Lue keskustelun säännöt.
Miksi nykyään joka toisella on ADHD? 90-luvulla ei ollut kellään.
Kommentit (470)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ADHD:n olemassaoloon on viimeaikoina herätty enemmän, se on silti erittäin alidiagnosoitu etenkin naisilla. Naisten ADHD oireilee usein eri tavalla kuin miesten ja tytöiltä odotetaan pienestä asti käytöstapoja toisin kuin pojilta, eli tytöt oppivat vielä maskaamaam eli peittämään oireensa taitavasti. Siksi moni nainen diagnosoidaan vasta aikuisena.
Miten maskaaminen poikkeaa tavallisesta käyttäytymissääntöjen opettelusta ja noudattamisesta?
Ei kai kukaan yleensä voi sosiaalisissa tilanteissa olla täysin rento paitsi oman perheen kesken. Aina pitää huomioida, mitä voi sanoa ja tehdä ja mitä ei.
Siten että väsyy. Minäkin sain aina käytöksestä 9 tai 10, joo voin sanoa suoraan että minun ruumis oli kyllä paikalla mutta minä en. Kaikki tietää miltä tuntuu olla väkijoukossa jossa on meteliä, mutta sitä ei kaikki tiedä kun siinä ei pysty keskittymään yhtään, etsii jotain pakopaikkaa vaikkei pääse pois ja tekisi mieli huutaa kaikille "painukaa hevon v*ttuun koko s**tanan mökyapina joukko" muttet voi vaan pitää pidätellä ja hymyillä kuin olisi hyvä lääkitys sille räkänokka kakaralle joka tulee selittämään jotain. Se kuormittaa ihan älyttömästi, minä nukuin koulu aikana kun kotiin pääsin aina pari tuntia
En tiedä mikä ajatus on etteikö nuo samat asiat ja tilanteet kuormittaisi ihan neurotyypillisiäkin? Jos kuormitusta kasaantuu niin kyllä siinä ihan neurotyypillinenkin tarvii lepoa ja palautumista. Varmasti asiat ovat haastavampia jos on aistiyliherkkyyksiä tai keskittymisen vaikeutta mutta näitä samoja asioita on monilla ihmisillä ja voivat liittyä myös persoonallisuuteen, saatuun kasvatukseen tai mielenterveydenhäiriöihin kuten masennukseen, ahdistukseen ja traumaoireisiin. En tarkoita nyt sinua, viestin kirjoittajaa, mutta yleisesti puhuen niin ongelmien taustalla voi olla muutakin.
Ette te tavalliset tiedä meidän taakasta mitään. Mä esim. luin koulukirjat aina kotona ääneen itselleni, joskus pariinkin kertaan, kun en pystynyt keskittymään koulussa tunneilla. Enkä olisi pystynyt kotonakaan keskittymään, jos en olisi lukenut ääneen. Ja aina alleviivasin oleelliset kohdat. Menin omaan huoneeseeni talon peränurkkaan, ja laitoin ovet kiinni ja pänttäsin. Kummallinen lapsi. Mutta niin vaan opin asiat omilla metodeillani. Mutta tosiaan tein aina kaksinkertaisen työn muihin verrattuna. Olin aivan ällistynyt, kun lapseni sanoi, ettei hänen tarvitse lukea läksyjä, koska hän on kuunnellut tunnilla ne asiat. Ja sillä hän pärjäsi ihan hyvin. Ja minä olin huolissani, ettei hän opi tekemään töitä, kun ei vedä samanlaisia lukumaratoneja kotona kuin minä vedin.
