Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kertoma kuulostaa tutulta, vaikka oma äiti syntynyt 50-luvulla. Vanhemmat kyllä maksoivat vaatteeni ja muut perusjutut täysi-ikäisyyteen saakka, mutta esim. menkkojen alkaessa (olin 9 v.) ei tullut muuta infoa kuin että siteitä on vessan kaapissa, ja ekat rintsikat sain yläasteelle mennessä, vaikka olisin tarvinnut jo paljon aiemmin. Ikinä en ole äidin kanssa pystynyt puhumaan henkilökohtaisista asioista, vaikka muuten jutellaan paljon ja ollaan päivittäin yhteydessä vieläkin.
Tuo on myös tuttua, että heti, kun tein jotain eri tavalla kuin äiti, tuli piikikästä kommenttia, ettei minun vaan koskaan ole tarvinnut meikata/juoda/käydä ulkona/mitä tahansa, mitä hän ei ole harrastanut, mutta minä olen. Olen myös ollut aina todella kiltti, mutta minnekään en koskaan päässyt, en bileisiin, enkä harrastamaan muuten kuin kauhealla kerjäämisellä ja riitelyllä. Jäi yleensä tekemättä, joten istuin yksin kotona kaiket illat ja vknloput, eikä yllättäen ollut hirveästi kavereita. Asuttiin pienellä paikkakunnalla ja joka paikkaan olisi pitänyt saada autokyyti, kavereiden luo jne. koska julkisia ei kulkenut kuin silloin tällöin joku pikavuoro, mutta vanhemmat ei koskaan halunneet viedä mihinkään. Kaikessa myös nuukailtiin, vaikka rahaa meilläkin olisi kyllä ollut.
En tiedä lukiko äiti kirjeitäni tai päiväkirjojani, toivon, että ei. Jos luki, ei koskaan ottanut puheeksi, eikä jäänyt kiinni. Tosin aika nuorena jo kielsin häntä siivoamasta huonettani ja aloin siivota itse, eli en ihan luottanutkaan, etteikö olisi tonkinut laatikoitani.
Hyvä äiti muuten, mutta nuo asiat olisi voinut hoitaa toisinkin niin tyttärestä olisi saattanut kasvaa vähän avoimempi ja paremmalla itsetunnolla varustettu ihminen.
Minun äiti kehui joskus sukulaistyttöä niin mukavan positiiviseksi ja avoimeksi, itse olin jo yli parikymppinen. Sanoin hänelle, että nykyajan nuoret on usein tällaisia, kun heitä enemmän kannustetaan tuomaan esiin mielipiteitään ja yrittämään rohkeasti kaikenlaista (eikä sanota, että "älä tee, kun et kuitenkaan osaa").
Itse sain kouluaikoina kuulla miten minusta ei tule mitään, kun olen tuollainen ja varsinkin kun olin sukset ristissä opettajien kanssa mm. siksi, että kerroin mielipiteitäni. :) Huonon itsetunnon olen perintönä saanut, kun kaikkea tekemistäni on aina epäilty ja ihmetelty, vieläkin ollaan ihmeissään, jos saan vaikka uuden työpaikan tai aloitan uuden harrastuksen, opin jotain uutta, teen jotain... :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi äiti, jolla on v75 syntynyt tyttö.
Meillä on hyvät välit. Hänellä on kaksi tyttöä. Olen aina hoitanut hänen lapsiaan, kun olivat pieniä. Kun tytölle alkoi kuukautiset, mentiin yhdessä ostamaan siteitä. Rintaliivejä ostin heti muistaakseni kolmet. Olen aina sanonut, että minulle voi soittaa, jos on ongelmia. Sanon aina vieläkin, että jos on rahat tiukalle, minä autan. Joskus tyrkytän käteen rahaa, mutta ei ole kelvannut. Etuna on ollut, että olen ollut aika hyväpalkkainen ja eläkkeestäkin voi ostaa kirjoja ja koulutarvikkeita lastenlapsille. Soitetaan tytön kanssa muutaman kerran viikossa ihan vain tarkistaaksemme, et molemmilla on asiat hy kun. Tyttäreni on minulle tärkeä. Samoin hänen lapsensa.
