Kun työt vaan vituttaa... Mitä te saatte työstä/työelämästä?

Täällä kans yks introvertti erakko jolle duuni on vaan pakollinen paha. Oon ratkaissut asian niin että teen osa-aikatyötä, mulla on 3-4 päivää viikossa töitä, pääasiallisesti iltavuoroo ja viikonloppuja joten lisien kans käteen tulee melki saman verran ku jos tekisin täyttä viikkoo 8-16 vuoroo. Viikonloput duunissa on pieni hinta siitä että ei tarvi raahautua työmaalle joka hemmetin arkipäivä. Sen verran arvostan tota omaa vapaa-aikaani että en halua kuluttaa parhaita vuosiani kärvistellen töissä. Mulla on niin paljon muutakin mielenkiintosta tekemistä.

En jaksanut lukea koko valitusvirttä loppuun.

Mutta mulla auttoi ammatinvaihto, niin jo alkoi työt maistua ja mahtavalla motivaatiolla mennään tässä nykyisessä hommassa jo kuudetta vuotta.

Minulla oli työ,jossa viihdyin, yhtenäkään aamuna ei vituttanut mennä töihin. Hyvät työkaverit,pieni työyhteisö. Harmi,että kyseessä oli vain määräaikainen projekti.

Irtisanouduin vakityöstä kaksi vuotta sitten,syynä se,että joka päivä vitutti lähteä töihin ja olo ei yhtään helpottanut työpaikalla. Usein aloin jo lauantai-iltaisin murehtimaan ja märehtimään,että viikonloppu on pian ohi ja pakko mennä töihin.

Jälkiviisaana mietin,että olisi kai pitänyt jaksaa sitä paskaa,olisi ainakin jokin työpaikka...

Kyllä työ korpeaa. Päivääkään en tätä paskaa tekisi ellei siitä saisi keskimääräistä parempaa palkkaa. Vuosia ja vuosia samaa tietokoneen tuijottelua, se vie terveyden ja järjen. Päivääkään ei mene etteikö vituttaisi viimeistään tunnin päästä.

Olen kateellinen niille jotka ovat liian vahvoja tai tyhmiä sulkeakseen elämän mielensä ulkopuolelle ja niille joilla on kutsumus tai edes kyky kyrvistellä nykyajan IT-hommissa.

Ratkaisua ei löydy sitten mistään. Paskahommia en ala tekemään, ja vastuullisemmat työt tulee liikaa uniin ja arkeen, eikä hermot kestä. Sucks. Miks piti syntyy köyhänä ;)

Mä olen it-alalla, enkä pidä työstäni. Minä en itse asiassa usko, että voisin pitää MISTÄÄN työstä. Jo pakko mennä tiettyyn paikkaan aamuisin, tehdä asioita joita toiset käskee - ei, en tykkää. Mieluiten nukkuisin pitkiä unia, touhuaisin pieniä kotiaskareita, tissuttelisin viiniä vaikka.

Mutta en minä tästä asiantilasta valita. Sellaista elämä on, että jos ei työtä tee, ei syömänkään pidä. Ei työn kuulukaan olla hauskaa, siksi siitä juuri maksetaan palkkaa vastikkeeksi, että ihminen joutuu uhraamaan aikaansa asiaan jota ei tekisi muuten. Mulle riittää, että työ on siedettävää ja siitä saa hyvää palkkaa. Ja nämä ehdot työni täyttää.

Mutta jos lottovoiton saisin, en päivääkään enää tämän, enkä miinkään muunkaan alan, töitä tekisi.

En ole hyvä kirjoittaa suomen kieltä mutta voin sanoa että sä et ole löytänyt vielä oma alasi koita lyötä se sellaiset asiat millä viihtyy ja kenen kanssa viihtyy niin sä kertoo jo paljon sinusta vaihta sinun elämän tapa tAi tapa miten katsot asioita niis se voi edes vähän autta

Vierailija kirjoitti:

Muuta siis kuin palkkaa?

Mä en saa kerrassaan mitään, työ vaan vie minulta kaikkea, se vie elämän, energian, positiivisuuden... Olen kuullut joidenkin tosin myös saavan työelämästä jotain.. öö... yhteenkuuluvaisuuden tunnetta työyhteisössään, jotain kunnianhimonsa täyttymistä tai mitälie itsetunnon pönkitystä? Kertokaa te.

