70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Olen syntynyt 60-luvun alussa ja tunnistan ap:n kertomuksesta oman äitini. Ei kertonut mitään kuukautisista, näytti vain sidepussia ja sanoi, että tuosta voit ottaa. Noilla kolmella sanalla asia oli ilmeisesti kuitattu. Ikinä ei puhuttu mistään vaikeista asioista. Äitini ei koskaan viettänyt aikaa kanssani ellei ihan pakko ollut. Tuntuu, että perheen pojat olivat hänelle läheisemmät. Niinpä olen itse yrittänyt luoda tyttäreeni läheisemmän suhteen.

Tämä ketju on ollut ihan parasta terapiaa! Luulin vuosikymmeniä että oma äitini oli jotenkin erikoisen ilkeä tapaus, ja että hänellä oli jokin luonnevika, mutta näköjään tuon sukupolven äitien tunnekylmyys on suorastaan kansantauti. En ole itse edes uskaltanut lapsia tehdä kun pelkäsin aina että minusta tulee samanlainen ja lapsiparat joutuvat kokemaan saman kuin mina aikoinaan. En luottanut siihen että osaisin katkaista tuon kylmyyden ketjun. Muutin omilleni heti koulun jälkeen ja myöhemmin kauas kotipaikkakunnalta niin että tapasimme vain kerran tai pari vuodessa. Välit olivat paremmat kun välimatkaa oli paljon.

Minun äitini oli syntynyt -40 ja hänellä oli kertomansa mukaan huonot välit omaan äitiinsä. Hänen sisaruksensa eivät oikein ymmärtäneet äitini puheita kun heidän kokemuksensa oli erilainen. En tiedä oliko äitini joutunut perheessään syntipukiksi vai oliko hän vain itse niin hankala että sukset menivät aina ristiin oman äitinsäkin kanssa. Mummoni kuoli kun olin parivuotias joten en tullut hanta tuntemaan enkä voinut  asiasta kysyä.

Samoja kokemuksia on . Näin nelikymppisenä tunnen siitä surua, olisin tarvinnut äidin tukea ja arvostusta. Koskaan en ole saanut mitään kehuja, vaikka olin nätti, kiltti ja tunnollinen. Olisin tarvinnut naisen mallia. Kadehdin niitä, jotka viettävät äititytär-aikaa, ja joiden äiti rakastaa. Itse en ole sitä koskaan äidiltäni kuullut. Nyt kaikki on jo myöhäistä. Omia lapsia minulla ei ole, äitinä olisin itse erilainen jos olisi. Halaus teille muille osattomille. <3

Anteeksipyynnön toivominen tuon sukupolven ihmisiltä on turha. Tai ainakin meidän perheessämme näin. Parhaimmillaankin tulisi "parhaani olen yrittänyt" tms martyyrisyyllistämistä, pahimmillaan haukkumista ja muille sukulaisille valittamista että "arvaapa mitä se nyt teki".

Vierailija kirjoitti:

Anteeksipyynnön toivominen tuon sukupolven ihmisiltä on turha. Tai ainakin meidän perheessämme näin. Parhaimmillaankin tulisi "parhaani olen yrittänyt" tms martyyrisyyllistämistä, pahimmillaan haukkumista ja muille sukulaisille valittamista että "arvaapa mitä se nyt teki".

Kuin suoraan äitini suusta "arvaapa mitä se nyt teki", jonka olen sattunut viereisestä huoneesta kuulemaan kun äiti mustamaalasi minua jollekin sukulaiselle. Väitän ettei normaalivanhempi kuluta elämäänsä kehittelemällä valetarinoita pyrkien lapsen suvusta syrjimiseen. Vanhempana koin tarvetta kuunnella salaa ja selvisi että äiti valehteli muille minusta kääntäen roolit toisinpäin. Mitä hiljainen, arka ja täysi alistettu lapsi voi siinä tilanteessa tehdä? Ei mitään, kun kaikki sukulaiset oli jo vuosien ajan käännytetty hyljeksimään yhtä lasta. Parasta mikä on muuttunut vuosikymmenten saatossa, on se että lapselle on annettu "äänioikeus", eikä syrjimistä enää katsota hyväksyttävästi.