Hmm, mietin edelleen että mikä tässä on sitten poikkeavaa meihin muihin nähden? Uskoisin että suurin osa koululaisista joutuu tekemään tuota mitä kutsutaan läksyjen tekemiseksi? Olen tehnyt itsekin tuota enkä tietääkseni ole ADHD? Vai tulisiko minun hakeutua tutkimuksiin mielestäsi? Ja minä sentään jollain tavalla sain keskityttyä tunneilla mutta silti oppiakseni ja muistaakseni kokeissa jouduin kertaamaan ja lukemaan ja kyllä, siihen tarvitsee hiljaisuutta ja omaa rauhaa, ei siinäkään ole mitään outoa. Oppimisen eteen pitää tehdä töitä että olin väsynyt itsekin. Kaikki omat kaverit kouluaikoina opetteli vielä koulun jälkeenkin asioita, kertasi ja tallensi mieleen. Tietenkin jos nykyajan tavoitetila on että koulu riittää niin sitten asia on eri. Mutta vähän tuntuu että nykyajan vanhemmilla on joillain sellaista ajatusmaailmaa että koulussa pitäisi hoitaa asiat, ja heistä tuntuu ikävältä kun joutuu auttamaan lapsia läksyissä tai tekemään jotai puheterapia tai fysioterapiaharjoituksia lapen apuna kun ammattilaisten pitäisi se homma hoitaa. Ehkä ajat ovat siis erilaiset ja sitä pidetään häiriön merkkinä jos joutuu tekemään vielä kotona töitä. Hienoa toki jos lapsesi oppii noin, mutta voihan olla että hän on lahjakas, ei keskiverto.
Alapeukuttelun sijaan voi ihan reippaasti vastailla vaikka tuohon kysymykseen että tulisiko tuolla oirekuvalla minunkin hakeutua tutkimuksiin jos ei oppinut koulussa vaan piti lukea läksyjä illat? Kiinnostaa näiden ADHD diagnosoitujen näkemys tästä että jos tämä on kriteeri?
Jouduitko sinäkin siis lukemaan läksyt useita kertoja ÄÄNEEN itsellesi? Tekeekö kaikki niin?
- eri (mun ei tarvinnut ikinä tehdä läksyjä, opin tunnilla suoraan ne asiat. Mulla on diagnoosina vaan asperger, mutta arvelisin, että mulla on sellanen add-tyyppinen adhd myös)
Kyllä mulla oli se jo 90-luvulla, mutta diagnoosin sain vasta 2016.
Haista sinä pitkä paska.
Vierailija kirjoitti:
Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD
Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Kyllä moni lukee läksyt itselleen ääneen, ei siinä ole minusta mitään poikkeavaa tai epätyypillistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD
Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.
Mä luulen, että mun kouluaikoinani kauan sitten ne tarkkisluokalla olevat oli niitä, joilla tänä päivänä ehkä olisi tuo ADHD. Toisaalta koen myös jollain lailla tuon muotidiagnoosiksi, koska eihän nyt liki jokaisella tuo voi oikeasti olla. Onneksi ainakin julkisella puolella diagnoosi tehdään (pitäisi tehdä) tarkkojen tutkimusten perusteella, tiedot pitää kerätä jo lapsuudesta vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Tuo kun syntymässä saatu ominaisuus, ei ASHDhen keskenkaiken sairastuta. Toisaalta joku saattaa haluta vain noita lääkkeitä, kun ainakin jossakin amfetamiinia vai onko kaikissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sairasta alkaa syöttämään lapselle tai nuorelle jotakin mömmöjä. Miksi ei vaan hyväksytä sitä, että ihmiset on erilaisia ja kukin menee sitten taipumustensa mukaisesti eteenpäin elämässä? On erilaisia suorittavan tason töitä, joissa adhd menestyy varmasti ihan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla akateemisesti koulutettuja tai tehdä muuten mitään erityisen vaativaa työtä. Vihonviimeinen juttu tuo mömmöjen syöttäminen, ihan väärä asia.
ADHD ei ole älyllinen vamma! Teen töitä akateemisella koulutuksella, mutta olen aina tehnyt luovaa työtä. Ja työni on ollut välillä hyvinkin vaativaa, esim. kansainvälistä.
Jos teet töitä akateemisella koulutuksella, ymmärrät varmasti että et ole tilastollisesti katsoen tyypillinen ADHD-tapaus.
