Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.
Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.
Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä on erikoista lukea, koska veljeni on syntynyt 70-luvun lopulla ja minä puolestani 90-luvun alussa - sama äiti, eri isät (tiedostan, että tämäkin voi vaikuttaa). Äiti sai veljeni parikymppisenä ja minut 15 vuotta myöhemmin ja meillä on tosi erilainen käsitys äidistä ja äidin kasvatustavoista veljeni kanssa!
Omat muistikuvani ovat tosi pitkälti sellaisia, että kotona oli tarkat säännöt, äiti ja isä panostivat kohdallani ihan kaikkeen tosi paljon - tarkoitan siis käytöstapoja, tunnekasvatusta, koulutusta jne. Tavallaan tiesin aina, mitä minulta odotettiin ja tiesin, miten minun kuuluu käyttäytyä - ja jos kapinoinkin, niin siihenkin suhtauduttiin hyvin tiukasti, mutta kuitenkin rakkaudella.
Veljeni taas mainitsi, ettei oikein tiedä, onko häntä kasvatettu ollenkaan - hän on saanut tulla ja mennä, on ollut tosi omatoiminen ja reipas (mielestäni nämä on ihan suoraan meidän äidiltä opittuja piirteitä). Kuten moni täällä, hänkään ei muista kauheasti puhuneensa äidin kanssa asioista kovin syvällisesti, kun taas itse koen, että äiti halusi vähän liiankin tarkasti tietää mitä puuhailen ja mitä kuuluu.
Meidän äiti on tosi hiljainen ja enemmän kuuntelijaluonne. Hän on opiskellut kasvatustieteitä ja tehnyt koko ikänsä työtä lasten ja nuorten parissa, joten mietin sitäkin, onko opiskelujen aikana opitut asiat voineet vaikuttaa hänen vanhemmuuteensa omalla kohdallani. Toki myös ikä ja vakituinen parisuhde ja ylipäätään elämäntilanne vaikuttaa myös - mielestäni äitini ja veljeni kuitenkin tulivat hyvin toimeen keskenään, vaikka äitini olikin pitkään yksinhuoltaja.
Mielestäni on tosi jännä, miten meillä voi veljeni kanssa olla niin erilaiset kokemukset äidistä äitinä - olkoonkin, että kasvoimme hyvin erilaisissa ympäristöissä muutenkin :) Kuitenkin, äiti on meille molemmille tosi rakas, eikä varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa löydy kummaltakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota- ja pula-ajan lapset jääneet niin vaille hoivaa että eivät osaa sitä antaa. Ihminen mielestäni on vastuussa omista teoistaan, eli traumatisoituneen pitäisi hankkiutua hoitoon, jottei siirrä kokemusta seuraaville polville. Mutta vasta nykyään terapia on saatavilla ja hyväksyttyä.
Niinpä.
Äitini on puhunut että häntä ei koskaan pidetty sylissä lapsena. No ei pidetty minuakaan eli miksi hän ei yrittänyt murtaa sitä kun kerran tietää kuinka se sattuu? Vaikka onhan minua vauvana ollut pakko pitää sylissä?
Äiti ei ole koskaan halannut minua. Ei rippi, eikä yo-juhlissa ei häissä ei kun vauvat oli syntyneet jne. Rippijuhlissani äiti tökkäsi kirkon pihalla kukat käteeni ja tönäisi kädellä kovaa olkapäähäni, siis oikeasti kovaa niin että heilahdin.
No miksi en itse halaa nyt jo vanhaa äitiäni? Sitä henkilöä joka joka kerta kun tapaamme näyttää avoimesti halveksuntansa ja väkinäisyyden minua kohtaan?
En tiedä, onko tuo halaamiskulttuuri ylipäänsä muuttunut, eikä ihan sen perusteella voi tehdä päätelmiä siitä, kuinka läheisiä ollaan. Silti itsellenikin on aika surullista, että mieheni äiti ja sisko halaavat minua, harrastusryhmässä halataan, mutta kun yritin halata äitiäni veljeni hautajaisissa, hän tökkäsi vain käden eteen :(
Meillä isäkin tuli halaamaan, kun kuuli, että mulla on alkanut menkat :-D Mun äiti on syntynyt 1935 ja mä 1968 ja maailman ihanin äiti oli - rip. Alastomuuskin oli maailman luonnollisin asia.
