Lue keskustelun säännöt.
Miksi nykyään joka toisella on ADHD? 90-luvulla ei ollut kellään.
Kommentit (303)
Vierailija kirjoitti:
Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia.
ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut ADHD, ei se ole mikään keksitty juttu että onpa kivaa ku oon vähän erilainen nainen ja voin selittää käytökseni sen taakse.
Ei se vaan niin mene. Sille en voi mitään että vaikutat hiukan tyhmältä kun noin ajattelet.
Enemmän siitä on ollut haittaa mun elämässä, eikä se ole ollut koskaan mikään voimavara vaan kuluttava ominaisuus mitä vaan pitää sietää koska tälläiseksi olen syntynyt.
Mulle on ollut ammatillisesti hyötyä, mutta sosiaalinen elämä onkin sitten mennyt ihan päin pyllyä. Miksei kukaan halua ADHD-naista? Ei tulisi tylsää, lupaan sen. Ja osaan maksaa laskuni, mulla on kuitenkin matikkapäätä.
Ehkä ADHD ei ole se ratkaiseva asia suuntaan eikä toiseen kumppania valittaessa. Mulla ei ole diagnoosia, laskujen maksaminen on tosi hankalaa vaikka rahaa on, ja seuraa on aina löytynyt.
On se silleen, että saan kyllä miehiä, eli seuraa löytyy, mutta ei ne jaksa kauaa mun kanssa. Ja mulle on jopa tosi hankalaa se suhteen aloittaminenkin, kun pitäis koko ajan olla kiinnostunut toisesta, mutta mun ajatus karkaa aina välillä joksikin aikaa ihan muualle, ja toinen luulee, etten ole tosissani, kun luuhaan ajatuksissani jossain mielikuvitusmaailmassani. Ja siis olen maailman uskollisin otus, mutta en vaan kauhean tasainen.
Yleisempää taitaa olla, että ADHD-ihminen rakastuu tosi rajusti. Oli miten oli, se että suhteesi yksilötasolla eivät ole kestäneet, ei ole mitenkään diagnoosiin sidonnainen asia. Yksittäisen ihmisen elämänkaareen liittyvät asiat ovat henkilökohtaisesti työstettävissä, jos asia sinua kiinnostaa tai vaivaa.
Niin mä rakastunkin, mutta toinen ei näe sitä, kun se ADHD-ihmisen haahuilu tai sekoilu näyttää ihan muulta ulospäin. Se näyttää epäröinniltä.
Siis rakastut rajusti, mutta et onnistu viestittämään sitä kumppanille, ja kumppani jättää sinut koska ei koe sinun olevan riittävän kiinnostunut?
Tuokaan ei suorastaan kuulosta ADHD:lta vaan kommunikaation haasteilta. Ovatko kumppanisi olleet samaa mieltä kanssasi eron syistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ADHD:n olemassaoloon on viimeaikoina herätty enemmän, se on silti erittäin alidiagnosoitu etenkin naisilla. Naisten ADHD oireilee usein eri tavalla kuin miesten ja tytöiltä odotetaan pienestä asti käytöstapoja toisin kuin pojilta, eli tytöt oppivat vielä maskaamaam eli peittämään oireensa taitavasti. Siksi moni nainen diagnosoidaan vasta aikuisena.
Miten maskaaminen poikkeaa tavallisesta käyttäytymissääntöjen opettelusta ja noudattamisesta?
Ei kai kukaan yleensä voi sosiaalisissa tilanteissa olla täysin rento paitsi oman perheen kesken. Aina pitää huomioida, mitä voi sanoa ja tehdä ja mitä ei.
Siten että väsyy. Minäkin sain aina käytöksestä 9 tai 10, joo voin sanoa suoraan että minun ruumis oli kyllä paikalla mutta minä en. Kaikki tietää miltä tuntuu olla väkijoukossa jossa on meteliä, mutta sitä ei kaikki tiedä kun siinä ei pysty keskittymään yhtään, etsii jotain pakopaikkaa vaikkei pääse pois ja tekisi mieli huutaa kaikille "painukaa hevon v*ttuun koko s**tanan mökyapina joukko" muttet voi vaan pitää pidätellä ja hymyillä kuin olisi hyvä lääkitys sille räkänokka kakaralle joka tulee selittämään jotain. Se kuormittaa ihan älyttömästi, minä nukuin koulu aikana kun kotiin pääsin aina pari tuntia
En tiedä mikä ajatus on etteikö nuo samat asiat ja tilanteet kuormittaisi ihan neurotyypillisiäkin? Jos kuormitusta kasaantuu niin kyllä siinä ihan neurotyypillinenkin tarvii lepoa ja palautumista. Varmasti asiat ovat haastavampia jos on aistiyliherkkyyksiä tai keskittymisen vaikeutta mutta näitä samoja asioita on monilla ihmisillä ja voivat liittyä myös persoonallisuuteen, saatuun kasvatukseen tai mielenterveydenhäiriöihin kuten masennukseen, ahdistukseen ja traumaoireisiin. En tarkoita nyt sinua, viestin kirjoittajaa, mutta yleisesti puhuen niin ongelmien taustalla voi olla muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia.
ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.
Jos teet töitä akateemisella koulutuksella, ymmärrät varmasti että et ole tilastollisesti katsoen tyypillinen ADHD-tapaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen tuollaiset lähti kurilla pois.
Hitot lähti. Kyllä minuakin kotona hakattiin vyöllä ja koulussa seisotettiin nurkassa kädet pään pääll mutta silti olin edelleen se tyhmä ja levoton,vääränlainen lapsi.
Totta. Oppi vaan piilottamaan villeytensä, ja teki kaikkea salaa. Ja sitten se levottomuus ja rohkeus purkautui välillä ulos kummallisissa paikoissa.
Nykyään on muotia ajatella, että kuri on lapselle haitaksi, ja sen sijaan lapsi tarvitsee ymmärtämystä ja positiivisuutta. ADHD:n rooli tässä kuviossa on se, että kun lapsi ei pelkän ymmärtämyksen ja positiivisuuden voimalla rauhoitu niin lapselle hommataan ADHD-lääkitys koska täytyyhän lapsessa siinä tapauksessa olla jotain vikaa.
ADHD-ihminen hyötyy siitä, jos on rauhallinen ihminen rinnalla. Mun on esim. helppo tehdä töitä rauhallisen ihmisen kanssa. Jos toinenkin on ADHD, hommat sekoaa tyystin, vaikka saataisiin paljon ja nopeasti aikaan näkyvää, ja se työpäivä on mulle todella todella raskas. Jos toinen on taas hitlermäinen käskyttäjä ja vttuilija, mussa nousee auktoriteetin vastustaminen, ja teen asiat päinvastoin tai toisella tavalla kuin toinen käskyttää, vaikka tiedän tekeväni "väärin", en vaan voi sille mitään, mutta huutaminen ja tahallinen nöyryyttäminen laukaisee mussa jonkun yhden naisen kapinan ja haluan vaan kokeilla, voiko asiat tehdä toisinkin. Pomot, jotka ei osaa lukea toisia ihmisiä, on muuten ihan persiistä, ihan kaikkien kohdalla.
Mutta se ei ole sen rauhallisen ihmisen tehtävä paimentaa sinua tai olla koko ajan auttamassa. Jokaisen on pärjättävä omillaan, koska siitä se palkka maksetaan. Tuo hillitön itsekeskeisyys minä ja minun tarpeet, aina vaan minä, tuntuu olevan hyvin ominaista teille.
Ei sen tarvi paimentaakaan tai edes auttaa. Riittää vaan, kun se on siinä. Sen rauhoittava ja vakaa ilmapiiri vaan tarttuu muhun, ja saan paljon aikaiseksi - kivuitta. Ja se rauhallinen ehkä jopa hyötyy musta, kun vien asioita eteenpäin ja hoksaan jotain juttuja nopeasti, uskallan kannustaa sitä vaikeissa asioissa ja seistä tukena. Ja ainakin joustavuudesta saan siltä kehuja, mutta sehän on yksi ADHD:n hyviä puolia, pystyy nopeasti muutoksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia.
ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.
Jos teet töitä akateemisella koulutuksella, ymmärrät varmasti että et ole tilastollisesti katsoen tyypillinen ADHD-tapaus.
No en ole ainoakaan.
:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia.
ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.
Jos teet töitä akateemisella koulutuksella, ymmärrät varmasti että et ole tilastollisesti katsoen tyypillinen ADHD-tapaus.
Itse asiassa mulle on vaikeimpia sellaiset tasaiset, tylsät, suorittavat työt. Esim. joku kirjanpitäjän homma vuodesta toiseen, vetäisin itseni varmaan kaulakiikkuun, vaikka teininä tein isäni firman kirjanpitoa isän avuksi, mutta se meni uutuuden viehätyksellä ja matemaattisena haasteena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä.olin 90luvulla ainoa oppilas joka keikkui tuolilla kaikki tunnit niin, ettei opettaja jaksanut enää edes karjua asiasta. Kauhea kolina kuului kun lentelin tuolin kanssa ja ope vaan selostaa jotain historian tapahtumaa😄.
Käytäväänkin jouduin useita kertoja ja kiipeilin sitten porraskaiteissa ym. Kerran löysin sakset tyttöjen vessasta ja sen sijaan että olisin vienyt ne opettajan huoneeseen, päätin ajankuluksi leikata hiukseni lyhyemmiksi. Ja sain sitten jälki-istuntoa kun olin muka varastanut ne sakset.
Olin kuulemma pahempi kuin monet pojat.
Tuliko susta kampaaja?