Ap:n kertoma kuulostaa tutulta, vaikka oma äiti syntynyt 50-luvulla. Vanhemmat kyllä maksoivat vaatteeni ja muut perusjutut täysi-ikäisyyteen saakka, mutta esim. menkkojen alkaessa (olin 9 v.) ei tullut muuta infoa kuin että siteitä on vessan kaapissa, ja ekat rintsikat sain yläasteelle mennessä, vaikka olisin tarvinnut jo paljon aiemmin. Ikinä en ole äidin kanssa pystynyt puhumaan henkilökohtaisista asioista, vaikka muuten jutellaan paljon ja ollaan päivittäin yhteydessä vieläkin.

Tuo on myös tuttua, että heti, kun tein jotain eri tavalla kuin äiti, tuli piikikästä kommenttia, ettei minun vaan koskaan ole tarvinnut meikata/juoda/käydä ulkona/mitä tahansa, mitä hän ei ole harrastanut, mutta minä olen. Olen myös ollut aina todella kiltti, mutta minnekään en koskaan päässyt, en bileisiin, enkä harrastamaan muuten kuin kauhealla kerjäämisellä ja riitelyllä. Jäi yleensä tekemättä, joten istuin yksin kotona kaiket illat ja vknloput, eikä yllättäen ollut hirveästi kavereita. Asuttiin pienellä paikkakunnalla ja joka paikkaan olisi pitänyt saada autokyyti, kavereiden luo jne. koska julkisia ei kulkenut kuin silloin tällöin joku pikavuoro, mutta vanhemmat ei koskaan halunneet viedä mihinkään. Kaikessa myös nuukailtiin, vaikka rahaa meilläkin olisi kyllä ollut.

En tiedä lukiko äiti kirjeitäni tai päiväkirjojani, toivon, että ei. Jos luki, ei koskaan ottanut puheeksi, eikä jäänyt kiinni. Tosin aika nuorena jo kielsin häntä siivoamasta huonettani ja aloin siivota itse, eli en ihan luottanutkaan, etteikö olisi tonkinut laatikoitani.

Hyvä äiti muuten, mutta nuo asiat olisi voinut hoitaa toisinkin niin tyttärestä olisi saattanut kasvaa vähän avoimempi ja paremmalla itsetunnolla varustettu ihminen.

Ap, seuraatko tätä vielä? Sinua on kiittäminen, että me kaikki ollaan päästy puhumaan näistä asioista tässä vertaistukiketjussa.

Äitini äiti kuoli alkuvuodesta. Hän oli minulle läheinen mummi ja minä olin se joka teki asunnon tyhjennyksen. Mummi oli pitänyt päiväkirjaa ja säästänyt kirjeenvaihtonsa. Kävin monia tunteita läpi kun luin niistä, että mummi ja ukki, sota-ajan nuoret, ovat olleet rakastavia normaaleja ihmisiä, tasa-arvoisessa suhteessa ja hyviä vanhempia äidilleni. Silti äiti ei ole kyennyt olemaan rakastava vanhempi minulle.

Eli siis se teoria ei todellakaan päde aina, että kylmät äidit ovat kylmien mummien tyttäriä. Tottakai 40-50-luvulla syntyneet mielellään panevat kaiken sodan ja sotasukupolvien syyksi. Itse ovat mielestään viattomia omaan käytökseensä. Mutta totta se ei ole. Sitä ei voi yleistää.

Samoin kaikki ei johdu vain rakennemuutoksesta. Minun mummini ja äitini elinympäristö ja elinkeino oli ihan samanlainen. Eli ei kaikki kylmät äidit ole näitä, jotka muuttivat maalta lähiöön tehdastöihin tai päinvastoin. Se kylmyys tulee sisältä, ei ulkoa.

Onko kenelläkään ollut näitä kokemuksia:

Seurassa vanhempasi kertovat sinusta lapsuuden nolaustarinoita kolmannessa persoonassa. Tarinoissa ei ole ulkopuolisille mitään järkeä. Esim. juhlissa kahvipöydässä kesken keskustelun isäsi kysyy äidiltäsi vihjailevalla äänellä "Mikähän sitä tyttöä ajoi, joka niitä marenkeja siellä Lappeenrannassa ahmi" ja äiti vastaa kuin hyvällekin vitsille nauraen "Hahahaa, ja pullistui vain, pullistui vain, ettei jätkät lehmästä erottannu!"

Kukaan juhlavieraista ei tajua, mistä on kyse. Sinä tunnistat, että he muistelevat lapsuudessasi tapahtunutta kesälomareissua Lappeenrantaan, missä istuitte jossakin kahvilassa, missä oli muitakin perheitä ja missä tilasitte marenkeja. Vanhempiesi mielestä olit ihastunut muiden perheiden "jätkiin" (ehkä katsoit johonkuhun poikaan päin, ja tämähän riittää ihastukseksi) mutta pulleana tyttönä et herättänyt näiden kiinnostusta, joten ahmit sitten suruusi niitä marenkeja.