Ei tuo ap:n kuvailema äiti ole välttämättä aikakautensa tuotos. Meidän suvussa on muutenkin tosi avoin meno ja hyvät välit kaikkien kanssa ollut aina: sukukokouksia yms yhteistä.
On tuollaisia estyneitä beserwissereitä ollut kautta aikojen.
Tuli vähän suppeaa tekstiä, kun pitää jatkaa töitä :-D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.
Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.
Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee. Joka kerta kun ollaan tekemisissä tää asia jotenkin nousee esiin ja paasaaminen alkaa. Olen itse asioista eri mieltä. Mua aihe on alkanut ottaa päähän ja pelkään että joku päivä rajähdän. Annan tulla äidille päin naamaa sen kuinka itse ei välittänut paskaakaan kun mua hyväksikäytti kantasuomalainen. Että kuinka se kehtaa mulle asiasta jauhaa, eikö tajua että normaalijärkinen olis ihan hiljaa kun itse katseli hyväksikäyttöä päältä tekemättä mitään. Ja kaikki tämä vain koska se olis ollut noloa. Antoi tyttären kärsiä, koska olis ollut noloa nostaa meteli ja vaatia tekijä vastuuseen. Luulin jo jollain tavalla päässeeni traumoistani yli, mutta äidin käytös on nyt nostanut mun sisäiset demonini uudelleen esiin. Tuntuu, ettei äiti edelleenkään välitä minusta yhtään. On unohtanut kokonaan tuon lapsuuteni asian. Ihan kuin sitä ei olis tapahtunutkaan. Ja on muuten edelleen tuon mua hyväksikäyttäneen henkilön kanssa tekemisissä. Ovat yhdessäkin päivitelleet ma*ujen hyväksikäyttötapauksia. Ei helvetti sentään. Itse vielä kertoi tästä mulle. Kuinka ne kehtaa? Eikö omatunto kolkuta? Onko ihme jos en enää halua olla tekemisissä. Tuntuu ettei mulla enää ole äitiä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten ajattelette tästä äitini toiminnasta? ap
Kannattaa mennä sinne äitien vanhempien ja vielä yksi sukupolvi taaksepäin, niin saa hyvää kuvaa. Luterilaisuus, lestadiolaisuus on koskettanut tuhansia ja tuhansia perheitä. Tietty puhumattomuus on noissa sukupolvissa joita sota koskettanut ikävästi, perheissä traumoja tabuja, evakossa kuolleita pikkusisaruksia joista ei saa puhua, häpeää jne, riippuen miten sota-aika koettiin.
Meillä oli etupylly, (äitini s1936), siteistä ei puhuttu, ei rintaliiveistä. Hyvin samantapaista tarinaa kuin kerroit. Sukutausta: paljon pappeja ja porvareita pohjoisesta. Miehen suku työläisiä karjalasta, paljon rempseämpää ja iloisempaa väkeä.
Olin nuorimmainen ja nyt 45.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee..
Ai jaa eli on pelkästään puolueriippuvainen kommentti? Minun muut tutut paitsi ne muutamat persut, ovat tuota mieltä. Ovat itse joutuneet ahdistelujen kohteeksi, heitä on kuvattu kännykameralla salaa mm takaapäin ja ovat peileistä tai ikkunan heijastuksista huomanneet tuon epäilyttävän toiminnan takanaan, heidän kasvojaan on joku nuollut yllättäen kadulla ja rintoihin tai peppuun tartuttu väkijoukossa tai tönitty uhkaavasti nurkkaan jossain tilassa, heidän asuntojen luona on hiippailtu jne.