No ei tosiaan 🤣Pääni näytti siltä kuin sokea kännikala olisi leikannut ne.
Minusta ei tullut myöskään tatuoijaa vaikka mustekynän musteella tein sormiini tatuointeja.
Mut hei, hyvä että tuli kokeiltua. Ajattele jos olisit monta vuotta viettänyt jossain käherryskoulussa, eikä susta olisi tullutkaan kampaajaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen tuollaiset lähti kurilla pois.
Hitot lähti. Kyllä minuakin kotona hakattiin vyöllä ja koulussa seisotettiin nurkassa kädet pään pääll mutta silti olin edelleen se tyhmä ja levoton,vääränlainen lapsi.
Totta. Oppi vaan piilottamaan villeytensä, ja teki kaikkea salaa. Ja sitten se levottomuus ja rohkeus purkautui välillä ulos kummallisissa paikoissa.
Nykyään on muotia ajatella, että kuri on lapselle haitaksi, ja sen sijaan lapsi tarvitsee ymmärtämystä ja positiivisuutta. ADHD:n rooli tässä kuviossa on se, että kun lapsi ei pelkän ymmärtämyksen ja positiivisuuden voimalla rauhoitu niin lapselle hommataan ADHD-lääkitys koska täytyyhän lapsessa siinä tapauksessa olla jotain vikaa.
ADHD-ihminen hyötyy siitä, jos on rauhallinen ihminen rinnalla. Mun on esim. helppo tehdä töitä rauhallisen ihmisen kanssa. Jos toinenkin on ADHD, hommat sekoaa tyystin, vaikka saataisiin paljon ja nopeasti aikaan näkyvää, ja se työpäivä on mulle todella todella raskas. Jos toinen on taas hitlermäinen käskyttäjä ja vttuilija, mussa nousee auktoriteetin vastustaminen, ja teen asiat päinvastoin tai toisella tavalla kuin toinen käskyttää, vaikka tiedän tekeväni "väärin", en vaan voi sille mitään, mutta huutaminen ja tahallinen nöyryyttäminen laukaisee mussa jonkun yhden naisen kapinan ja haluan vaan kokeilla, voiko asiat tehdä toisinkin. Pomot, jotka ei osaa lukea toisia ihmisiä, on muuten ihan persiistä, ihan kaikkien kohdalla.
Mutta se ei ole sen rauhallisen ihmisen tehtävä paimentaa sinua tai olla koko ajan auttamassa. Jokaisen on pärjättävä omillaan, koska siitä se palkka maksetaan. Tuo hillitön itsekeskeisyys minä ja minun tarpeet, aina vaan minä, tuntuu olevan hyvin ominaista teille.
Ei sen tarvi paimentaakaan tai edes auttaa. Riittää vaan, kun se on siinä. Sen rauhoittava ja vakaa ilmapiiri vaan tarttuu muhun, ja saan paljon aikaiseksi - kivuitta. Ja se rauhallinen ehkä jopa hyötyy musta, kun vien asioita eteenpäin ja hoksaan jotain juttuja nopeasti, uskallan kannustaa sitä vaikeissa asioissa ja seistä tukena. Ja ainakin joustavuudesta saan siltä kehuja, mutta sehän on yksi ADHD:n hyviä puolia, pystyy nopeasti muutoksiin.
ADHD:lle on kylläkin tyypillistä, että muutoksiin sopeutuminen on vaikeaa. Hän voi toki olla spontaani, impulsiivinenkin, mutta jos muutos tulee ulkopuolelta niin sen vastaanottaminen on neurotyypillistä vaikeampaa. Tämä näkyy jo lapsissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ADHD:n olemassaoloon on viimeaikoina herätty enemmän, se on silti erittäin alidiagnosoitu etenkin naisilla. Naisten ADHD oireilee usein eri tavalla kuin miesten ja tytöiltä odotetaan pienestä asti käytöstapoja toisin kuin pojilta, eli tytöt oppivat vielä maskaamaam eli peittämään oireensa taitavasti. Siksi moni nainen diagnosoidaan vasta aikuisena.
Miten maskaaminen poikkeaa tavallisesta käyttäytymissääntöjen opettelusta ja noudattamisesta?
Ei kai kukaan yleensä voi sosiaalisissa tilanteissa olla täysin rento paitsi oman perheen kesken. Aina pitää huomioida, mitä voi sanoa ja tehdä ja mitä ei.