Itse asiassa mulle on vaikeimpia sellaiset tasaiset, tylsät, suorittavat työt. Esim. joku kirjanpitäjän homma vuodesta toiseen, vetäisin itseni varmaan kaulakiikkuun, vaikka teininä tein isäni firman kirjanpitoa isän avuksi, mutta se meni uutuuden viehätyksellä ja matemaattisena haasteena.
Ei kai yksikään ihminen pidä tylsistä, suorittavista töistä. Mä poimin eilen aivan fiiliksissä ämpärillisen mustikoita, ja olen eilisestä saakka yrittänyt pakottaa itseäni puhdistamaan ne. No täällä pyörin.
Se, miten hyvin tässä pakottamisessa onnistuu, riippuu monesta jaksamiseen liittyvästä asiasta. Nykypäivänä moni asettaa itselleen aivan liikaa virikkeitä ja sitten ihmetellään, kun tylsät hommat eivät kiinnosta.
Mä en menisi edes sinne metsään kykkimään. Mutta olen ratkaissut tämän asian istuttamalla pensasmustikoita omaan pihaani.
No sitten sinä missaat tylsyyden ohella koko prosessin hauskimman osan. Mutta onhan tuo toki varmaan tehokasta, jos se otetaan olemisen tärkeimmäksi päämääräksi. Oma kysymyksensä on, miksi niin moni uupuu, vaikka välttelee tylsyyttä viimeiseen asti.
T. Ne mustikat nyt puhdistanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD
Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.
Ei se ADHD-sähellys ole luonteenpiirre.
Mikä luonteenpiirre se on, kun neljännen kerran saman kuun aikana joutuu kutsumaan huoltomiehen ovea avaamaan, kun on unohtanut taas kerran avaimet sisälle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen, että mun kouluaikoinani kauan sitten ne tarkkisluokalla olevat oli niitä, joilla tänä päivänä ehkä olisi tuo ADHD. Toisaalta koen myös jollain lailla tuon muotidiagnoosiksi, koska eihän nyt liki jokaisella tuo voi oikeasti olla. Onneksi ainakin julkisella puolella diagnoosi tehdään (pitäisi tehdä) tarkkojen tutkimusten perusteella, tiedot pitää kerätä jo lapsuudesta vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Tuo kun syntymässä saatu ominaisuus, ei ASHDhen keskenkaiken sairastuta. Toisaalta joku saattaa haluta vain noita lääkkeitä, kun ainakin jossakin amfetamiinia vai onko kaikissa?
Kerropa miksi julkisen sektorin myöntämien diagnoosien määrä vaihtelee tavattoman paljon eri hyvinvointialueiden välillä. Joissain paikoissa yli 20% lapsista saa diagnoosin ja joissain toisissa taas alle 10%. Siis jos kerran diagnoosit tehdään tarkkojen tutkimusten perusteella eikä erehtymisen vaaraa juuri ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD
Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.
Eli sellaisetkin on ihan vaan normaaleja luonteenpiirteitä, että ihminen ei kykene normaaliin elämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Artikkelissa Entialisoitu moninaisuus Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa - Nepsy identiteetti- ja palvelukategoriana (2025) käsitellään nepsyyden historiaa Ian Hackinging making up people -teorian kautta ajatuksena, että luokittelun ja institutionaalisten käytäntöjen avulla tuotetaan uusia ihmisryhmiä, joita ei ilman näitä kategorisointeja ja tunnistamisen käytäntöjä olisi olemassakaan. Käsite "nepsy" ei artikkelin mukaan perustu tieteelliselle tiedolle, vaan se kytkeytyy laajempaan psykiatrian 1980-luvulla tapahtuneeseen paradigmanmuutokseen, jossa päätettiin ilman minkäänlaista tieteellistä näyttöä, että psykiatrisilla diagnooseilla eli erilaisilla normittavilla käyttäytymisen kuvauksilla on neurobiologinen pohja:
"Moderni psykiatria sitoutui hypoteesiin siitä, että diagnoosikategoriakohtaisilla arjen haasteila oirekuvauksineen on kehityksellinen biologinen ja neurologinen tausta. Paradigmamuutos ei ollut looginen jatkumo kumuloituneelle tieteelliselle tiedolle, vaan poliittinen konsensuspäätös." Tätä konsensuspäätökselle alettiin sitten hakea tukea erilaisin tutkumuksin, jossa tulkittiin aksiomaattisesti jokainen ryhmätason poikeama esimerkiksi aivojen toiminnassa tai rakenteessa osoitukseksi ryhmään kuuluvien neurobiologisesta poikkeavuudesta huolimatta siitä, että ne eivät riitä tunnistamaan normaaleja ihmisiä diagnosoiduista potilaista ja vaikka tuloksia vaivaa valta määrä virhelähteitä ja sekoittavia tekijöitä.
