyään näen äitini erilaisin silmin. Hautaan asti hän varmasti menee anteeksipyytämättä, mielestään aina oikeassa olevana, mutta hän menee sinne myös taatusti tietäen sen, että hän on minulta silti anteeksi saanut, ja että olen hänen vaikean elämänsä nähnyt ja ymmärtänyt.
Joo, sinulla on sama virsi veisauksessa kuin -46 syntyneellä äidilläni. Hänkin oli kaiken omalle äidilleen anteeksi antanut ja tätä ymmärsi. Ja pisti kaiken kokemansa 110% eteenpäin omille tyttärilleen. Olen huomannut, että ne jotka puhuvat anteeksiannosta, eivät toisin kuin väittävät olekaan ne vapaat vaan sidotut. Anteeksianto on - jossei nyt lupa tappaa - niin lupa jatkaa samaa pahuutta. Ne taas, jotka sanovat etteivät pysty anteeksiantoon ovat usein, mutta EI AINA, niitä, jotka pyrkivät murtamaan sukupolvien ketjun.
Itse tein ja teen hartiavoimin töitä ollakseni erilainen äiti, kuin oma äitini oli. Osa tulee helposti esim minun on helppo puolustaa omaa lasta, vaikka minua ei puolustettu vaan minulle ilkuttiin kun minuun esim sattui. Toisten asioiden kohdalla on vaikeampaa. Jos menee pieleen, niin en ainoastaan pydä anteeksi vaan muutan myös käytökseni.
Äitini tunnistan kaikista kirjoituksista ja hän oli itsensä kaltaisen naisen kasvattama.
Sodanaikainen isoäitini oli lämmin ja välittävä äitiäni ja minua kohtaan. Mutta kun isoäiti ei ollut läsnä, sain äidiltä halveksivia katseita ja sanoja sekä vähättelyä. Mietin, voisiko se johtua kateellisuudesta? Äiti oli kateellinen ainakin isästä, joka viihtyi hyvin lasten seurassa. Vähitellen äiti repi isän pois lapsilta. Mahdottoman kiemuraisia tapahtumia, joita on vaikea selittää. Ehkä te ymmärrätte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kaikestaloukkaantuvaaprinsessatyyppiä, joten en edes osannut jäädä märehtimään samanlaisia tapahtumia lapsuudestani. Olisiko minun pitänyt? Tuntuuko se hyvältä?
Kuulostaa kyllä omituiselta käytökseltä. Kyllä on ihmistyypistä kiinni eikä syntymän kymmenluvusta. Oma äitini oli syntynyt 20-luvjlla ja kyllä me tyttäret terveyssiteitä ja alusvaatteita saatiin. Itse olen 50-luvulla syntynyt ja tyttärieni ei ole tarvinnut tuollaista laiminlyöntiä kokea. Ystäväpiirissä ja suvussa on 40-luvulla syntyneitä tyttärien äitejä ja ei heilläkään tuollaista käytöstä. On siis ihmistyypistä kyse eikä vuosiluvuista. Tässäkin näkee, että yleistät nyt asiaa. Empiirinen kokemus ei tue arveluasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki tämä kuulostaa niin tutulta! Minulle ilkuttiin, minua lytättiin ja nöyryytettiin muiden edessä. Päiväkirjat luettiin jne, mitään yksityisyyttä ei ollut. Vihjailtiin ja naljailtiin ihastumisesta ym. seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Muistan kerran hyvin nuorena tyttönä, kun yöllä oli tullut runsasta kuukautisvuotoa ja se oli sotkenut lakanan. Äiti osti minulle seuraavana päivänä vaipat ja vaati pitämään niitä öisin. Muutin pois kotoa sinä päivänä, kun täytin 18. Siitä huolimatta äiti yritti jatkaa elämäni kontrolloimista kaikin keinoin. Hän omaa valtavan marttyyriasenteen, mistä monet muutkin ovat kirjoittaneet.