Siten että väsyy. Minäkin sain aina käytöksestä 9 tai 10, joo voin sanoa suoraan että minun ruumis oli kyllä paikalla mutta minä en. Kaikki tietää miltä tuntuu olla väkijoukossa jossa on meteliä, mutta sitä ei kaikki tiedä kun siinä ei pysty keskittymään yhtään, etsii jotain pakopaikkaa vaikkei pääse pois ja tekisi mieli huutaa kaikille "painukaa hevon v*ttuun koko s**tanan mökyapina joukko" muttet voi vaan pitää pidätellä ja hymyillä kuin olisi hyvä lääkitys sille räkänokka kakaralle joka tulee selittämään jotain. Se kuormittaa ihan älyttömästi, minä nukuin koulu aikana kun kotiin pääsin aina pari tuntia
En tiedä mikä ajatus on etteikö nuo samat asiat ja tilanteet kuormittaisi ihan neurotyypillisiäkin? Jos kuormitusta kasaantuu niin kyllä siinä ihan neurotyypillinenkin tarvii lepoa ja palautumista. Varmasti asiat ovat haastavampia jos on aistiyliherkkyyksiä tai keskittymisen vaikeutta mutta näitä samoja asioita on monilla ihmisillä ja voivat liittyä myös persoonallisuuteen, saatuun kasvatukseen tai mielenterveydenhäiriöihin kuten masennukseen, ahdistukseen ja traumaoireisiin. En tarkoita nyt sinua, viestin kirjoittajaa, mutta yleisesti puhuen niin ongelmien taustalla voi olla muutakin.
Ette te tavalliset tiedä meidän taakasta mitään. Mä esim. luin koulukirjat aina kotona ääneen itselleni, joskus pariinkin kertaan, kun en pystynyt keskittymään koulussa tunneilla. Enkä olisi pystynyt kotonakaan keskittymään, jos en olisi lukenut ääneen. Ja aina alleviivasin oleelliset kohdat. Menin omaan huoneeseeni talon peränurkkaan, ja laitoin ovet kiinni ja pänttäsin. Kummallinen lapsi. Mutta niin vaan opin asiat omilla metodeillani. Mutta tosiaan tein aina kaksinkertaisen työn muihin verrattuna. Olin aivan ällistynyt, kun lapseni sanoi, ettei hänen tarvitse lukea läksyjä, koska hän on kuunnellut tunnilla ne asiat. Ja sillä hän pärjäsi ihan hyvin. Ja minä olin huolissani, ettei hän opi tekemään töitä, kun ei vedä samanlaisia lukumaratoneja kotona kuin minä vedin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia.
ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.
Jos teet töitä akateemisella koulutuksella, ymmärrät varmasti että et ole tilastollisesti katsoen tyypillinen ADHD-tapaus.
Itse asiassa mulle on vaikeimpia sellaiset tasaiset, tylsät, suorittavat työt. Esim. joku kirjanpitäjän homma vuodesta toiseen, vetäisin itseni varmaan kaulakiikkuun, vaikka teininä tein isäni firman kirjanpitoa isän avuksi, mutta se meni uutuuden viehätyksellä ja matemaattisena haasteena.
Ei kai yksikään ihminen pidä tylsistä, suorittavista töistä. Mä poimin eilen aivan fiiliksissä ämpärillisen mustikoita, ja olen eilisestä saakka yrittänyt pakottaa itseäni puhdistamaan ne. No täällä pyörin.
Se, miten hyvin tässä pakottamisessa onnistuu, riippuu monesta jaksamiseen liittyvästä asiasta. Nykypäivänä moni asettaa itselleen aivan liikaa virikkeitä ja sitten ihmetellään, kun tylsät hommat eivät kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen tuollaiset lähti kurilla pois.
Hitot lähti. Kyllä minuakin kotona hakattiin vyöllä ja koulussa seisotettiin nurkassa kädet pään pääll mutta silti olin edelleen se tyhmä ja levoton,vääränlainen lapsi.
Totta. Oppi vaan piilottamaan villeytensä, ja teki kaikkea salaa. Ja sitten se levottomuus ja rohkeus purkautui välillä ulos kummallisissa paikoissa.
Nykyään on muotia ajatella, että kuri on lapselle haitaksi, ja sen sijaan lapsi tarvitsee ymmärtämystä ja positiivisuutta. ADHD:n rooli tässä kuviossa on se, että kun lapsi ei pelkän ymmärtämyksen ja positiivisuuden voimalla rauhoitu niin lapselle hommataan ADHD-lääkitys koska täytyyhän lapsessa siinä tapauksessa olla jotain vikaa.
ADHD-ihminen hyötyy siitä, jos on rauhallinen ihminen rinnalla. Mun on esim. helppo tehdä töitä rauhallisen ihmisen kanssa. Jos toinenkin on ADHD, hommat sekoaa tyystin, vaikka saataisiin paljon ja nopeasti aikaan näkyvää, ja se työpäivä on mulle todella todella raskas. Jos toinen on taas hitlermäinen käskyttäjä ja vttuilija, mussa nousee auktoriteetin vastustaminen, ja teen asiat päinvastoin tai toisella tavalla kuin toinen käskyttää, vaikka tiedän tekeväni "väärin", en vaan voi sille mitään, mutta huutaminen ja tahallinen nöyryyttäminen laukaisee mussa jonkun yhden naisen kapinan ja haluan vaan kokeilla, voiko asiat tehdä toisinkin. Pomot, jotka ei osaa lukea toisia ihmisiä, on muuten ihan persiistä, ihan kaikkien kohdalla.
