Miksi nykyään joka toisella on ADHD? 90-luvulla ei ollut kellään.

Kyllä mulla oli se jo 90-luvulla, mutta diagnoosin sain vasta 2016. 

Haista sinä pitkä paska. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Kyllä moni lukee läksyt itselleen ääneen, ei siinä ole minusta mitään poikkeavaa tai epätyypillistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.

Mä luulen, että mun kouluaikoinani kauan sitten ne tarkkisluokalla olevat oli niitä, joilla tänä päivänä ehkä olisi tuo ADHD. Toisaalta koen myös jollain lailla tuon muotidiagnoosiksi, koska eihän nyt liki jokaisella tuo voi oikeasti olla. Onneksi ainakin julkisella puolella diagnoosi tehdään (pitäisi tehdä) tarkkojen tutkimusten perusteella, tiedot pitää kerätä jo lapsuudesta vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Tuo kun syntymässä saatu ominaisuus, ei ASHDhen keskenkaiken sairastuta. Toisaalta joku saattaa haluta vain noita lääkkeitä, kun ainakin jossakin amfetamiinia vai onko kaikissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia. 

ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.

Jos teet töitä akateemisella koulutuksella, ymmärrät varmasti että et ole tilastollisesti katsoen tyypillinen ADHD-tapaus. 

Itse asiassa mulle on vaikeimpia sellaiset tasaiset, tylsät, suorittavat työt. Esim. joku kirjanpitäjän homma vuodesta toiseen, vetäisin itseni varmaan kaulakiikkuun, vaikka teininä tein isäni firman kirjanpitoa isän avuksi, mutta se meni uutuuden viehätyksellä ja matemaattisena haasteena.

Ei kai yksikään ihminen pidä tylsistä, suorittavista töistä. Mä poimin eilen aivan fiiliksissä ämpärillisen mustikoita, ja olen eilisestä saakka yrittänyt pakottaa itseäni puhdistamaan ne. No täällä pyörin.

Se, miten hyvin tässä pakottamisessa onnistuu, riippuu monesta jaksamiseen liittyvästä asiasta. Nykypäivänä moni asettaa itselleen aivan liikaa virikkeitä ja sitten ihmetellään, kun tylsät hommat eivät kiinnosta.

Mä en menisi edes sinne metsään kykkimään. Mutta olen ratkaissut tämän asian istuttamalla pensasmustikoita omaan pihaani.

No sitten sinä missaat tylsyyden ohella koko prosessin hauskimman osan. Mutta onhan tuo toki varmaan tehokasta, jos se otetaan olemisen tärkeimmäksi päämääräksi. Oma kysymyksensä on, miksi niin moni uupuu, vaikka välttelee tylsyyttä viimeiseen asti.

T. Ne mustikat nyt puhdistanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.

Ei se ADHD-sähellys ole luonteenpiirre. 

Mikä luonteenpiirre se on, kun neljännen kerran saman kuun aikana joutuu kutsumaan huoltomiehen ovea avaamaan, kun on unohtanut taas kerran avaimet sisälle? 

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että mun kouluaikoinani kauan sitten ne tarkkisluokalla olevat oli niitä, joilla tänä päivänä ehkä olisi tuo ADHD. Toisaalta koen myös jollain lailla tuon muotidiagnoosiksi, koska eihän nyt liki jokaisella tuo voi oikeasti olla. Onneksi ainakin julkisella puolella diagnoosi tehdään (pitäisi tehdä) tarkkojen tutkimusten perusteella, tiedot pitää kerätä jo lapsuudesta vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Tuo kun syntymässä saatu ominaisuus, ei ASHDhen keskenkaiken sairastuta. Toisaalta joku saattaa haluta vain noita lääkkeitä, kun ainakin jossakin amfetamiinia vai onko kaikissa?