 

Mä olen tehnyt monenlaista erilaista työtä, minulla on kaksi ammattiakin. En ole koskaan saanut työstä MITÄÄN, siis palkan lisäksi. Töissä on aina kurjaa ja tylsää, työpaikan ihmiset ovat minulle samantekeviä, en koe mitään mielenkiintoa alkaa tutustua heihin syvemmin (mulla on tarpeeksi ystäviä ja läheisiä ihmisiä muutenkin, työpaikalta en heitä enempää kaipaa, taidan olla hieman introvertti ihminen), ja sellainen small talk -juttelu on ihan tyhjänpäiväistä ja lähinnä vie energiaa.

 

En myöskään ymmärrä, miten jotkut valittavat tylsistyvänsä kotona? Että siksi on pakko käydä töissä, että saa seuraa, haasteita, tekemistä? Suuresti ihmettelen ihmisiä, jotka pidemmiltä lomilta kertovat oikein kaipaavansa takaisin töihin...?! Ovatko tällaiset ihmiset jotenkin riippuvaisempia muista ihmisistä vai eivätkö kestä omaa seuraansa? Tarvitsevatko he jonkun sanelemaan, mitä päivän aikana tulisi tehdä? Mä ainakin olen aina viihtynyt hyvin kotona, itsekseni, mulla on kyllä aina tekemistä tai mielenkiintoista pohdiskeltavaa ja virikkeitä ihan tarpeeksi. Aika kotona ei tule minulle pitkäksi.

 

Työelämä on minulle vain rasite. Työssäkäyminen on tylsä velvollisuus, joka vie leijonanosan siitä ajasta, jonka katsoisin voivani käyttää kotona/työelämästä vapaana paljon järkevämmin ja mielekkäämmin.

 

Toisaalta kadehdin kaikkia niitä, jotka viihtyvät töissään, työssäkäynti kodin ulkopuolella kun nyky-yhteiskunnassa on niin "itsestäänselvyys", että lähestulkoon ollakseen hyväksytty ihmisten silmissä, pitää käydä palkkatyössä kodin ulkopuolella. Työ määrittelee ihmisen ja ihmisarvon.

 

Mielelläni minäkin viihtyisin töissä, olisi ihanaa aamuisin lähteä ihan mielellään töihin, eikä niin, että joka ikinen aamu vaan armottomasti ketuttaisi ja ahdistaisi, ja että aina oottaisi vaan viikonloppua. Ja sitten viikonloppuisin jo lauantai-iltana alkaisi vitutus siitä, että ylihuomenna taas uusi työviikko edessä. Ja sitten kun vielä työaikanani viihtyisin, enkä vaan katsoisi kyllästyneenä kelloa ja laskisi minuutteja kotiinpääsyyn. Töissäkäynti on itselleni masentava ja ahdistava pakko. Tuntuu, että tuhlaan elämääni. Työt masentavat niin paljon, että en jaksa työpäivänkään jälkeen oikein "elää", kun olen vaan niin uupunut tylsästä työpäivästä, ja iltaisin seuraava aamu ahdistaa jo valmiiksi. Ja alanvaihto ei auta, olen tehnyt monella eri alalla töitä, kaikissa niissä on ollut yhtä typerää. Olen koittanut monesti yrittää asennoitua positiivisemmin ja ajatella työtä mukavana asiana, mutta ei se vaan onnistu! Mikähän valuvirhe minussa oikein on?

Tuntuu että elämäni on töiden vuoksi pilalla aina muulloin, paitsi silloin kun olen kesä- tai talvilomalla!

 

Niin ja en ole mitenkään laiska ihminen, teen työt tunnollisesti ja olen hyvä työssäni. Olen aina tehnyt töitä (ellen ole opiskellut). Kotona ollessanikaan en todellakaan vaan makaa sohvalla ja katso telkkaria (vaikka ei kai siinäkään mitään pahaa olisi).

 

Mitä ulospääsyä tästä on? Lottovoitto...? Omavaraiseksi ryhtyminen? Rikasta miestä tuskin enää löydän, en ole nuori enkä kovin nättikään enää. Hoh-hoijaa...

