"Synnyitkö 1980-1990-luvulla? Lapsuutesi oli täynnä asioita, jotka olisivat nykypäivänä mahdottomia" - "Kyllä me saatiin remmistä"

Vierailija kirjoitti:

Oliko yleisesti rangaistavuuskynnys tyttöjen kohdalla alempi, mutta minulla on se muistikuva, että veli sai vyöstä vain jos oli tehnyt jotain ihan hengenvaarallisen päätöntä, mutta minä, joka en mitään tyhmää koskaan tehnyt, saatoin saada vyöstä sen takia, jos olin kiukutellut kauppareissulla.

Reiluako?

Sama juttu. Veli sai tukkapöllyä kun rikkoi astioita, heitti tahallaan pallon ikkunaan ja varasti kaupasta. Minä sen takia, että housuni olivat kuraantuneet tai pudotin jotain vahingossa.

Nähtävästi edes hyvä käytös ei säästänyt pahoinpitelyltä, koska vanhempien kieroutuneen logiikan mukaan molempia piti rangaista yhtä paljon, vaikka vain toinen oikeasti ansaitsi sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni on syntynyt 1938 ja hänen kasvatukseensa hakkaaminen  kuului olennaisena osana. Minä synnyin 1962 ja olin pelokas, hento ja hiljainen tyttö. Tai oikeastaan minut kasvatettiin sellaiseksi pelottelemalla ja hokemalla. Mutta se ei riittänyt. Isäni oli työtä usein väsynyt ja luulen että parisuhteessakin oli toivomisen varaa.

 Minulla oli aina tunne, että minut PITÄÄ piiskata, ihan vaan koska isälle itselleen oli niin tehty. Piiskaa tulikin sitten aivan mitättömistä asioista. Ja se piiska oli olohuoneen verhotangon päällä aina, muistuttamassa, että se voi alkaa laulaa koska vain. 

Ja nyt ihan oikeesti, en juma...auta sano, että siitä EI olisi jäänyt traumoja. Kyllä muuten jäi!

Tietenkin eri asia se, että joku huvikseen ilman mitään syytä kurittaa fyysisesti. Se on väärin.

Kyllä jokainen lapsi tietää mikä on epäoikeudenmukaista.

Minä sain joskus selkään ja ihan ansioni mukaan.

Siksi en saanut traumoja.

Raamatussakin on, että joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Tosin minulla oli uskonnoton lapsuuskoti joten kurittaminen ei perustunut uskontoon.

Itse asiassa tuo Raamatussa viitattu vitsa tarkoittaa paimensauvaa, jolla paimen ohjaa laumaa, etteivät sen jäsenet mene vaarallisiin paikkoihin. Tarkoitus on siis lempeästi ohjata, ei hakata. On kyllä niin väärin tulkittu kohta kuin vain voi olla. Mutta sehän näille tunnevammaisille lapsia hakkaaville vanhemmille sopii kuin nenä päähän.

Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Mustatteko muita hakaamiseen oikeuttavia ns. viisauksia?

Eikä siitä ole kauhean kauan aikaa, kun pitkänäperjantaina lapset ruoskittiin Jeesuksen muistolle ja ihan vaan varmuuden vuoksi.

Kovasti haukutaan nuorempaa sukupolvea ja sitä ettei olla kasvatettu kunnolla, mutta kyllä sitä vanhemmistakin ihmisistä löytyy aivan sekopäitä. Että ei ole se boomereidenkaan kasvatus niin nappiin mennyt. Joskus menneinä vuosikymmeninä henkirikokset olivat huipussaan, samoin muut väkivaltarikokset ja ihmisethän ihan ajankulukseen järjestivät katutappeluita. 

Olen syntynyt 90-luvun alussa ja vanhemmat erosivat kun olin aivan pikkulapsi. Äiti oli normaali ja hyvä vanhempi eikä koskaan käyttänyt yhtään minkäänlaista väkivaltaa tai edes uhkaillut sillä, vaikka saatoinkin olla välillä aika haastava lapsi. Myöskään kuulemma hänen kotonaan ei koskaan kuritettu fyysisesti, vanhempansa olivat kärsivällisiä ja lempeitä. 

