Miksi nykyään joka toisella on ADHD? 90-luvulla ei ollut kellään.

Hiljaa.

Tottele.

Katso.

Kuuntele.

Opi.

Kunnioita.

Tee.

Opiskele.

Älä valita.

Syö. Nuku. Liiku. 

Mikä on ongelma?

T. Ope 58

On niitä aina ollut, kosdeltu vaan häirikköinä ja esim. laitettu tarkkailuluokalla. On vaan hyvä, että poikkeamiin saadaan diagnoosit (siis muutkin kuin ADHD), niin voidaan tarjota myös oikeanlaista hoitoa, tukea oppimisessa, tarjota apuvälineitä, lääkitä oikein yms.

Ei näitä asioita ymmärrä, jos omat lapset on ns. normaaleja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jollain tällä palstalla on hirveän kiihkeä tarve vastustaa lääketieteen konsensusta neuropsykiatristen häiriöiden perinnöllisyydestä. 

Oon usein miettinyt, mistä se emotionaalinen tarve tuohon tulee 

Miksi olet kiinnostunut jonkun emotionaalisesta tarpeesta siteerata tasokkaassa vertaisarvioidussa tieteellisessä lehdessä julkaistua tieteellistä kritikkiä perinnöllisyystieteen metodologisista haavoittuvuuksista, etkä itse argumentin sisällöstä? Onko ongelmasi se, ettet itse oikeasti edes käsitä sitä näyttöä, jolle olettamasi konsesus pohjautu? Onko sinun ongelmasi siis enemmän kognitiivinen kuin emotionaalinen? Ja onko sillä tieteellisen näytön kannalta mitään väliä, mistä vaikutusperistä käsin joku tieteellistä kritiikkiä esittää? Eikö se kritiikin sisältö ole paljon kiinnostavampi ja se, mille se pohjautuu? 

Mistä asiasta vain voi löytää yksittäisiä tutkimuksia, jotka haastavat tämänhetkisen konsensuksen. Vertaisarviointi ei tarkoita sitä, että "tämä on nyt uusi konsensus", vaan sitä, että artikkeli ei ole ns. silkkaa roskaa. Se, että osaat lykätä täällä maallikoille nälkävuoden pituisia sitaatteja tieteellisistä artikkeleista, ei todista mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jollain tällä palstalla on hirveän kiihkeä tarve vastustaa lääketieteen konsensusta neuropsykiatristen häiriöiden perinnöllisyydestä. 

Oon usein miettinyt, mistä se emotionaalinen tarve tuohon tulee 

Miksi olet kiinnostunut jonkun emotionaalisesta tarpeesta siteerata tasokkaassa vertaisarvioidussa tieteellisessä lehdessä julkaistua tieteellistä kritikkiä perinnöllisyystieteen metodologisista haavoittuvuuksista, etkä itse argumentin sisällöstä? Onko ongelmasi se, ettet itse oikeasti edes käsitä sitä näyttöä, jolle olettamasi konsesus pohjautu? Onko sinun ongelmasi siis enemmän kognitiivinen kuin emotionaalinen? Ja onko sillä tieteellisen näytön kannalta mitään väliä, mistä vaikutusperistä käsin joku tieteellistä kritiikkiä esittää? Eikö se kritiikin sisältö ole paljon kiinnostavampi ja se, mille se pohjautuu? 

Oot kyllä jäätävä autisti, jolla on iso ego. Erikoinen yhdistelmä.

No jos kerran olet niin syvästi perehtynyt ADHD:n voimakkaan periytyvyyden tieteelliseen konsensukseen, niin miten kommentoit käyttäytymisgeneetiikan tutkijan psykologian alan Q1-tason vertaisarvioidussa lehdessä julkaistua artikkelia, jossa pohditaan tämän tieteellisen konsensuksen taustalla olevia tekijöitä: 

 

"Käyttäytymisgenetiikan tutkijat ovat kandidaattigeenien assosiaatiotutkimuksia (CGA) jälkikäteen arvioidessaan varoittaneet, että tuloksia tulisi pitää alustavina siihen asti, kunnes ne on toistettu useissa suurissa aineistoissa. He ovat myös korostaneet, että varovaisuuden puute voi hidastaa tieteellistä edistystä, että uusilla ja erityisen paljon huomiota herättävillä tutkimusalueilla tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta ja että CGA-tutkimusten epäonnistuminen tarjoaa tärkeän varoittavan esimerkin (Chabris ym., 2012; Johnston, Lahey & Matthys, 2013). Onko tästä varoittavasta esimerkistä opittu? Kirjoittajan mukaan selvästi ei. Näemme samanlaista varomattomuutta, liioiteltuja väitteitä ja tutkimustulosten ylikorostamista kuin aiemmin. Samoin kuin aiemmin julkaistiin tuhansia CGA-tutkimuksia, joissa väitettiin yksittäisten geenipolymorfismien avulla voitavan ennustaa esimerkiksi koulumenestystä, tuloja ja älykkyyttä, nyt esitetään käytännössä samanlaisia väitteitä — sillä erotuksella, että yhden polymorfismin sijaan analyyseissä on mukana miljoonia geneettisiä variantteja. 

