Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Minä olen syntynyt -75, ja äitini -50. Aika vanhoillista meilläkin oli kotona. Kuukautisista ei sopinut ääneen puhua. Seksuaalivalistus oli tyyliin: ensin pitää kunnolla seurustella useampi vuosi ennenkuin yhdessä maataan. Kas kummaa, minä kuitenkin olin tullut maailmaan vain reilu vuosi sen jälkeen, kun vanhempani olivat tavanneet. Tämä kävi vahingossa ilmi, kun kysyin joskus vanhempieni kihlakuvasta, että olitteko te kauan jo kulkeneet yksissä, kun menitte kihloihin. Vastaus oli, että 6 kuukautta. Sen tiedän, että kihlojen jälkeen noin puolen vuoden päästä olin jo syntynyt. Ovat siis rynnänneet todennäköisesti kihloihin, kun äiti huomasi olevansa pieniin päin.
Meillä oli myös sellaista kyttäämistä. Päiväkirjoihin ei mitään tärkeää viitsinyt kirjoittaa, koska äiti kävi ne lukemassa. Kun puhuin kavereiden kanssa puhelimessa, aina se seisoi lähellä kuuntelemassa, muttei koskaan sanallakaan kommentoinut puheluita. Vaatteisiin sain kyllä aina reilusti rahaa, koska ei halunnut minun kulkevan resuisena.
Äidilläni oli myös ivallinen asenne köyhiin ja rikkaisiin. Jos jollain ei ollut autoa, hän saattoi kommentoida esim. että millähän rahalla se on matkoille lähdössä, kun ei ole edes autoon varaa. Toinen köyhän merkki oli vuokra-asunto. Rikkaista hän ei välittänyt senkään vertaa, tuhahteli vain, jos jollain oli jotain tavaraa tai kiinteistöjä, joihin meillä ei ollut varaa.
Minua raahattiin väkisin mukaan kesämökille 16-vuotiaaksi asti. Ei uskallettu jättää viikonlopuksi kaupunkiin eikä päästää yökylään kaverille. En vieläkään ymmärrä, mikä logiikka siinä oli, koska sain mennä kaverille yökylään, jos oltiin kaupungissa viikonloppu. Lukion ekaluokan jälkeen sanoin itse, että mökille en lähde, ettekä minua enää mukaan pakota. Toki kävin mökillä silloin tällöin, mutta ei mitään kokonaisia mökkiviikonloppuja vanhempien kanssa. Äitini soitti ivalliseen sävyyn koko lähisukunsa läpi, että meidän tyttö se ei suostu enää mökillekään mukaan, mikähän siihen on oikein mennyt.
Äitini ei enää elä, mutta kiitän häntä mielessäni siitä, että hän piti aina asiat järjestyksessä. Hän oli siisti ja järjestelmällinen ihminen. Meillä oli joka päivä pöydässä lämmin ruoka. Koti oli siivottu ja tavarat paikoillaan. Kotona ei juopoteltu, eikä käyty fyysisesti käsiksi. Vaikkei meille koskaan tullut äitini kanssa lämpimät välit, toimeen tultiin kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
70- ja 80-luvulla ei vanhemmuudesta tehty numeroa, eikä kaikki ollut täynnä näitä vanhemmuustaitoneuvoja. Jokainen kasvatti lapset siinä oman elämän sivussa. Vanhemmat oli vanhempia, eivät kavereita.
Nykyisin vanhemmuus on stressaavampaa, kun olevinaan kaikilla pienimmillä eleilläkin on merkitystä ja lapset muka traumatisoituvat kaikesta... Kaikesta tästä ylihuolehtimisesta huolimatta lasten pahoinvointi on lisääntynyt. Jännä juttu. Aikuisetkaan eivät voi hyvin. Joku tässä ajassa on pielessä, vaikka elintaso korkeampi kuin koskaan.