Näiden tilastollisten erojen esiin nostamista ja niiden merkitysten liiottelua artikkelissa kutsutaan tieteellisen luokittelun tekniikoiksi, joilla tuotetaan poikkeavuutta edustavia sosiaalisia kategorioita: "Tilastoanalyysit sekä pyrkimykset selvittää käyttäytymisen ja toimintakyvyn taustalla piileviä geneettisiä ja biologisia syytekijöitä ovat esimerkkejä tieteellisen ”tunnistamisen” tekniikoista, jotka tuottavat uusia erilaisuutta edustavia sosiaalisia ka-tegorioita tiettyine ominaispiirteineen." Huolimatta näiden tekniikoiden runsaasta käytöstä, tosiasiallinen näyttö näiden kategorioiden kytkeytymisestä mihinkään spesifiin neurologiseen poikkeavuuteen on heikko:
"Geeni- ja aivokuvantamistutkimus-teknologian kehittymisestä huolimatta oletusta neuropsykiatristen diagnoosikategorioiden taustalla olevista kehityksellisistä neurologisista häiriöistä geneettisine alttiuksineen ei ole kyetty osoittamaan toteen (Timimi 2015; 2020; 2025; Ruby 2022; Joseph 2022.)"
Nepsyys onkin ennen kaikkea identiteetti ja palvelukategoria, jonka avulla yritetään selviytyä meritokraattisen yhteiskunnan tuottamista itsetunto-ongelmista, koska keskittymyskyvyttömyys ja vilkkaus kategorioina eivät arvota ihmistä samalla tavalla kuin älykkyys tai sen puute. Se on myös helposti tuotteistavissa oleva palvelukategoria, jonka nimissä on helppo tuottaa erilaisia tsemppipalveluita neuroerityisille hyvään hintaan veronmaksajien piikkiin.
Voi miettiä, että miksi nepsyvalmennuksesta on tullut iso bisnes, kun toisaalta samaan aikaan esimerkiksi kurivalmennusta ei ole lainkaan. Monet vanhemmat eivät saa lastaan kuriin ja periaatteessa heillä olisi tarve kurivalmentajalle joka opettaisi sitä kurinpitoa.
Koska se nepsyvalmennus toimii ja auttaa, "kurinpito" ei.
Pitäisikö siis kouluistakin poistaa kurinpito?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD
Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.
Eli sellaisetkin on ihan vaan normaaleja luonteenpiirteitä, että ihminen ei kykene normaaliin elämään?
Totta kai. Se, että ihminen ei pärjää jossain ei tarkoita sitä, että hän olisi sairas. Ihmisiä ja luonteita on kaikenlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä luulen, että mun kouluaikoinani kauan sitten ne tarkkisluokalla olevat oli niitä, joilla tänä päivänä ehkä olisi tuo ADHD. Toisaalta koen myös jollain lailla tuon muotidiagnoosiksi, koska eihän nyt liki jokaisella tuo voi oikeasti olla. Onneksi ainakin julkisella puolella diagnoosi tehdään (pitäisi tehdä) tarkkojen tutkimusten perusteella, tiedot pitää kerätä jo lapsuudesta vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Tuo kun syntymässä saatu ominaisuus, ei ASHDhen keskenkaiken sairastuta. Toisaalta joku saattaa haluta vain noita lääkkeitä, kun ainakin jossakin amfetamiinia vai onko kaikissa?