Isä sen sijaan oli aivan raivohullu, joka olikin syy vanhempien eroon. Ei koskaan suoranaisesti lyönyt (ja piti sitä itse suurenakin saavutuksena), mutta karjui ja haukkui, uhkaili remmillä hakkaamisella, heitteli tavaroilla, töni, ja saattoi räpsäistä jollain keittiöpyyhkeellä. Ja kaikki tämä silloin kun vanhemmat olivat jo eronneet ja olin isäni seurassa vain silloin tällöin. Huh mitä helvettiä olisi ollut asua hänen kanssaan kokoaikaisesti. Ymmärrän nykyään että lapsuuden haastava käytökseni varmasti osaltaan johtui siitä, että olin ensimmäiset elinvuodet viettänyt tämän raivohullun kanssa samassa talossa. Itse asiassa ensimmäinen lapsuudenmuistoni onkin se, kun isä on fyysisesti käynyt äidin kimppuun ja uhkaa tappaa tämän. En minä lapsena mitään ilkeää tehnyt, mutta vänkäsin vastaan ja välillä huusin. Ei siis mitään eläinrääkkäystä ja tuhopolttoja. 

En kyllä pysty käsittämään näitä jotka puolustelevat lasten pahoinpitelyä. Eihän yhteiskunnassa muutenkaan rankaista fyysisellä väkivallalla niin miksi lapsia, joiden aivot ovat vasta kehitysvaiheessa eikä toiminta sen takia aina johdonmukaista, pitäisi sillä ns. kasvattaa? Eihän poliisikaan anna tukkapöllyä kun ajat ylinopeutta, tai pomo piiskaa remmillä jos mokaat töissä. Minkä takia lapsilla ei muka olisi samanlaista oikeutta suojaan väkivaltaa vastaan, kuin aikuisilla? Ja ei, ei tarvitse nyt vetää ääripäähän että näitä modernin maailman Leo-Elleneitä pitäisi itse asiassa palkita tavaroiden rikkomisesta, kaverisynttäreillä pitäisi saada puhaltaa kynttilät kaverin kakusta ja kaupassa juoksemisen kieltäminen on henkistä väkivaltaa. Miten olisi ihan kultainen keskitie? Väkivallasta ei seuraa mitään hyvää ja sen kierre ja traumat vain jatkuu sukupolvelta toiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1988 ja kyllä sain luunapista, tukistettiin ja koivun oksasta jos hölmöilin. En kanna kaunaa vanhempiani kohtaan asiasta. Ansaitsin kaiken mitä tuli ja se oli ns normaalia

Ensimmäisessä parisuhteessani jouduin parisuhdeväkivallan uhriksi. Minua läimittiin, tönittiin, lopulta lyötiin suoraan nyrkillä naamaan.

Olin hiljaiseksi ja alistuvaksi kasvatettu. Uskoin pitkään, että olin ansainnut tuon kaiken, kun varmasti jotenkin olin ollut taas ärsyttävä häntä kohtaan.

Mitä ajatuksia herättää?

Tuo on TÄYSIN eri asia!!! Parisuhdeväkivalta on aina väärin ja tapahtuu toisen ihmisen epäkunnioituksesta sinua kohtaan. Lapsena annettu luunappi on kasvatustuskeino, joka ei satu paljoa mutta on hyvä rangaistus jotta lapsi oppii mikä on väärin. Se ei ole epäkunnioitusta.

Mietitäänpä.

Parisuhdeväkivallasta uhri voi lopulta irtaantua tekijästä, todetessaan että nyt riittää.

Lapsi ei voi todeta vanhemmalleen noin vaan, että nyt riittää ja muutan pois, koska lapsi on täysin riippuvainen vanhemmastaan. 