Vanhempasi sepittelevät ja muistelevat tätä "hävettävää" käytöstäsi ihan innoissaan. Vihjailemalla he koittavat saada sinut reagoimaan, esim. sanomaan "te ilmeisesti puhutte nyt minusta lapsena, kun me oltiin kerran Lappeenrannassa ja syötiin marenkeja, mutta en minä mitään poikia siellä tavoitellut".

Et kuitenkaan sano mitään, koska on parempi, että ihmiset siellä juhlissa pitävät vanhempiasi dementoituneina höpisijöinä, kuin että koko juhlaväki kuulee miten omat vanhempasi ovat sheimanneet ja erotisoineet sinua lapsuudestasi tähän päivään.

Yhden kerran olen jotain vastannut. Isä rupesi tuntemattomien ihmisten keskellä juhlissa selittämään, miten vanhassa perhealbumin kuvassa "näytän" alapäätäni jossain mökkirannan kuvassa. Sanoin ympärillä oleville ihmisille, että "kuulitte oikein, mun vanhemmat on tietoisesti kuvanneet meidän lasten intiimialueita ja katselee niitä kuvia näemmä vieläkin". Isä meni erittäin vähäpuheiseksi tämän jälkeen ja lähti juhlista nopeasti.

Mutta ei se sen arvoista ollut, sillä kun vieraat ihmiset kuulevat susta tällaisia asioita, ne saattavat vain ruveta jälkeenpäin ajattelemaan, että mikähän pervo tuo on kun tulee tuollaisesta perheestä. Voivat alkaa kääntää asian uhrin syyksi tai, kuten tuon tapauksen jälkeen kävi, alkoivat piikitellä minua, että olen alhaisesta yhteiskuntaluokasta ja junttitaustasta, kun oma isä puhuu moisia seurassa. Eli ihmiset eivät välttämättä sano, että onpa sulla kauheat vanhemmat, vaan että oletpa epäkelpo yksilö, jo lapsena pilalle mennyt, kohta varmaan itsekin isäsi lainen. Etenkin työelämässä melko raskasta tämä.

Vierailija kirjoitti:

Samoja kokemuksia on . Näin nelikymppisenä tunnen siitä surua, olisin tarvinnut äidin tukea ja arvostusta. Koskaan en ole saanut mitään kehuja, vaikka olin nätti, kiltti ja tunnollinen. Olisin tarvinnut naisen mallia. Kadehdin niitä, jotka viettävät äititytär-aikaa, ja joiden äiti rakastaa. Itse en ole sitä koskaan äidiltäni kuullut. Nyt kaikki on jo myöhäistä. Omia lapsia minulla ei ole, äitinä olisin itse erilainen jos olisi. Halaus teille muille osattomille. <3

Lohduttaako yhtään jos kerron että "en voi antaa sinulle ruusua jota minulla ei ole".

Tämä tarkoittaa siis sitä että äidilläsi ei ehkä ole ollut mistä antaa. 

Äitini on syntynyt 48, ja minä vuonna 79, mutta ketju on läpeensä tutun kuuloinen. 

Minä opin ymmärtämään äitiäni vasta kun mokailin oman tyttäreni kanssa. Olin aina ajatellut että en todellakaan tee niitä virheitä mitä äitini teki, enkä niitä tehnytkään. Sen sijaan olin täydellisen tietämätön niistä virheistä mitä tein, enkä nähnyt niitä ollenkaan. Kun ymmärsin miten huonosti olen joissain tilanteissa toiminut tyttäreni kanssa, menin ihan ymmälleni. Samalla ymmärsin että toimintani johtuu omasta kasvatuksestani, lapsuudestani, ja äidistäni, ja jos olen itse näin älykkäänä, fiksuna empaattisena ja miljoona kertaa äitiäni parempana äitinä ja ihmisenä kyennyt tekemään näin isopja mokia ihan huomaamattani, niin miksi niitä ei olisi tehnyt myös äitini, vaikka ei ymmärtänyt niin tekevänsä?

Älkää käsittäkö väärin, en todellakaan puolustele äitien huonoa käytöstä tyttäriään kohtaan, mutta on olemassa myös huonoa kohtelua jota huonosti kohtelija ei tunnista.