Olen jo lähes 40. Minulla on oma ihana perhe ja olen elänyt koko elämäni kaikin puolin reippaan ja kunnollisen tytön elämää. Olen opiskellut tohtoriksi saakka ja menestynyt hyvin myös työelämässä. Kaiken tämän äiti lyttää. Ei tullut edes väitöstilaisuuteeni ja samaan aikaan korostuneesti hehkutti veljeni vaimon maisteriopintoja, miten ne on niin mahtava juttu. Äiti oli suorastaan pettynyt, kun pystyinkin hänen ennustuksistani huolimatta tekemään väitöskirjani työn ohella. Vihjaili toki jatkuvasti, kuinka huono äiti ja kuinka itsekäs minä olen. Olen tehnyt todella paljon töitä sen eteen, että olisin ihan erilainen äiti omille lapsilleni.
Sisareni tyttärellä on synttärijuhlat pian. He asuvat pitkän matkan päässä meiltä enkä jaksaisi lähteä ajamaan sinne ja takaisin (voimme nähdä toistekin parempana ajankohtana). Äiti on aloittanut jo viime viikolla minun painostamisen siitä, miten meidän on pakko tulla sinne ja miten serkusten on tärkeä päästä leikkimään keskenään. Surullisinta on se, että en vieläkään uskalla sanoa äidille ei :(
”Aika harva kylmä äiti on kylmä tietämättään. Kyllä siinä on sadismin nautintoa mukana aimo annos.”
Juuri näin.
Tietämättömyyteen minunkin äitini vetoaa, jos näihin asioihin yritän joskus palata. Se EI ollut vahinkoa tai tietämättömyyttä vaan silkkaa pahansuopuutta ja vallan väärinkäyttöä. Sadismin nautinto hehkui äitini silmistä, kun hän haukkui minua huoraksi ja turvonneeksi lehmäksi. Muistan sen ilmeen. Hän nautti, kun minä itkin. Hän sai siirrettyä oman pahan olonsa minuun ja hän nautti kyllä avoimesti saadessaan minut romahtamaan.
Eivät kaikki äidit rakasta tyttäriään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen lapsi tarvitsee ehdotonta rakkautta, edes toiselta vanhemmalta. Minulla ja monilla muilla tähän ketjuun kirjoittaneilla se ei ole toteutunut. Itselläni tämä on ainakin aiheuttanut ongelmia parisuhteessa. Olen etsinyt ehdotonta rakkautta sieltä, minne se ei kuulu. Tämä on näkynyt mm. mustasukkaisuutena ja ripustautumisena. Näistä asioista olen kovan työn kautta yrittänyt opetella eroon. Tämä ketju on todella terapeuttinen ja lohdullinenkin. Kiitos aloittajalle ja kaikille kokemuksiaan jakaneille!
Oma äitini on syntynyt -56 ja itse syntynyt 80-luvulla ja voin allekirjoittaa lähes jokaisen negatiivisen asian joka tässä ketjussa on esiin tuotu. Itse olen juuri tämän henkisen pahoinpitelyn ja tunnekylmyyden aiheuttaman trauman takia mielenterveyspalvelujen käyttäjä ja etenemässä kohti tuota kolmekymppisten ryhmää joka päätyy nuorena sairaseläkkeelle koska pää sekaisin äidin ja isän fyysisesti ja psyykkisesti ja emotionaalisesti väkivaltaisista kasvatuskeinoista.