Vierailija kirjoitti:
Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee. Joka kerta kun ollaan tekemisissä tää asia jotenkin nousee esiin ja paasaaminen alkaa. Olen itse asioista eri mieltä. Mua aihe on alkanut ottaa päähän ja pelkään että joku päivä rajähdän. Annan tulla äidille päin naamaa sen kuinka itse ei välittänut paskaakaan kun mua hyväksikäytti kantasuomalainen. Että kuinka se kehtaa mulle asiasta jauhaa, eikö tajua että normaalijärkinen olis ihan hiljaa kun itse katseli hyväksikäyttöä päältä tekemättä mitään. Ja kaikki tämä vain koska se olis ollut noloa. Antoi tyttären kärsiä, koska olis ollut noloa nostaa meteli ja vaatia tekijä vastuuseen. Luulin jo jollain tavalla päässeeni traumoistani yli, mutta äidin käytös on nyt nostanut mun sisäiset demonini uudelleen esiin. Tuntuu, ettei äiti edelleenkään välitä minusta yhtään. On unohtanut kokonaan tuon lapsuuteni asian. Ihan kuin sitä ei olis tapahtunutkaan. Ja on muuten edelleen tuon mua hyväksikäyttäneen henkilön kanssa tekemisissä. Ovat yhdessäkin päivitelleet ma*ujen hyväksikäyttötapauksia. Ei helvetti sentään. Itse vielä kertoi tästä mulle. Kuinka ne kehtaa? Eikö omatunto kolkuta? Onko ihme jos en enää halua olla tekemisissä. Tuntuu ettei mulla enää ole äitiä.
Omatunto voi kolkuttaakin ja pahasti, projisoituu väärään kohteeseen. Onko tuo henkilä vielä elossa kuka hyväksikäytti? Jos on niin asia täytyy ottaa esiin hänen itsensä/perheensä kanssa. 883
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.
Tapahtuuhan tuota kuulemma edelleen tuolla "tietyn uskontokunnan" edustamalla pohjoisella alueella......
Synnyin 70-luvun puolessa välissä.
Pärjäsin hyvin koulussa, olin suosittu ja ihan hyvän näköinen.
Vanhempani ovat muuten olleet ihan ok, mutta kun minua pyydettiin mallin hommiin 18 täytettyäni, ja kun kerroin tästä kotona niin sain vanhemmiltani tylytykset että mikä kaunis kuvittelen olevani, että tuon näköistä malliksi vielä haluavat että herää todellisuuteen. Että johonkin rumuuskisaanko pistävät minut kuitenkin! :( Muutin pois kotoa heti ylioppilasjuhlien jälkeen.
Tein sitten opiskeluaikoina välillä mallin töitä ja sen verran tienasin että rahoitin sillä opintoja. Suomessa ja ulkomailla. Vanhemmat eivät koskaan sanoneet että olivat ylpeitä minusta ja että kun tienasin itse rahani, eivätkä voineet kuvitella että minua pidettiin kauniina tai viehättävänä muiden mielestä. Kun ei minulla noussut hattuun niin eivät päässeet sukulaisille tai tutuilleen minua leuhkaksi ja itserakkaaksi kutsumaan. Sitä he varmaan hakivat tuolla ja kuvittelivat olevansa viisaita että noin siinä vielä käy jos joku minua kehuu ulkonäön suhteen. Todistin sanomattanikin olevani oikeassa ja se oli heille kova pala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee..
Ai jaa eli on pelkästään puolueriippuvainen kommentti? Minun muut tutut paitsi ne muutamat persut, ovat tuota mieltä. Ovat itse joutuneet ahdistelujen kohteeksi, heitä on kuvattu kännykameralla salaa mm takaapäin ja ovat peileistä tai ikkunan heijastuksista huomanneet tuon epäilyttävän toiminnan takanaan, heidän kasvojaan on joku nuollut yllättäen kadulla ja rintoihin tai peppuun tartuttu väkijoukossa tai tönitty uhkaavasti nurkkaan jossain tilassa, heidän asuntojen luona on hiippailtu jne.
Äiti on ihan sanonut kannattavansa persuja. Siitä tiedän että on persu. Eikä äitiä ole ikinä yksikään ulkomaalainen ahdistellut. Ei siellä sen tuppukylässä ole ulkomaalaisia, eikä äiti muualla ole juurikaan käynyt. Viha on siis imetty mediasta ym.
