Lue keskustelun säännöt.
Kun työt vaan vituttaa... Mitä te saatte työstä/työelämästä?
18.10.2013 |
Muuta siis kuin palkkaa?
Mä en saa kerrassaan mitään, työ vaan vie minulta kaikkea, se vie elämän, energian, positiivisuuden... Olen kuullut joidenkin tosin myös saavan työelämästä jotain.. öö... yhteenkuuluvaisuuden tunnetta työyhteisössään, jotain kunnianhimonsa täyttymistä tai mitälie itsetunnon pönkitystä? Kertokaa te.
Mä olen tehnyt monenlaista erilaista työtä, minulla on kaksi ammattiakin. En ole koskaan saanut työstä MITÄÄN, siis palkan lisäksi. Töissä on aina kurjaa ja tylsää, työpaikan ihmiset ovat minulle samantekeviä, en koe mitään mielenkiintoa alkaa tutustua heihin syvemmin (mulla on tarpeeksi ystäviä ja läheisiä ihmisiä muutenkin, työpaikalta en heitä enempää kaipaa, taidan olla hieman introvertti ihminen), ja sellainen small talk -juttelu on ihan tyhjänpäiväistä ja lähinnä vie energiaa.
En myöskään ymmärrä, miten jotkut valittavat tylsistyvänsä kotona? Että siksi on pakko käydä töissä, että saa seuraa, haasteita, tekemistä? Suuresti ihmettelen ihmisiä, jotka pidemmiltä lomilta kertovat oikein kaipaavansa takaisin töihin...?! Ovatko tällaiset ihmiset jotenkin riippuvaisempia muista ihmisistä vai eivätkö kestä omaa seuraansa? Tarvitsevatko he jonkun sanelemaan, mitä päivän aikana tulisi tehdä? Mä ainakin olen aina viihtynyt hyvin kotona, itsekseni, mulla on kyllä aina tekemistä tai mielenkiintoista pohdiskeltavaa ja virikkeitä ihan tarpeeksi. Aika kotona ei tule minulle pitkäksi.
Työelämä on minulle vain rasite. Työssäkäyminen on tylsä velvollisuus, joka vie leijonanosan siitä ajasta, jonka katsoisin voivani käyttää kotona/työelämästä vapaana paljon järkevämmin ja mielekkäämmin.
Toisaalta kadehdin kaikkia niitä, jotka viihtyvät töissään, työssäkäynti kodin ulkopuolella kun nyky-yhteiskunnassa on niin "itsestäänselvyys", että lähestulkoon ollakseen hyväksytty ihmisten silmissä, pitää käydä palkkatyössä kodin ulkopuolella. Työ määrittelee ihmisen ja ihmisarvon.
Mielelläni minäkin viihtyisin töissä, olisi ihanaa aamuisin lähteä ihan mielellään töihin, eikä niin, että joka ikinen aamu vaan armottomasti ketuttaisi ja ahdistaisi, ja että aina oottaisi vaan viikonloppua. Ja sitten viikonloppuisin jo lauantai-iltana alkaisi vitutus siitä, että ylihuomenna taas uusi työviikko edessä. Ja sitten kun vielä työaikanani viihtyisin, enkä vaan katsoisi kyllästyneenä kelloa ja laskisi minuutteja kotiinpääsyyn. Töissäkäynti on itselleni masentava ja ahdistava pakko. Tuntuu, että tuhlaan elämääni. Työt masentavat niin paljon, että en jaksa työpäivänkään jälkeen oikein "elää", kun olen vaan niin uupunut tylsästä työpäivästä, ja iltaisin seuraava aamu ahdistaa jo valmiiksi. Ja alanvaihto ei auta, olen tehnyt monella eri alalla töitä, kaikissa niissä on ollut yhtä typerää. Olen koittanut monesti yrittää asennoitua positiivisemmin ja ajatella työtä mukavana asiana, mutta ei se vaan onnistu! Mikähän valuvirhe minussa oikein on?