Ja joo. Olen kokenut molemmat. Sanoisin myös, että lapsuudessa koettu väkivalta altisi parisuhdeväkivallan uhriksi joutumiselle, koska minut oli opetettu siihen, että minut sai hakata jos tein jotain väärin.

Kesti vuosikausia sisäistää, että fyysinen koskemattomuus koskee myös minua, eikä kenellekään ole, eikä ole koskaan ollut oikeutta repiä minua hiuksista, nipistää, töniä, läimäyttää, lyödä nyrkillä, lyödä jollain astalolla, potkaista. Ei, vaikka mitä olisin toisen mielestä tehnyt väärin.

Miksi yleistät? 

Muista että Suomi on hyvin väkivaltainen maa mm. naisia kohtaan.

On olemassa niin eri luonteisia ihmisiä.

Joitakin ei aikuisena hakata - oli sitten lapsena saanut selkäänsä tai ei.

Jos ihminen ei ole saanut selkäänsä, mutta kotitausta on narsistinen, lapsille ei tule rajoja 

Siis sellaisia rajoja, että he osaisivat puolustautua ja heittää pois k - päät elämästään. Ikävä kyllä, tunnekylmä kasvatus voi tehdä lapsista omatunnottomia narsisteja - ilman että koskaan saa selkäänsä.

Miksi henkisestä väkivallasta ei puhuta?

Olen nähnyt karmeita esimerkkejä tunnekylmä kasvatus saa aikaan ilman ainoatakaan selkäsaunaa. 

Nämä ihmiset laittavat vahingon kiertämään aikuisena koko ymäpristöönsä.

S

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1988 ja kyllä sain luunapista, tukistettiin ja koivun oksasta jos hölmöilin. En kanna kaunaa vanhempiani kohtaan asiasta. Ansaitsin kaiken mitä tuli ja se oli ns normaalia

Ensimmäisessä parisuhteessani jouduin parisuhdeväkivallan uhriksi. Minua läimittiin, tönittiin, lopulta lyötiin suoraan nyrkillä naamaan.

Olin hiljaiseksi ja alistuvaksi kasvatettu. Uskoin pitkään, että olin ansainnut tuon kaiken, kun varmasti jotenkin olin ollut taas ärsyttävä häntä kohtaan.

Mitä ajatuksia herättää?

Tuo on TÄYSIN eri asia!!! Parisuhdeväkivalta on aina väärin ja tapahtuu toisen ihmisen epäkunnioituksesta sinua kohtaan. Lapsena annettu luunappi on kasvatustuskeino, joka ei satu paljoa mutta on hyvä rangaistus jotta lapsi oppii mikä on väärin. Se ei ole epäkunnioitusta.

Mietitäänpä.

Parisuhdeväkivallasta uhri voi lopulta irtaantua tekijästä, todetessaan että nyt riittää.

Lapsi ei voi todeta vanhemmalleen noin vaan, että nyt riittää ja muutan pois, koska lapsi on täysin riippuvainen vanhemmastaan. 

Ja joo. Olen kokenut molemmat. Sanoisin myös, että lapsuudessa koettu väkivalta altisi parisuhdeväkivallan uhriksi joutumiselle, koska minut oli opetettu siihen, että minut sai hakata jos tein jotain väärin.

Kesti vuosikausia sisäistää, että fyysinen koskemattomuus koskee myös minua, eikä kenellekään ole, eikä ole koskaan ollut oikeutta repiä minua hiuksista, nipistää, töniä, läimäyttää, lyödä nyrkillä, lyödä jollain astalolla, potkaista. Ei, vaikka mitä olisin toisen mielestä tehnyt väärin.

Miksi yleistät? 

Muista että Suomi on hyvin väkivaltainen maa mm. naisia kohtaan.

On olemassa niin eri luonteisia ihmisiä.

Joitakin ei aikuisena hakata - oli sitten lapsena saanut selkäänsä tai ei.