Ennemmin äitinä miettisin, miksi itse ei tehnyt mitään vaikka omaa lasta hyväksikäytettiin. Sulki silmät ja pakotti minutkin olemaan tekemisissä tämän hyväksikäyttäjän kanssa vielä senkin jälkeen kun asia selvisi hänelle. Ei ole paljon varaa muita haukkua tuolla taustalla. Kuten sanoin, itse ei ikimaailmassa kehtaisi. Varsinkaan juuri sille hyväksikäytetylle öyhöttää. Olisin hiljaa ja häpeäsin, etten aikanaan kehdannut toimia kuten olis pitänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee. Joka kerta kun ollaan tekemisissä tää asia jotenkin nousee esiin ja paasaaminen alkaa. Olen itse asioista eri mieltä. Mua aihe on alkanut ottaa päähän ja pelkään että joku päivä rajähdän. Annan tulla äidille päin naamaa sen kuinka itse ei välittänut paskaakaan kun mua hyväksikäytti kantasuomalainen. Että kuinka se kehtaa mulle asiasta jauhaa, eikö tajua että normaalijärkinen olis ihan hiljaa kun itse katseli hyväksikäyttöä päältä tekemättä mitään. Ja kaikki tämä vain koska se olis ollut noloa. Antoi tyttären kärsiä, koska olis ollut noloa nostaa meteli ja vaatia tekijä vastuuseen. Luulin jo jollain tavalla päässeeni traumoistani yli, mutta äidin käytös on nyt nostanut mun sisäiset demonini uudelleen esiin. Tuntuu, ettei äiti edelleenkään välitä minusta yhtään. On unohtanut kokonaan tuon lapsuuteni asian. Ihan kuin sitä ei olis tapahtunutkaan. Ja on muuten edelleen tuon mua hyväksikäyttäneen henkilön kanssa tekemisissä. Ovat yhdessäkin päivitelleet ma*ujen hyväksikäyttötapauksia. Ei helvetti sentään. Itse vielä kertoi tästä mulle. Kuinka ne kehtaa? Eikö omatunto kolkuta? Onko ihme jos en enää halua olla tekemisissä. Tuntuu ettei mulla enää ole äitiä.
Omatunto voi kolkuttaakin ja pahasti, projisoituu väärään kohteeseen. Onko tuo henkilä vielä elossa kuka hyväksikäytti? Jos on niin asia täytyy ottaa esiin hänen itsensä/perheensä kanssa. 883
On elossa. On samanlainen kuin äitini eli on tyystin ilmeisesti unohtanut oman taustansa ja tekonsa. Öyhöttää kuinka ne ahdistelee naisia. En todellakaan halua olla missään tekemisissä enää ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee. Joka kerta kun ollaan tekemisissä tää asia jotenkin nousee esiin ja paasaaminen alkaa. Olen itse asioista eri mieltä. Mua aihe on alkanut ottaa päähän ja pelkään että joku päivä rajähdän. Annan tulla äidille päin naamaa sen kuinka itse ei välittänut paskaakaan kun mua hyväksikäytti kantasuomalainen. Että kuinka se kehtaa mulle asiasta jauhaa, eikö tajua että normaalijärkinen olis ihan hiljaa kun itse katseli hyväksikäyttöä päältä tekemättä mitään. Ja kaikki tämä vain koska se olis ollut noloa. Antoi tyttären kärsiä, koska olis ollut noloa nostaa meteli ja vaatia tekijä vastuuseen. Luulin jo jollain tavalla päässeeni traumoistani yli, mutta äidin käytös on nyt nostanut mun sisäiset demonini uudelleen esiin. Tuntuu, ettei äiti edelleenkään välitä minusta yhtään. On unohtanut kokonaan tuon lapsuuteni asian. Ihan kuin sitä ei olis tapahtunutkaan. Ja on muuten edelleen tuon mua hyväksikäyttäneen henkilön kanssa tekemisissä. Ovat yhdessäkin päivitelleet ma*ujen hyväksikäyttötapauksia. Ei helvetti sentään. Itse vielä kertoi tästä mulle. Kuinka ne kehtaa? Eikö omatunto kolkuta? Onko ihme jos en enää halua olla tekemisissä. Tuntuu ettei mulla enää ole äitiä.
