Lue keskustelun säännöt.
Kun työt vaan vituttaa... Mitä te saatte työstä/työelämästä?
18.10.2013 |
Muuta siis kuin palkkaa?
Mä en saa kerrassaan mitään, työ vaan vie minulta kaikkea, se vie elämän, energian, positiivisuuden... Olen kuullut joidenkin tosin myös saavan työelämästä jotain.. öö... yhteenkuuluvaisuuden tunnetta työyhteisössään, jotain kunnianhimonsa täyttymistä tai mitälie itsetunnon pönkitystä? Kertokaa te.
Mä olen tehnyt monenlaista erilaista työtä, minulla on kaksi ammattiakin. En ole koskaan saanut työstä MITÄÄN, siis palkan lisäksi. Töissä on aina kurjaa ja tylsää, työpaikan ihmiset ovat minulle samantekeviä, en koe mitään mielenkiintoa alkaa tutustua heihin syvemmin (mulla on tarpeeksi ystäviä ja läheisiä ihmisiä muutenkin, työpaikalta en heitä enempää kaipaa, taidan olla hieman introvertti ihminen), ja sellainen small talk -juttelu on ihan tyhjänpäiväistä ja lähinnä vie energiaa.
En myöskään ymmärrä, miten jotkut valittavat tylsistyvänsä kotona? Että siksi on pakko käydä töissä, että saa seuraa, haasteita, tekemistä? Suuresti ihmettelen ihmisiä, jotka pidemmiltä lomilta kertovat oikein kaipaavansa takaisin töihin...?! Ovatko tällaiset ihmiset jotenkin riippuvaisempia muista ihmisistä vai eivätkö kestä omaa seuraansa? Tarvitsevatko he jonkun sanelemaan, mitä päivän aikana tulisi tehdä? Mä ainakin olen aina viihtynyt hyvin kotona, itsekseni, mulla on kyllä aina tekemistä tai mielenkiintoista pohdiskeltavaa ja virikkeitä ihan tarpeeksi. Aika kotona ei tule minulle pitkäksi.
Työelämä on minulle vain rasite. Työssäkäyminen on tylsä velvollisuus, joka vie leijonanosan siitä ajasta, jonka katsoisin voivani käyttää kotona/työelämästä vapaana paljon järkevämmin ja mielekkäämmin.
Toisaalta kadehdin kaikkia niitä, jotka viihtyvät töissään, työssäkäynti kodin ulkopuolella kun nyky-yhteiskunnassa on niin "itsestäänselvyys", että lähestulkoon ollakseen hyväksytty ihmisten silmissä, pitää käydä palkkatyössä kodin ulkopuolella. Työ määrittelee ihmisen ja ihmisarvon.
Mielelläni minäkin viihtyisin töissä, olisi ihanaa aamuisin lähteä ihan mielellään töihin, eikä niin, että joka ikinen aamu vaan armottomasti ketuttaisi ja ahdistaisi, ja että aina oottaisi vaan viikonloppua. Ja sitten viikonloppuisin jo lauantai-iltana alkaisi vitutus siitä, että ylihuomenna taas uusi työviikko edessä. Ja sitten kun vielä työaikanani viihtyisin, enkä vaan katsoisi kyllästyneenä kelloa ja laskisi minuutteja kotiinpääsyyn. Töissäkäynti on itselleni masentava ja ahdistava pakko. Tuntuu, että tuhlaan elämääni. Työt masentavat niin paljon, että en jaksa työpäivänkään jälkeen oikein "elää", kun olen vaan niin uupunut tylsästä työpäivästä, ja iltaisin seuraava aamu ahdistaa jo valmiiksi. Ja alanvaihto ei auta, olen tehnyt monella eri alalla töitä, kaikissa niissä on ollut yhtä typerää. Olen koittanut monesti yrittää asennoitua positiivisemmin ja ajatella työtä mukavana asiana, mutta ei se vaan onnistu! Mikähän valuvirhe minussa oikein on?
Tuntuu että elämäni on töiden vuoksi pilalla aina muulloin, paitsi silloin kun olen kesä- tai talvilomalla!
Niin ja en ole mitenkään laiska ihminen, teen työt tunnollisesti ja olen hyvä työssäni. Olen aina tehnyt töitä (ellen ole opiskellut). Kotona ollessanikaan en todellakaan vaan makaa sohvalla ja katso telkkaria (vaikka ei kai siinäkään mitään pahaa olisi).