Kyllä minäkin ajattelen, että arkijärki kunniaan, eikä vanhemman pidä potea syyllisyyttä jokaisesta ehkä väärin valitusta sanasta tms. Toisaalta nykypäivän masennuslääkkeitä vetävät nelikymppiset ovat juuri tämän puhutun ajan lapsia, joten oliko se lapsuus sen onnellisempi kuin nykylasten? Nykyisin lasten ongelmiin saatetaan puuttua herkemmin, esim. joku ADHD (mitä ei tuolloin tunnettukaan, vaikka olemassa tietysti oli) oli silloin vain kurittomuutta ja joistain lapsista nyt ei vaan tullut mitään. Ei sitä murehdittu sen kummemmin, kaikissa ei vain ollut ainesta. Oliko se silti oikein? Koulukiusaaminenkin oli luonnollista nokkimisjärjestyksen luomista. Ja sitten oli lasten seksuaalista häirintää, johon ei puututtu. Itsekin muistan lapsuudestani vanhempieni kotiseudulta miehen, joka oli pedofiili nykykielellä ilmaistuna, mutta silloin hän sai ihan vapaasti pitää lapsia sylissä, minuakin, kun äitini oli vieressä. Juu en nykyäitinä suostuisi tuollaiseen, eli kyllä se puuttuminen on monesti ihan paikallaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viisikymppinen, enkä muista, että äitini olisi koskaan halannut minua. Veljeäni halaa väkisin, oikein väijyy, käy kiinni ja painautuu väkisin vasten, ei päästä irti. Sanoo aina jotain "mun pieni vauvani". Veli on tästä välillä niin ahdistunut ettei käy vanhempieni luona.
Eräissä sukujuhlissa veljeni halasi äitiäni ja ajatteli, että halaanpa minäkin sitten niin äitini työnsi minut pois... oli ihan vapaamuotoinen tilaisuus, mutta vain veljeni halaus kelpasi.
Mulla ei ole yhtään muistoa, että äiti tai mummotkaan olisi pitäneet sylissä tai halenneet koskaan. Vain vauvana minusta on kuvia äidin sylissä. Isä on sen sijaan halannut ja hänen isänsä leikitti körökörö-kirkkoa polvella. Olen 50v myös.
Olen syntynyt 80-luvun alussa ja sisareni 70-luvulla.
En muista olenko halannut äitiäni lapsena. Ainakin olen istunut hänen vieressään, ehken kuitenkaan halannut, tai en ainakaan usein.
Koen äitini rakastaneen minua paljon ja arvostan häntä ja hänen uhrauksiaan. Mutta olen myös surenut meidän etäisiä välejä. Kun ei olla koskaan puhuttu avoimesti, kun se pohja puuttuu niin tuntuu tuskaisen mahdottomalta tehdä sellaista nyt. Tuntuu ettei meillä ole sellaista yhteyttä.
Tätä on vähän vaikea ajatella, se tekee minusta surullisen. Toivon äitini tietävän että rakastan häntä, mutta en voi sanoa sellaista. En vain voi.
En tiedä miksi asiat ovat näin, mutta eiköhän se kumpua äidin lapsuudesta. Ja hänen äitinsä lapsuudesta. Äitini äiti oli myös lapsilleen virallisen etäinen.
Ihan ekana tulee mieleen, että AP:n äiti on uskovaisesta perheestä, ellei jopa uskovainen.
Äiti on nähnyt vapaan seksuaalisuuden 70-luvulla, jolloin ap:kin on syntynyt. Myös 60-luvun nuoruuden seksikokeilut laskenee sormilla ja varpailla, koska kortsut ovat nostaneet päätän räjähdysmäisesti.
Avoin ilmapiiri siis on vallinnut hänen nuoruusvuosinaan ja ihmettelen syvästi, miksei olisi ollut avoin omille lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kahden teini-ikäisen äiti (70-luvulla syntynyt). Olen saanut ymmärrystä omia vanhempiani kohtaan, kun olen nyt itse yrittänyt näitä murkkuja kasvattaa.