Kerropa miksi julkisen sektorin myöntämien diagnoosien määrä vaihtelee tavattoman paljon eri hyvinvointialueiden välillä. Joissain paikoissa yli 20% lapsista saa diagnoosin ja joissain toisissa taas alle 10%. Siis jos kerran diagnoosit tehdään tarkkojen tutkimusten perusteella eikä erehtymisen vaaraa juuri ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.

Eli sellaisetkin on ihan vaan normaaleja luonteenpiirteitä, että ihminen ei kykene normaaliin elämään? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Artikkelissa Entialisoitu moninaisuus Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa - Nepsy identiteetti- ja palvelukategoriana (2025) käsitellään nepsyyden historiaa Ian Hackinging making up people -teorian kautta ajatuksena, että luokittelun ja institutionaalisten käytäntöjen avulla tuotetaan uusia ihmisryhmiä, joita ei ilman näitä kategorisointeja ja tunnistamisen käytäntöjä olisi olemassakaan.  Käsite "nepsy" ei artikkelin mukaan perustu tieteelliselle tiedolle, vaan se kytkeytyy laajempaan psykiatrian 1980-luvulla tapahtuneeseen paradigmanmuutokseen, jossa päätettiin ilman minkäänlaista tieteellistä näyttöä, että psykiatrisilla diagnooseilla eli erilaisilla normittavilla käyttäytymisen kuvauksilla on neurobiologinen pohja:  

 

"Moderni psykiatria sitoutui hypoteesiin siitä, että diagnoosikategoriakohtaisilla arjen haasteila oirekuvauksineen on kehityksellinen biologinen   ja   neurologinen   tausta.   Paradigmamuutos   ei   ollut   looginen   jatkumo  kumuloituneelle tieteelliselle  tiedolle, vaan poliittinen konsensuspäätös."    Tätä konsensuspäätökselle alettiin sitten hakea tukea erilaisin tutkumuksin, jossa tulkittiin aksiomaattisesti jokainen ryhmätason poikeama esimerkiksi aivojen toiminnassa tai rakenteessa osoitukseksi ryhmään kuuluvien neurobiologisesta poikkeavuudesta huolimatta siitä, että ne eivät riitä tunnistamaan normaaleja ihmisiä diagnosoiduista potilaista ja vaikka tuloksia vaivaa valta määrä virhelähteitä ja sekoittavia tekijöitä. 

 

Näiden tilastollisten erojen esiin nostamista ja niiden merkitysten liiottelua artikkelissa kutsutaan tieteellisen luokittelun tekniikoiksi, joilla tuotetaan poikkeavuutta edustavia sosiaalisia kategorioita: "Tilastoanalyysit  sekä  pyrkimykset  selvittää  käyttäytymisen ja toimintakyvyn taustalla piileviä geneettisiä ja biologisia syytekijöitä ovat esimerkkejä tieteellisen ”tunnistamisen” tekniikoista, jotka tuottavat uusia  erilaisuutta  edustavia  sosiaalisia  ka-tegorioita  tiettyine  ominaispiirteineen." Huolimatta näiden tekniikoiden runsaasta käytöstä, tosiasiallinen näyttö näiden kategorioiden kytkeytymisestä mihinkään spesifiin neurologiseen poikkeavuuteen on heikko: 

 

"Geeni-    ja    aivokuvantamistutkimus-teknologian  kehittymisestä  huolimatta  oletusta   neuropsykiatristen   diagnoosikategorioiden  taustalla  olevista  kehityksellisistä  neurologisista  häiriöistä  geneettisine  alttiuksineen  ei  ole  kyetty  osoittamaan  toteen  (Timimi  2015;  2020; 2025; Ruby 2022; Joseph 2022.)"