Mitä ulospääsyä tästä on? Lottovoitto...? Omavaraiseksi ryhtyminen? Rikasta miestä tuskin enää löydän, en ole nuori enkä kovin nättikään enää. Hoh-hoijaa...
Kommentit (210)
Mua ei taas ketuta työni yhtään. Olen ollut alallani jo yli 20 vuotta ja samassa firmassa kohta 20 vuotta (tosin välillä myyty). Työtehtävät ovat tosin vaihtuneet samoin työpisteet. Samalta alalta minulla on 3 tutkintoa.
Kyllähän sitä aina joskus olisi mielummin kotona tai tekemättä työhommia ja joskus ketuttaakin, mutta kun pääsee flow:hun niin ei malttaisi millään edes lopettaa. Nytkin olen viikonloppuna harjoitellut työhön liityvää yhtä juttua ihan omasta mielenkiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein ne unelmien työpaikat pitää itse luoda. Siinä itse luodussa työssä toteutuvat ne monet puolet, joita juuri sinä työltäsi toivot. Mun mielestä ap:n katsantokanta on vähän suppea, kun hän puhuu vain valmiina olevista työpaikoista. Toki kaikista ei ole yrittäjäksi, mutta silloin pitää oppia hyväksymään se, että unelman toteutumisen esteenä on oma rohkeuden tms. puute.
Luettelet, ap, paljon mielipuuhiasia ja taas vähän kapeakatseisesti toteat, ettei mikään niistä elätä. Miksi et mieluummin miettisi, että millaisessa työssä olisi mahdollisimman paljon noita sun mielipuuhiasi. Eli toisin sanoen lopetaisit hokemasta "ei" ja "en voi" ja keskittyisit enemmän ajattelemaan "kyllä" ja "minä pystyn".
Jos mikään yksittäinen käsityö tai avaruudesta lukeminen ei sinua elätäkään, niin tulot voivat myös koostua monesta pienemmästä lähteestä.
Monipuolisesti sun tykkäämiä taitoja pääsee käyttämään esim. nuoriso-ohjaajana, nuorisokodin toiminnanohjaajana, matkailuyrittäjän ohjelmavastaavana, leirikeskuksen ohjelmajärjestäjänä, jne. Mieti mitä haluaisit tehdä, miten olisit siinä mahdollisimman hyvä ja kuka palvelujasi ostaisi. Sitten alat tarjoamaan palveluitasi.
Yrittäjänä voisit luoda itsellesi sellaisen työpaikan, joka ilmentäisi sinua. Jos se on sitten retkeilyä ja käsitöitä tarjoava bed and breakfast, niin sitten vain etsit oikean yleisön, jolle markkinoit yritystäsi. Kun kerran tykkäät lukea, niin saman tien voit lukea jotain sellaista, josta on tässä työpaikkasi luomisessa hyötyä. Lue vaikkapa markkinoinnista, sillä se on kaiken a ja o, pelkkä yritysidea ei riitä.
Mun viestini siis on, että älä marise, vaan tee asialle jotain. Sinulle on kaikki ovet avoinna, kun vain lakkaat itse rajoittamasta mahdollisuuksiasi.
[quote author="Vierailija" time="20.10.2013 klo 15:07"]
Sanos muuta. Samat on fiilikset. En tunne mitään intohimoa alalleni, jolle olen päätynyt lähinnä sattumalta. Nyt olen ns. urani huipulla julkisella sektorilla johtotehtävissä ja todella kyllästynyt. Työ vie ihan liian ison palan elämästä, haluaisin voimakkaasti madaltaa tasoa ja palata suorittavan tason tehtäviin ilman esimies- ja tulosvastuuta, jotta riittäisi energiaa nauttia elämästä vapaa-ajalla eikä työ pyörisi mielessä jatkuvasti. Tuntuu vain siltä, että sitä pidettäisiin totaalisena epäonnistumisena, kaikkienhan kuuluu jatkuvasti pyrkiä vielä ylemmäs ja suhtautua intohimoisesti työhönsä. Ihmettelen myös omaa valuvikaisuuttani, kun oikeasti ei vaan kiinnosta yhtään.