Meillä halataan ja puhutaan enemmän kuin omassa lapsuudenkodissani, mutta kärsivällisyyttä äitinä vaaditaan aivan hurjasti.
Toinen lapsistani on oikea kullannuppu ja vähän hienostelevakin. Hän hymyilee kauniisti, ei kiroile, eikä syljeskele. Mutta rahaa hän lypsää minkä ehtii. Viime viikolla huomattiin mieheni kanssa, että molemmat olivat antaneet ostoluvan verkkokauppaan, mutta ohhoh, eri kauppoihin. Kun kysyin, kummasta aikoikaan tilata, niin vastaus oli, että iskä lupasi täältä 100-150€ tilauksen ja sinä siitä toisesta alle satasen tilauksen. Valehtelee yleensä koko ajan, mikä on raivostuttavaa. Minä: Keitä sinne konserttiin on lähdössä? Lapseni: Ei muita kuin mä ja Stepa. Totuus on sitten 15 hengen nuorisoporukka, joista puoliakaan hän ei tunne kunnolla ja joista vähintään kolmella on rikosrekisterissä merkintä.
Toinen lapseni taas on muuttunut melko lailla alati vihaiseksi. Mielialat vaihtelee. Kun jotain pyytää tekemään, hän vetää herneet nenään ja murjottaa (esim. lakananvaihto ylivoimainen tehtävä). Häntä kiinnostaa pelaaminen ja urheilu, ei mikään muu. Koulu, noup. Läksyt, noup. Mummola, noup. Kirjan lukeminen, ehdoton noup. Silti hän on aivan ihanaa juttuseuraa edelleen, jos sille päälle sattuu.
En muista itse olleeni noin vaativa, mutta tod.näk. olen vanhempieni mielestä ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.
Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.
Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”
Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.
Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.
Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!
Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!
Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kahden teini-ikäisen äiti (70-luvulla syntynyt). Olen saanut ymmärrystä omia vanhempiani kohtaan, kun olen nyt itse yrittänyt näitä murkkuja kasvattaa.
Meillä halataan ja puhutaan enemmän kuin omassa lapsuudenkodissani, mutta kärsivällisyyttä äitinä vaaditaan aivan hurjasti.
Toinen lapsistani on oikea kullannuppu ja vähän hienostelevakin. Hän hymyilee kauniisti, ei kiroile, eikä syljeskele. Mutta rahaa hän lypsää minkä ehtii. Viime viikolla huomattiin mieheni kanssa, että molemmat olivat antaneet ostoluvan verkkokauppaan, mutta ohhoh, eri kauppoihin. Kun kysyin, kummasta aikoikaan tilata, niin vastaus oli, että iskä lupasi täältä 100-150€ tilauksen ja sinä siitä toisesta alle satasen tilauksen. Valehtelee yleensä koko ajan, mikä on raivostuttavaa. Minä: Keitä sinne konserttiin on lähdössä? Lapseni: Ei muita kuin mä ja Stepa. Totuus on sitten 15 hengen nuorisoporukka, joista puoliakaan hän ei tunne kunnolla ja joista vähintään kolmella on rikosrekisterissä merkintä.
Toinen lapseni taas on muuttunut melko lailla alati vihaiseksi. Mielialat vaihtelee. Kun jotain pyytää tekemään, hän vetää herneet nenään ja murjottaa (esim. lakananvaihto ylivoimainen tehtävä). Häntä kiinnostaa pelaaminen ja urheilu, ei mikään muu. Koulu, noup. Läksyt, noup. Mummola, noup. Kirjan lukeminen, ehdoton noup. Silti hän on aivan ihanaa juttuseuraa edelleen, jos sille päälle sattuu.
En muista itse olleeni noin vaativa, mutta tod.näk. olen vanhempieni mielestä ollut.