Tiedän tämän, koska olen halunnut tyttärelleni, ihmiselle jota eniten tässä maailmassa rakastan, ainoastaan pelkkää hyvää elämässä, enkä koskaan ole halunnut häntä mitenkään satuttaa, ja silti olen niin tehnyt. Olen hyvin pahoillani tästä, mutta uskon että  tärkeämpää olisi meidän naisten, ja tyttärien tunnistaa tämä, kuin etsiä syyllisiä. 

Nykyään näen äitini erilaisin silmin. Hautaan asti hän varmasti menee anteeksipyytämättä, mielestään aina oikeassa olevana, mutta hän menee sinne myös taatusti tietäen sen, että hän on minulta silti anteeksi saanut, ja että olen hänen vaikean elämänsä nähnyt ja ymmärtänyt.

Hm, enpä tiedä tuosta anteeksi antamisesta pahantekijälle. Parempi olisi vain saada se pahantekijä sanomaan edes jotakin ennen kuolemaansa.

Aika harva kylmä äiti on kylmä tietämättään. Kyllä siinä on sadismin nautintoa mukana aimo annos.

Minun äitini sai itse ruusun. Piti kukan ja antoi eteenpäin piikit.

Me kylmien äitien tyttäret osataan sitä paitsi itse pyytää anteeksi omilta tyttäriltämme. Ei jäädä väittämään vastaan ja puolustelemaan itseämme, vaan todetaan rehellisesti oma epäsopiva käytös ja pahoitellaan. Koska me, toisin kuin meidän omat, kylmät äidit, ei olla sadisteja eikä nautita lapsen silmissä näkyvästä hädästä ja mielen hajoamisesta.

Tulen nykyään jotenkuten toimeen oman äitini kanssa. Kun isä ei ole enää kuvioissa, äiti ei uskalla olla häijy. Piikittely on hyvin kevyttä enää. Tänään esimerkiksi hän soitti ja kertoi, että hänen naapurinsa 19-vuotias lapsi on menossa oikeustieteellisen valmennuskurssille ja tulee siten juristiksi eli rikkaammaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi kuin minä. Äiti siis otti puhelimen käteen tätä varten ja perheeni kuulumisten kyselyn sijaan halusi kertoa, että hänen naapurissaan asuva, minulle täysin tuntematon abi tulee "voittamaan" minut jossa fiktiivisessä kilpailussa. Äiti nautiskeli kovasti kuvaillessaan abin tulevia rahoja ja asuntoja sekä jetset-elämää, jota tämä tulee viettämään minun ja perheeni räpistellessä köyhyydessä. Kuten varmasti tähän mennessä olette arvanneetkin, olen itsekin ihan akateeminen keskiluokkainen, mutta äidin viha on niin valtava, että hän unohtaa sen ja puhuu minulle kuin olisin yhä hänen nurkkaan ajamansa lapsi.

Äidin lapsuudenperhe oli hyvä. Tädit ovat ihania. Mutta äiti on silti kylmä. Äiti ei rakasta minua, ja minä en rakasta äitiä enkä näe mitään järkeä antaa mitään anteeksi. Anteeksi antamattomuus ei mitenkään traumatisoi ihmistä, päinvastoin, kyllä minun elämäni alkoi luistaa nimenomaan siinä vaiheessa, kun tajusin että voin unohtaa koko anteeksiantamisen. Nyt kun olen itse äiti, näen vielä selvemmin sen, mitä on sadismi ja mitä jokin hölmö vanhemman ajattelemattomuus, joka voidaan lapsen kanssa selvittää ja lasta kuunnellen ja pahoitellen, hyvitellen sopia.

Loistava kirja aiheesta on Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella - Irtiottoja vanhempien vallasta.

Nuoruudessani oli kaikki, mikä viittasi jotenkin seksuaalisuuteen tabu. Seksistä tai edes kuukautisista ei puhuttu. Ainoa valistus saatiin koulussa, kun opettaja laittoi tirskuvan luokkakaverin lukemaan jumppatunnilla jotain terveysopinkirjaa, jossa muutamalla sanalla sivuttiin asiaa. Ikää meillä oli jo 13-14 vuotta, että monella ne kuukautiset oli jo alkaneet.  Jos menit 60-luvulla ostamaan terveyssiteitä kemikaliosta, ne käärittiin ruskeaan paeriin, ettei kukaan näkisi.