 

Myös mediajulkisuus on samanlaista. Esimerkiksi on esitetty otsikoita kuten: ”Uusi tapa ennustaa, ketkä lapset menestyvät koulussa: katso heidän geenejään” (Yuhas, 2020), mikä kirjoittajan mukaan on syvästi harhaanjohtava väite. ---Tätä tutkimusta vaivaavat monet samat heikkoudet, jotka lopulta johtivat kandidaattigeenien assosiaatiotutkimusten (CGA) epäonnistumiseen. Näihin kuuluvat toistuvat ongelmat tulosten johdonmukaisessa replikoitumisessa, moninkertainen hypoteesien testaaminen ja aineistonlouhinta ilman riittäviä tilastollisia korjauksia, p-hakkerointi, populaatiostratifikaatio, valikoiva tulosten poiminta (cherry-picking), tutkijoiden erittäin suuret analyyttiset vapausasteet sekä mallien ylisovittaminen. Itse asiassa tutkijoiden vapausasteet ovat kirjoittajan mukaan saavuttaneet ennennäkemättömän tason. Kyse ei ole enää vain mahdollisuudesta valita lukuisista erilaisista tilastollisista algoritmeista esimerkiksi sen suhteen, miten kytkentäepätasapainoa käsitellään tai miten SNP-variantteja painotetaan, vaan myös mahdollisuudesta valita haluttu p-arvoraja.  --Käyttäytymisgenetiikan tutkimusyhteisön reaktio siihen, että terveessä ihmiskehossa ja aivoissa on havaittu laajalle levinnyttä somaattista mosaiikkisuutta, on kirjoittajan mukaan ollut suurelta osin toimia ikään kuin ilmiötä ei olisi olemassa. Mikä mahdollinen peruste voisi oikeuttaa sen, että yksi ihmisen molekyyligenetiikan viimeisten kahdenkymmenen vuoden tärkeimmistä ja seurauksiltaan merkittävimmistä löydöksistä jätetään huomiotta?"

 

Onko vastauksesi tosiaan se, että minä olen isoegoinen autisti? Mihin se kiinnostuksesi tähän suureen tieteelliseen konsensukseen katosi? 

Hienot väittelytaktiikat sulla. Ihan vaan sivusta tulin sulle ilmoittamaan, että autismis näkyy. Kantsis tehdä jotain myös tolle peppukivulle. Mikä sulla on hätänä?

Minä haluaisin vain keskustella siitä tieteellisestä konsensuksesta, jota täällä kovasti mainostetaan. Ajattelin, että jos siteeraan tieteellisessä lehdessä julkaistua kritiikkiä samalla tavalla kuin vastaväittäjäni siteeraa adoptiotutkimuksia todisteena ADHD-geenien olemassaolosta, niin veisin keskustelua eteenpäin. Mutta ei, heti aletaan mollata isoegoiseksi autistiksi. Ja vaikka olisinkin, niin mitä hiton väliä sillä on keskustelun varsinaisen sisällön näkökulmasta? 

 

Eikö sinua tosiaan kiinnosta, että molekyyligenetiikassa perinnöllisyysarviot ADHD:sta voivat mahdollisesti olla ylisovitettujen mallien ja populaatiostratifikaation tuotosta? Että se mitä pidetään ADHD:n genetiikkana, onkin suurelta osin tilastollista kohinaa eli tutkijoiden tieteen etiikkaakin suuremmasta tieteellisestä kunnianhimosta syntyneitä tilastollisia artefakteja? Kasvattaisitko sinä lapsesi tästä huolimatta kuvittelemaan, että päälle puhumisen taipumus ja taipumus kiivellä holtittomasti puissa ja muut ADHD:n diagnostiikkaan liittyvät käyttäytymispiirteet ovat 100 % varmuudella hänen geneettinen kohtalonsa?  Eikö sinua kiinnosta lainkaan ajatus, että molekyyligenetiikassa usein systemaattisesti sivuutetaan terveiden ihmisten somaattinen mosaikismi mahdollisesti siksi, koska se ei sovi molekyyligenetiikan eikä myöskään kaksostutkimusten matemaattisiin malleihin, jotka pohjautuvat ajatuksellle muuttumattomasta genomista. 

 