Kerropa miksi julkisen sektorin myöntämien diagnoosien määrä vaihtelee tavattoman paljon eri hyvinvointialueiden välillä. Joissain paikoissa yli 20% lapsista saa diagnoosin ja joissain toisissa taas alle 10%. Siis jos kerran diagnoosit tehdään tarkkojen tutkimusten perusteella eikä erehtymisen vaaraa juuri ole.
Todennäköisesti toki tuosss 20 % tapauksessa on ylidiagnosointia mukana, mutta kyllä siinä voi olla kyse ihan siitä, että joillain alueilla genetiikka on erilaista. ADHD:han on tosi voimakkaasti perinnöllistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lainaa koko viestiä, kun on niin pitkä, mutta tähän haluan kommentoida:
"Henkilö pystyy kuitenkin halutessaan keskittymään, eli kyse ei ole tarkkaavaisuuden ongelmasta, vaan motivaatio- tai käytösongelmasta."
Yksi adhd:n piirre on hyperfokus eli ihminen kykenee uppoutumaan mielenkiintoiseen asiaan hyvin keskittyneesti ja pitkäksi aikaa. Adhd:ssa ei siis ole kyse siitä, että ei kykenisi keskittymään ollenkaan, vaan se on pikemminkin tarkkaavuuden säätelyn ongelma. Tämä liittyy aivojen dopamiinitasoihin. Tehtävän pitää olla joko erittäin mielenkiintoinen, jännittävä tai kiireellinen, jotta adhd-aivot tuottavat tarpeeksi dopamiinia, jotta keskittyminen pysyy yllä.
Aiemmin tuota pidettiin "hajamielisten professoreiden" luonteenpiirteenä. Keskittyy omaan tutkimuskohteeseensa niin innokkaasti että unohdetaan ajan kuluminen ja esim. voidaan laiminlyödä tavallinen päivärytmi, ruokailu, uni.
Nykyään syvällisesti jostain tietysti aihepiiristä kiinnostuneet lapset saavat helposti autistin leiman.
"Autistin leiman" 🙄. Meinaat, että nykyään autistit tunnistetaan autisteiksi.
Koko tuo "hajamielisen professorin" karikatyyrihän ON autisti. Ne ihmiset on olleet autisteja. Mäkään en vuosikymmeniin tajunnut olevani autismin kirjolla, kun aattelin olevani vain sellainen, niin kuin puolet suvustakin on 😃.
Mun mielestäni on pikkuisen loukkaavaa, jos joku tuntematon tulee ja ulkoisten piirteideni, tai jopa lahjakkuuteni perusteella päättää, että olen autisti.
Se on kivaa, jos joku kokee löytävänsä omille omituisuuksilleen selityksen sitä kautta, mutta tuntemattomien ihmisten tai omien sukulaisten diagnosointi identiteettipoliittisista syistä lähestyy jo henkistä väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD
Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.
Eli sellaisetkin on ihan vaan normaaleja luonteenpiirteitä, että ihminen ei kykene normaaliin elämään?
Totta kai. Se, että ihminen ei pärjää jossain ei tarkoita sitä, että hän olisi sairas. Ihmisiä ja luonteita on kaikenlaisia.
Jos ihminen ei pysty pärjäämään yhteiskunnassa, niin kyllähän siinä jonkinlaisesta poikkeavuudesta on kyse.
Pitäiskö sellaiset ihmiset jättää sun mukaan vaan heitteille, jos heitä ei kerran saa yrittää tutkia, diagnosoida ja auttaa?
Ilmeisesti mitään mielisairauksiakaan ei sitten ole, on vaan erilaisia luonteita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lainaa koko viestiä, kun on niin pitkä, mutta tähän haluan kommentoida:
"Henkilö pystyy kuitenkin halutessaan keskittymään, eli kyse ei ole tarkkaavaisuuden ongelmasta, vaan motivaatio- tai käytösongelmasta."