[/quote]
Tässä aikalailla omat tuntemukseni.. Tekisi mieli heittäytyä ns. suorittavan tason tehtäviin. Omalla kohdalla palkkakaan ei ole kovin paljoa parempi, kuin saman alan muurahaistason duunaritehtävät. Tiedän tosin myös, että tylsistyisin kuoliaaksi ilman pientä vastuuta ja valtaa. Ja tietenkin mietin myös sitä, ettei se ansioluettelossa hyvältä näyttäisi.
Ehkä mä sitten loppupeleissä olen kuitenkin ihan tyytyväinen työhöni, vaikka se 75% ajasta vituttaakin.
Tykkään käydä töissä sairaalan ensiavussa. Vastuullista, haastavaa, vaihtelevaa, mukavat työkaverit jne. Olin muutaman vuoden lasten kanssa kotona, ja se oli yhtä helvettiä minulle.
Minä tykkäsin käydä töissä ennen kuin sain lapsia ja jäin lasten kanssa kotiin viideksi vuodeksi. Mahtavaa elämää; paljon liikuntaa, rikas sosiaalinen elämä, koko ajan mentiin jonnekin tai tultin jostakin, oli aikaa kaikkeen. Vieroituin tehokkaasti työelämästä, kun tajusin kuinka mukava elämä mulla on, ja kuinka siinä on kaikki mitä oikeasti haluan,
Nyt sitten tää elämä menee näin, että lapset hoitoon, itse töihin, lapset hoidosta, pikaisesti koiran kanssa lenkillä, kotityöt ja kaikki nukkumaan. Liikuntaa (eli ulkoilua, joka on mulle tosi tärkeää) en saa ollenkaan tarpeeksi, talvikuukaudet menee niin että en päiväkausiin ehdi olla pihalla kun aurinko paistaa. Ystäviä en mitenkään ehdi nähdä tarpeeksi. En enää tiedä, millaista elämää lapseni elävät päivisin (mun pitää vaan tyytyä siihen että päiväkodista sanotaan että hyvin on päivä mennyt) ja muutenkin aikaa on liian vähän kaikkeen.
Kai tää tästä pikkuhiljaa. Ymmärrän hyvin niitä jotka ovat huolissaan siitä että äidit jäävät hoitovapaalle. Ihmisestä, jolla on vapautta, voi tulla aika omaehtoinen ja hän alkaa tykätä ihan liikaa omasta elämästään. Silloin ei tunnu enää niin hirveän tärkeältä, mitä muut siitä elämästä ajattelevat, eikä työpaikan sosiaaliset suhteet ja status tunnu kovin tärkeiltä myöskään, koska tietää että ilmankin pärjää, suorastaan loistavasti kun voi senkin energian laittaa läheisiin ihmissuhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Töissä saan tehdä haastavia ja mielenkiintoisia tehtäviä. Työ on sen tyyppistä että sillä on "merkitystä". Teen siistejä sisätöitä yliopistomaailmassa, ympärillä fiksuja ihmisiä: intoa ja paloa löytyy. Työssäni saan tehdä itsenäisesti ja toteuttaa omia näkemyksiä, työ on vaihtelevaa. Aivoni kaipaavat työtä, kotona olosta en saa lähellekkään samanlaista haastetta ja tylsistyn. Ja sokerina pohjalla kivat työkaverit, joiden kanssa saa nauraa.
Ite kotiuduin yövuorosta, tosin aika hiljaisesta sellaisesta. Ajan taksia ja vaikka tässä työssä ei mikään ole varmaa, niin silti viimeiset kaksi vuotta ovat olleet elämäni antoisimpia. Tämä on asiakaspalvelua alusta loppuun. Näkee erilaisia ihmisiä ja erilaisia tilanteita. On nuorta ja vanhaa asiakasta ja joillakin kova into kertoa elämästään. Siinä sitten ns. sivussa ajetaan kohteeseen, kun asiakkaan kanssa juttu luistaa.
On myös mukavaa auttaa vanhusta avaamaan ovi, auttaa sisälle ja kantaa kauppatavarat sisälle. Kyyti ei monasti maksa näissä tapauksissa edes 10 euroa, mutta alusta loppuun asti autetaan. Toivon, että oli se asiakkaan päivä kuinka huono tahansa, niin voin tuoda edes ripauksen iloa tämän päivään.