Ihan sama,jos ei olisi asuntolainaa en olisi päivääkään töissä lihottamassa muitten pussia.

M41v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuta siis kuin palkkaa?

Mä en saa kerrassaan mitään, työ vaan vie minulta kaikkea, se vie elämän, energian, positiivisuuden... Olen kuullut joidenkin tosin myös saavan työelämästä jotain.. öö... yhteenkuuluvaisuuden tunnetta työyhteisössään, jotain kunnianhimonsa täyttymistä tai mitälie itsetunnon pönkitystä? Kertokaa te.

 

Mä olen tehnyt monenlaista erilaista työtä, minulla on kaksi ammattiakin. En ole koskaan saanut työstä MITÄÄN, siis palkan lisäksi. Töissä on aina kurjaa ja tylsää, työpaikan ihmiset ovat minulle samantekeviä, en koe mitään mielenkiintoa alkaa tutustua heihin syvemmin (mulla on tarpeeksi ystäviä ja läheisiä ihmisiä muutenkin, työpaikalta en heitä enempää kaipaa, taidan olla hieman introvertti ihminen), ja sellainen small talk -juttelu on ihan tyhjänpäiväistä ja lähinnä vie energiaa.

 

En myöskään ymmärrä, miten jotkut valittavat tylsistyvänsä kotona? Että siksi on pakko käydä töissä, että saa seuraa, haasteita, tekemistä? Suuresti ihmettelen ihmisiä, jotka pidemmiltä lomilta kertovat oikein kaipaavansa takaisin töihin...?! Ovatko tällaiset ihmiset jotenkin riippuvaisempia muista ihmisistä vai eivätkö kestä omaa seuraansa? Tarvitsevatko he jonkun sanelemaan, mitä päivän aikana tulisi tehdä? Mä ainakin olen aina viihtynyt hyvin kotona, itsekseni, mulla on kyllä aina tekemistä tai mielenkiintoista pohdiskeltavaa ja virikkeitä ihan tarpeeksi. Aika kotona ei tule minulle pitkäksi.

 

Työelämä on minulle vain rasite. Työssäkäyminen on tylsä velvollisuus, joka vie leijonanosan siitä ajasta, jonka katsoisin voivani käyttää kotona/työelämästä vapaana paljon järkevämmin ja mielekkäämmin.

 

Toisaalta kadehdin kaikkia niitä, jotka viihtyvät töissään, työssäkäynti kodin ulkopuolella kun nyky-yhteiskunnassa on niin "itsestäänselvyys", että lähestulkoon ollakseen hyväksytty ihmisten silmissä, pitää käydä palkkatyössä kodin ulkopuolella. Työ määrittelee ihmisen ja ihmisarvon.

 

Mielelläni minäkin viihtyisin töissä, olisi ihanaa aamuisin lähteä ihan mielellään töihin, eikä niin, että joka ikinen aamu vaan armottomasti ketuttaisi ja ahdistaisi, ja että aina oottaisi vaan viikonloppua. Ja sitten viikonloppuisin jo lauantai-iltana alkaisi vitutus siitä, että ylihuomenna taas uusi työviikko edessä. Ja sitten kun vielä työaikanani viihtyisin, enkä vaan katsoisi kyllästyneenä kelloa ja laskisi minuutteja kotiinpääsyyn. Töissäkäynti on itselleni masentava ja ahdistava pakko. Tuntuu, että tuhlaan elämääni. Työt masentavat niin paljon, että en jaksa työpäivänkään jälkeen oikein "elää", kun olen vaan niin uupunut tylsästä työpäivästä, ja iltaisin seuraava aamu ahdistaa jo valmiiksi. Ja alanvaihto ei auta, olen tehnyt monella eri alalla töitä, kaikissa niissä on ollut yhtä typerää. Olen koittanut monesti yrittää asennoitua positiivisemmin ja ajatella työtä mukavana asiana, mutta ei se vaan onnistu! Mikähän valuvirhe minussa oikein on?

Tuntuu että elämäni on töiden vuoksi pilalla aina muulloin, paitsi silloin kun olen kesä- tai talvilomalla!