Mutta se ei ole sen rauhallisen ihmisen tehtävä paimentaa sinua tai olla koko ajan auttamassa. Jokaisen on pärjättävä omillaan, koska siitä se palkka maksetaan. Tuo hillitön itsekeskeisyys minä ja minun tarpeet, aina vaan minä, tuntuu olevan hyvin ominaista teille.
Ei sen tarvi paimentaakaan tai edes auttaa. Riittää vaan, kun se on siinä. Sen rauhoittava ja vakaa ilmapiiri vaan tarttuu muhun, ja saan paljon aikaiseksi - kivuitta. Ja se rauhallinen ehkä jopa hyötyy musta, kun vien asioita eteenpäin ja hoksaan jotain juttuja nopeasti, uskallan kannustaa sitä vaikeissa asioissa ja seistä tukena. Ja ainakin joustavuudesta saan siltä kehuja, mutta sehän on yksi ADHD:n hyviä puolia, pystyy nopeasti muutoksiin.
ADHD:lle on kylläkin tyypillistä, että muutoksiin sopeutuminen on vaikeaa. Hän voi toki olla spontaani, impulsiivinenkin, mutta jos muutos tulee ulkopuolelta niin sen vastaanottaminen on neurotyypillistä vaikeampaa. Tämä näkyy jo lapsissa.
No se joustaminen on tosiaan varmaankin sitä, että ollaan ns. "samassa veneessä", eli tajuan itsekin, että nyt nämä muutokset on vaan pakollisia. Mutta en minä kapinoi muutenkaan muuta kuin niitä muutoksia vastaan, jotka koen huonoiksi ja epäoikeudenmukaisiksi, tai huonosti perustelluiksi. Aivan eniten vihaan sitä, jos tajuan että muutos on vain huonompaan suuntaan, ja senhän ADHD tajuaa aina ekana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia.
ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.
Jos teet töitä akateemisella koulutuksella, ymmärrät varmasti että et ole tilastollisesti katsoen tyypillinen ADHD-tapaus.
Itse asiassa mulle on vaikeimpia sellaiset tasaiset, tylsät, suorittavat työt. Esim. joku kirjanpitäjän homma vuodesta toiseen, vetäisin itseni varmaan kaulakiikkuun, vaikka teininä tein isäni firman kirjanpitoa isän avuksi, mutta se meni uutuuden viehätyksellä ja matemaattisena haasteena.
Ei kai yksikään ihminen pidä tylsistä, suorittavista töistä. Mä poimin eilen aivan fiiliksissä ämpärillisen mustikoita, ja olen eilisestä saakka yrittänyt pakottaa itseäni puhdistamaan ne. No täällä pyörin.
Se, miten hyvin tässä pakottamisessa onnistuu, riippuu monesta jaksamiseen liittyvästä asiasta. Nykypäivänä moni asettaa itselleen aivan liikaa virikkeitä ja sitten ihmetellään, kun tylsät hommat eivät kiinnosta.
Mä en menisi edes sinne metsään kykkimään. Mutta olen ratkaissut tämän asian istuttamalla pensasmustikoita omaan pihaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen tuollaiset lähti kurilla pois.
Hitot lähti. Kyllä minuakin kotona hakattiin vyöllä ja koulussa seisotettiin nurkassa kädet pään pääll mutta silti olin edelleen se tyhmä ja levoton,vääränlainen lapsi.
Totta. Oppi vaan piilottamaan villeytensä, ja teki kaikkea salaa. Ja sitten se levottomuus ja rohkeus purkautui välillä ulos kummallisissa paikoissa.
Nykyään on muotia ajatella, että kuri on lapselle haitaksi, ja sen sijaan lapsi tarvitsee ymmärtämystä ja positiivisuutta. ADHD:n rooli tässä kuviossa on se, että kun lapsi ei pelkän ymmärtämyksen ja positiivisuuden voimalla rauhoitu niin lapselle hommataan ADHD-lääkitys koska täytyyhän lapsessa siinä tapauksessa olla jotain vikaa.
ADHD-ihminen hyötyy siitä, jos on rauhallinen ihminen rinnalla. Mun on esim. helppo tehdä töitä rauhallisen ihmisen kanssa. Jos toinenkin on ADHD, hommat sekoaa tyystin, vaikka saataisiin paljon ja nopeasti aikaan näkyvää, ja se työpäivä on mulle todella todella raskas. Jos toinen on taas hitlermäinen käskyttäjä ja vttuilija, mussa nousee auktoriteetin vastustaminen, ja teen asiat päinvastoin tai toisella tavalla kuin toinen käskyttää, vaikka tiedän tekeväni "väärin", en vaan voi sille mitään, mutta huutaminen ja tahallinen nöyryyttäminen laukaisee mussa jonkun yhden naisen kapinan ja haluan vaan kokeilla, voiko asiat tehdä toisinkin. Pomot, jotka ei osaa lukea toisia ihmisiä, on muuten ihan persiistä, ihan kaikkien kohdalla.