 

Nepsyys onkin ennen kaikkea identiteetti ja palvelukategoria, jonka avulla yritetään selviytyä meritokraattisen yhteiskunnan tuottamista itsetunto-ongelmista, koska keskittymyskyvyttömyys ja vilkkaus kategorioina eivät arvota ihmistä samalla tavalla kuin älykkyys tai sen puute. Se on myös helposti tuotteistavissa oleva palvelukategoria, jonka nimissä on helppo tuottaa erilaisia tsemppipalveluita neuroerityisille hyvään hintaan veronmaksajien piikkiin. 

Voi miettiä, että miksi nepsyvalmennuksesta on tullut iso bisnes, kun toisaalta samaan aikaan esimerkiksi kurivalmennusta ei ole lainkaan. Monet vanhemmat eivät saa lastaan kuriin ja periaatteessa heillä olisi tarve kurivalmentajalle joka opettaisi sitä kurinpitoa.

Koska se nepsyvalmennus toimii ja auttaa, "kurinpito" ei. 

Pitäisikö siis kouluistakin poistaa kurinpito?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.

Eli sellaisetkin on ihan vaan normaaleja luonteenpiirteitä, että ihminen ei kykene normaaliin elämään? 

Totta kai. Se, että ihminen ei pärjää jossain ei tarkoita sitä, että hän olisi sairas. Ihmisiä ja luonteita on kaikenlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että mun kouluaikoinani kauan sitten ne tarkkisluokalla olevat oli niitä, joilla tänä päivänä ehkä olisi tuo ADHD. Toisaalta koen myös jollain lailla tuon muotidiagnoosiksi, koska eihän nyt liki jokaisella tuo voi oikeasti olla. Onneksi ainakin julkisella puolella diagnoosi tehdään (pitäisi tehdä) tarkkojen tutkimusten perusteella, tiedot pitää kerätä jo lapsuudesta vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Tuo kun syntymässä saatu ominaisuus, ei ASHDhen keskenkaiken sairastuta. Toisaalta joku saattaa haluta vain noita lääkkeitä, kun ainakin jossakin amfetamiinia vai onko kaikissa?

Kerropa miksi julkisen sektorin myöntämien diagnoosien määrä vaihtelee tavattoman paljon eri hyvinvointialueiden välillä. Joissain paikoissa yli 20% lapsista saa diagnoosin ja joissain toisissa taas alle 10%. Siis jos kerran diagnoosit tehdään tarkkojen tutkimusten perusteella eikä erehtymisen vaaraa juuri ole.

Todennäköisesti toki tuosss 20 % tapauksessa on ylidiagnosointia mukana, mutta kyllä siinä voi olla kyse ihan siitä, että joillain alueilla genetiikka on erilaista. ADHD:han on tosi voimakkaasti perinnöllistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lainaa koko viestiä, kun on niin pitkä, mutta tähän haluan kommentoida:

"Henkilö pystyy kuitenkin halutessaan keskittymään, eli kyse ei ole tarkkaavaisuuden ongelmasta, vaan motivaatio- tai käytösongelmasta."

Yksi adhd:n piirre on hyperfokus eli ihminen kykenee uppoutumaan mielenkiintoiseen asiaan hyvin keskittyneesti ja pitkäksi aikaa. Adhd:ssa ei siis ole kyse siitä, että ei kykenisi keskittymään ollenkaan, vaan se on pikemminkin tarkkaavuuden säätelyn ongelma. Tämä liittyy aivojen dopamiinitasoihin. Tehtävän pitää olla joko erittäin mielenkiintoinen, jännittävä tai kiireellinen, jotta adhd-aivot tuottavat tarpeeksi dopamiinia, jotta keskittyminen pysyy yllä.

Aiemmin tuota pidettiin "hajamielisten professoreiden" luonteenpiirteenä. Keskittyy omaan tutkimuskohteeseensa niin innokkaasti että unohdetaan ajan kuluminen ja esim. voidaan laiminlyödä tavallinen päivärytmi, ruokailu, uni.

Nykyään syvällisesti jostain tietysti aihepiiristä kiinnostuneet lapset saavat helposti autistin leiman.