Parhainta tässä työssä on, että koskaan ei tiedä, minne päätyy. Joku aamuyö huomaa navigoivansa pois Jämsästä, kun asiakas on pitkän matkan jälkeen päässyt kotiin. Toisena päivänä saattaa kyydissä olla asiakas, jolla on pyörä hajonnut kesken reissun. Joskus on lentokentältä otettu kyytiin surullinen asiakas, joka ei vieläkään ollut päässyt yli lentopelosta. Välillä joutuu keskelle parisuhdekiemuroita ja kun ei kavereille uskalleta vielä kertoa, niin taksikuskille on helppo purkaa sydäntään.
Nyt kun talvi lähenee täytyy vielä enemmän huolehtia asiakkaan hyvinvoinnista. Ei sitä hankalaa asiakasta voi vaan ulos autosta kylmään ajaa, vaan aina täytyy keksiä ratkaisu. Onneksi hankalia asiakkaita on todella vähän.
Yksi parhaita puolia tässä työssä on vapaus. Vapaus tehdä töitä siinä tahdissa kuin haluaa. Toisaalta provikkapalkka motivoi olemaan tehokas ja valpas. Monesti on tuurista kiinni, että millaisen kyydin saa, mutta olen antautunut osittain niin, että uskon meidän kaikkien saavan juuri niin hyviä kyytejä kuin ansaitsemme.
Niin, mitäkö työstäni saan? Palkan lisäksi monta kertaa hyvän mielen. Olen saanut auttaa ihmisiä arjen kiemuroissa. Välillä niistä saa hyviä tarinoita kerrottavaksi, kun kohdalle osuu huvittavampi/ärsyttävämpi tapaus. Ja totuus on tarua ihmeellisempää, eikä sitä aina jaksa uskoa, että meitä on täällä niin monenlaisia tapauksia.
Joskus mietin, että olisin varmaan hyvä jossain hoitotyössä, mutta ei taida siinäkään niillä varsinaisilla hoitajilla olla aikaa muuhun kuin välttämättömimpään. Joten hoitakoon hoitajat sen puolen, minä hoidan sitten päivän kuulumiset ja muut.
Aloittajalle sanoisin, että kaikki on omasta asenteesta kiinni. Niin kauan kuin pidät työtä välttämättömänä PAHANA, se tulee olemaankin juuri sitä. Jos mietit työsi hyviä puolia, niin ehkäpä se työkin alkaa maistua paremmalta. Joskus työ maistuu paremmalta ilta/yövuoroissa, joten sekin voisi ehkä auttaa. Itsestäni ei olisi välttämättä 8-16 työhön vuosikausia. Toki niitäkin vuoroja tulee tehtyä tässäkin, mutta ei edes viikkoa putkeen.
Tsemppiä kaikille työtänsä ns. naama norsunvitulla tekevälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Itse asiassa työssä on paljon mukavaa, mutta sitten osa on taas suorastaan omien arvojeni vastaista. Pomon mukaan meidän tehtävänä on tuottaa mahdollisimman paljon rahaa omistajille. Jotenkin vaan ei sovi mulle tuo ajattelutapa. Mielestäni riittäisi se, että kulut tulee korvattua ja lisäksi tietysti sen verran tuottoa, että pystytään tekemään tarvittavat investoinnit tulevaisuudessa. Hinnat on korkeat ja asikkaat suhtautuu niin, että välillä tuntuu, että ne luulee rahojen menevän suoraan mun taskuun. Todellisuudessa saan siitä tuntitaksasta alle viidenneksen.
Perustyö on tosiaan ihan ok, mutta se myyminen ei sovi mulle. Pitäisi saada asiakas ymmärtämään, että se haluaa sitä mitä meidän on pakko myydä vaikka se ei oikeasti haluakaan. Sitten taas moraalin kannalta ei voi luoda keinotekoista tarvetta asioihin. Johtajat on ekonomeja. Joko muuten mainitsin, että olemme hoitoalalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.10.2013 klo 22:00"]
Käsitöitä, metsässä kävelyä ja leipomista... jep jep. Mä jotenkin näen sut jo silmissäni. Miksi et kouluttaudu perhepäivähoitajaksi? Tai käsityö/kotitalousopettajaksi peruskouluun?