Saman jutun olen todennut meidän nuorison kohdalla. Perheessä on 13-, 15- ja 16-vuotiaat. Muistan itse ajatelleeni, että omat vanhemmat olivat kamalan vanhanaikaisia. En päässyt festareillekaan joskus 15-16 v, mikä tuntui järjettömän tiukalta. Äiti haisteli vaatteita, haiseeko tupakka, ja diskon jälkeen oli hengitystesti, jossa piti hönkiä päin naamaa, ettei vain ole tullut nautittua kaljaa. Yleensä diskoillan jälkeen meillä oli vastassa ns. haukankatse. Muitakin ärsyttäviä juttuja oli. Äiti komensi pesemään rintaliivit lavuaarissa ja laittamaan kuivumaan piiloon suihkuhuoneen nurkkaan. Pikkuhoususillaan ei saanut kulkea meidän talossa. Isoveljelle ei sanonut mitään, vaikka se kulki aina kalsareissa. Myönnän huutaneeni äidille useammankin kerran, paiskoneeni ovia ja lähteneeni ulos tuulettumaan, kun otti päähän se kyttääminen ja ihme säännöt.
Nyt kun omat lapset ovat tuossa iässä, välillä hävettää oma käytös silloin ja toisaalta nyt. Olen selvästi perinyt jotain haukankatse-geenejä ja myönnän haistelleeni lasteni takkeja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.
Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.
Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”
Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.
Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.
Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!
Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.
Tuo ”luulee itsestään jotain” oli pahin synti mitä olla saattoi. Toinen oli se että ”sekin on olevinaan”. Vähän epäselvää mitä se olevinaan oleminen ja itsestään luuleminen on, mutta yleensä se tarkoitti koulutettua, älykästä ja menestynytttä ja ystävällistä ihmistä, jossa ei ollut ollenkaan vikaa. Se vika taisi löytyä sieltä arvostelevasta päästä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.
Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.
Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”
Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.
Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.
Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!
Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.
Tuo ”luulee itsestään jotain” oli pahin synti mitä olla saattoi. Toinen oli se että ”sekin on olevinaan”. Vähän epäselvää mitä se olevinaan oleminen ja itsestään luuleminen on, mutta yleensä se tarkoitti koulutettua, älykästä ja menestynytttä ja ystävällistä ihmistä, jossa ei ollut ollenkaan vikaa. Se vika taisi löytyä sieltä arvostelevasta päästä :)
Jos nainen meikkasi ja hymyili ja oli kiinnostunut pukeutumisesta, sekin oli olevinaan olemista. Samaten jos sanoi aikovansa laittaa tänään sellaista ja sellaista hyvää ruokaa ja oli asiasta iloinen, niin sekin oli pahasta. Piti naama mutrussa laittaa perunoita ja ruskeaa kastiketta ja valittaa, kuinka köyhää sorretaan (samaan aikaan tilillä saattoi olla ihan hyvin rahaa).
Olen itse 70 -luvulla syntynyt ja äitini (nyt jo kuollut) oli syntynyt 30 -luvulla. Olimme maalla asuva yrittäjäperhe, äitini itse oli maatalosta kotoisin. Äitini oli jo 36 -vuotias kun minä synnyin, eli sen ajan mukaisesti ns. vanha äiti.
Lapsuuteni oli kuitenkin "nykyaikainen". Äitini halasi, puhui ja pussasi. :) Ensimmäiset meikit sain 6 -vuotiaana syntymäpäivälahjaksi. Korkokengillä hän opetti minut kävelemään noin 12 -vuotiaana. Vaatteiden suhteen hän osti meille lapsille aina viimeisimmän muodin mukaisia vaatteita. Teini-ikäisenä meillä saattoi tulla sanomista siitä, että äidin mielestä minulle sopi minihame paremmin mitä maxihame, jne., jne. Yhden riidan muistan, kun halusin välttämättä mennä serkun rippijuhliin ilman meikkiä ja äiti oli harmistunut, että "en kunnioittanut" juhlaa meikkaamalla...