 

Niin ja en ole mitenkään laiska ihminen, teen työt tunnollisesti ja olen hyvä työssäni. Olen aina tehnyt töitä (ellen ole opiskellut). Kotona ollessanikaan en todellakaan vaan makaa sohvalla ja katso telkkaria (vaikka ei kai siinäkään mitään pahaa olisi).

 

Mitä ulospääsyä tästä on? Lottovoitto...? Omavaraiseksi ryhtyminen? Rikasta miestä tuskin enää löydän, en ole nuori enkä kovin nättikään enää. Hoh-hoijaa...

Ihan sama,jos ei olisi asuntolainaa en olisi päivääkään töissä lihottamassa muitten pussia.

Mulla loppui asuntolaina 3 vuotta sitten. Noin siinä käy, samalla loppui se vähäkin työmotivaatio. Kohta, kun lapsi lähtee maailmalle, jään puolikkaalle tai keikkatyöläiseksi. Menoja on hyvin vähän, eikä oikeastaan mikään korvaa vapaa-aikaa. Tavoite-eläkeikään on 27 vuotta, näillä paikoilla sitä ei kannata odotella. Perintö on sitä aikaa varten.

Teen työtä, johon jo nuorena halusin. Työ vain on tässä 25 vuoden aikana muuttunut, eikä välttämättä hyvään suuntaan.  Vastaan tulee yhä enemmän mahdollisia työtehtäviä, joita pidän jo ammattieettisesti epäilyttävinä. Itse työstä tykkään, mutta monista sen lieveilmiöistä en.

Olen miettinyt ammatinvaihtoa, mutta päätynyt siihen, että pysyttelen nykyisen ammatin kehityksessä mukana vielä seuraavat 25 vuotta, teen vähän vähemmän ja valikoidummin töitä & tyydyn vaatimattomaan elintasoon. Omaa aikaa jää vastaavasti enemmän. Oman ajan harrastuksista saattaa jopa jonain päivänä kehkeytyä vielä se uusi ammatti, jolla voin sitten kenties hankkia vähän tuloja ja pienen eläkkeeni jatkoksi.

Saan palkan, en mitään muuta. Olen koettanut asennoitua siten, että tämä on nyt vain välttämätön paha, joka on pakko tehdä. Kouluttautuminen ei ole asiaa auttanut yhtään,  en pidä silti työstäni yhtään vaikka se vaatii koulutusta. En todellakaan ole oikealla alalla. Olen keski-ikäinen enkä ala enää opiskelemaan  vuosikausiksi uutta ammattia, en lähde sellaiseen köyhyysloukkuun, olen opiskellut vuosia. Itse olen ehkä jo siinä " luovutus"vaiheessa, että olen hyväksynyt ettei nuoruuden unelmat toteutuneet ja koetan nyt keskittyä johonkin muuhun kun työelämä ja omat ratkaisut tuotti pettymyksen.

Naisen tulee olla uraohjus , kotiäiti, kodin hengetär vrt ennen vain kotiäiti.

Nyt tulee markkinoida osaamistaan, olla pyrkyri, että pärjää miesten maailmassa. Silti pitää olla leiviskät uunissa työpäivän jälkeen..

Mikähän mättää, miehen ei tarvitse olla kuin se urakiitäjä.

500 000e saamattomia nettopalkkoja, ennen eläkettä, motivoi työpaikalle menemään.

Työstä saa rahaa vapaa-ajan viettoon.

Voi toki metsässä kaivella juuria ja syödä juuria. Jäkälää päälle ja järvestä vettä.

Itse pyrin lorvimaan työssäni mahdollisimman paljon ja tekemään vain minulle koulutettuja työhommia, vaikka hommat välillä loppuukin (ainakin tälle hetkellä) kesken. Lähden joka ikinen päivä väsyneenä 5-10 minuuttia etuajoissa vaihtamaan vaatteita ja vähän ennen lähtöaikaa leimaamaan itseni ulos yrityksestä, joskus lähden jopa tunteja ennen ja kerron pomolle, että korvaan työtunnit joskus muulloin. Kauankohan mahdan tuolla pysyä? Raha motivoi, mutta elämä tuntuu menevän ohi nopeaa vauhtia, mihinköhän ne työajan ulkopuoliset kaveritkin jäivät. 