Tuntuu että elämäni on töiden vuoksi pilalla aina muulloin, paitsi silloin kun olen kesä- tai talvilomalla!
Niin ja en ole mitenkään laiska ihminen, teen työt tunnollisesti ja olen hyvä työssäni. Olen aina tehnyt töitä (ellen ole opiskellut). Kotona ollessanikaan en todellakaan vaan makaa sohvalla ja katso telkkaria (vaikka ei kai siinäkään mitään pahaa olisi).
Mitä ulospääsyä tästä on? Lottovoitto...? Omavaraiseksi ryhtyminen? Rikasta miestä tuskin enää löydän, en ole nuori enkä kovin nättikään enää. Hoh-hoijaa...
Kommentit (210)
Sama tilanne...työnteko jurppii. Sunnuntai-illat ovat ankeita kun ottaa niin päähän tuleva viikko. Olen koittanut hakea muita töitä mutta nyt huonoina aikoina ei ole mitään muuta tarjolla...teen työtä ihan pelkästään rahan takia...oon kateellinen niille jotka ovat löytäneet oman alansa ja nauttivat siitä mitä tekevät...kuitenkin ajatus työttömyydestä ja sitä myötä rahattomuudesta ei innosta...oon ehkä pimeä monen mielestä mutta haaveilen että työpaikallani pääsisi vaikka muutamaksi kuukaudeksi lomautukselle :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsitöitä, metsässä kävelyä ja leipomista... jep jep. Mä jotenkin näen sut jo silmissäni. Miksi et kouluttaudu perhepäivähoitajaksi? Tai käsityö/kotitalousopettajaksi peruskouluun?
Kai sä nyt tajuut, ettei työelämä voi olla mitään huovuttamista ja kahvittelua? Uskomaton valitusvirsi. Mä niin allekirjoitan sen, että nykyajan aines josta pitäisi työntekijät löytää on todella paljon huonompaa kuin aiemmin. Nuoret kävelee ovesta sisään ja ihmettelee, pitääkö todella tulla klo 8 duuniin ja ihan joka päivä? Ja ap itkee kun on niin tylsää kun olisi kivempi tehdä käsitöitä ja kävellä metsässä -joo no varmaan olis, mutta jotta sulle voidaan maksaa palkkaa niin sun pitäis tehdä sen rahan eteen jotain, josta sen yrityksen omistajat ja asiakkaat hyötyy. You know. vastikkeellista.
Huovuttamista ja leipomista. Anna mun kaikki kestää.
Täälläkin yksi, jota työ vituttaa. Haaveilen alanvaihdosta, mutta se vaatisi yliopisto-opintoja. Koska lukioajoistani on jo lähes kymmenen vuotta aikaa, joutuisin aloittamaan luku-urakan lähes nollasta. Tämä taas tarkoittaisi sitä etten voisi käydä täyspäiväisesti töissä. Nykyisellä palkallani ei olisi mitään järkeä tehdä osa-aikaista työtä. Työssä käynti tuntuu niin turhalta etten jaksa työpäivän jälkeen mitään. Kaiken lisäksi ärsyttää myös se, että nykyisessä työssäni en voi jouluja ym pyhiä suunnitella etukäteen, koska listat julkaistaan niin myöhään. Tänä vuonna tosin kukaan ei saa pitää joulukuussa vapaata.
Nyt kun lueskelin ketjua enemmän, niin pakko vielä mainita, että kyllä niitäkin töitä totta kai on ollut joita olen vihannut, ja joita en olisi kyennyt tekemään pitkään. En yhtään ihmettele, että joku palaa loppuun, jos tekee työtä jossa on huono ilmapiiri, nihkeä pomo ja itse alakaan ei kiinnosta. Mutta pääsääntöisesti siis tuohon vastasin, mitä alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin.