Omatunto voi kolkuttaakin ja pahasti, projisoituu väärään kohteeseen. Onko tuo henkilä vielä elossa kuka hyväksikäytti? Jos on niin asia täytyy ottaa esiin hänen itsensä/perheensä kanssa. 883
On elossa. On samanlainen kuin äitini eli on tyystin ilmeisesti unohtanut oman taustansa ja tekonsa. Öyhöttää kuinka ne ahdistelee naisia. En todellakaan halua olla missään tekemisissä enää ikinä.
Itse syyllinen on se jonka kanssa asia täytyy selvittää, sille ei ole anteeksiantoa. Vaikka kirjoittaisit heidän ulko-oveensa muidenkin nähden mitä on tapahtunut. Ettei se myrkky syö itseäsi, kuitenkin huomaa ettei ole kadonnut tunnemuististasi. Sinulla on oikeutesi, vaikka laki olisi unohtanut.
Vierailija kirjoitti:
Mua hyväksikäytettiin lapsena läheisen sukulaisen toimesta. Vanhempani tiesivät asiasta eivätkä juurikaan tehneet asialle mitään. Koko homma painettiin villasella, noloahan se olis ollut 1980-luvun lopussa poliisille viedä. Asiasta vaiettiin täysin. Minuun se kuitenkin jätti omat traumansa.
No, nyt äidistäni on kuoriutunut pesunkestävä persu ja tietenkin huutaa naama punaisena kuinka ma*ut rais kaa ja ahdi stelee. Joka kerta kun ollaan tekemisissä tää asia jotenkin nousee esiin ja paasaaminen alkaa. Olen itse asioista eri mieltä. Mua aihe on alkanut ottaa päähän ja pelkään että joku päivä rajähdän. Annan tulla äidille päin naamaa sen kuinka itse ei välittänut paskaakaan kun mua hyväksikäytti kantasuomalainen. Että kuinka se kehtaa mulle asiasta jauhaa, eikö tajua että normaalijärkinen olis ihan hiljaa kun itse katseli hyväksikäyttöä päältä tekemättä mitään. Ja kaikki tämä vain koska se olis ollut noloa. Antoi tyttären kärsiä, koska olis ollut noloa nostaa meteli ja vaatia tekijä vastuuseen. Luulin jo jollain tavalla päässeeni traumoistani yli, mutta äidin käytös on nyt nostanut mun sisäiset demonini uudelleen esiin. Tuntuu, ettei äiti edelleenkään välitä minusta yhtään. On unohtanut kokonaan tuon lapsuuteni asian. Ihan kuin sitä ei olis tapahtunutkaan. Ja on muuten edelleen tuon mua hyväksikäyttäneen henkilön kanssa tekemisissä. Ovat yhdessäkin päivitelleet ma*ujen hyväksikäyttötapauksia. Ei helvetti sentään. Itse vielä kertoi tästä mulle. Kuinka ne kehtaa? Eikö omatunto kolkuta? Onko ihme jos en enää halua olla tekemisissä. Tuntuu ettei mulla enää ole äitiä.
Räjähdä ihmeessä! Mutta opettele ennen sitä huutamaan teknisesti kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten ajattelette tästä äitini toiminnasta? ap
Kannattaa mennä sinne äitien vanhempien ja vielä yksi sukupolvi taaksepäin, niin saa hyvää kuvaa. Luterilaisuus, lestadiolaisuus on koskettanut tuhansia ja tuhansia perheitä. Tietty puhumattomuus on noissa sukupolvissa joita sota koskettanut ikävästi, perheissä traumoja tabuja, evakossa kuolleita pikkusisaruksia joista ei saa puhua, häpeää jne, riippuen miten sota-aika koettiin.
Meillä oli etupylly, (äitini s1936), siteistä ei puhuttu, ei rintaliiveistä. Hyvin samantapaista tarinaa kuin kerroit. Sukutausta: paljon pappeja ja porvareita pohjoisesta. Miehen suku työläisiä karjalasta, paljon rempseämpää ja iloisempaa väkeä.
Olin nuorimmainen ja nyt 45.
Tuo "etupylly" on idiotismin multihuipentuma. Äärimmäisen idioottimaista häveliäisyys syistä sanoa naisen tai tytön sukupuolielimiä mieluumin per*eeksi, kuin p*lluksi.