Kun kuukautiset alkoivat, en edes käsittänyt mitä se on. Sain sitten äidiltä yhden pussin siteitä, mutta eihän ne kauaa riittäneet. Rahaa piti vähistä taskurahoista säästää, että sai uuden pussin ostettua. Kyllä siinä oli hygieenisyys kaukana.  Usein jouduin jäämään pois koulusta kuukautisten aikaan. Ei ollut siteitä ja kivut olivat kovat. Koulu menikin sitten pieleen, ja suurelta osin syynä oli juuri tuo valistuksen ja aikuisen avun puute. Ja kyseessä oli noinkin normaali asia kuin kuukautiset. 

Äitini syntynyt 1951 ja tälläinen huomio: hänen kanssan voi muka puhua "mistä vaan" ja tavallaan puhummekin joo, vaan ei esimerkiksi hänen syövästään ( en edelleenkään tiedä onko se saatu hoidettua vai ei, kun siitä ei puhuta ), seksi-sanan voi mainita, samoin kuukautiset, vanhenemisen pelosta voi puhua - jos näistä kaikista puhuu yleisellä tasolla - vaan ei oikein sovi puhua omasta itsestään. Äitini ei puhu omista tunteistaan koskaan. Minä puhun jonkin verran, mutta yleensä täytämme jutteluhetket muiden ihmisten murheiden kertaamisella ( on se Raimo-enokin nyt kyllä niin huonossa kunnossa, että miten se Tarja mahtaa jaksaa sitä hoitaa...blaa blaa tuntikausia - tai kaikkiea maailman tilanteesta, uutisista ylipäätään jne ), mutta omasta jaksamisesta, sairauksista tai mistään syvistä tunteista ei koskaan puhuta. Että joo, vähän kyllä outoa on. 

Paljon tuttuja juttuja tässä ketjussa. Olen syntynyt 80-luvulla ja äitini 50-luvulla. Eräs ominaispiirre, mikä on tyypillinen äidilleni ja vaikuttaa sitä olevan myös monille muille saman sukupolven äideille, on omien heikkouksien, ennakkoluulojen ja epävarmuuksien projisoiminen tyttäriin. Minun äitini on aina ollut melko arka ja huonoitsetuntoinen ja jos lapsena en heti mennyt täysillä mukaan esimerkiksi johonkin täysin vieraaseen lapsiporukkaan, alkoi se huuto ja voivottelu, kuinka olen niin arka ja ujo eikä minun olemisestani tule koskaan yhtään mitään. Olen siis hitaasti lämpiävä mutta samalla myös utelias ja yleensä se uteliaisuus aina voitti ennemmin tai myöhemmin. Äitini ei koskaan vaikuttanut kiinnittävän huomiota tuohon uteliaaseen puoleeni ja keskittynyt vahvistamaan sitä, vaan jaksoi sen sijaan aina jauhaa siitä, kuinka arka ja ujo olen ja kuinka en koskaan puhu kellekään mitään enkä huumoriakaan ymmärrä. Noihin hänen projisointeihinsa siis sisältyi vielä erittäin reippaalla kädellä lisättyä liioittelua ja vääristelyä ja useimmat tutut aikuiset nielivät hänen väitteensä täysin purematta.

Toinen juttu, mikä on nyt aikuisena alkanut vaivaamaan, oli puheiden ja tekojen/asenteiden ristiriita. Kiusaaminen on väärin ja kamalaa, mutta koskaan ei äiti alkanut puolustaa minua, jos näki minun joutuvan kiusatuksi. Naureskeli vaivaantuneena, käänsi selkänsä tai lähti kokonaan pois tilanteesta. Ollessani teini-ikäinen hän sanoi, että minun ei koskaan tarvitse ottaa paineita seurustelusta ja että häntä painostettiin aikanaan ihan riittävästi sillä saralla. Sitten kuitenkin hermostui siitä, jos olin jonkun pojan kanssa "vain" kaveri, uteli ja vihjaili poika-asioista ja kerran oletti, että olen lesbo, koska en ollut "riittävän" naisellinen ja olin maininnut, että en ehkä koskaan halua lapsia. Hänellä on säilynyt sama piirre mutta ei juurikaan enää heijasta sitä minuun. Nyt hän esim. pitää itseään muista välittävänä ja empaattisena mutta samalla kauhistelee ja paheksuu muiden eroja ja haukkuu jatkuvasti seksuaalivähemmistöjä, varsinkin lesbonaisia. En usko, että hän on koskaan tajunnut tuota ristiriitaa itsessään ja haluaa itsepintaisesti uskoa olevan jonkinlaisen ideaaliminänsä kaltainen.