65
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hih.luin tekstisi ja ajattelen aivan samoin.en ole nauttinut yhdestäkään päivästä työssäni.olen nyt hetken työtön ja olen nauttinut taas elämästä ja olen oma itseni.kohta taas joudun aloittamaan sijaisuuden päiväkodissa ja kokmo ajatus oksettaa.sitä työmäärää ja ahdistusta.lotto vetämään.köyhän viimeinen pelastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut parikymmentä vuotta työelämässä, ja ihan loppuunpalanut. Oikeastaan haluaisin vain matkustaa halvalla talvet vaikka Kaakkois-Aasiassa ja tulla tänne hanttihommiin toukokuusta syys-lokakuulle. Sille ei ole edes mitään estettä, paitsi se, että niin ihmiset eivät yleensä toimi.
Näin viisikymppisenä olen jämähtänyt suorittavalle tasolle, ja ärsyttää olla kolmekymppisten esimiesten alaisena, jotka tekevät kalliita virheitä ja toisaalta nakittavat hankalat hommat kokeneemmille.
Minulla ei ole lapsia, ja kontaktit vähenevät muutenkin vuosi vuodelta. Matkustaessa tunnen olevani elossa. Voisin lähteä jo ensi talvena...
Valuvirhe löytyy täältäkin :) Ikää 25.
Koskaan ikinä milloinkaan en ole kokenut itseäni osaksi ns. "rattaaksi yhteiskunnan koneistossa", joka vastentahtoisesti synnytetään, armeliaasti kasvatetaan, ja sitten armottomasti koulitaan ja aivopestään tähän peri-luterilaiseen arvomaailmaan, joka pyörii sokeasti rahan, ahneuden ja ah-niin-hauraan egon ympärillä - joko muodostat arvosi, elämäsi sekä ihanteesi rahan ja statuksen ympärille, tai saat paeta Siperiaan niitä jäätäviä oloja, joihin itsesi yhteiskunnassa vapaaehtoisesti töötäät!
Jo lapsena mulla oli aina olemassa sellainen ajatuskuva, että me synnytään tänne lopulta vain elämään... eikä mitään sen kummempaa - se, mitä me tällä ajalla täällä sitten tehdään, on lopulta täydellisen yhdentekevää, koska me kaikki kuollaan kuitenkin joskus, ja mitä kaikki se hosuminen, mammona ja materia meille sitten enää tekee?! En nähnyt itseäni koskaan töissä, en perheellisenä, enkä sinä samana lampaana, tai työmuurahaisena, joiksi loput ikäryhmästäni kasvoivat hitaasti, mutta sokeasti olemaan... elätellen itselleen sitä väittämää totuudeksi, että raha ja egon pönkitys muka tuo jotakin saakelin arvoa ja merkitystä ihmiselle tähän elämään, missä ei lopulta ole arvoa, tai merkitystä! Kuka siitä piittaa, vaikka me kaikki kuluttaisimme ikämme ja terveytemme missä tahansa töissä, vain koska "niin vaan kuuluu tehdä"?! Ei siitä meitä kukaan lopulta kiitä, eikä sitä sadan vuoden päästä kukaan enää edes muista!
Kokemuksia työelämästäkin silti löytyy... ammattikoulun harjoitteluiden kautta! Kokiksi siis itseni luin... naisena... ja huomasin siis tosi nopeasti, että lasikatto ja paska itsetuntohan siinä vain otsaan kolahtaa, kun tarpeeksi silmiään avaa! "Naiset takana, miehet edessä"- ideologia iski vasten idealistisia, omanarvontuntoisia ja kunnianhimoisia kasvojani niin että tuntui, ja siitä lähtien, minne tahansa sitten meninkin niiksi saatanallisiksi viikoiksi, sain joka päivä vain kokea yhä uudelleen ja uudelleen, miten tärkeissä asemissa itsensä jatkuva todistaminen muille, ylpeytensä nieleminen sekä itseisarvon löytäminen sokeasta orjuutuksesta lopulta ovatkaan! Vuoden pituinen vuokratyöputki alan töissä ei helpottanut tätä mielikuvaa sitten pätkääkään! Joko tunnet paikkasi työyhteiskunnassa, tai itket ja haudot päässäsi tuhansia eri skenaarioita, miten mahdollisimman näyttävästi isket hanskat tiskiin! Kun mieleesi juolahtaa, että iskenpäs tämän raskaan lautaspinon oikein romeasti alas herrojen jalkoihin, ja karjaisen avokeittiöstä että "meikä lähtee nyt!", niin se on kuulkaas hyvä merkki siitä, että jäädä ei saa, eikä täydy!