Jos ihminen ei ole saanut selkäänsä, mutta kotitausta on narsistinen, lapsille ei tule rajoja 

Siis sellaisia rajoja, että he osaisivat puolustautua ja heittää pois k - päät elämästään. Ikävä kyllä, tunnekylmä kasvatus voi tehdä lapsista omatunnottomia narsisteja - ilman että koskaan saa selkäänsä.

Miksi henkisestä väkivallasta ei puhuta?

Olen nähnyt karmeita esimerkkejä tunnekylmä kasvatus saa aikaan ilman ainoatakaan selkäsaunaa. 

Nämä ihmiset laittavat vahingon kiertämään aikuisena koko ymäpristöönsä.

 

 

 

 

S

 

 

 

.

Jos perheessä käytetään fyysistä väkivaltaa, niin lähes poikkeuksetta henkistä väkivaltaa käytetään vähintäänkin yhtä paljon, yleensä enemmän. Fyysinen väkivalta on vain kirsikkana kakun päällä, kaiken muun väkivallan ohessa. Omaa lapsuuttani kuorrutti fyysinen, henkinen ja taloudellinen väkivalta.

En ymmärrä lasten hakkaamisen puolustelijoita. Olen syntynyt 60-luvulla ja remmi oli kyllä liiankin tuttu. En mielestäni ollut ilkeä lapsi, joskus tietysti lasten tapaan ajattelematon. Selkäsaunat tekivät minusta aran ja herättivät vain katkeruutta. En ajattele, että minusta tuli niiden ansiosta parempi ihminen, pikemminkin huonompi. Omia lapsia ei ole tarvinnut lyödä.

Synnyin -75 eikä meidän lapsuuteen tai edes luokkakaverien tietääkseni kuulunut minkäänlaista fyysistä kuritusta. 

2000-luvun alussa oli vielä selkeät sukupuoliroolit, tra nsuja ei ollut vielä keksitty, homoja ei syydetty joka tuutista, esimerkiksi rotujen olemassaolo vielä myönnettiin, nee kereistä sai vitsailla, Suomi näytti vielä suomalaiselta yms. Asiat olivat niin paljon paremmin. -91 syntynyt 

Vierailija kirjoitti:

Olen 85 syntynyt ja kuritettiin myös fyysisesti. Ei ole jättänyt traumoja tai mitenkään muutenkaan ole lapsuuttani määrittelevä asia.

Rakastava koti oli kaikeankaikkiaan.

Minuakin puoliso veteli turpaan. Mutta ihan aiheesta kun käyttäydyin väärin. Rakastava liitto on kaiken kaikkiaan. 

90-luvulla ei ollut vielä nepsyboomia. Silloin huonolle käytökselle tai kyvyttömyydelle hoitaa asioita ei kelvannut selitykseksi diagnoosi.

Asenne oli sama kotona ja koulussa. Vaikka suoraa väkivaltaa ei käytetty, asenne oli, että "asiat hoidetaan tai sitten itketään ja hoidetaan".

Nykyään yleensä ei hoideta ja syytä on usein jokin kirjainyhdistelmädiagnoosi.

Vierailija kirjoitti:

Synnyin 60-luvun lopussa, eikä meidän lapsuuteen tai edes luokkakaverien tietääkseni kuulunut minkäänlaista fyysistä kuritusta. 

Ehkä paria juoppoperheen lasta lukuunottamatta, mutta noillahan sossut ravasi jatkuvasti "avustamassa" ja sen mitä noista kuulin niin vankila tuli tutuksi parillekin ja yhdestä tuli joku toimitusjohtaja pikku firmaan keskisuomessa.

Mikä on tarinan opetus? En minä vaan tiedä. Liian vähän vertailuaineistoa tilastollisten päätösten tekemiseen. 