Samalla kuitenkin säälin omia vanhempiani, jopa jollain tavalla ymmärrän. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Jos ei ole itse koskaan kokenut rakkautta eikä kukaan ole opettanut miten ollaan hyviä toisilleen, ei sellaista opi itse yksinään. Nykyaikana mulla on google josta lukea aiheesta, heidän sukupolvellaan ei mitään. Toinen isoisä lähti Suomesta sotien jälkeen lapset tehtyään koska traumoista puhumista ei katsottu hyvällä ja ilmapiiri oli kammottava, palasi vasta eläköidyttyään. Vanhempieni vanhemmat olivat sodan käynyt sukupolvi (syntyneet 20-luvulla ja saaneet kasvatuksensa 1800-luvun oppien mukaan, sotia ja köyhyyttä ja pulaa riittänyt kaikille) ja kaikki ovat saaneet osansa paskasta joka valuu sukupolvien ja sotien ja itärajalla/menetetyillä alueilla asumisen myötä alaspäin. Itse en lapsia halua koska en halua jatkaa ketjua enää yhtään eteenpäin ja minulla riittää oman pääni kanssa tekemistä luultavasti loppuelämäkseni.
Se luottamuksen puute! Yli nelikymppiselle tyttärelle vieläkin muistutetaan, että ulkona on kylmä, kai on tarpeeksi vaatetta päällä. Ihan kun olisin täysin holhottava!? Kuitenkin normaali työssäkäyvä ihminen...
Jossain vaiheessa lopetin kokonaan omista asioista kertomisen, ihan joka asiaan suhtautuminen oli negatiivisen kautta. Jos esim olin saanut normaalin pienen lenssun, niin siitähän vallan riemu repesi, että mitäs minä sanoin , olet kylmettänyt itsesi ja kulkenut tyyliin ilman vaatteita ulkona. Kyllä, oma vika, mitäs läksit!
Olen edelleen kade muille ja surullinen että mulla ei ole ollut äitiä, joka olisi kohdellut mua normaalina ihmisenä, aina vaan ollut se pieni lapsi joka ei ymmärrä mitään.
Toisaalta joillekin vieraille ja sukulaisille mua kehuttiin jostain asioista, mutta mulle itselle ei koskaan voitu sanoa sitä. Lähinnä vaan keskityttiin niihin huonoihin asioihin ja aina negatiivisen kautta.
Muistan lapsuudesta myös yhden tapahtuman, olin tosi nuori. Se pettymyksen tunne on syöpynyt mieleen. Oli synttärit ja sukulaislapsella oli suunnilleen samoihin aikoihin. Mulle oli ostettu tyyliin pieni pehmolelu ja sukulaiselle tyyliin nukenvaunut. Eli omalle ei niin väliä, kunhan vieras mukula saa näyttävän ja kalliimman lahjan.
Vierailija kirjoitti:
Se luottamuksen puute! Yli nelikymppiselle tyttärelle vieläkin muistutetaan, että ulkona on kylmä, kai on tarpeeksi vaatetta päällä. Ihan kun olisin täysin holhottava!? Kuitenkin normaali työssäkäyvä ihminen...
Jossain vaiheessa lopetin kokonaan omista asioista kertomisen, ihan joka asiaan suhtautuminen oli negatiivisen kautta. Jos esim olin saanut normaalin pienen lenssun, niin siitähän vallan riemu repesi, että mitäs minä sanoin , olet kylmettänyt itsesi ja kulkenut tyyliin ilman vaatteita ulkona. Kyllä, oma vika, mitäs läksit!
Olen edelleen kade muille ja surullinen että mulla ei ole ollut äitiä, joka olisi kohdellut mua normaalina ihmisenä, aina vaan ollut se pieni lapsi joka ei ymmärrä mitään.
Toisaalta joillekin vieraille ja sukulaisille mua kehuttiin jostain asioista, mutta mulle itselle ei koskaan voitu sanoa sitä. Lähinnä vaan keskityttiin niihin huonoihin asioihin ja aina negatiivisen kautta.
Muistan lapsuudesta myös yhden tapahtuman, olin tosi nuori. Se pettymyksen tunne on syöpynyt mieleen. Oli synttärit ja sukulaislapsella oli suunnilleen samoihin aikoihin. Mulle oli ostettu tyyliin pieni pehmolelu ja sukulaiselle tyyliin nukenvaunut. Eli omalle ei niin väliä, kunhan vieras mukula saa näyttävän ja kalliimman lahjan.[/
Voi, tämä on ihan kuin mun elämästä! En kerro äidille mitään omia asioitani enkä varsinkaan ikinä voisi näyttää mitään ”heikkouksia”, sillä niitä käytettäisiin heti minua vastaan.