Mutta se ei ole sen rauhallisen ihmisen tehtävä paimentaa sinua tai olla koko ajan auttamassa. Jokaisen on pärjättävä omillaan, koska siitä se palkka maksetaan. Tuo hillitön itsekeskeisyys minä ja minun tarpeet, aina vaan minä, tuntuu olevan hyvin ominaista teille.
Ei sen tarvi paimentaakaan tai edes auttaa. Riittää vaan, kun se on siinä. Sen rauhoittava ja vakaa ilmapiiri vaan tarttuu muhun, ja saan paljon aikaiseksi - kivuitta. Ja se rauhallinen ehkä jopa hyötyy musta, kun vien asioita eteenpäin ja hoksaan jotain juttuja nopeasti, uskallan kannustaa sitä vaikeissa asioissa ja seistä tukena. Ja ainakin joustavuudesta saan siltä kehuja, mutta sehän on yksi ADHD:n hyviä puolia, pystyy nopeasti muutoksiin.
ADHD:lle on kylläkin tyypillistä, että muutoksiin sopeutuminen on vaikeaa. Hän voi toki olla spontaani, impulsiivinenkin, mutta jos muutos tulee ulkopuolelta niin sen vastaanottaminen on neurotyypillistä vaikeampaa. Tämä näkyy jo lapsissa.
No se joustaminen on tosiaan varmaankin sitä, että ollaan ns. "samassa veneessä", eli tajuan itsekin, että nyt nämä muutokset on vaan pakollisia. Mutta en minä kapinoi muutenkaan muuta kuin niitä muutoksia vastaan, jotka koen huonoiksi ja epäoikeudenmukaisiksi, tai huonosti perustelluiksi. Aivan eniten vihaan sitä, jos tajuan että muutos on vain huonompaan suuntaan, ja senhän ADHD tajuaa aina ekana.
Ja tässä näkyy taas kerran tuo ADHD-itsekkyys. Minä tiedän, minä olen oikeassa, minulla on oikeus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut ADHD, ei se ole mikään keksitty juttu että onpa kivaa ku oon vähän erilainen nainen ja voin selittää käytökseni sen taakse.
Ei se vaan niin mene. Sille en voi mitään että vaikutat hiukan tyhmältä kun noin ajattelet.
Enemmän siitä on ollut haittaa mun elämässä, eikä se ole ollut koskaan mikään voimavara vaan kuluttava ominaisuus mitä vaan pitää sietää koska tälläiseksi olen syntynyt.
Mulle on ollut ammatillisesti hyötyä, mutta sosiaalinen elämä onkin sitten mennyt ihan päin pyllyä. Miksei kukaan halua ADHD-naista? Ei tulisi tylsää, lupaan sen. Ja osaan maksaa laskuni, mulla on kuitenkin matikkapäätä.
Ehkä ADHD ei ole se ratkaiseva asia suuntaan eikä toiseen kumppania valittaessa. Mulla ei ole diagnoosia, laskujen maksaminen on tosi hankalaa vaikka rahaa on, ja seuraa on aina löytynyt.
On se silleen, että saan kyllä miehiä, eli seuraa löytyy, mutta ei ne jaksa kauaa mun kanssa. Ja mulle on jopa tosi hankalaa se suhteen aloittaminenkin, kun pitäis koko ajan olla kiinnostunut toisesta, mutta mun ajatus karkaa aina välillä joksikin aikaa ihan muualle, ja toinen luulee, etten ole tosissani, kun luuhaan ajatuksissani jossain mielikuvitusmaailmassani. Ja siis olen maailman uskollisin otus, mutta en vaan kauhean tasainen.
Yleisempää taitaa olla, että ADHD-ihminen rakastuu tosi rajusti. Oli miten oli, se että suhteesi yksilötasolla eivät ole kestäneet, ei ole mitenkään diagnoosiin sidonnainen asia. Yksittäisen ihmisen elämänkaareen liittyvät asiat ovat henkilökohtaisesti työstettävissä, jos asia sinua kiinnostaa tai vaivaa.
Niin mä rakastunkin, mutta toinen ei näe sitä, kun se ADHD-ihmisen haahuilu tai sekoilu näyttää ihan muulta ulospäin. Se näyttää epäröinniltä.
Siis rakastut rajusti, mutta et onnistu viestittämään sitä kumppanille, ja kumppani jättää sinut koska ei koe sinun olevan riittävän kiinnostunut?
Tuokaan ei suorastaan kuulosta ADHD:lta vaan kommunikaation haasteilta. Ovatko kumppanisi olleet samaa mieltä kanssasi eron syistä?