"Autistin leiman" 🙄. Meinaat, että nykyään autistit tunnistetaan autisteiksi. 

Koko tuo "hajamielisen professorin" karikatyyrihän ON autisti. Ne ihmiset on olleet autisteja. Mäkään en vuosikymmeniin tajunnut olevani autismin kirjolla, kun aattelin olevani vain sellainen, niin kuin puolet suvustakin on 😃. 

Mun mielestäni on pikkuisen loukkaavaa, jos joku tuntematon tulee ja ulkoisten piirteideni, tai jopa lahjakkuuteni perusteella päättää, että olen autisti. 
Se on kivaa, jos joku kokee löytävänsä omille omituisuuksilleen selityksen sitä kautta, mutta tuntemattomien ihmisten tai omien sukulaisten diagnosointi identiteettipoliittisista syistä lähestyy jo henkistä väkivaltaa. 
 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.

Eli sellaisetkin on ihan vaan normaaleja luonteenpiirteitä, että ihminen ei kykene normaaliin elämään? 

Totta kai. Se, että ihminen ei pärjää jossain ei tarkoita sitä, että hän olisi sairas. Ihmisiä ja luonteita on kaikenlaisia.

Jos ihminen ei pysty pärjäämään yhteiskunnassa, niin kyllähän siinä jonkinlaisesta poikkeavuudesta on kyse. 

Pitäiskö sellaiset ihmiset jättää sun mukaan vaan heitteille, jos heitä ei kerran saa yrittää tutkia, diagnosoida ja auttaa? 

Ilmeisesti mitään mielisairauksiakaan ei sitten ole, on vaan erilaisia luonteita? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lainaa koko viestiä, kun on niin pitkä, mutta tähän haluan kommentoida:

"Henkilö pystyy kuitenkin halutessaan keskittymään, eli kyse ei ole tarkkaavaisuuden ongelmasta, vaan motivaatio- tai käytösongelmasta."

Yksi adhd:n piirre on hyperfokus eli ihminen kykenee uppoutumaan mielenkiintoiseen asiaan hyvin keskittyneesti ja pitkäksi aikaa. Adhd:ssa ei siis ole kyse siitä, että ei kykenisi keskittymään ollenkaan, vaan se on pikemminkin tarkkaavuuden säätelyn ongelma. Tämä liittyy aivojen dopamiinitasoihin. Tehtävän pitää olla joko erittäin mielenkiintoinen, jännittävä tai kiireellinen, jotta adhd-aivot tuottavat tarpeeksi dopamiinia, jotta keskittyminen pysyy yllä.

Aiemmin tuota pidettiin "hajamielisten professoreiden" luonteenpiirteenä. Keskittyy omaan tutkimuskohteeseensa niin innokkaasti että unohdetaan ajan kuluminen ja esim. voidaan laiminlyödä tavallinen päivärytmi, ruokailu, uni.

Nykyään syvällisesti jostain tietysti aihepiiristä kiinnostuneet lapset saavat helposti autistin leiman.

"Autistin leiman" 🙄. Meinaat, että nykyään autistit tunnistetaan autisteiksi. 

Koko tuo "hajamielisen professorin" karikatyyrihän ON autisti. Ne ihmiset on olleet autisteja. Mäkään en vuosikymmeniin tajunnut olevani autismin kirjolla, kun aattelin olevani vain sellainen, niin kuin puolet suvustakin on 😃. 

Mun mielestäni on pikkuisen loukkaavaa, jos joku tuntematon tulee ja ulkoisten piirteideni, tai jopa lahjakkuuteni perusteella päättää, että olen autisti. 
Se on kivaa, jos joku kokee löytävänsä omille omituisuuksilleen selityksen sitä kautta, mutta tuntemattomien ihmisten tai omien sukulaisten diagnosointi identiteettipoliittisista syistä lähestyy jo henkistä väkivaltaa. 
 