Toisin sanoen meillä oli hyvin erillaista mitä useimman tähän ketjun kirjoittaneiden kotona. Minun ennen sotia syntynyt äitini oli jopa nykyajan mittapuiden mukaan "liberaali" kasvattaja. Omien lasteni kanssa olen yrittänyt pitää samanlaista sallivaa kasvatusta, jossa on paljon vapautta, mutta muutama ehdoton sääntö, josta sitten pidetään kiinni. Oma kokemukseni on, että toki aikakausi muokkaa paljon kasvatustapoja, mutta ennen kaikkea ihmisen luonne määrittää sen, minkälainen kasvattaja hän on. Ainoa ns. aikaan sidottu piirre omassa lapsuudenkodissa oli äidin viha "kommunisteja ja sossuja" kohtaan, jota edelleen aika ajoin perhepiirissä nauramme, kun lämmöllä muistelemme äitiä. :)
Itse omaa äitiäni tiukkapipoisempana luonteena, huomaan aika ajoin nillittäväni täysin turhanpäiväisistä asioista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on todella mielenkiintoinen keskustelu. Kannattaa muuten lukea Kinnusen kirjoittama Neljäntienristeys: siinä käsitellään juuri näitä sukupolvelta toiselle periytyviä patoutuneita sota- ja muita traumoja, jotka heijastuvat kasvatukseen ja siten lapsiin ja lapsenlapsiin. Siinä on näkökulmana erityisesti Oulun seutu. Se sai minut ainakin katsomaan ihan uudella tavalla 1900-luvun alun sukupolvia ja myös näitä 70-luvulla kasvaneita, joihin oman äitini kuuluu.
Äiti taitaa olla narsu ja kaltoin kasvatettu aikoinaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee. Joka kerta kun ollaan tekemisissä tää asia jotenkin nousee esiin ja paasaaminen alkaa. Olen itse asioista eri mieltä. Mua aihe on alkanut ottaa päähän ja pelkään että joku päivä rajähdän. Annan tulla äidille päin naamaa sen kuinka itse ei välittänut paskaakaan kun mua hyväksikäytti kantasuomalainen. Että kuinka se kehtaa mulle asiasta jauhaa, eikö tajua että normaalijärkinen olis ihan hiljaa kun itse katseli hyväksikäyttöä päältä tekemättä mitään. Ja kaikki tämä vain koska se olis ollut noloa. Antoi tyttären kärsiä, koska olis ollut noloa nostaa meteli ja vaatia tekijä vastuuseen. Luulin jo jollain tavalla päässeeni traumoistani yli, mutta äidin käytös on nyt nostanut mun sisäiset demonini uudelleen esiin. Tuntuu, ettei äiti edelleenkään välitä minusta yhtään. On unohtanut kokonaan tuon lapsuuteni asian. Ihan kuin sitä ei olis tapahtunutkaan. Ja on muuten edelleen tuon mua hyväksikäyttäneen henkilön kanssa tekemisissä. Ovat yhdessäkin päivitelleet ma*ujen hyväksikäyttötapauksia. Ei helvetti sentään. Itse vielä kertoi tästä mulle. Kuinka ne kehtaa? Eikö omatunto kolkuta? Onko ihme jos en enää halua olla tekemisissä. Tuntuu ettei mulla enää ole äitiä.
Omatunto voi kolkuttaakin ja pahasti, projisoituu väärään kohteeseen. Onko tuo henkilä vielä elossa kuka hyväksikäytti? Jos on niin asia täytyy ottaa esiin hänen itsensä/perheensä kanssa. 883
On elossa. On samanlainen kuin äitini eli on tyystin ilmeisesti unohtanut oman taustansa ja tekonsa. Öyhöttää kuinka ne ahdistelee naisia. En todellakaan halua olla missään tekemisissä enää ikinä.