Lähdimme viime joulun jälkeen lyhyelle ulkomaan matkalle. Meillä on kaksi kissaa, joista toinen on ollut minulla lähes 20 vuotta. Äiti lähetti viestin ennen matkalle lähtöä, että olenko järjestänyt kissoille hoitajan? Siis oikeasti!
Soitin lapsena pianoa ja olin aika lahjakas siinä. Äiti tuli konserttiin yleisöksi, ”että minullekin joku taputtaisi”. Sitten, kun piano-ope tai toisten vanhemmat kehuivat minua taitavaksi, oli niin maireana ottamassa kehuja vastaan.
Meillä ei edes jonkun muun kehuessa otettu kehuja vastaan tai jos joku muu sanoi että oli kuullut jonkun muun kehuvan, vaan sanottiin jotain "taidat nyt vähän mielistellä, noinhan se sanoo kaikille" ja ivallinen nauru päälle.
Tietenkin nämä jutut aina kovaan ääneen isossa porukassa sanottiin. En edelleenkään viihdy isoissa juhlissa tai kokoontumisissa, kun odotan että kohta minut joku nolaa tai alkaa morkkaamaan. Vaikka näin ei siis varmaankaan kävisi, mutta ei ole näköjään niin helppoa päästää irti opitusta. Oma äitini kuoli viime vuonna, en tiedä oikein uskallanko vieläkään olla "oma itseni", jos edes tiedän mitä se sellainen edes on. Tuntuu että olen vain muokannut itsestäni mahdollisimman näkymätöntä ja tuntuu usein että olen kuin joku reppana joka istuu nurkassa kyhjöttämässä. Jopa omien lasten päiväkoti- ja koulumaailmassa tuntuu, että olen joku huijari siellä oikeiden aikuisten seassa.
Lisäksi se, että äitini on täysin kykenemätön ottamaan mitään krittiikiä vastaan itsestään tai saati tarkastelemaan omaa käytöstään. Jos vahingossa annan palautetta jostakin, niin heti aletaan vääntämään tekoitkua, että kyllä hän on yrittänyt olla hyvä äiti ja muiden äidit ne vasta pahoja onkin ja puuttuu lastensa elämään, ei hän koskaan. Sellainen marttyrin valitus joka IKINEN kerta ja mikään ei muutu. Aina ollut samat käyttäytymismallit vuodesta toiseen, mistään ei oteta opikseen.
Joskus vannoin, että minusta ei koskaan tule äitiäni, eikä tule. Kyllä minäkin toki otan jossain määrin itseeni jos saan omasta käytöksestäni/toimistani palautetta, mutta mulla on se ero että pyrin sellaisen palautteen jälkeen korjaamaan tai ainakin tarkastelemaan kriittisesti käytöstäni.
Sitä joskus ajattelee, että millainenkohan persoona olisin, jos mulla olisi ollut erilainen äiti. Sellainen kun joillain ystävillä, kannustava, kaverillinen, lämmin, ei tuomitseva.. moni asia olisi varmaan erilailla nykyään. Mutta näillä korteilla pelataan, mitä on saatu! Onneksi sentään näitä asioita itse tiedostaa ja koittaa jotenkin työstää.
Tämä ketju on kullanarvoinen.
Alue: Aihe vapaa
Kuten jo edellä oli että 30 vuoden päästä traumaattisia kertomuksia äidistä ja isästäkin jonka piti koko ajan olla silmät kiinni jossakin ihmeen älypuhelimessa vai miksi sitä silloin kutsuttiin ja oli joku sellainen antiikkinen netti vai mikä josta haettiin pähkähulluja oppeja ja rintsikoihin ja seksiin jo törmäsi kun jo oppi lukemaan ja äidin opeille hymähtelyt kun jo tiesi.