Pa*kan tuserrus reikäkin on noille naisvihaajille sievempi asia kuin naisen sukupuolielin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitini on alkanut kohdella mua halveksivasti sen jälkeen, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan ja jäin tänne. Ehkä äidillä oli ajatus, että palaan lapsuuteni käpykylään pitämään hänestä huolta ja kun petin hänet niin minua saa kohdella kuin halpaa makkaraa. Mä en osaa mitään, mä en ymmärrä mitään jne. Mun lapset on huonompia kuin maalaisserkkunsa. Vaikka nuo on taatusti serkkujaan fiksumpia, sekä käytökseltään että koulumenestykseltään. Mutta koska asuvat kaupungissa, niin heistä ei koskaan tule mitään. Tää on sanottu ihan suoraan päin naamaa. En tiedä onko tuo jotain alemmuuskompleksia vai mitä. Välithän tässä on väkisinkin viilenneet. En viitsi mennä käymään kun vastaan tulee vain nälvintää ja halveksuntaa. Sama puhelimessa. Niistä soitoista tulee vaan paha mieli. Veljiäni ja heidän lapsiaan kehutaan, minua ja perhettäni nälvitään. Ennen meillä oli paremmat välit, ei silloinkaan mitkään hirveän lämpimät, mutta ainakaan mua ei halveksittu. Sitten menin tekemään sen erheen että löysin puolison ja jäimme asumaan kaupunkiin. Muutuin kerralla huonoksi ihmiseksi.
Tästä tulee mieleen, että äitini suhtautuminen mieheeni on ollut aina tosi nuivaa. Luulen, että taustalla on ollut äidin pettymys omaan avioliittoonsa. Ei isäni varmaan aina fiksusti toiminutkaan saati vanhempansa, jotka kohtelivat miniää rumasti, mutta herranen aika kyllä AIKUISEN ihmisen täytyy osata vetää rajat sille, miten häntä kohdellaan. Tämän katkeruuden äitini yritti istuttaa minuun ja varmaan veljeenikin, hän oikein kehuskeli ystävilleen, kuinka minä en pidä isästäni! Menin mieheni kanssa yksiin nopeasti ja tällä on kaksi lasta aiemmasta liitosta, ja tämä kaikki oli jotenkin liikaa äidilleni. Hän letkautteli koko ajan jotakin ilkeää miehestäni ja tämän suvusta. Nyt, kun olemme olleet parikymmentä vuotta yhdessä, hän on ilmeisesti todennut, että emme eroakaan, enkä mene mukaan mieheni parjaamiseen hänen ilokseen.
Osasyy tähän ilkeyteen on ollut ehkä sekin, että mieheni toimii arvostetussa akateemisessa ammatissa ja hänen vanhempansakin ovat koulutettuja, ja tämä aiheuttaa jonkin tunteiden vyöryn äidissäni, joka on tehnyt duunarihommia. Mieheni ja hänen sukunsa eivät todellakaan ole aliarvioineet äitiäni. Muutenkin suhtautuminen koulutukseen ym. on ollut todellista kaksoisviestintää, sillä minua on kannustettu opiskelemaan, mutta samaan aikaan on annettu ymmärtää, että ns. menestyneet ihmiset ovat aina jotenkin pahoja ja kieroja. Eli teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Koulutetut, johtavassa asemassa olevat ihmiset = ”herrat”
Surkuhupaisaa tässä on, että koulutustasohan ei aina näy edes palkassa. Esim. miesduunarit ovat perinteisesti tienanneet ihan hyvin, eikä ole opintolainoja otettu. Lapsuudessani 70-80-l. työpaikatkin olivat aika turvattuja, joten ihan en ymmärrä, mitä ihmeellistä "raatamista" ainakaan kaikkien duunarien elämä oli. Äitini oli mm. perhepäivähoitaja ja varmaan ei hyvällä palkalla, mutta toisaalta mitään koulutusta ei tuolloin vaadittu, eikä ylipäänsä tarvinnut tehdä mitään "kehittävää". Aamupäivällä käveltiin aina kauppaan ja takaisin ja iltapäivällä leikittiin vapaasti ulkona, ei edes missään puistossa. Siinä välissä äiti teki ruoan ja lapset leikkivät ja nukkuivat. Siis äitini oli sen ajan mittapuun mukaan ihan hyvä pph, ei siinä mitään. Toki mielikuvani ovat lapsen mielikuvia, mutta kovin suurta stressiä ei elämässä silloin ilmeisesti ollut.