Kai sä nyt tajuut, ettei työelämä voi olla mitään huovuttamista ja kahvittelua? Uskomaton valitusvirsi. Mä niin allekirjoitan sen, että nykyajan aines josta pitäisi työntekijät löytää on todella paljon huonompaa kuin aiemmin. Nuoret kävelee ovesta sisään ja ihmettelee, pitääkö todella tulla klo 8 duuniin ja ihan joka päivä? Ja ap itkee kun on niin tylsää kun olisi kivempi tehdä käsitöitä ja kävellä metsässä -joo no varmaan olis, mutta jotta sulle voidaan maksaa palkkaa niin sun pitäis tehdä sen rahan eteen jotain, josta sen yrityksen omistajat ja asiakkaat hyötyy. You know. vastikkeellista.
Huovuttamista ja leipomista. Anna mun kaikki kestää.
[/quote]
:DDDD Kuule, kotitalousopettajan työ on kasvatustyötä, samoin perhepäivähoitajan. Ei huovutusta, vaikka sitäkin tehtäisiin. Ja se olisi kivaa ja hyödyllistäkin. Introvertin ei kannata ruveta kotitalousopeksi.
Mulla oli ennen sama, sunnuntaisin ahdisti tuleva maanantai, viikoilla odotti vaan lomia ja viikonloppuja... mut ei enää, kun perustin oman yrityksen ja teen kotona töitä. Nykyään oikein odotan maanantaita, kun talo hiljenee ja saan rauhassa tehdä töitäni (ja siinä sivussa kotityöt jne rauhassa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli työ jossa viihdyin, työyhteisö oli ihana ja kannustava, jonkin verran jopa pääsi ystävystymään työtoverien kanssa yms.
Olen edelleen samassa työssä, mutta hohto on mennyt: Minulle kasataan hirveä määrä töitä, joista ei edes supermies selviytyisi, sitten valitetaan kun ne ei ole tullut tehtyä. Sen lisäksi että keskittymistä vaativat työt pitäisi saada tehtyä, samalla pitäisi vastata puhelimeen, ohjata asiakkaita tiskillä ja kaiken kukkuraksi toimistoni on yleinen kulkuväylä jossa kaakatetaan (muut työntekijät) kovaan ääneen omia juttuja tai muuten mölytään/kolutaan yms.
Stressi on vaatinut veronsa ja ainoa mitä työstä saan enää nykyään on palkka, joka sekin on ihan p*ska.
Yritän hakea opiskelemaan, jospa löytäisi uuden alan ja sellaisen työn, jossa taas viihtyisin.
En ole vielä edes työelämässä (opiskelen), ja silti ymmärrän ap:n kirjoituksen täysin! Kaikki tähänastiset työpaikkani ovat olleet uuvuttavia ja energiasyöppöjä. Itse työ ei ole ollut ongelma, vaan esimiehet ja työkaverit. Sellainen selän takana tupina ja ilkeily, sekä huono ohjaus työhön, ovat saaneet minut toivomaan mahdollisimman itsenäistä työtä. Monikin työ voisi olla miellyttävää, jos työpaikalla olisi hyvä ilmapiiri. Suomessa ei panosteta tarpeeksi esimieskoulutukseen (sekä -valintaan) ja työpaikan ilmapiiriin.
En myöskään ymmärrä miten joku ei osaa keksiä itse itselleen haasteita, eli toisin sanoen tylsistyy kotona helposti. En tiedä johtuuko se siitä että opiskelen yliopistossa tällä hetkellä, mutta minä keksin loputtomiin itseä haastavaa ja kehittävää tekemistä kotona. Joskus luen haastavan kirja (ei tenttikirja, vaan sellainen mikä kiinnostaa muutenkin) ja luen sen tekemällä miellekarttoja, vasta aloitin itsenäisesti uuden kielen opiskelun kotona. Kirjoitan myös tarinoita, runoja ja aforismeja ihan itseni iloksi. Välillä kaivan pitkän matematiikan kirjani, ja aloitan jonkun kurssin opiskelun ihan muuten vaan. Nautin yksinolosta ja omaan tahtiin työskentelystä valtavasti. Minulla on todella hankala hahmottaa miten joku ei keksi itselleen haasteita ja tekemistä ilman työelämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ennen vitutti mennä suunnattomasti töihin. Se johtui siitä, että työpaikalla oli huono ilmapiiri, ja pomo ihan natsi. En kokenut onnistumisen tunteita ja jokaista vahdittiin, pomo piti tiukasti lankoja käsissään.