Vihasin myös työtäni. Tein melkein 20 vuotta en niinkään koulutusta vastaavia töitä, tavoitteena päästä unelmaduuniin. Pääsinkin lopulta omia kiinnostuksia vastaavaan työhön, pettymys olikin suuri, kun työpaikalla minut mobattii lopulta ulos. Jäin kotiäidiksi - eikä ole päivääkään kaduttanut. Ainut mikä vituttaa jo valmiiksi on ajatus, että lasten kasvaessa joudun menemään töihin..

Minulla itselläni on asiallinen työpaikka mutta työn sisältöön olen itsekin kyllästynyt. Olen ollut nykyisessä työssäni lähes kaksi ja puoli vuotta ja alan töitä tehnyt kauan. Ensimmäisen kesäloman jälkeen vielä menin mielelläni töihin ja työ myös sujui mutta syksyllä noin 8 kuukautta tultua täyteen kyllästyminen iski. Tosin viime kesäloman jälkeen myös työ sujui kaksi päivää mukavasti; ajattelin että pitkä loma teki varmaan hyvää. Mutta kolmantena päivänä jo into laski. firma, esimiehet ja työkaverit ovat ok; ehkä olen vaan tehnyt samoja hommia liian kauan.Minulla on fyysinen rajoite joka vaikeuttaa alan vaihtoa joten koetan sinnitellä päivä kerrallaan palkan vuoksi ja en kuitenkaan halua myrkyttää työpaikan ilmapiiriä ja pilata muiden työtä.

50v lasissa, erinomainen palkka ja vastuullinen tehtävä mutta olen ihan loppu. 25 vuotta isoissa yrityksissä olen edennyt urallani ja nyt on tullut mitta täyteen. Suuryrityselämä matriisissa ei vaan ole enää mukavaa koska vastuuta on mutta valtaa ei enää sen vertaa kun joka suunnalta tulee erilaisia reunaehtonsa ihan kaikkeen. Pitäisi hakeutua oman itsensä herraksi kun näitä parhaita vuosia elämässä ei välttämättä ole enää kuin rajallinen määrä. Nuorena tällaisia asioita ei edes osannut kyseenalaistaa kun tuli perhe ja piti hankkia koti ja passatti pihalle. Elämässä olisi niin paljon parempaakin tekemistä varmaan mutta automaattiohjaus on vaikea ottaa päältä vaikka vituttaa jo ihan helvetisti. Pitäisi varmaan hypätä tyhjän päälle vaikka vuodeksi ja tarkastella omaa työelämää ihan uudestaan

Just tänään tätä mietin, kun joka päivä väsyttää niin helvetisti töiden jälkeen ettei jaksa mitään muuta.

Jatkuvasti käyn itseni kanssa keskustelua: irtisanoudunko vai en. Tavallaan haluaisin lopettaa nykyisen työni sairaanhoitajana, ja samalla tehdä muutenkin isomman elämänmuutoksen. Voisin kuvitella leppoisan elämän jossain pikkukaupungissa. Halpa asuminen ja jotain.. vaikka siivoushommia, kassatyötö tai vastaavaa. Jos mitään muuta ei olisi niin vaikka sitten keikkatyötä hoitajana (niin vähän kuin mahdollista). Nauttisin rauhasta ja vapaa-ajasta. Välillä kävisin nykyisellä paikkakunnalla tapaamassa ystäviä, ja kutsuisin heitä luokseni. Niin houkuttelevaa.. en tiedä itsekään mitä odotan.

Kun nyt on kovasti uutisoitu alanvaihtajista, niin kertoisitteko, mihin olette ajatelleet vaihtaa ja miten?

Olen ollut oman alani tehtävissä vasta pari vuotta, mutta olen niin pettynyt koko alaan...

Olen viisikymppinen lähihoitaja ja rakastan työtäni vanhusten parissa. Minusta on ihanaa auttaa heitä, tehdä heidän kanssaan yhdessä kaikkea mukavaa ja kuunnella heidän tarinoitaan. He ovat minulle kuin perhe, jota itselläni ei ole koskaan ollut. Kiireistä välillä ja joskus todella raskastakin mutta silti niin palkitsevaa.