Minkä ikäinen olet? Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisajat rikoksena ovat pitkiä, ja laskeminen alkaa kun uhri täyttää 18. On mahdollista, että asiasta voisi yhä nostaa syytteen. Näihin saa ilmaisen asianajajan eikä sinulle tule kuluja, vaikka tuomiota ei tulisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.
Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.
Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”
Herraviha oli tosiaan ihan käsittämätöntä ja ”herroja” olivat siis ihan tavalliset palkolliset, esim akateemiset, tehtaan tuotantopäällikkö, joku yrittäjäkin. Herroja vihattiin ja oltiin kaunaisia ja katkeria.
Olin älykäs ja hyvä koulussa ja kaikin tavoin vanhemmat yritti estää lukioon menon ja myöhemmin yliopiston. Menin lukioon ja maksoin kirjat itse. Vanhemmat hoki että naisista ei tule mitään, turhaan koulutat, hukkaan menee, sinä aikuisena palvelet miestäsi vain. Yliopiston yrittivät estää uhkailemalla että jättävät perinnöttä.
Kun olen nyt hyvissä töissä johtotasolla, olen vihattava herra. Kuulemma luulen itsestäni jotain, kuitenkin saavutin asemani kieroilulla, kusetan ja vedätän kaiken aikaa enkä tee mitään rehellistä. Koska herrat!
Niin suuri herraviha että muille valehtelevat työstäni, selittävät että olen joku toimistoapulainen. Koska ei se oma lapsi saa menestyä!Herravihaa heillä on myös politiikkoja, kunnavaltuustoa ym ihme kohteita kohtaan.
Ja tietenkin äänestävät keskustaa ja fanittavat Juha Sipilää?
Yksi asia joka minua aina korpee ihan tajuttomasti näissä suurissa ikäpolvissa on se jumalaton tekopyhyys. Äitini on syntynyt 1948, minä-69. Olen ehtinyt aikanaan pienellä paikkakunnalla seurata vanhempieni ikäpolven touhuja ihan tarpeekseni.
Tämä ikäpolvi ei häveliäisyyttään kehdannut kertoa tyttärilleen kuukautisista, ostaa ajoissa rintaliivejä tai antaa mitään sukupuolivalistusta. Varmaan poikkeuksiakin oli, aina on. Kulissit pidettiin pystyssä vaikka miten, ja muistan ettei kotiasisoista saanut koskaan puhua missään. Eipä hyvinkään, oli meinaan tota salattavaa aika paljon, mutta se ei ollut tässä pointti.
Tämä häveliäs sukupolvi se juoksi vieraissa. Lähes kaikki pettivät puolisoitaan. Tämän vahvisti myös -48 syntynyt ystäväni. Jokainen nai ristiin minkä kerkesi. Jos minun ikäpolvelleni alettaisiin tekekmään enemmänkin noita DNA-testejä niin voisi olla melko iso prosentti sellaisia ettei isän ja lapsen geenit täsmää. Tiedän pariskuntia joissa molemmat petti minkä kerkesi, ja yhdessä oltiin vain siksi että oli velkaa talosta niin paljon. Samalla kuitenkin yritettiin pitää ulospäin jotain normiperheen kulissia.
Nämä samat ihmiset on sitten paasaamassa siitä miten erotaan liian helposti ja miten sitä on pysytty yhdessä 40 vuotta. Ja miten ARVOT on nykyään kaikilla hukassa. Ilmeisesti heidän traumansa ja ahdistuksensa on sitten niitä arvoja.