Olisiko teillä ketjuun kirjoittaneilla kiinnostusta perustaa jotakin suljettua keskusteluryhmää, missä voisi jakaa näitä kokemuksia ja keskustella ja kannustaa toinen toisiamme?
Outo ajatus, että kaikki 40-luvulla syntyneet naiset olisivat samanlaisia. Ei kai kaikki 80-luvullakaan syntyneet naiset ole samanlaisia.
Olen syntynyt v. 1972 ja nyt jo edesmennyt äitini syntyi v. 1939. Äidilläni, kuten myös monella muulla saman sukupolven naisella, oli häveliäs suhtautuminen kaikkeen, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja esim. kuukautisiin. Lapsena kysyin, kun oli tamponimainos, että mitä nuo on, mitä tyylikkäästi pukeutuneet naiset esittelevät. Äiti ei vastannut. Eka kerran kuulin menkoista kouluterveydenhoitajalta 12-vuotiaana (kuukautiseni alkoivat 14-vuotiaana). Kun kyselin asiasta, äiti tuhahti, että eihän ne hänellä alkaneet vasta kuin 16-vuotiaana, siihen loppui keskustelu. Häpesin menkkoja ja siteiden ostamista, en ikinä kysynyt äidiltä siteitä. Äidissä oli paljon hyvää, hän oli yleensä lempeä ja ystävällinen ihminen (meillä oli hyvät välit), mutta sokeat pisteet oli hänelläkin. Kun lihoin 35 ikävuoden jälkeen (mm. psyykenlääkkeet), sain usein kuulla huomautusta painostani. Lastenlapsiin äitini suhtautui rakastavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkea 1949 syntyneen äitini tekemistä ja olemista on säädellyt se, mitä muut ajattelee ja häpeän uhka. Minut, 1981 syntynyt ainoa tytär on kasvatettu häpeän avulla: tuotin sitä äidillleni jatkuvasti ja minun piti välttää sen aiheuttamista. Mutta enhän minä tyhmä, saamaton ja osaamaton tyttö osannut olla edes häpeää tuottamatta. Hän sai harmia kaikesta mitä tein, päiväkirjaanikin luki ja valitti, että siitä tuli hänelle vaan paha mieli. Voi voi.
Emme ole tekemisissä, sillä hän on edelleenkin aina oikeassa, minä olen tyhmä ja hankala ihminen, joka muistaa vanhoja asioita väärin. Ja kuten muillakin, hän "yritti parhaansa"..
Kiitos tästä ketjusta, se on mitä parhainta vertaistukea ja terapeuttinen.
Olen yksi alkupään kirjoittajista ja sain kyyneleet silmiini, kun luin, miten montaa tämä ketju on auttanut! Niin minuakin. Ja yksi jopa rohkaistui itse äidiksi ihanalle tyttärelle!
Naiset, meissä ON voimaa! Ollaan jatkossakin hyviä toisillemme, pidetään toistemme puolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen eri sukupolvea kuin moni ketjuun kirjoittanut, mutta tunnistan niin monta asiaa itsessäni ja äidissäni.
Olen syntynyt 80-luvun lopulla ja äitini -60 mutta häpeä ja puhumattomuus oli koko lapsuuden läsnä kuin näillä sotien jälkeisillä ikäluokillakin. Vasta aikuisempana olen tajunnut, että monien muiden ikäisteni perheissä on kannustettu, puhuttu tunteista tai vaikka kerrottu kuukautisista ja muista asioista ihan suoraan.
Äitini kasvoi huonoissa oloissa ja menetti vanhempansa nuorena. Luulen, että hänellä on jäänyt jotkin omaan kasvuun liittyvät prosessit kesken, ja sen takia toistaa kritiikittä vanhemman ikäluokan käyttäytymismalleja. Toki tämä on vain omaa keittiöpsykologisointiani.