Tästä huolimatta somaattisesta mosaikismista eli siitä, että terveen ihmisen eri soluissa voilla erilainen genomi, on valtavasti näyttöä: "Viimeisen vuosikymmenen aikana uuden sukupolven sekvensointiteknologioiden (NGS) kehittyminen on mahdollistanut mosaiikkisen geneettisen vaihtelun havaitsemisen yksittäisissä soluissa ja emäsparin tarkkuudella. Nykyään tiedämme, että lähes kaikki solut ovat jossain määrin mosaiikkisia. Tämä genomisen DNA-sisällön valtava monimuotoisuus haastaa käsityksen siitä, että jokaisella ihmisellä olisi ajan myötä muuttumattomana säilyvä genomi (Thorpe ym., 2020).--Aivot ovat genominen mosaiikki. Solujen väliset genomiset erot, jotka syntyvät kehityksen ja ikääntymisen aikana tapahtuvien somaattisten mutaatioiden seurauksena, lisäävät hermoston solujen monimuotoisuutta. Tällä genomisella monimuotoisuudella on merkittäviä seurauksia hermoston kehitykselle, toiminnalle ja sairauksille (Verheijen, 2019, s. 1)--Tekniset haasteet vaikeuttavat edelleen somaattisen mosaiikkisuuden kokonaismäärän arviointia terveissä aivoissa. Erään tutkimuksen mukaan noin 3–25 % ihmisen aivokuoren soluista sisältää megabaasien kokoisia kopiolukumuutoksia (CNV) (Chronister ym., 2019).--Tämän merkitys ulottuu paljon kytkentäepätasapainon (LD) arviointia laajemmalle. Ei voida enää olettaa, että kaikilla ihmiskehon soluilla, aivosolut mukaan lukien, olisi yksi ja sama muuttumaton genomi. Myöskään esimerkiksi posken limakalvolta tai verestä saadun DNA-näytteen ei voida olettaa kuvaavan täydellisesti yksilön koko elimistön ja erityisesti aivojen geneettistä monimuotoisuutta"

 

Ajattele, että sinunkaan genomisi ei ole sama jokaisessa solussa? Verinäyte jonka annoit biopankille ADHD:si perinnöllisyyden tutkimiseen ei välttämättä kerro mitään sinun keskushermostosi oletusarvoisesta geneettisestä erityisyydestä? Eikö tuo ole aika hurja ajatus, että holtittoman puussa kiipeilyn taustalla sittenkin vain veresi geneettinen erityislaatuisuus, eikä neuroniesi? 

Ei ole minusta mitenkään hurja ajatus. Miksi se on sulle niin järkyttävää? Tajuatko että psykologia ei ole eksaktia tiedettä nähnytkään, joten vauhkoamisesi on turhaa. Se ei poista sitä tosiasiaa että monen adhd-diagnoosin saaneen ihmisen elämänlaatua voi parantaa merkittävästi esimerkiksi myös lääkkeillä. Autismiin ei sellasia oo, mutta egoa voi yrittää hoitaa happotripillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jollain tällä palstalla on hirveän kiihkeä tarve vastustaa lääketieteen konsensusta neuropsykiatristen häiriöiden perinnöllisyydestä. 

Oon usein miettinyt, mistä se emotionaalinen tarve tuohon tulee 

Miksi olet kiinnostunut jonkun emotionaalisesta tarpeesta siteerata tasokkaassa vertaisarvioidussa tieteellisessä lehdessä julkaistua tieteellistä kritikkiä perinnöllisyystieteen metodologisista haavoittuvuuksista, etkä itse argumentin sisällöstä? Onko ongelmasi se, ettet itse oikeasti edes käsitä sitä näyttöä, jolle olettamasi konsesus pohjautu? Onko sinun ongelmasi siis enemmän kognitiivinen kuin emotionaalinen? Ja onko sillä tieteellisen näytön kannalta mitään väliä, mistä vaikutusperistä käsin joku tieteellistä kritiikkiä esittää? Eikö se kritiikin sisältö ole paljon kiinnostavampi ja se, mille se pohjautuu? 

Mistä asiasta vain voi löytää yksittäisiä tutkimuksia, jotka haastavat tämänhetkisen konsensuksen. Vertaisarviointi ei tarkoita sitä, että "tämä on nyt uusi konsensus", vaan sitä, että artikkeli ei ole ns. silkkaa roskaa. Se, että osaat lykätä täällä maallikoille nälkävuoden pituisia sitaatteja tieteellisistä artikkeleista, ei todista mitään.

Kyse ei tuossa artikkelissa kulta mussukka ollut yksittäisestä tutkimuksesta, vaan tieteellisestä kritiikistä, joka rakentui lukuisten eri tutkimusten ja tutkimuskatsausten pohjalle. Jotta voit kyseenalaistaa kritiikin, sinun pitää ymmärtää ne lähteet joita tutkija siteraa ja löytää vielä tieteellistä tukea vasta-argumenteille. 

Täällä Vauva palstalla harva oikeasti ymmärtää niitä menetelmiä ja oletuksia, joille tämän hetkinen tieteellinen konsensus rakentuu psykiatristen häiriöiden genetiikasta. Siksi on hyvä siteerata välillä myös artikkeleita, joissa käydään läpi näitä menetelmiä ja oletuksia. Ei se ole niin yksioikoista, että saat lääkärin haastattelun pohjalta jonkun käyttäytymistä ja arjen haasteita kuvaavan diagnoosin ja voit suoraan päätellä, että tuo arjen haaste kulkee geeneissä.  

Kyllä sitä oli, mutta sitä ei vaan diagnosoitu jo ne kenellä oli ADHD joistakin heistä tuli addikteja ja syrjäytyneitä kun heillä  oli hoitamaton ADHD, myös moni 90 lukulainen saanut vasta aikuisena keski-ikäisenä diagnoosin.