Yksi adhd:n piirre on hyperfokus eli ihminen kykenee uppoutumaan mielenkiintoiseen asiaan hyvin keskittyneesti ja pitkäksi aikaa. Adhd:ssa ei siis ole kyse siitä, että ei kykenisi keskittymään ollenkaan, vaan se on pikemminkin tarkkaavuuden säätelyn ongelma. Tämä liittyy aivojen dopamiinitasoihin. Tehtävän pitää olla joko erittäin mielenkiintoinen, jännittävä tai kiireellinen, jotta adhd-aivot tuottavat tarpeeksi dopamiinia, jotta keskittyminen pysyy yllä.
Aiemmin tuota pidettiin "hajamielisten professoreiden" luonteenpiirteenä. Keskittyy omaan tutkimuskohteeseensa niin innokkaasti että unohdetaan ajan kuluminen ja esim. voidaan laiminlyödä tavallinen päivärytmi, ruokailu, uni.
Nykyään syvällisesti jostain tietysti aihepiiristä kiinnostuneet lapset saavat helposti autistin leiman.
"Autistin leiman" 🙄. Meinaat, että nykyään autistit tunnistetaan autisteiksi.
Koko tuo "hajamielisen professorin" karikatyyrihän ON autisti. Ne ihmiset on olleet autisteja. Mäkään en vuosikymmeniin tajunnut olevani autismin kirjolla, kun aattelin olevani vain sellainen, niin kuin puolet suvustakin on 😃.
Mun mielestäni on pikkuisen loukkaavaa, jos joku tuntematon tulee ja ulkoisten piirteideni, tai jopa lahjakkuuteni perusteella päättää, että olen autisti.
Se on kivaa, jos joku kokee löytävänsä omille omituisuuksilleen selityksen sitä kautta, mutta tuntemattomien ihmisten tai omien sukulaisten diagnosointi identiteettipoliittisista syistä lähestyy jo henkistä väkivaltaa.
Totta kai mä TIEDÄN, että ne mun sukulaiset on autisteja niin kuin minäkin, kun meillä on kaikilla ne samat piirteet.
Käsittämätöntä pitää loukkaavana sitä, että tunnistaa toisissa ihmisissä autismin kirjoa. Ei se loukkaus ole, se on kehu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Artikkelissa Entialisoitu moninaisuus Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa - Nepsy identiteetti- ja palvelukategoriana (2025) käsitellään nepsyyden historiaa Ian Hackinging making up people -teorian kautta ajatuksena, että luokittelun ja institutionaalisten käytäntöjen avulla tuotetaan uusia ihmisryhmiä, joita ei ilman näitä kategorisointeja ja tunnistamisen käytäntöjä olisi olemassakaan. Käsite "nepsy" ei artikkelin mukaan perustu tieteelliselle tiedolle, vaan se kytkeytyy laajempaan psykiatrian 1980-luvulla tapahtuneeseen paradigmanmuutokseen, jossa päätettiin ilman minkäänlaista tieteellistä näyttöä, että psykiatrisilla diagnooseilla eli erilaisilla normittavilla käyttäytymisen kuvauksilla on neurobiologinen pohja:
"Moderni psykiatria sitoutui hypoteesiin siitä, että diagnoosikategoriakohtaisilla arjen haasteila oirekuvauksineen on kehityksellinen biologinen ja neurologinen tausta. Paradigmamuutos ei ollut looginen jatkumo kumuloituneelle tieteelliselle tiedolle, vaan poliittinen konsensuspäätös." Tätä konsensuspäätökselle alettiin sitten hakea tukea erilaisin tutkumuksin, jossa tulkittiin aksiomaattisesti jokainen ryhmätason poikeama esimerkiksi aivojen toiminnassa tai rakenteessa osoitukseksi ryhmään kuuluvien neurobiologisesta poikkeavuudesta huolimatta siitä, että ne eivät riitä tunnistamaan normaaleja ihmisiä diagnosoiduista potilaista ja vaikka tuloksia vaivaa valta määrä virhelähteitä ja sekoittavia tekijöitä.