On kuitenkin ihan älyttömän hienoa, miten monet purkavat näitä vanhempiensa käyttäytymismalleja ja toimivat omien lastensa kohdalla eri tavalla. Se ei varmasti ole helppoa! Itselläni ei ole lapsia, eikä varmaan tulekaan, ihan tarpeeksi hommaa näiden omien lukkojen purkamisessa. Näistä on luonnollisesti mahdotonta puhua, joten en tiedä hänen kokemuksistaan juuri mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tismalleen, mistä puhutte. Meilläkin oli tuota nälvimistä, vähättelyä, huomiotta jättämistä, julkista nolaamista, murrosiän merkeistä ivailua ja välillä myös kaikenlaista härnäämistä, tahallista ärsyttämistä ja suoranaista kiusaamista. Tuntuu, että lasten ja nuorten kiusaaminen on ollut Suomessa suorastaan kansanhuvia menneinä vuosikymmeninä.
Meillä toisaalta myös tuettiin ja kannustettiin, mutta sitten toisaalta vähäteltiin ja lytättiin ihmeellisillä tavoilla. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että perheeni vihaa minua enkä oikein tiedä, mistä se ajatus edes tuli. Kun jouduin koulussa kiusatuksi (ala- ja yläasteella), ajattelin etten voi kertoa asiasta kotona ikinä, koska vanhempani asettuisivat kuitenkin kiusaajan puolelle. Jätin paljon asioita kertomatta ja haudoin juttuja itsekseni, koska en uskaltanut kertoa vanhemmille. Myöhemmin äiti on ihmetellyt, miksi en kertonut. No varmaan siksi, että kotona oli lyttäävä ilmapiiri ja olin aina tiellä. Lisäksi äitini kertoi kaikki asiani tutuille ja sukulaisille.
Viime joululomalla sattui muuan tapaus, joka sai minut hyvin mietteliääksi. Teini-ikäinen siskontyttöni on kasvissyöjä, ja hän puhui, että haluaisi tehdä vege"kinkun" tai vastaavan. Äitini (tytön mummo) totesi tähän maireasti, että miksi pitää saada lihankorviketta, jos on kerran kasvissyöjä. Oli oikein voitonriemuinen ja haastava äänensävy. Siskoni siihen totesi äidillemme, että tuo on ihan typerää, lopeta.
Pointti on siinä, että lapsen mummo ei edes varsinaisesti vastusta kasvissyöntiä (enää). Piti vain jostain syystä päästä nälvimään teinille ihan nälvimisen vuoksi. Tämä sai minut miettimään omia teiniaikojani. Sekin pisti miettimään, että siskoni puolusti omaa lastaan ja tämän arvoja, vaikka ei itse edes ole kasvissyöjä. Kun minä olin nuori, äitini ei olisi ikimaailmassa puolustanut minua vastaavassa tilanteessa vaan olisi asettunut minua vastaan ihan vain härnätäkseen.
Joskus vanhempani muistelivat, että heidän lapsuudessaan aikuiset saattoivat sanoa lapsille todella pahasti. Eivät kuitenkaan tajua tehneensä itse ihan samaa.
Kaikki ilmiöt mitä tässä on esitetty on tuttuja minullekin. Kotikiusaaminen ja se ettei olla puolella, on aika paha yhdistelmä siihen kun kiusataan koulussakin.
Itsehän opin siihen, että minulle saa tehdä mitä tahansa, ja en saa puolustautua, vaan pitää niellä kaikki, ja yrittää jotenkin jos mahdollista palvella ja kumarrella muita vielä enemmän.
Itselläni tuo rajojeni rikkominen, totaalinen maahan polkeminen ja päälleni paskantaminen aiheuttivat mm. itsemurhayrityksen ja sen että ajauduin täysin oksettaviin parisuhteisiin, joissa menin entistä enemmän rikki.
Minä sairastuin paniikkihäiriöön ja kummallisiin psykosomaattisiin oireisiin. Ns ystävä kohteli minua törkeästi mutta mistä olisin tiennyt ettå niin ei pidä toista kohdella kun minulla ei ollut kotonakaan mitään arvoa eikä minun rajojani kunnioitettu tai edes myönnetty semmoisia olevan?