Äitini on aina ollut niin tekopyhä ja ulkokultainen että oksettaa. Koko ajan arvostelemassa muita ihimisiä asioista joita itsekkin tekee. Kuten vaikkapa tupakanpoltto: Jos hän näki jonkun naisen polttavan tupakkaa alkoi kamala paasaus siitä miten inhottavaa sen on. Ilmeisesti sama homma ei ollut lainkaan inhottavaa kun hän itse harrasti sitä talon takana salaa. Tuo vaan yksi esimerkki hänen käytöksestään ja ajatusmaailmastaan. Muiden sukupuolimoraali oli tietysti myös suurennuslasin alla, itsellä ei ollut mitään vaikeuksia paneskella naimisissa olevien kanssa.
Minussa on varmasti vikoja vaikka muille jakaa, mutta yhden asian sanon: Minä näen omat vikani enkä vain projisoi niitä muihin tekopyhänä ja kuvittele olevani sitten jotenkin parempi ihminen kuin muut. Tämä ihan siksi että päätin etten halua olla samanlainen tekopyhä pska kuin äitini.
Niin tuttua- tämä samantyyppinen kasvatus ollut näköjään tapani useiden vuosikymmenien ajan aika useilla. Joitain poikkeuksia löytyy onneksi.
Itse syntynyt 60-luvulla ja äiti 30-luvulla. En muista, että koskaan olisi pidetty sylissä tai halattu.
Äiti aina keittiössä tai ompeli. Tunteista eikä muustakaan juuri ei puhuttu. Muita kehuttiin, ei meitä omia lapsia koskaan.
Vasta viiskymppisenä sain esim. tietää, että äidinäiti teki itsemurhan, kun olin 6-vuotias. Ihmettelin pienenä, miksi me kaikki lapset äidin kanssa ramppasimme viikoittain hautausmaalla, mikä lapsesta peloittava paikka.
Jutella voi vaan faktoista ja mielellään äiti puhuu itsestään, minulta ei kysy mitään. Haukkuu minua milloin mistäkin, vaikka lapsista hoidan kaiken aina viimeisen päälle.
Olen yrittänyt aikuisena joskus jutella, mutta kaikki päättyy marttyyriasenteeseen ja siihen, että minussa on jokin vika.
Olen kaikesta huolimatta menestynyt akateeminen, ihmissuhteissa usein törmännyt narsistiin- en enää-, mutta aina joskus haikeana mietin, miten paljon mukavampaa ja helpompaa elämä olisi voinut olla, jos sinusta olisi pidetty ja olisit saanut jo nuorena hyvän itsetunnon....
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama.
Mistään syvällisestä ei puhuttu eikä puhuta. Kuukautisista kertoi isosisko sen verran että tietää että muillakin luokkalaisilla alkoi ne jo. Siteitä yms kyllä ostettiin kotiin mutta muuten hoidettiin itse kaikki omat asiat. ...
Periaatteessa kasvatus oli: Ole hiljaa, pysy poissa tieltä ja tottele. Jos olimme näkymättömiä oli paras. ...
Juhlimista, polttamista yms jouduttiin näkemään, jos kommentoitiin että äiti olisi vähän humalassa, oli vastaus vaan "hiljaa" tai "enkä ole".. Autossa (ja kaikkialla muuallakin) poltettiin ikkunat kiinni ja takapenkiltä yritettiin huudella että voisivatko avata ikkunoita. ...
Minäkin hoidin omat asiani. Jos en hoitanut itse, jäivät hoitamatta. Aamupalat, hampaidenpesut, talvikenkien ostot, lääkärikäynnit. Piti olla näkymätön. Äiti käski painua huoneeseeni. Muualle katsoen urahti "painu huoneesees". Jos erehdyin kysymään, miksi parvekkeella on täysinäinen kaljakori, minua saatettiin lyödä. Automatkat olivat matkoja kaasukammiossa. Lapsen hyvinvointi ei ollut riittävä syy olla polttamatta puolta tuntia.