Olen myös syntynyt 60-luvun lopulla eikä minuakaan ole koskaan fyysisesti kuritettu eikä suurinta osaa tuntemistani suurin piirtein samanikäisistä. Tiedän ainoastaan kaksi sellaista, joita on, ja toisella näistä muutenkin väkivaltainen isä. Kävi käsiksi milloin mistäkin syystä, ei tarvinnut lapsissa olla mitään syytä. Toisessakin tapauksessa oli kyse vähäisestä ja hyvin harvoin tapahtuneesta kurittamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 85 syntynyt ja kuritettiin myös fyysisesti. Ei ole jättänyt traumoja tai mitenkään muutenkaan ole lapsuuttani määrittelevä asia.

Rakastava koti oli kaikeankaikkiaan.

Minuakin puoliso veteli turpaan. Mutta ihan aiheesta kun käyttäydyin väärin. Rakastava liitto on kaiken kaikkiaan. 

Hienoa sarkasmia. Tosiaan, 1800 luvulla kun puoliso, siis mies, veteli vaimoaan turpaan, se oli aivan sallittua, yleisesti hyväksyttyä. Syy oli melkein aina oikeasti naisessa. Tämä oli laiska, huolimaton, nalkutti tai ei antanut. Liitto oli kuitenkin rakastava, rakkaudestahan se hevonenkin potkii, oli idioottimainen sanonta ja vielä 70 luvulla. Mutta siis, kesti todella kauan, ennekuin puolison väkivaltaan aletiin hiljalleen suhtautua nuivasti. Muistan 80 luvun alussa, kun eräs työkaverini tuli töihin varsinkin viikonlopun jälkeen silmä mustana, niin eipä siihen puututtu juurikaan. Miten lie nykyään. 

Niin kauan, kun meillä jotkut kokevat sen hyvänä ja oikeutettuna asiana, että vanhemmat hakkaavat lapsiaan, asia ei muutu.

Minua hakattiin pienenä piiskalla. En muista, että se olisi ollut aiheesta, jotenkin oli isäni turhautumista muihin asioihin. Risu piti itse hakea metsästä, millä lisättiin nöyryytystä. Taloyhtiössä oli keskiviikkoisin lenkkisaunat, miehille ja naisille. Menin äidin kanssa sinne naisten lenkkisaunaan ja MINUA hävetti, kun takapuoleni oli piiskaiskujen jälkeen verinaarmuilla.

 Kukaan ei puuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Synnyin 70-luvun lopulla. Silloin kun olin lapsi, oli monia projekteja, esim. MLL:n älä lyö lasta -julisteita ja kortteja. Näitä vanhemman työn kautta muistan nähneeni. 
Henkistä alistamista sitten ei nähtykään niin pahana, tämä sama sekä kotona että koulussa. 

Olen varmaan lapsena nähnyt tuollaisen julisteen, koska muistan jossain kohtaa hämmentyneeni, että eikö tämä olekaan normaalia, mitä minulle kotona tehdään.

Vielä hämnentyneempi olin kun jossain vaiheessa ymmärsin, ettei kaikki lapset pelkääkään vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni on syntynyt 1938 ja hänen kasvatukseensa hakkaaminen  kuului olennaisena osana. Minä synnyin 1962 ja olin pelokas, hento ja hiljainen tyttö. Tai oikeastaan minut kasvatettiin sellaiseksi pelottelemalla ja hokemalla. Mutta se ei riittänyt. Isäni oli työtä usein väsynyt ja luulen että parisuhteessakin oli toivomisen varaa.

 Minulla oli aina tunne, että minut PITÄÄ piiskata, ihan vaan koska isälle itselleen oli niin tehty. Piiskaa tulikin sitten aivan mitättömistä asioista. Ja se piiska oli olohuoneen verhotangon päällä aina, muistuttamassa, että se voi alkaa laulaa koska vain. 

Ja nyt ihan oikeesti, en juma...auta sano, että siitä EI olisi jäänyt traumoja. Kyllä muuten jäi!

Tietenkin eri asia se, että joku huvikseen ilman mitään syytä kurittaa fyysisesti. Se on väärin.

Kyllä jokainen lapsi tietää mikä on epäoikeudenmukaista.