Onneksi kohdalleni ei sattunut pahoja miehiä vaan puolisoni joka oikessti näkee minut.
Aikuisena kun olen tajunnut ettå paniikkihäiriö yms iskee päälle kun voin henkisesti huonosti olen alkanut sanoa ei ja päättåä itse asioistani niin minulle on suututtu ja oltu ihan pöyristyneitå kun olenkin tuommoinen! Eli kun ovimatto muuttuu eläväksi ihmiseksi niin onhan siinä päälle polkijoilla ja hyväksikäyttäjillä katkera uudelleen orientoituminen käsissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasten tunteiden vähättely oli tosi kamalaa. Minua kiusattiin vuosia koulussa, ja kun viimein rohkaistuin ja kerroin siitä itkien äidille, hän sanoi että mitä sä niistä välität. Anna mennä toisesta korvasta ulos. Asia oli sillä kuitattu, eikä hän tehnyt elettäkään asian korjaamiseksi. Kiusaaminen jatkui koko peruskoulun ajan.
Samanlaista meillä ja minulla 😫
Itsetunnoton kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten tunteiden vähättely oli tosi kamalaa. Minua kiusattiin vuosia koulussa, ja kun viimein rohkaistuin ja kerroin siitä itkien äidille, hän sanoi että mitä sä niistä välität. Anna mennä toisesta korvasta ulos. Asia oli sillä kuitattu, eikä hän tehnyt elettäkään asian korjaamiseksi. Kiusaaminen jatkui koko peruskoulun ajan.
Samanlaista meillä ja minulla 😫
Minulle äyskittiin halveksivalla äänensävyllä, kuin olisin ihmisenä jotain oksettavaa likaa, ja tehnyt jotain tosi moraalitonta, että älä ole kielikello, kielikelloista ei kukaan tykkää. Tämä tapahtui sen jälkeen kun veljeni oli lyönyt minua.
Luonnollisestikaan en koulukiusaamisesta sitten puhunut mitään kun sen aika koitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa aivan minun äidiltäni. Jouduin yläasteikäisestä saakka ostamaan kaiken, siis aivan kaiken itse säästörahoilla. Onneksi minulla oli mummo joka antoi roposia silloin tällöin.
Minä jäin 16-vuotiaana "kiinni" seksin aloittamisesta samanikäisen poikaystäväni kanssa, tämä siksi että jouduin hankkimaan katumuspillerit kondomin hajottua. Niitä pillereitä piti ottaa toinen kotona ja siksi se saakelin purkki jäi mun lukittuun laatikkooni, vaikka olin jo aika varma äitini penkovan laatikoitani ja lukevan päiväkirjaani.. Mutta näin kävi.. Voin pillereiden ottamisen jälkeen tosi huonosti ja oksensin koko yön, jota äitini tietysti ihmetteli. No, hänellä kun oli tapana kontrolloida omaa sekavaa sisäistä maailmaansa jatkuvalla ja obsessiivisella siivoamisella, hän oli sitten siivonnut huonettani (en saanut itse sitä siivota..) ja löysi tämän purkin pengottuaan lukittua laatikkoani ja luettuaan päiväkirjanikin. En osaa sanoin kuvailla, miten kamalaa siitä tuli minulle, sillä äitini pääsi kiduttamaan minua tällä häveliäällä ja teinille vakavalla asialla. Soittipa poikaystäväni äidillekin ja tämä äiti oli kovin ihmeissään, sillä äitini oli syyttänyt kaikesta ihan pelkästään minua, ei poikaystävääni.