Heiltähän mä oon sen kuullutkin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen tuollaiset lähti kurilla pois.
Hitot lähti. Kyllä minuakin kotona hakattiin vyöllä ja koulussa seisotettiin nurkassa kädet pään pääll mutta silti olin edelleen se tyhmä ja levoton,vääränlainen lapsi.
Totta. Oppi vaan piilottamaan villeytensä, ja teki kaikkea salaa. Ja sitten se levottomuus ja rohkeus purkautui välillä ulos kummallisissa paikoissa.
Nykyään on muotia ajatella, että kuri on lapselle haitaksi, ja sen sijaan lapsi tarvitsee ymmärtämystä ja positiivisuutta. ADHD:n rooli tässä kuviossa on se, että kun lapsi ei pelkän ymmärtämyksen ja positiivisuuden voimalla rauhoitu niin lapselle hommataan ADHD-lääkitys koska täytyyhän lapsessa siinä tapauksessa olla jotain vikaa.
ADHD-ihminen hyötyy siitä, jos on rauhallinen ihminen rinnalla. Mun on esim. helppo tehdä töitä rauhallisen ihmisen kanssa. Jos toinenkin on ADHD, hommat sekoaa tyystin, vaikka saataisiin paljon ja nopeasti aikaan näkyvää, ja se työpäivä on mulle todella todella raskas. Jos toinen on taas hitlermäinen käskyttäjä ja vttuilija, mussa nousee auktoriteetin vastustaminen, ja teen asiat päinvastoin tai toisella tavalla kuin toinen käskyttää, vaikka tiedän tekeväni "väärin", en vaan voi sille mitään, mutta huutaminen ja tahallinen nöyryyttäminen laukaisee mussa jonkun yhden naisen kapinan ja haluan vaan kokeilla, voiko asiat tehdä toisinkin. Pomot, jotka ei osaa lukea toisia ihmisiä, on muuten ihan persiistä, ihan kaikkien kohdalla.
Mutta se ei ole sen rauhallisen ihmisen tehtävä paimentaa sinua tai olla koko ajan auttamassa. Jokaisen on pärjättävä omillaan, koska siitä se palkka maksetaan. Tuo hillitön itsekeskeisyys minä ja minun tarpeet, aina vaan minä, tuntuu olevan hyvin ominaista teille.
Ei sen tarvi paimentaakaan tai edes auttaa. Riittää vaan, kun se on siinä. Sen rauhoittava ja vakaa ilmapiiri vaan tarttuu muhun, ja saan paljon aikaiseksi - kivuitta. Ja se rauhallinen ehkä jopa hyötyy musta, kun vien asioita eteenpäin ja hoksaan jotain juttuja nopeasti, uskallan kannustaa sitä vaikeissa asioissa ja seistä tukena. Ja ainakin joustavuudesta saan siltä kehuja, mutta sehän on yksi ADHD:n hyviä puolia, pystyy nopeasti muutoksiin.
ADHD:lle on kylläkin tyypillistä, että muutoksiin sopeutuminen on vaikeaa. Hän voi toki olla spontaani, impulsiivinenkin, mutta jos muutos tulee ulkopuolelta niin sen vastaanottaminen on neurotyypillistä vaikeampaa. Tämä näkyy jo lapsissa.
No se joustaminen on tosiaan varmaankin sitä, että ollaan ns. "samassa veneessä", eli tajuan itsekin, että nyt nämä muutokset on vaan pakollisia. Mutta en minä kapinoi muutenkaan muuta kuin niitä muutoksia vastaan, jotka koen huonoiksi ja epäoikeudenmukaisiksi, tai huonosti perustelluiksi. Aivan eniten vihaan sitä, jos tajuan että muutos on vain huonompaan suuntaan, ja senhän ADHD tajuaa aina ekana.
Ja tässä näkyy taas kerran tuo ADHD-itsekkyys. Minä tiedän, minä olen oikeassa, minulla on oikeus.
ADHD ei ole mikään narsisti. Sulla on määritelmät sekaisin. ADHD voi olla tosi kiltti ihminen, mutta tulkitaan väärin itsekkääksi, kun se keskittyminen voi tosiaan olla vaikka leppäkerttuihin tai koiran hymyyn - eikä SUHUN.
Ja olen puhtaasti tässä ketjussa ADHD-ihmisten puolella, teitä haukkujia vastaan.
ADHD-lapsille opetetaan, että aivokemia määrää heidän käytöksensä. Tästä seuraa tavaton itsekkyys ja piittaamattomuus yhteisistä säännöistä.
Olipas, niitä ei diagnonoitu. Mutta tuo koka toinen on varmaan sinun pikkuisissa aivoissasi vaan. Vai voitko tuosta laittaa jonkun tilastolinkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen tuollaiset lähti kurilla pois.