Totta kai mä TIEDÄN, että ne mun sukulaiset on autisteja niin kuin minäkin, kun meillä on kaikilla ne samat piirteet. 

Käsittämätöntä pitää loukkaavana sitä, että tunnistaa toisissa ihmisissä autismin kirjoa. Ei se loukkaus ole, se on kehu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Artikkelissa Entialisoitu moninaisuus Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa - Nepsy identiteetti- ja palvelukategoriana (2025) käsitellään nepsyyden historiaa Ian Hackinging making up people -teorian kautta ajatuksena, että luokittelun ja institutionaalisten käytäntöjen avulla tuotetaan uusia ihmisryhmiä, joita ei ilman näitä kategorisointeja ja tunnistamisen käytäntöjä olisi olemassakaan.  Käsite "nepsy" ei artikkelin mukaan perustu tieteelliselle tiedolle, vaan se kytkeytyy laajempaan psykiatrian 1980-luvulla tapahtuneeseen paradigmanmuutokseen, jossa päätettiin ilman minkäänlaista tieteellistä näyttöä, että psykiatrisilla diagnooseilla eli erilaisilla normittavilla käyttäytymisen kuvauksilla on neurobiologinen pohja:  

 

"Moderni psykiatria sitoutui hypoteesiin siitä, että diagnoosikategoriakohtaisilla arjen haasteila oirekuvauksineen on kehityksellinen biologinen   ja   neurologinen   tausta.   Paradigmamuutos   ei   ollut   looginen   jatkumo  kumuloituneelle tieteelliselle  tiedolle, vaan poliittinen konsensuspäätös."    Tätä konsensuspäätökselle alettiin sitten hakea tukea erilaisin tutkumuksin, jossa tulkittiin aksiomaattisesti jokainen ryhmätason poikeama esimerkiksi aivojen toiminnassa tai rakenteessa osoitukseksi ryhmään kuuluvien neurobiologisesta poikkeavuudesta huolimatta siitä, että ne eivät riitä tunnistamaan normaaleja ihmisiä diagnosoiduista potilaista ja vaikka tuloksia vaivaa valta määrä virhelähteitä ja sekoittavia tekijöitä. 

 

Näiden tilastollisten erojen esiin nostamista ja niiden merkitysten liiottelua artikkelissa kutsutaan tieteellisen luokittelun tekniikoiksi, joilla tuotetaan poikkeavuutta edustavia sosiaalisia kategorioita: "Tilastoanalyysit  sekä  pyrkimykset  selvittää  käyttäytymisen ja toimintakyvyn taustalla piileviä geneettisiä ja biologisia syytekijöitä ovat esimerkkejä tieteellisen ”tunnistamisen” tekniikoista, jotka tuottavat uusia  erilaisuutta  edustavia  sosiaalisia  ka-tegorioita  tiettyine  ominaispiirteineen." Huolimatta näiden tekniikoiden runsaasta käytöstä, tosiasiallinen näyttö näiden kategorioiden kytkeytymisestä mihinkään spesifiin neurologiseen poikkeavuuteen on heikko: 

 

"Geeni-    ja    aivokuvantamistutkimus-teknologian  kehittymisestä  huolimatta  oletusta   neuropsykiatristen   diagnoosikategorioiden  taustalla  olevista  kehityksellisistä  neurologisista  häiriöistä  geneettisine  alttiuksineen  ei  ole  kyetty  osoittamaan  toteen  (Timimi  2015;  2020; 2025; Ruby 2022; Joseph 2022.)"

 

Nepsyys onkin ennen kaikkea identiteetti ja palvelukategoria, jonka avulla yritetään selviytyä meritokraattisen yhteiskunnan tuottamista itsetunto-ongelmista, koska keskittymyskyvyttömyys ja vilkkaus kategorioina eivät arvota ihmistä samalla tavalla kuin älykkyys tai sen puute. Se on myös helposti tuotteistavissa oleva palvelukategoria, jonka nimissä on helppo tuottaa erilaisia tsemppipalveluita neuroerityisille hyvään hintaan veronmaksajien piikkiin. 