Ja tosiaan sen muistan, että vaikka emme olleet mitenkään vasemmistolainen perhe, kaikki menestyneet ihmiset olivat saavuttaneet menestyksensä kepulikonstein. Saatettiin nauraa ihan avoimesti, miten hieno nainen (=opettaja) oli epäonnistuneesti koettanut muodistaa hameen. Kertoo ehkä siitäkin, kuinka paljon rahaa hienollakaan naisella oli käytössään... Mutta oikeasti nauraa toisen epäonnistumiselle tyyliin "mitäs koettaa olla hieno" :( Jos joku oli meikattu ja puhui ystävällisesti, hän oli teennäinen ja yritti olla olevinaan. Kun tämän samaisen opettajan lapsi menestyi koulussa, se johtui vain siitä, että häntä voitiin opettaa kotona kutakuinkin salaisilla kirjoilla. Lapsena kuvittelinkin, että tämä lapsi oli jossain opetuskoneessa kotonaan :D Opettajat kuulemma suosivat automaattisesti hienojen perheiden lapsia, joskaan me lapset emme tätä huomanneet ja olimme kaikki kavereita perheestä riippumatta. Ikinä ei mistään tällaisesta sanottu suoraan opettajalle ja kysytty, miksi tämä on arvosteltu näin tms., kaikki oli jatkuvaa selän takana mutinaa.
Vierailija kirjoitti:
On aika kurjaa ollut joillakin. Mutta ei ihan kaikki 70-luvun vanhemmat näitä olleet. Ja kyllä kait niitä mukaviakin tapahtumia ja muistoja kuitenkin on ollut ja jäänyt?
Ainakin meidän pikkukaupungissa lapset leikkivät yhdessä pihalla ja lähimetsissä. Isommat lapset pitivät pienempien puolia.
Kotona saatettiin syödä yhdessä, telkkua katseltiin yhdessä ja ohjelmia kommentointiin.
Täytyy aina muistaa, että joka ikäpolvella on omat traumansa ja yleensä vanhemmat tekevät parhaansa, omien kykyjensä ja voimiensa mukaan. Ainakin itse yritän näin vanhemmiten ymmärtää omia vanhempianilmoituksia vaikka lapsena ei aina oikeudenmukaisesti ja hyvin kohdeltukaan.
Katkeruus ja anteeksiantamattomuus ei auta mitään, ihmisten ja tekojen armahtaminen ja asioiden jonkinlainen hyväksyminen helpompaa itselle.
Ainakin voi päättää ja ajatella, että itse ei tee samoin omille lapsilleen tai läheisilleen. Se oppi ainakin on olemassa.
Ei kai kukaan ole väittänyt, että KAIKKI 70- luvun vanhemmat ovat tällaisia (monet ovat kommentoineet että heidän kaverinsa vanhemmat olivat toisenlaisia). Ketjun idea on ollut saada vertaistukea ja ymmärrystä. Varmasti useimmilla on hyviäkin muistoja lapsuudesta, miksi ei olisi, mutta se ei ole ketjun aihe.
Itsekin ymmärrän vanhempiani, mutta toisaalta eivät he aina ole tehneet parastaan eivätkä tee edelleenkään. Lapsena, nuorena ja aikuisenakaan en ole puolestaan saanut heiltä ymmärrystä, että olisin tehnyt parhaani. Katkera en ole myöskään, anteeksi olen antanut, vaikkakaan vanhempani eivät omasta mielestään ole tehneet mitään väärin mistä minun pitäisi antaa anteeksi, vaan he ovat tehneet parhaansa ja se siitä. :)
Vierailija kirjoitti:
Olen viisikymppinen, enkä muista, että äitini olisi koskaan halannut minua. Veljeäni halaa väkisin, oikein väijyy, käy kiinni ja painautuu väkisin vasten, ei päästä irti. Sanoo aina jotain "mun pieni vauvani". Veli on tästä välillä niin ahdistunut ettei käy vanhempieni luona.