Äitini pääsi hekumoimaan tällä ihan kaikille ja koska oli silloin huonoissa väleissä oman äitinsä kanssa, eikä tykännyt että minä kävin mummon luona, äitini sanoi "Kun mummo kuulee tästä, ei sinun tarvitse enää sielläkään käydä". En tiedä kertoiko, mutta mummoni ei sitten ainakaan välittänyt, välit oli ennallaan ja läpimät. Äiti soitti muuten ihan kouluni opinto-ohjaajallekin, kun halusi lisää draamaa - opoa tuskin kiinnosti toisiaan "laillisesti" paneskelevat teinit.. Ja laittoipa äiti minut vielä nuorisopsykologillekin, kun oli niin "huolissaan" - psykologi totesi ekan kerran jälkeen, että olen harvinaisen fiksu ja kypsä nuori, joka on harrastanut seksiä ihan omaksi ilokseen ja se on ok - hän ehdotti myös, että olisin käynyt hankkimassa e-pillerit ja jättänyt reseptin pöydälle näkyville ihan tahallani. Kontrasti psykologin, sekä katumuspilleriä hakiessa vastuutani kiitelleen lääkärin, ja oman kammottavan äitini käytöksen välillä oli valtava. Psykologi muuten ehdotti, että jatkaisin käyntejä luonaan äitini vuoksi, sillä tämä oli kuulostanut jo aikaa varatessaan niin "erikoiselta" ja omatkin kertomukseni olivat aika pahan kuuloisia, joten hän halusi auttaa. Kerroin tämän äidilleni ja sehän repesi raivoon.
Seksiasiat oli muutenkin meillä tosi kummallisia. Mm. pornolle naureskeltiin, minulle kannettiin tätini Regina-lehtiä jo 10-vuotiaana - mutta koskaan seksistä tai ehkäisystä ei puhuttu kanssani mitään. Vähän "kiinnijäämiseni" jälkeen äitini kertoi, että menetti kaiken kunnioituksen Lola Odusogaa kohtaan, sillä tämä oli juuri kertonut julkisuudessa menettäneensä neitsyytensä 14-vuotiaana. Tämä oli kiertoilmaisuna saman tilanteen ilmoitus minulle.
Nykyään en ole tuon kammottavan naisen kanssa missään tekemisissä tai väleissä ja en ole koskaan voinut paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi näitä kännykkävanhempien lapsia, mitkä traumat. Äiti ja isä koko ajan kännykkä naamalla, jos lapsi kysyy jotain, mutistaan tai tiuskastaan jotain hermostuneena, ehkä vilkaistaan lapseen, ehkä ei. Ilmeisimmin ei, koska katsetta ei voi irrottaa kännykästä.
No, sitten vaan koko perhe tuijottaa hiljaa kännykkää, lapset mukaanlukien, mitään keskustelua nykyään keskenään kotona ei synny.
T. Sivusta seurannut 70-luvun äiti
Onneksi nämä mammat ja papat sentään keskustelevat näiden lasten kanssa ja vastaavat heidän kyselyihinsä. Ja tekevät yhdessä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksipyynnön toivominen tuon sukupolven ihmisiltä on turha. Tai ainakin meidän perheessämme näin. Parhaimmillaankin tulisi "parhaani olen yrittänyt" tms martyyrisyyllistämistä, pahimmillaan haukkumista ja muille sukulaisille valittamista että "arvaapa mitä se nyt teki".
Joo aina he ovat "parhaansa tehneet", "kaikkensa antaneet" ja uhri on "kiittämätön ja pilalle lellitty" ja "aivan kaiken nenän eteen valmiiksi saanut". Ja "muistat nyt väärin" , "olet kuvitellut kaiken", ja " ei se noin mennyt".
Tämä on just sitä, miten munkin vanhemmat suhtautuu. Kaikesta (siis mistä kaikesta?) pitäis olla niin kiitollinen että. Ja samalla sitten syyllistetään sanomalla, että susta on ollut kyllä tosi paljon vaivaa, kun olit lapsi (mulla siis krooninen tauti, jonka sain 3-vuotiaana ja jouduin olemaan paljon sairaalassa yms.)
On aika kurjaa ollut joillakin. Mutta ei ihan kaikki 70-luvun vanhemmat näitä olleet. Ja kyllä kait niitä mukaviakin tapahtumia ja muistoja kuitenkin on ollut ja jäänyt?