Vierailija kirjoitti:

Paljon tuttuja juttuja tässä ketjussa. Olen syntynyt 80-luvulla ja äitini 50-luvulla. Eräs ominaispiirre, mikä on tyypillinen äidilleni ja vaikuttaa sitä olevan myös monille muille saman sukupolven äideille, on omien heikkouksien, ennakkoluulojen ja epävarmuuksien projisoiminen tyttäriin. Minun äitini on aina ollut melko arka ja huonoitsetuntoinen ja jos lapsena en heti mennyt täysillä mukaan esimerkiksi johonkin täysin vieraaseen lapsiporukkaan, alkoi se huuto ja voivottelu, kuinka olen niin arka ja ujo eikä minun olemisestani tule koskaan yhtään mitään. Olen siis hitaasti lämpiävä mutta samalla myös utelias ja yleensä se uteliaisuus aina voitti ennemmin tai myöhemmin. Äitini ei koskaan vaikuttanut kiinnittävän huomiota tuohon uteliaaseen puoleeni ja keskittynyt vahvistamaan sitä, vaan jaksoi sen sijaan aina jauhaa siitä, kuinka arka ja ujo olen ja kuinka en koskaan puhu kellekään mitään enkä huumoriakaan ymmärrä. Noihin hänen projisointeihinsa siis sisältyi vielä erittäin reippaalla kädellä lisättyä liioittelua ja vääristelyä ja useimmat tutut aikuiset nielivät hänen väitteensä täysin purematta.

Toinen juttu, mikä on nyt aikuisena alkanut vaivaamaan, oli puheiden ja tekojen/asenteiden ristiriita. Kiusaaminen on väärin ja kamalaa, mutta koskaan ei äiti alkanut puolustaa minua, jos näki minun joutuvan kiusatuksi. Naureskeli vaivaantuneena, käänsi selkänsä tai lähti kokonaan pois tilanteesta. Ollessani teini-ikäinen hän sanoi, että minun ei koskaan tarvitse ottaa paineita seurustelusta ja että häntä painostettiin aikanaan ihan riittävästi sillä saralla. Sitten kuitenkin hermostui siitä, jos olin jonkun pojan kanssa "vain" kaveri, uteli ja vihjaili poika-asioista ja kerran oletti, että olen lesbo, koska en ollut "riittävän" naisellinen ja olin maininnut, että en ehkä koskaan halua lapsia. Hänellä on säilynyt sama piirre mutta ei juurikaan enää heijasta sitä minuun. Nyt hän esim. pitää itseään muista välittävänä ja empaattisena mutta samalla kauhistelee ja paheksuu muiden eroja ja haukkuu jatkuvasti seksuaalivähemmistöjä, varsinkin lesbonaisia. En usko, että hän on koskaan tajunnut tuota ristiriitaa itsessään ja haluaa itsepintaisesti uskoa olevan jonkinlaisen ideaaliminänsä kaltainen.

Tämä on aivan yksi yhteen minun äitini! Tuossa projisoinnissa on jotain niin uskomattoman sairasta. Yleensähän projisoinniksi ymmärretään tilanne, jossa esim. työpaikalla pomon haukkuma mies menee kotiinsa ja haukkuu vaimonsa, joka haukkuu lasta, joka sitten hakkaa huoneessaan nalleaan. Tämä äitini (meidän äitiemme) harjoittama projisointi on kuitenkin sellaista oudon nautiskelevaa ja dramatisoivaa. Äiti saa siitä ihan selvästi vahingoniloista nautintoa. Esimerkki: Äitini pelkää suuria eläimiä. Minun lapseni taas suorastaan rakastavat niitä. Kävimme viime kesänä lasten kanssa hevostallilla kokeilemassa ratsastamista. Mies otti kuvia. Kun äitini näki nämä kuvat (siis kuvia, joissa lapset onnesta hymyillen istuvat hevosten selässä!), hän kommentoi "[lapsen nimi] selvästi pelkää, voi toista, sano terveisiä että ratsastajan pitää olla vähän reippaampi eikä näyttää tollasta naamaa". Hän sanoi tämän kommentin oikein maiskutellen, voimantunnossa.

Sairaita ämmiähän nuo ovat.

Olin lapsena hyvin kiltti, ujo ja tunnollinen. Minuun ei kuitenkaan luotettu yhtään. Äitini oli varma että olen raskaana heti, jos päästää minut diskoon tai olen ulkona yli yhdeksään.