Näiden tilastollisten erojen esiin nostamista ja niiden merkitysten liiottelua artikkelissa kutsutaan tieteellisen luokittelun tekniikoiksi, joilla tuotetaan poikkeavuutta edustavia sosiaalisia kategorioita: "Tilastoanalyysit sekä pyrkimykset selvittää käyttäytymisen ja toimintakyvyn taustalla piileviä geneettisiä ja biologisia syytekijöitä ovat esimerkkejä tieteellisen ”tunnistamisen” tekniikoista, jotka tuottavat uusia erilaisuutta edustavia sosiaalisia ka-tegorioita tiettyine ominaispiirteineen." Huolimatta näiden tekniikoiden runsaasta käytöstä, tosiasiallinen näyttö näiden kategorioiden kytkeytymisestä mihinkään spesifiin neurologiseen poikkeavuuteen on heikko:
"Geeni- ja aivokuvantamistutkimus-teknologian kehittymisestä huolimatta oletusta neuropsykiatristen diagnoosikategorioiden taustalla olevista kehityksellisistä neurologisista häiriöistä geneettisine alttiuksineen ei ole kyetty osoittamaan toteen (Timimi 2015; 2020; 2025; Ruby 2022; Joseph 2022.)"
Nepsyys onkin ennen kaikkea identiteetti ja palvelukategoria, jonka avulla yritetään selviytyä meritokraattisen yhteiskunnan tuottamista itsetunto-ongelmista, koska keskittymyskyvyttömyys ja vilkkaus kategorioina eivät arvota ihmistä samalla tavalla kuin älykkyys tai sen puute. Se on myös helposti tuotteistavissa oleva palvelukategoria, jonka nimissä on helppo tuottaa erilaisia tsemppipalveluita neuroerityisille hyvään hintaan veronmaksajien piikkiin.
Voi miettiä, että miksi nepsyvalmennuksesta on tullut iso bisnes, kun toisaalta samaan aikaan esimerkiksi kurivalmennusta ei ole lainkaan. Monet vanhemmat eivät saa lastaan kuriin ja periaatteessa heillä olisi tarve kurivalmentajalle joka opettaisi sitä kurinpitoa.
Nepsyvalmennuksissa tosiaan opetetaan vanhemmille useimmiten ihan kasvatuksen perusasioita - säännöllistä arjen struktuuria, lapsen itsetunnon tukemista ja sitä, miten tukea lapsen tunnesäätelyä. Jotkut lapset ovat synnynnäisesti "haastavampia" kasvatuksen näkökulmasta, tämä on tiedetty iät ajat kehityspykologian ja persoonallisuuspsykologiam piirissä. Joten sekin, että toiset lapset tarvitsevat enemmän struktuuria ja rajoja ei ole tuulesta temmattu, mutta, ei se suoraan mistään neurologisesta erityisyydestä kerro. Kurivalmennus konseptina ei tosiaan olisi ehkä niin kuluttajaan vetoava, vaikka koulutuksen sisältö olisi suurelta osin sama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan höpö pöpöä KOKO ADHD
Elin melkein kymmenen vuotta parisuhteessa ADHD-miehen kanssa. Voin vakuuttaa, että ilmiö on äärimmäisen todellinen.
Ihmisillä on erilainen luonne, ei siihen mitään höpöhöpö diagnooseja ja lääkitystä tarvita.
Ei se ADHD-sähellys ole luonteenpiirre.
Mikä luonteenpiirre se on, kun neljännen kerran saman kuun aikana joutuu kutsumaan huoltomiehen ovea avaamaan, kun on unohtanut taas kerran avaimet sisälle?
Se on ihmisen luonteenpiirre, ei mikään sairaus.
Alapeukuttelun sijaan voi ihan reippaasti vastailla vaikka tuohon kysymykseen että tulisiko tuolla oirekuvalla minunkin hakeutua tutkimuksiin jos ei oppinut koulussa vaan piti lukea läksyjä illat? Kiinnostaa näiden ADHD diagnosoitujen näkemys tästä että jos tämä on kriteeri?