Vierailija kirjoitti:
Yksi asia joka minua aina korpee ihan tajuttomasti näissä suurissa ikäpolvissa on se jumalaton tekopyhyys. Äitini on syntynyt 1948, minä-69. Olen ehtinyt aikanaan pienellä paikkakunnalla seurata vanhempieni ikäpolven touhuja ihan tarpeekseni.
Tämä ikäpolvi ei häveliäisyyttään kehdannut kertoa tyttärilleen kuukautisista, ostaa ajoissa rintaliivejä tai antaa mitään sukupuolivalistusta. Varmaan poikkeuksiakin oli, aina on. Kulissit pidettiin pystyssä vaikka miten, ja muistan ettei kotiasisoista saanut koskaan puhua missään. Eipä hyvinkään, oli meinaan tota salattavaa aika paljon, mutta se ei ollut tässä pointti.
Tämä häveliäs sukupolvi se juoksi vieraissa. Lähes kaikki pettivät puolisoitaan. Tämän vahvisti myös -48 syntynyt ystäväni. Jokainen nai ristiin minkä kerkesi. Jos minun ikäpolvelleni alettaisiin tekekmään enemmänkin noita DNA-testejä niin voisi olla melko iso prosentti sellaisia ettei isän ja lapsen geenit täsmää. Tiedän pariskuntia joissa molemmat petti minkä kerkesi, ja yhdessä oltiin vain siksi että oli velkaa talosta niin paljon. Samalla kuitenkin yritettiin pitää ulospäin jotain normiperheen kulissia.
Nämä samat ihmiset on sitten paasaamassa siitä miten erotaan liian helposti ja miten sitä on pysytty yhdessä 40 vuotta. Ja miten ARVOT on nykyään kaikilla hukassa. Ilmeisesti heidän traumansa ja ahdistuksensa on sitten niitä arvoja.
Äitini on aina ollut niin tekopyhä ja ulkokultainen että oksettaa. Koko ajan arvostelemassa muita ihimisiä asioista joita itsekkin tekee. Kuten vaikkapa tupakanpoltto: Jos hän näki jonkun naisen polttavan tupakkaa alkoi kamala paasaus siitä miten inhottavaa sen on. Ilmeisesti sama homma ei ollut lainkaan inhottavaa kun hän itse harrasti sitä talon takana salaa. Tuo vaan yksi esimerkki hänen käytöksestään ja ajatusmaailmastaan. Muiden sukupuolimoraali oli tietysti myös suurennuslasin alla, itsellä ei ollut mitään vaikeuksia paneskella naimisissa olevien kanssa.
Minussa on varmasti vikoja vaikka muille jakaa, mutta yhden asian sanon: Minä näen omat vikani enkä vain projisoi niitä muihin tekopyhänä ja kuvittele olevani sitten jotenkin parempi ihminen kuin muut. Tämä ihan siksi että päätin etten halua olla samanlainen tekopyhä pska kuin äitini.
Juuri tämä. Vanhempieni avioliitossa on ollut uskottomuutta (ja seksitauteja...), mutta sain hirveän moraalisaarnan, kun asuin nykyisen aviomieheni kanssa muutaman vuoden avoliitossa ennen naimisiinmenoa. Mutta onhan se helpompi nähdä vika muissa...
Alue: Aihe vapaa
70- ja 80-luvulla ei vanhemmuudesta tehty numeroa, eikä kaikki ollut täynnä näitä vanhemmuustaitoneuvoja. Jokainen kasvatti lapset siinä oman elämän sivussa. Vanhemmat oli vanhempia, eivät kavereita.
Nykyisin vanhemmuus on stressaavampaa, kun olevinaan kaikilla pienimmillä eleilläkin on merkitystä ja lapset muka traumatisoituvat kaikesta... Kaikesta tästä ylihuolehtimisesta huolimatta lasten pahoinvointi on lisääntynyt. Jännä juttu. Aikuisetkaan eivät voi hyvin. Joku tässä ajassa on pielessä, vaikka elintaso korkeampi kuin koskaan.