Voi miettiä, että miksi nepsyvalmennuksesta on tullut iso bisnes, kun toisaalta samaan aikaan esimerkiksi kurivalmennusta ei ole lainkaan. Monet vanhemmat eivät saa lastaan kuriin ja periaatteessa heillä olisi tarve kurivalmentajalle joka opettaisi sitä kurinpitoa.

Nepsyvalmennuksissa tosiaan  opetetaan vanhemmille useimmiten ihan kasvatuksen perusasioita - säännöllistä arjen struktuuria, lapsen itsetunnon tukemista ja sitä, miten tukea lapsen tunnesäätelyä. Jotkut lapset ovat synnynnäisesti "haastavampia" kasvatuksen näkökulmasta, tämä on tiedetty iät ajat kehityspykologian ja persoonallisuuspsykologiam piirissä. Joten sekin, että toiset lapset tarvitsevat enemmän struktuuria ja rajoja ei ole tuulesta temmattu, mutta, ei se suoraan mistään neurologisesta erityisyydestä kerro.  Kurivalmennus konseptina ei tosiaan olisi ehkä niin kuluttajaan vetoava, vaikka koulutuksen sisältö olisi suurelta osin sama. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.

Ei se ADHD-sähellys ole luonteenpiirre. 

Mikä luonteenpiirre se on, kun neljännen kerran saman kuun aikana joutuu kutsumaan huoltomiehen ovea avaamaan, kun on unohtanut taas kerran avaimet sisälle? 

Se on ihmisen luonteenpiirre, ei mikään sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lainaa koko viestiä, kun on niin pitkä, mutta tähän haluan kommentoida:

"Henkilö pystyy kuitenkin halutessaan keskittymään, eli kyse ei ole tarkkaavaisuuden ongelmasta, vaan motivaatio- tai käytösongelmasta."

Yksi adhd:n piirre on hyperfokus eli ihminen kykenee uppoutumaan mielenkiintoiseen asiaan hyvin keskittyneesti ja pitkäksi aikaa. Adhd:ssa ei siis ole kyse siitä, että ei kykenisi keskittymään ollenkaan, vaan se on pikemminkin tarkkaavuuden säätelyn ongelma. Tämä liittyy aivojen dopamiinitasoihin. Tehtävän pitää olla joko erittäin mielenkiintoinen, jännittävä tai kiireellinen, jotta adhd-aivot tuottavat tarpeeksi dopamiinia, jotta keskittyminen pysyy yllä.

Aiemmin tuota pidettiin "hajamielisten professoreiden" luonteenpiirteenä. Keskittyy omaan tutkimuskohteeseensa niin innokkaasti että unohdetaan ajan kuluminen ja esim. voidaan laiminlyödä tavallinen päivärytmi, ruokailu, uni.

Nykyään syvällisesti jostain tietysti aihepiiristä kiinnostuneet lapset saavat helposti autistin leiman.

"Autistin leiman" 🙄. Meinaat, että nykyään autistit tunnistetaan autisteiksi. 

Koko tuo "hajamielisen professorin" karikatyyrihän ON autisti. Ne ihmiset on olleet autisteja. Mäkään en vuosikymmeniin tajunnut olevani autismin kirjolla, kun aattelin olevani vain sellainen, niin kuin puolet suvustakin on 😃. 

Mun mielestäni on pikkuisen loukkaavaa, jos joku tuntematon tulee ja ulkoisten piirteideni, tai jopa lahjakkuuteni perusteella päättää, että olen autisti. 
Se on kivaa, jos joku kokee löytävänsä omille omituisuuksilleen selityksen sitä kautta, mutta tuntemattomien ihmisten tai omien sukulaisten diagnosointi identiteettipoliittisista syistä lähestyy jo henkistä väkivaltaa. 
 