Paljon sä lopulta työlle annat, mutta saamarin vähän sä saat lopulta siitä takaisin! Jos tietää jo koulun penkillä, että lapset, omakotitalo, auto ja uraputki ei oo sun juttuja, miksi kummassa sä sitten tuntisit paineita, tai syyllisyyttä siitä, että irrottaudut tuosta kaikesta vain yks kaks irti, ja haistatat pitkät sille, joka yrittää tätä kaikkea sulle hymysuin myydä?!
Ihminen ei tekisi päivääkään työtä, ellei hänen todella pitäisi... ja suurimman osan meistä ei pidä! Meidän, jotka olemme niin onnekkaita, ettei meillä ole velkoja, elätettäviä, ei tarvetta olla osa mitään, eikä himoja haalia ja haalia, kunnes sulla ei ole enää aikaa nauttia siitä haalmimastasi! Nämä suorittajat sitten, jotka etsivät itsepintaisesti sitä sisältöä/merkitystä itselleen tässä tyhjässä, merkityksettömässä maailmassa, saavat toki minun puolestani elää kuvitelmissaan miten vain haluavat, mutta älkää tulko minulle märisemään, kun aika ja energia ei riitä ihan vaan jouten loikoiluun, pitkiin kesäöihin, tai ihan vaan tämän tyhmän, turhan ja ihanan elämän ihmettelyyn!
Kuitti! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tää omakaan homma nykyään mitään herkkua ole, mutta työkaverit/työyhteisö on ihan kivoja. Eniten kuitenkin merkkaa se palkka, vaikkei sitä nyt "saanutkaan" sanoa. Olen toki myös aika hyvä työssäni, eli suht leppoisaa hommaa siltä osin, kun lähes joka tilanteeseen keksin heti lainmukaisen ja toimivan ratkaisun.
Huvittaa nää, jotka ehdottaa heti alanvaihtoa, jos joku ei tykkää siitä työstä, jota tekee. Ei ole varmaan mikään yllätys, että jokaisella alalla on kymmeniä eri työtehtäviä. Oikeampi ratkaisu olisi, että kannattaa yrittää päästä itselleen sopivaan TYÖHÖN, ei välttämättä uudelle alalle.
Oma ongelma on, että mikään kiinnostava ala ei työllistä. Voihan sitä opiskella itselleen vaikka sadantonnin opintovelat ihania ja kiinnostavia tutkintoja tehtailemalla, mutta ei mikään niistä toisi leipää pöytään. En kuitenkaan ole huippulahjakkuus missään asiassa, mitä noilla kiinnostavilla aloilla menestyäkseen vaadittaisiin. Maailman ihanin tutkinto kyllä löytyy, mutta laman jälkeen se ei työllistä. Ainoat kerrat, kun olen tehnyt mielekkäitä työtehtäviä, ovat opintojen harjoittelujaksot. Olen suoraan sanottuna kateellinen ajatuksesta, että jotkut tekevät niitä töitä kaikki päivät ja saavat siitä palkkaa.
Että sitten vain kärsitään. Työssäkäynti vie kaiken, eikä töiden jälkeen ajatus kulke eikä jaksa muuhun kuin tavallisiin rutiineihin. Sisäisesti tuntuu, että kuolen ja kuristun jo siihen, ettei mihinkään omaan ja rauhalliseen tekemiseen ole mahdollisuutta. Elämä on pelkkää konemaista suorittamista ja itsensä pakottamista.