Hitot lähti. Kyllä minuakin kotona hakattiin vyöllä ja koulussa seisotettiin nurkassa kädet pään pääll mutta silti olin edelleen se tyhmä ja levoton,vääränlainen lapsi.
Totta. Oppi vaan piilottamaan villeytensä, ja teki kaikkea salaa. Ja sitten se levottomuus ja rohkeus purkautui välillä ulos kummallisissa paikoissa.
Nykyään on muotia ajatella, että kuri on lapselle haitaksi, ja sen sijaan lapsi tarvitsee ymmärtämystä ja positiivisuutta. ADHD:n rooli tässä kuviossa on se, että kun lapsi ei pelkän ymmärtämyksen ja positiivisuuden voimalla rauhoitu niin lapselle hommataan ADHD-lääkitys koska täytyyhän lapsessa siinä tapauksessa olla jotain vikaa.
ADHD-ihminen hyötyy siitä, jos on rauhallinen ihminen rinnalla. Mun on esim. helppo tehdä töitä rauhallisen ihmisen kanssa. Jos toinenkin on ADHD, hommat sekoaa tyystin, vaikka saataisiin paljon ja nopeasti aikaan näkyvää, ja se työpäivä on mulle todella todella raskas. Jos toinen on taas hitlermäinen käskyttäjä ja vttuilija, mussa nousee auktoriteetin vastustaminen, ja teen asiat päinvastoin tai toisella tavalla kuin toinen käskyttää, vaikka tiedän tekeväni "väärin", en vaan voi sille mitään, mutta huutaminen ja tahallinen nöyryyttäminen laukaisee mussa jonkun yhden naisen kapinan ja haluan vaan kokeilla, voiko asiat tehdä toisinkin. Pomot, jotka ei osaa lukea toisia ihmisiä, on muuten ihan persiistä, ihan kaikkien kohdalla.
Mutta se ei ole sen rauhallisen ihmisen tehtävä paimentaa sinua tai olla koko ajan auttamassa. Jokaisen on pärjättävä omillaan, koska siitä se palkka maksetaan. Tuo hillitön itsekeskeisyys minä ja minun tarpeet, aina vaan minä, tuntuu olevan hyvin ominaista teille.
Ei sen tarvi paimentaakaan tai edes auttaa. Riittää vaan, kun se on siinä. Sen rauhoittava ja vakaa ilmapiiri vaan tarttuu muhun, ja saan paljon aikaiseksi - kivuitta. Ja se rauhallinen ehkä jopa hyötyy musta, kun vien asioita eteenpäin ja hoksaan jotain juttuja nopeasti, uskallan kannustaa sitä vaikeissa asioissa ja seistä tukena. Ja ainakin joustavuudesta saan siltä kehuja, mutta sehän on yksi ADHD:n hyviä puolia, pystyy nopeasti muutoksiin.
ADHD:lle on kylläkin tyypillistä, että muutoksiin sopeutuminen on vaikeaa. Hän voi toki olla spontaani, impulsiivinenkin, mutta jos muutos tulee ulkopuolelta niin sen vastaanottaminen on neurotyypillistä vaikeampaa. Tämä näkyy jo lapsissa.
No se joustaminen on tosiaan varmaankin sitä, että ollaan ns. "samassa veneessä", eli tajuan itsekin, että nyt nämä muutokset on vaan pakollisia. Mutta en minä kapinoi muutenkaan muuta kuin niitä muutoksia vastaan, jotka koen huonoiksi ja epäoikeudenmukaisiksi, tai huonosti perustelluiksi. Aivan eniten vihaan sitä, jos tajuan että muutos on vain huonompaan suuntaan, ja senhän ADHD tajuaa aina ekana.
Ja tässä näkyy taas kerran tuo ADHD-itsekkyys. Minä tiedän, minä olen oikeassa, minulla on oikeus.
ADHD ei ole mikään narsisti. Sulla on määritelmät sekaisin. ADHD voi olla tosi kiltti ihminen, mutta tulkitaan väärin itsekkääksi, kun se keskittyminen voi tosiaan olla vaikka leppäkerttuihin tai koiran hymyyn - eikä SUHUN.
Ja olen puhtaasti tässä ketjussa ADHD-ihmisten puolella, teitä haukkujia vastaan.
En minä ole mikään haukkuja. Työskentelen nepsylasten kanssa. Ja elän arkea ADHD-puolison kanssa. Mutta tuo ajattelun joustamattomuus vaan tulee esiin monessa käänteessä, ja se on yksi niistä piirteistä, joka meitä neurotyypillisiä monesti ärsyttää. ADHD-ihminen ei jousta omasta ajattelustaan. Hänellä on vahvasti tuo oikeassa olemisen tarve, ja monesti se verhotaan tuohon oikeudenmukaisuuden ajatteluun.
Öö, Ranskassa lapset menevät kouluun 3-vuotiaana, istuvat hiljaa tunnilla ja aikuiset pilkkaavat heitä jos he sotkevat vaatteensa.