Minä sain joskus selkään ja ihan ansioni mukaan.

Siksi en saanut traumoja.

Raamatussakin on, että joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Tosin minulla oli uskonnoton lapsuuskoti joten kurittaminen ei perustunut uskontoon.

Itse asiassa tuo Raamatussa viitattu vitsa tarkoittaa paimensauvaa, jolla paimen ohjaa laumaa, etteivät sen jäsenet mene vaarallisiin paikkoihin. Tarkoitus on siis lempeästi ohjata, ei hakata. On kyllä niin väärin tulkittu kohta kuin vain voi olla. Mutta sehän näille tunnevammaisille lapsia hakkaaville vanhemmille sopii kuin nenä päähän.

Haloo. Sanoin että kotini oli uskonnoton.

Sain veljeni kanssa selkään ainoastaan silloin, kin tappelimme eikä mikään sana mennyt perille. Kodissani se ei johtunut uskonnosta.

Itse asiassa en tunne ketään uskovaisen kodin lasta joka olisi saanut selkäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnyin 70-luvun lopulla. Silloin kun olin lapsi, oli monia projekteja, esim. MLL:n älä lyö lasta -julisteita ja kortteja. Näitä vanhemman työn kautta muistan nähneeni. 
Henkistä alistamista sitten ei nähtykään niin pahana, tämä sama sekä kotona että koulussa. 

Olen varmaan lapsena nähnyt tuollaisen julisteen, koska muistan jossain kohtaa hämmentyneeni, että eikö tämä olekaan normaalia, mitä minulle kotona tehdään.

Vielä hämnentyneempi olin kun jossain vaiheessa ymmärsin, ettei kaikki lapset pelkääkään vanhempiaan.

Ei. Jos vanhemmat ovat muutoin hyvät ja oikeudenmukaiset. En minäkään heitä pelännyt.

Lapsikin ymmärtää, jos selkäsauna tulee ansiosta.

Kuten siitä että tappelee toisen kanssa.

En ikinä pelännyt vanhempiani 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnyin 70-luvun lopulla. Silloin kun olin lapsi, oli monia projekteja, esim. MLL:n älä lyö lasta -julisteita ja kortteja. Näitä vanhemman työn kautta muistan nähneeni. 
Henkistä alistamista sitten ei nähtykään niin pahana, tämä sama sekä kotona että koulussa. 

Olen varmaan lapsena nähnyt tuollaisen julisteen, koska muistan jossain kohtaa hämmentyneeni, että eikö tämä olekaan normaalia, mitä minulle kotona tehdään.

Vielä hämnentyneempi olin kun jossain vaiheessa ymmärsin, ettei kaikki lapset pelkääkään vanhempiaan.

Sama. Mielikuvaa siitä, että kaikkia lapsia hakataan vahvisti hoitopaikkani. Siellä hoitotäti tempaisi reilusti allekouluikäisen oman poikansa äänekkäästä leikistä syrjään ja veteli vyön solkipäällä. Enkä koskaan ymmärtänyt, että miksi. Sen muistan, että seisottiin eteisessä, äitii joko toi minua hoitoon, tai haki sieltä, mutta keskustelu koski asiaa, että saako minua hakata. Keskustelu oli pelottava, koska äidin ääni oli hyvin hyväksyvä, että tietenkin saa. Tämä oli 60 luvulla. 

Isääni pelkäsin, pelkäsin tosi paljon. Pelkäsi myös muiden isiä. Kerran kaverini allkoi hämmästellä, että miksi menen aina aivan hiljaiseksi, kun hänen isänsä tulee kotiin. Silloin ymmärsin, noin seitsemän vuotiaana, että kaikki eivät pelkää isiään, että se ei ole normaali olotila.