Eräissä sukujuhlissa veljeni halasi äitiäni ja ajatteli, että halaanpa minäkin sitten niin äitini työnsi minut pois... oli ihan vapaamuotoinen tilaisuus, mutta vain veljeni halaus kelpasi.
Alue: Aihe vapaa
Minulla sama.
Mistään syvällisestä ei puhuttu eikä puhuta. Kuukautisista kertoi isosisko sen verran että tietää että muillakin luokkalaisilla alkoi ne jo. Siteitä yms kyllä ostettiin kotiin mutta muuten hoidettiin itse kaikki omat asiat.
Omaa mielipidettä ei saanut esittää, jos se oli eriävä. Ei myöskään saanut olla tyytyväinen esim hyviin todistuksiin, sanottiin vaan että "no ainahan sulla on hyvät" tai heh heh, mikäs tuo miinus oli jos vaikka sain 10- jostain kokeesta. Jos joskus yritin sanoa että mielestäni onnistuin jossain tuli "vitsinä" että "kuinkas huonoja ne muut sitten oli" ynnä muuta..esimerkkejä olisi paljon.
Ei siis kehuttu, kiitelty tai kerrottu että välitettäisiin, opin siihen että se on normaalia.
Periaatteessa kasvatus oli: Ole hiljaa, pysy poissa tieltä ja tottele. Jos olimme näkymättömiä oli paras. Niin ja kaikesta piti olla kiitollinen eikä vaatia mitään (esim työpaikat tms) eikä yrittää mitään "jotta ei petytä".
Hermostua tai itkeä ei saanut jotta "isäpuolelle ei tulisi paha mieli" (yleensä hän möläytti jotain josta pahastuin). Taktiikka olikin pidätellä itkua kunnes pääsi omaan huoneeseen.
Tämä tuottanut paljon ongelmia aikuis-suhteissa, sekä miesten että naisten kanssa. Miehiä olen joko mielistellyt tai pelännyt, naisten suhteen taas en oikein osaa jakaa tuntojani joten minusta voi saada etäisen kuvan. Yleisesti liian kiltti ja kuuliainen ollut aina.
Juhlimista, polttamista yms jouduttiin näkemään, jos kommentoitiin että äiti olisi vähän humalassa, oli vastaus vaan "hiljaa" tai "enkä ole".. Autossa (ja kaikkialla muuallakin) poltettiin ikkunat kiinni ja takapenkiltä yritettiin huudella että voisivatko avata ikkunoita. Isäpuoli varsinkaan ei koskaan halannut eikä vanhemmat oikeastaan leikkineet tai pelanneet meidän kanssa. Jos teki jotain töitä heidän kanssan, sai olla mukana ja siihen kannustettiin. Aina se työ ennen huveja.
Vasta kun sain omat lapset tajusin että niin ei tarvitse olla ja olenkin hyvin avoin, läheinen ja kannustava omille lapsilleni. Heille haluan olla ehdottoman luotettava, läheinen ja hauskakin äiti jolle voi puhua kaikesta ja kuuntelemme aina mitä asiaa heillä on. Olemme tosi paljon yhdessä. En koskaan juo heidän läsnäollessa ja koitan muutenkin näyttää parempaa esimerkkia kuin omat vanhempani. Olen tyytyväinen että mieheni osaa halata lapsia ja pelailla heidän kanssaan (vaikka minä hoidan kaiken "vastuullisen).. Olen myös perustanut yrityksen (jota tietenkin äiti kauhisteli) ja kaikki on mennyt hyvin. Nyt yritän pitää isovanhempien letkautukset poissa lasten korvista tai jos filtterin läpi pääseekin jotain hölmöä, selitän lapsille aina jälkikäteen kotona, tai joskus jopa vanhempieni kuullen että he eivät tajua kaikkia asioita eivätkä ole kaikessa oikeassa (siis vanhempani).
Harmi. Olisi kiva voida olla oikeasti läheinen. Muuten ihan ok vanhemmat mutta taitaa olla monen tuon sukupolven ihmisen ongelma. Oletan että johtuu siitä että heidän vanhemmat olivat sodassa ja siitä jäi traumat eikä varmaan olleet kovin hyviä vanhempia omille vanhemmillemme.