Sitten vaihdoin työpaikkaa, ja nyt menen töihin joka päivä ilolla. Teen isossa organisaatiossa vastuullista työtä. Mulla ei kuitenkaan ole alaisia, joten ei tarvitse vastata muista. Saan itse päättää päivieni sisällön, kunhan työt vain tulevat hoidetuksi, ja päätän itse työvuorojeni aikataulusta, kunhan teen tarvittavan viikkotuntimäärän.
Saan töistäni sopivasti haasteita ja onnistumisen tunteita. Koen, että olen tarpeellinen ja pääsen jatkuvasti kehittämään ammatillista osaamistani. Olin vajaan vuoden työttömänä ja pahinta kotona olemisessa oli alemmuuden tunne työttömyydestä, en kuulunut mihinkään eikä mikään taho tarvinnut osaamistani.
Tuntuisi tosi kurjalle ajatella, että eläisin elämää jossa en yhtään pitäisi työstäni vaan joka päivä olisi ihan tuskaa. Tuntuisi, että aika menee hukkaan.
Palkan, en muuta sisältöä tällähetkellä. Mutta en osaisi olla ilman töitä, pitää tosiaan kiinni arjessa ja antaa vähän erilaisia sosiaalisia suhteitakin.
Ei voi muuta sanoa, kun I feel you! Töissä käynti on niin pakollinen paha, pelkästään rahan takia käyn. Nykyiseenkin työhän oon ajautunut, ala ei ole ollenkaan mua. Mut minkäs teet, asuntolaina päällä, eläminen maksaa ihan helvetisti, että pakko painaa.
Jos saisin saman rahan kotiiin tai ees pikkasen vähemmän, jäisin välittömästi pois. Kyllä sitä tekimista olis vaikka mitä. Viikonloput on nykyään viikon kohokohta ja sunnuntaina ahdistaa väistämättä.
Kesällä kärsin kun voi vaan katsella ihanaa kesäilmaa toimiston ikkunasta, kun mieluummin makasin aamupäivän rannalla. Sama syksyllä, ihana ilmat menee ohi töissä istuessa. Talvella mennään pimeellä töihin ja lähdetään pimeellä töistä. Ahdistaa.
Lomalla kävin aamupäivällä kaikessa rauhassa kaupassa, mitä luksusta!! Ei huutavia mukuloita ja kireitä töistä tulevia ihmisiä. Aivan kuin eri maailmassa olisi ollut.
Jotenkin pettynyt ja ahdistunut olo, kun pitää ajatella että tää jatkuu vielä vuosikausia.. luotan siihen että vielä saan kuitenkin jonkun muutoksen aikaan. Toisaalta työpaikan vaihtokin on niin rasittavaa, lomat palaa ja joutuu tutustuun uusiin ihmisiin ja työyhteisöön. Ja mitäs jos se uuskin paikka ja työ on ihan paskaa. Voi vittu, että elämä on vaikeeta välillä.
Työ pitää kiinni arjessa, ja arki tappaa mut. Vihaan työtä, joka varastaa multa mun elämän. Ja turha nyt kenenkään kitistä, et "älä tee töitä". En Vi..ttu tekisi jos olisin lottovoittaja.
itse teen töitä lähihoitajana sellaisessa työpaikassa, jossa saan tehdä itsenäisesti päätöksiä sekä koen että minua arvostetaan.
rahaa työstä ei jää paskaakaan käteen, mutta nautin työstäni ihan mielettömästi. olen tehnyt n. 20 eriä työtä elämäni aikana ja tiedän myös sen tunteen kun töihin ei halua mennä, mutta tähän työpaikkaan johon pääsi vakituisena 6kk valmistumiseni jälkeen menen joka kerta mielelläni.
saan työstä vaan niin paljon, en osaa selittää sitä. saan olla ihmisten kanssa ja tehdä hoidollista työtä mistä nautin kaikkein eniten.
olen erittäin onnellinen tällä hetkellä.
Sain joskus neuvon tältä palstalta: ala tykätä työstäsi.
Se oli hyvä neuvo. Nykyään tykkään työstäni. Se on se sama työ, jota aiemmin vihasin.