Vaikka taloudellisesti tilanne on katastrofi, niin pätkätöiden välijaksot ovat tietyssä mielessä helpotuskin, kun saa olla oma itsensä edes parin viikon ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joka päivä oppimisen kokemuksia, tunteen että on tarpeellinen, mukaavien ja osaavien työkavereiden ja asiakkaiden kautta sosiaalisia kontakteja, hyvän palkan.
Ja toisaalta sitten hermo menee aina välillä, kun yrittää keskittyä tässä helvetillisessä pulinassa avokonttorilla kun vieressä ahkeroi indialaisia.
En jaksanut lukea koko tekstiä mutta kuulosti tutulta tunteelta..Itsellä motivaation laskiessa aloitin etäopinnot joiden kautta toivon saavani mielekkäämpää työtä tulevaisuudessa. Myös harrastukset ja perhe pitää ajatukset pois ikävästä työstä. Nyt tulossa vauva, joten saan olla poissa töistä jonkin aikaa, siihen perään jään varmaan opintovapaalle ja yritän työharjoittelun kautta saada jalkaa oven väliin uudenlaisiin töihin.
Eli tee itse muutos elämääsi, kyllä siihen hatutukseenkin kyllästyy ja alkaa etsiä muita vaihtoehtoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle työ on mahdollisuus toteuttaa itseäni lisäksi opiskelen,nautin työstäni ja en tee sitä palkan takia.koska myös perheeni on inspiraation lähde vietän lomat kuten koululaisetkin olen yrittäjä ja tämä on mahdollista
Minä haluaisin työn, jossa voi olla esim. kännissä tai huumeissa koko päivän, ettei sitä tarvitse sitten enää vapaa-ajalla murehtia.
Työ on paskaa. Varsinkin aamuheräämiset ja se tunne kun on vaan PAKKO lähteä eikä voi kieltäytyä tai lintsata kuten koulusta pystyi. Työ ei ole mieluista, mitään ei kerkeä tekemään ja aina on väsynyt. Nyt olen työtön ja toisaalta ihanaa kun mihinkään ei ole kiire. Silti sitä välillä kaipaa töihin. Osa-aikatyö olisi siinä mielessä ihan kiva.
Mutta jos ihminen koko ajan pyörittää päässään että en halua töihin, en mene, niin eikö sekin ole kauhean raskasta.
Kyllähän työstä voi saada oppia, itse olen ainakin saanut paljon tietoa erilaisista sopimuksista esimerkiksi ja niitä voi tarvita itsekin.
Työstä voi löytää myös kavereita.
Ja voi auttaa ihmisiä.
Jos kukaan ei tekisi työtä niin ei voisi mennä vaikka kivoihin harrastuksiin koska ovathan ne ohjaajatkin siellä töissä.
Olen ollut työelämässä 40 vuotta, ja olen ihan kurkkuani myöten täynnä tätä. Vielä pitäisi jaksaa 8 vuotta. Poistan varmistimen jos joku vielä sanoo, että ole iloinen kun sulla on töitä.
Mä työskentelen unelma-ammatissani. Työnkuva vaan on muuttunut muutaman viimevuoden aikana niin paljon, että olen alkanut vihaamaan työtäni :(. Joka ikinen päivä töihin mennessä mietin että ajaisinpa kolarin ettei tarvisi mennä töihin... :(. Kurjaa ja surullista....muuta koulutusta ei ole ja ikää jonsenverran, etten uutta alaa lähde opiskelemaan.
työstä saan palkkaan, jolla rahoitan asumiseni ja perheeni elatuksen, lomamatkat ja kaikki ostokset joita teen itselleni ja perheelleni. Se, että pidän työstäni on ylimääräinen bonus.