Ainakin meidän pikkukaupungissa lapset leikkivät yhdessä pihalla ja lähimetsissä. Isommat lapset pitivät pienempien puolia.
Kotona saatettiin syödä yhdessä, telkkua katseltiin yhdessä ja ohjelmia kommentointiin.
Täytyy aina muistaa, että joka ikäpolvella on omat traumansa ja yleensä vanhemmat tekevät parhaansa, omien kykyjensä ja voimiensa mukaan. Ainakin itse yritän näin vanhemmiten ymmärtää omia vanhempianilmoituksia vaikka lapsena ei aina oikeudenmukaisesti ja hyvin kohdeltukaan.
Katkeruus ja anteeksiantamattomuus ei auta mitään, ihmisten ja tekojen armahtaminen ja asioiden jonkinlainen hyväksyminen helpompaa itselle.
Ainakin voi päättää ja ajatella, että itse ei tee samoin omille lapsilleen tai läheisilleen. Se oppi ainakin on olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Sellaista luottamuksen puutetta oli monesti havaittavissa ja vähän kuin aina odottaisi pahinta, vaikka olin kunnon tyttö."
Tämä jatkui mulla aikuisuuteen asti. Esim. oli jo reilusti yli 30v, akateemisesti koulutettu tyossäkäyvä normaali nainen. Juhannuksen jälkeen äitini kysyi iltapäivällä jotain tyyliin "jokos sitä on selvitty", johon hämmästyneenä esitin vastakysymyksen "ai mitenniin, selvitty mistä?"
-"No eihän sitä tiedä jos olet vaikka tappeluun joutunut", selitti hän ihan vakavissaan.
Niin, ihan tavallistahan se on aikuisen, tavallista elämää elävän naisen joutua tappeluihin... Jotenkin hän näki minut jonakin hirvionä, kuva, jolla ei ollut mitään yhteyttä todelliseen minääni (johon hän ei ollut millään lailla kiinnostunut tutustumaan).
Kyllä! Luottamuksen puute!
Meillä tämä on näkynyt mm. siten, että pakkassäällä äiti kysyy maireasti "Onkos sulla riittävästi lämmintä vaatetta päällä/mukana?" aivan kuin olisin pikkulapsi. En viitsi vastata tuohon kysymykseen mitään, koska se on loukkaava ja typerä.
Se näkyy muissakin asioissa. Jos minulla on tärkeä meno, työhaastattelu tai tapaaminen, äidin pitää päästä sanomaan "Älä myöhästy." Oikeasti, miksi ei voi luottaa yhtään? Miksi pitää aina ajatella jotain ikäviä skenaarioita ja maalailla piruja seinille? Miksi edes aikuiseen lapseen ei voi luottaa?
Samoin sekin, että lapsena ja teininä minua epäiltiin usein valehtelusta ja juttujen sepittämisestä. Koska minä nyt vain olin "sellainen", eikä mikään minun sanomani voinut olla totta. Todellisuudessa olin tunnollinen ja rehellinen lapsi, joka ei osannut valehdella. Tuo pakonomainen rehellisyys on seurannut minua aikuisuuteen asti.
Siis tämä on niiiiin tuttua mullekin valitettavasti. Aina ollaan antamassa ties mitä ohjeita, vaikka en tarvitse niitä enkä ole neuvoja edes pyytänyt. Myös helposti pelätään aina pahinta ja varotellaan kaikesta, huoh.
En todellakaan ole enää mikään teini tai 20-kymppinen vaan jo nelikymppinen.
Tulee just sellanen ole, ettei luoteta yhtään ja pidetään sellaisena, ettei osaa suunnilleen mitään..
Mut mistä tääkin pohjimmiltaan johtuu..äidin omasta epävarmuudestako?