Veljeni sai kulkea vapaasti.

Olen edelleen katkera siitä, ettei äitini nähnyt millainen olin.

Sota- ja pula-ajan lapset jääneet niin vaille hoivaa että eivät osaa sitä antaa. Ihminen mielestäni on vastuussa omista teoistaan, eli traumatisoituneen pitäisi hankkiutua hoitoon, jottei siirrä kokemusta seuraaville polville. Mutta vasta nykyään terapia on saatavilla ja hyväksyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Sota- ja pula-ajan lapset jääneet niin vaille hoivaa että eivät osaa sitä antaa. Ihminen mielestäni on vastuussa omista teoistaan, eli traumatisoituneen pitäisi hankkiutua hoitoon, jottei siirrä kokemusta seuraaville polville. Mutta vasta nykyään terapia on saatavilla ja hyväksyttyä.

Vaihtelee tosi paljon, miten nämä menevät. Mulla on kylmä anoppi, syntynyt 1950-luvun puolivälissä. Muistelee aina tekoitkua pusertaen "lapsuuden pula-aikaa" ja "sodan vaurioittamaa kotia". Hän on omaksunut sen puheen telkkarista ja lehdistä. Oikeasti syntynyt asepalveluksesta vapautetun varakkaan miehen ja tämän kotirouvavaimon lellittynä kuopuksena 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen Ruotsin puolella. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa pyörittelevät aina silmiään kun tuo "lapsuuden pula-aika yhyy yhyy" alkaa.

Tuo on totta, että terapiaan tällaisten pitäisi hakeutua ja nopeasti. Toisaalta jos mietitään tässä ketjussa esiin tulleita tapauksia, niin aika monella on ollut sellainen äiti joka oikein mässäilee niillä "vaikeuksillaan", joiden takia lastaan haukkuu ja hakkaa. "Minulla oli niin vaikeaa, niin nyt sinullakin pitää olla vaikeaa." Eli ihan tietoisesti on äiti lähtenyt tekemään lapselle pahaa. Anoppiini tämä ilmeisesti vetoaa, koska on keksinyt itselleen tuon sotatrauman voidakseen sitten muka syyntakeettomasti alistaa jälkikasvuaan.

Tiedän tismalleen, mistä puhutte. Meilläkin oli tuota nälvimistä, vähättelyä, huomiotta jättämistä, julkista nolaamista, murrosiän merkeistä ivailua ja välillä myös kaikenlaista härnäämistä, tahallista ärsyttämistä ja suoranaista kiusaamista. Tuntuu, että lasten ja nuorten kiusaaminen on ollut Suomessa suorastaan kansanhuvia menneinä vuosikymmeninä. 

Meillä toisaalta myös tuettiin ja kannustettiin, mutta sitten toisaalta vähäteltiin ja lytättiin ihmeellisillä tavoilla. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että perheeni vihaa minua enkä oikein tiedä, mistä se ajatus edes tuli. Kun jouduin koulussa kiusatuksi (ala- ja yläasteella), ajattelin etten voi kertoa asiasta kotona ikinä, koska vanhempani asettuisivat kuitenkin kiusaajan puolelle. Jätin paljon asioita kertomatta ja haudoin juttuja itsekseni, koska en uskaltanut kertoa vanhemmille. Myöhemmin äiti on ihmetellyt, miksi en kertonut. No varmaan siksi, että kotona oli lyttäävä ilmapiiri ja olin aina tiellä. Lisäksi äitini kertoi kaikki asiani tutuille ja sukulaisille.

Viime joululomalla sattui muuan tapaus, joka sai minut hyvin mietteliääksi. Teini-ikäinen siskontyttöni on kasvissyöjä, ja hän puhui, että haluaisi tehdä vege"kinkun" tai vastaavan. Äitini (tytön mummo) totesi tähän maireasti, että miksi pitää saada lihankorviketta, jos on kerran kasvissyöjä. Oli oikein voitonriemuinen ja haastava äänensävy. Siskoni siihen totesi äidillemme, että tuo on ihan typerää, lopeta.

Pointti on siinä, että lapsen mummo ei edes varsinaisesti vastusta kasvissyöntiä (enää). Piti vain jostain syystä päästä nälvimään teinille ihan nälvimisen vuoksi. Tämä sai minut miettimään omia teiniaikojani. Sekin pisti miettimään, että siskoni puolusti omaa lastaan ja tämän arvoja, vaikka ei itse edes ole kasvissyöjä. Kun minä olin nuori, äitini ei olisi ikimaailmassa puolustanut minua vastaavassa tilanteessa vaan olisi asettunut minua vastaan ihan vain härnätäkseen.