Otsikossa kysytään "Synnyitkö 1980-1990-luvulla?" ja tänne tulee jotain porukkaa ja aloittaa viestinsä "synnyin 60-luvulla". Mikä meni otsikossa ohi ymmärryksen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1988 ja kyllä sain luunapista, tukistettiin ja koivun oksasta jos hölmöilin. En kanna kaunaa vanhempiani kohtaan asiasta. Ansaitsin kaiken mitä tuli ja se oli ns normaalia

Ensimmäisessä parisuhteessani jouduin parisuhdeväkivallan uhriksi. Minua läimittiin, tönittiin, lopulta lyötiin suoraan nyrkillä naamaan.

Olin hiljaiseksi ja alistuvaksi kasvatettu. Uskoin pitkään, että olin ansainnut tuon kaiken, kun varmasti jotenkin olin ollut taas ärsyttävä häntä kohtaan.

Mitä ajatuksia herättää?

Tuo on TÄYSIN eri asia!!! Parisuhdeväkivalta on aina väärin ja tapahtuu toisen ihmisen epäkunnioituksesta sinua kohtaan. Lapsena annettu luunappi on kasvatustuskeino, joka ei satu paljoa mutta on hyvä rangaistus jotta lapsi oppii mikä on väärin. Se ei ole epäkunnioitusta.

Mietitäänpä.

Parisuhdeväkivallasta uhri voi lopulta irtaantua tekijästä, todetessaan että nyt riittää.

Lapsi ei voi todeta vanhemmalleen noin vaan, että nyt riittää ja muutan pois, koska lapsi on täysin riippuvainen vanhemmastaan. 

Ja joo. Olen kokenut molemmat. Sanoisin myös, että lapsuudessa koettu väkivalta altisi parisuhdeväkivallan uhriksi joutumiselle, koska minut oli opetettu siihen, että minut sai hakata jos tein jotain väärin.

Kesti vuosikausia sisäistää, että fyysinen koskemattomuus koskee myös minua, eikä kenellekään ole, eikä ole koskaan ollut oikeutta repiä minua hiuksista, nipistää, töniä, läimäyttää, lyödä nyrkillä, lyödä jollain astalolla, potkaista. Ei, vaikka mitä olisin toisen mielestä tehnyt väärin.

Miksi yleistät? 

Muista että Suomi on hyvin väkivaltainen maa mm. naisia kohtaan.

On olemassa niin eri luonteisia ihmisiä.

Joitakin ei aikuisena hakata - oli sitten lapsena saanut selkäänsä tai ei.

Jos ihminen ei ole saanut selkäänsä, mutta kotitausta on narsistinen, lapsille ei tule rajoja 

Siis sellaisia rajoja, että he osaisivat puolustautua ja heittää pois k - päät elämästään. Ikävä kyllä, tunnekylmä kasvatus voi tehdä lapsista omatunnottomia narsisteja - ilman että koskaan saa selkäänsä.

Miksi henkisestä väkivallasta ei puhuta?

Olen nähnyt karmeita esimerkkejä tunnekylmä kasvatus saa aikaan ilman ainoatakaan selkäsaunaa. 

Nämä ihmiset laittavat vahingon kiertämään aikuisena koko ymäpristöönsä.

 

 

 

 

S

 

 

 

.

Jos perheessä käytetään fyysistä väkivaltaa, niin lähes poikkeuksetta henkistä väkivaltaa käytetään vähintäänkin yhtä paljon, yleensä enemmän. Fyysinen väkivalta on vain kirsikkana kakun päällä, kaiken muun väkivallan ohessa. Omaa lapsuuttani kuorrutti fyysinen, henkinen ja taloudellinen väkivalta.

Olet väärässä. Minä sain selkääni vain omasta perseilystä kun sana ei tehonnut. Siis tappelusta sisarukseni kanssa. Kotonani ei ollut henkistä väkivaltaa. 

Jos olisi ollut, olisin todella katkera.

Ei kukaa täysipäinen aikuinen ole traumatisoitunut tai kanna vanhemmilleen kaunaa että sai joskus kauan sitten lapsena remmistä. Eikä vaikuta omanarvontuntoon eikä mihinkään muuhunkaan.