Ei kuulosta tutulta. Saimme kaiken tarpeellisen ja äiti jopa ompeli meille viimeisen muodin mukaisia räväköitä vaatteita. Hän oli innoissaan mukana, kun kävin läpi ensimmäisiä ihastuksiani ja tuki kaikessa. Kasvatus oli silti tiukka, eikä tullut mieleenkään kapinoida äitiä vastaan. Aikuisena olemme hyviä ystäviä, pystymme keskustelemaan kaikista asioista ja käymme yhdessä shoppailureissulle, kylpylöissä, tanssimassa, kävelylenkillä yms. ja muutenkin äitini auttaa minua vieläkin paljon monessa asiassa.
Minusta kyse ei ole 70-luvusta, vaan äitejä ja tyttäriä on ollut kaikenlaisia ihan aina. Jokainen on tietysti oman aikakautensa tuotos, mutta kaikkiin aikakausiin mahtuu kaikkea.
Minun äitini syntyi 20-luvulla. Meillä oli ihan hyvät välit, jos vain minä hyväksyin kaiken ja tein niin kuin hän tahtoi. Häntä itseään ei saanut arvostella koskaan, koska hänen loukkaantumisensa oli suorastaan dramaattista. Hän saattoi naama valjuna kulkea vaikka kaksi viikkoa puhumattomana kivettynyt ilme kasvoillaan. Ja jos jotain puhui niin se oli sitä, että kuinka hänelle tuolla lailla tullaan puhumaan. Itse asiassa kaikki mitä me lapset teimme väärin, oli hänen mielestään loukkaus häntä vastaan. Kaikki kuitenkin tekee virheitä.
En tiedä, onko aikakausikysymys vai mikä, mutta minun äidilläni ja aika monella muullakin sen ajan äidillä oli kauhea tittelinkipeys. Sitä en ole tunnistanut itsessäni enkä muissakaan samanikäisissä, saati omien lasteni ajatusmaailmassa. Äiti pauhasi aina meille, kuinka meidän pitäisi saada puolisoksemme joku pappi tai tuomari tai lääkäri tai diplomi-insinööri. Se meni niin pitkälle, että kun siskoni vähän aikaa todella seurusteli yhden lääkärinplantun kanssa ja tuli bänksit, niin äiti huusi siskolleni naama punaisena, kuinka siskoni voi olla noin tyhmä ja ei osaa pitää miehestä kiinni. Ja vaikka selvisi, että ero tuli siksi, kun se lanttupää paljastui ukkomieheksi, niin sittenkään ei olisi saanut siitä erota. Olisi vaan pitänyt ruveta toiseksi naiseksi ja alkaa järsiä sitä avioliittoa rikki ja siitä sitten vähitellen kivuta vaimoksi asti. Silläkään ei ollut väliä, että lekuri oli kova juomaan, sehän oli L Ä Ä K Ä R I !!! Mitä sillä väliä, millainen se oli, kunhan oli lääkäri. Että tämmöistä toivoi tyttärelleen. Että olisi saanut kehua ihmisille, että minun tyttäreni on lääkärin rouva.
Tätä se siten oli koko ajan. Motkotusta siitä, kuinka meidän pitää ottaa puolisoksi joku hieno ja rikas. Jos kysyin, että no otitkos sinä sitten, niin se oli aina eri asia. Silloin oli sodat ja kaikki ja elämä ihan toista kuin nyt ja motkon motkon.
Luulen, että äitien ja tyttärien välit on kaikkina aikoina olleet ongelmaisia, pojat taas päässeet aina vähän helpommalla. En kuullut ikinä äitini sanovan, että ei sillä väliä, miten elämäsi elät, kunhan elät sen hyvin ja olet onnellinen. Näin ainakin olen itse aina ajatellut omista lapsistani. Meiltä minun ikäpolveni lapsilta taas odotettiin liikaa, päätavoite oli vanhempien toiveitten täyttäminen, vaikka se olisi ollut miten utopistista tahansa.
Alue: Aihe vapaa
Juuri tuo, "parhaani olen yrittänyt" ja rivien välistä, että SINULLE se ei sitten riittänyt, kun sinä olet tuollainen, toisin kuin veljesi, jolla ei ole ollut mitään valittamista. :D Meillä myös se veli on ollut se ykköslapsi ja kaikki mitä tekee on niin hienoa, edelleen.