Joskus vanhempani muistelivat, että heidän lapsuudessaan aikuiset saattoivat sanoa lapsille todella pahasti. Eivät kuitenkaan tajua tehneensä itse ihan samaa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tismalleen, mistä puhutte. Meilläkin oli tuota nälvimistä, vähättelyä, huomiotta jättämistä, julkista nolaamista, murrosiän merkeistä ivailua ja välillä myös kaikenlaista härnäämistä, tahallista ärsyttämistä ja suoranaista kiusaamista. Tuntuu, että lasten ja nuorten kiusaaminen on ollut Suomessa suorastaan kansanhuvia menneinä vuosikymmeninä. 

Meillä toisaalta myös tuettiin ja kannustettiin, mutta sitten toisaalta vähäteltiin ja lytättiin ihmeellisillä tavoilla. Muistan jo lapsena ajatelleeni, että perheeni vihaa minua enkä oikein tiedä, mistä se ajatus edes tuli. Kun jouduin koulussa kiusatuksi (ala- ja yläasteella), ajattelin etten voi kertoa asiasta kotona ikinä, koska vanhempani asettuisivat kuitenkin kiusaajan puolelle. Jätin paljon asioita kertomatta ja haudoin juttuja itsekseni, koska en uskaltanut kertoa vanhemmille. Myöhemmin äiti on ihmetellyt, miksi en kertonut. No varmaan siksi, että kotona oli lyttäävä ilmapiiri ja olin aina tiellä. Lisäksi äitini kertoi kaikki asiani tutuille ja sukulaisille.

Viime joululomalla sattui muuan tapaus, joka sai minut hyvin mietteliääksi. Teini-ikäinen siskontyttöni on kasvissyöjä, ja hän puhui, että haluaisi tehdä vege"kinkun" tai vastaavan. Äitini (tytön mummo) totesi tähän maireasti, että miksi pitää saada lihankorviketta, jos on kerran kasvissyöjä. Oli oikein voitonriemuinen ja haastava äänensävy. Siskoni siihen totesi äidillemme, että tuo on ihan typerää, lopeta.

Pointti on siinä, että lapsen mummo ei edes varsinaisesti vastusta kasvissyöntiä (enää). Piti vain jostain syystä päästä nälvimään teinille ihan nälvimisen vuoksi. Tämä sai minut miettimään omia teiniaikojani. Sekin pisti miettimään, että siskoni puolusti omaa lastaan ja tämän arvoja, vaikka ei itse edes ole kasvissyöjä. Kun minä olin nuori, äitini ei olisi ikimaailmassa puolustanut minua vastaavassa tilanteessa vaan olisi asettunut minua vastaan ihan vain härnätäkseen.

Joskus vanhempani muistelivat, että heidän lapsuudessaan aikuiset saattoivat sanoa lapsille todella pahasti. Eivät kuitenkaan tajua tehneensä itse ihan samaa.

Kaikki ilmiöt mitä tässä on esitetty on tuttuja minullekin. Kotikiusaaminen ja se ettei olla puolella, on aika paha yhdistelmä siihen kun kiusataan koulussakin.

Itsehän opin siihen, että minulle saa tehdä mitä tahansa, ja en saa puolustautua, vaan pitää niellä kaikki, ja yrittää jotenkin jos mahdollista palvella ja kumarrella muita vielä enemmän.

Itselläni tuo rajojeni rikkominen, totaalinen maahan polkeminen ja päälleni paskantaminen aiheuttivat mm. itsemurhayrityksen ja sen että ajauduin täysin oksettaviin parisuhteisiin, joissa menin entistä enemmän rikki.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksipyynnön toivominen tuon sukupolven ihmisiltä on turha. Tai ainakin meidän perheessämme näin. Parhaimmillaankin tulisi "parhaani olen yrittänyt" tms martyyrisyyllistämistä, pahimmillaan haukkumista ja muille sukulaisille valittamista että "arvaapa mitä se nyt teki".

Joo aina he ovat "parhaansa tehneet", "kaikkensa antaneet" ja uhri on "kiittämätön ja pilalle lellitty" ja "aivan kaiken nenän eteen valmiiksi saanut". Ja "muistat nyt väärin" , "olet kuvitellut kaiken", ja " ei se noin mennyt".