"Autisti" on yleisesti käytetty haukkumasana, joten sitä diagnoosia ei himoita samalla tavalla kuin mitä ADHD-diagnooseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD 

Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.

Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.

Eli sellaisetkin on ihan vaan normaaleja luonteenpiirteitä, että ihminen ei kykene normaaliin elämään? 

Totta kai. Se, että ihminen ei pärjää jossain ei tarkoita sitä, että hän olisi sairas. Ihmisiä ja luonteita on kaikenlaisia.

Jos ihminen ei pysty pärjäämään yhteiskunnassa, niin kyllähän siinä jonkinlaisesta poikkeavuudesta on kyse. 

Pitäiskö sellaiset ihmiset jättää sun mukaan vaan heitteille, jos heitä ei kerran saa yrittää tutkia, diagnosoida ja auttaa? 

Ilmeisesti mitään mielisairauksiakaan ei sitten ole, on vaan erilaisia luonteita? 

Miksi ihmeessä ihminen pitäisi diagnosoida jotta häntä voidaan auttaa jonkin ei-toivotun luonteenpiirteen suhteen? Tuon tyyppinen käytäntö johtaa aivan valtavaan ylidiagnosointiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hauska baitti. Ei oo joka toisella, eikä ole ainakaan täällä helppo saada dg missä asun. Naisten diagnoosit ovat nousussa, koska meitäkin viimein kuunnellaan ja ymmärretään miten ADHD ilmenee naisilla usein eri tavalla, kuin miehillä. Sain oman diagnoosin viime vuonna ja elämä on asettunut rauhallisiin uomiinsa oikean lääkityksen ja terapian myötä. Ei sillä, etteikö oireet yhä vituttaisi mua viikottain, mutta on tää helpompaa näin. 

ADHD on tosiaan muotia lähinnä naisten keskuudessa. Suurin osa miehistä pudistelee päätään koko ilmiölle.

Kuitenkin paljon suuremmalla osalla miehistä on ADHD -diagnoosi, kuin naisista. 

"Yleisyys ja luvut

Miehet: Esimerkiksi erään Helsingin yliopiston tutkimusaineiston mukaan ADHD-diagnoosi tai -lääkitys oli 2,1 prosentilla miehistä. Yhdysvaltalaisen National Institute of Mental Health -laitoksen mukaan aikuisilla miehillä esiintyvyys on noin 5,4 prosenttia. [1, 2]

Naiset: Vastaavassa suomalaisessa aineistossa osuus oli 1,7 prosenttia naisista. Yhdysvalloissa vastaava luku aikuisilla naisilla on noin 3,2 prosenttia. [1, 2]"

Naiset hankkivat noita diagnooseja lapsilleen, ja etupäässä pojille koska pojat ovat usein tyttöjä vilkkaampia tai kurittomampia.

Äidit ei aseta diagnooseja, vaan lääkärit. 

Äidit päättävät kenet he vievät tutkimuksiin ja että mitä he kertovat lapsen käytöksestä lääkärille.

Tässä on kyllä vinha perä arkihavaintojen perusteella. Monessa tuntemassani perheessä äiti vähintäänkin epäilee, että lapsessa on jotain vinksallaan, kun taas isät poikkeuksetta ovat sitä mieltä, että normi-ipana kyseessä. 
Sitten on erikseen niin selviä tapauksia, että molemmat vanhemmat ovat yhtä mieltä siitä, että tutkia pitää.

Ja nämä tuntemani äidit ovat usein korkeasti koulutettuja, hyvin menestyneitä, johtavassa asemassa olevia ihmisiä, joilla on yksi tai korkeintaan kaksi lasta, ja kova huoli siitä, alisuorittaako lapsi ilman diagnoosia.