Lue keskustelun säännöt.
Kannatatko aborttia downin syndrooman takia?
10.06.2026 |
Minusta abortti 12 viikon jälkeen pitäisi sallia vain siinä tilanteessa, että lapsi on niin vaikeasti sairas että kärsisi kovista kivuista ja kuolisi pian syntymän jälkeen. En ymmärrä tätä että saat abortin vaikka 20 viikolla, vain siksi että sikiö on vammainen. Jotkut lapset saattaa paljastua vaikeasti vammaiseksi vasta taaperona, eikä sillekään mitään voi. Aina raskaaksi tullessa on ymmärrettävä se mahdollisuus, että voi saada vammaisen lapsen. Sitten miettiä, onko valmis ottamaan sen riskin.
Kommentit (487)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannatan. T. Down lapsen kummitäti jonka äiti on uskomattoman uupunut
Tässä on hyvä pointti. Kyse ei ole vain "oikeudesta elämään", vaan pitää myös miettiä omaa ja puolison jaksamista ja elämän laatua, miten vammainen lapsi vaikuttaisi mahdollisten muiden lasten elämään sekä sen vammaisen lapsen elämän laatua.
Olipas kamala kommentti. Lapsi pitäisi siis tappaa, koska äiti on väsynyt? WTF?
Jos ei jaksa niin hankitaan apua.
Tässä ei nyt puhuta jo syntyneiden tappamisesta, vaan raskaudenkeskeytyksestä. Pitää miettiä omaa ja muiden jaksamista ja elämän laatua tulevaisuudessa.
Jaksamisen ja elämänlaadun eteen voi tehdä paljon eri asioita. Vauvan tappaminen ei kuulu näihin.
Vanhempien jaksaminen ja elämänlaatu vaikuttavat suoraan myös heidän kykyynsä huolehtia jälkikasvustaan. Eikä tukiverkkoihinkaan voi sokeasti luottaa, että joku muu on aina tarvittaessa valmis kantamaan osan vastuusta.
Vauvan tappamistakin tapahtuu, kun (usein äiti) on venynyt kestämiskykynsä yli. Raskauden keskeytys on eri asia.
Vammaisten lasten vanhemmat eroavat usein ja sitä saattaa jäädä lapsen ainoaksi hoitajaksi. Jos lapsi on kovasti erityistarpeinen, vaikea on rakastavienkaan isovanhempien lasta välillä hoitoonsa ottaa.
Tämä! Varsinkaan, kun ikää tulee enemmän. Ei riitä voimat, nopeus eikä osaaminen. Pelkkä rakkaus ja halu auttaa ei riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moniko tässä keskustelussa oikeasti elää vammaisen lapsen kanssa? Taitaa olla taas näitä moralisoijia jotka eivät omaa kokemusta asiasta. Se on jokaisen oma asia miten uutisen kuullessaan asiaan suhtautuu, tuskin kenellekään helppo päätös. Omalla sisarellani on vaikeasti vammainen lapsi ja jokaisesta "avusta" saa tapella oli se sitten lakisääteinen tai ei. Ja ei, kyseinen vamma ilmeni vasta synnytyksen jälkeen joten abortti ei silloin tullut mieleenkään. Lapsi on heille rakas, mutta toinen on kotona omaishoitajana. Lapsi ei pärjää yksin, ei hallitse tunteitaan, ei juurikaan kävele eikä osaa oikeasti puhua. Nyt kun ovat jo 60-vuotiaita, on huoli siitä miten lasta hoidetaan ja mihin joutuu kun heistä aika jättää.
Vierailija kirjoitti:
Tälläkin palstalla kyllä kirjoittaa monia sellaisia tyyppejä, joiden olisi ollut parasta tulla eliminoiduiksi jo varhaisessa vaiheessa, eivätkä he ole kehitysvammaisia. Harmi, ettei narsistia uusnassea tai muuta väkivaltaista vaimonhakkaajaa voi testata jo sikiövaiheessa.
Silti meidänkin maksamat verot kelpaa oikein hyvin vammaistuen, avustajien jne maksamiseen. Eikö? Vanhempien rooli on sit uhriutua julkisesti, kun kaikkea ei kanneta kultatarjottimella kotiovelle.
Vierailija kirjoitti:
Down-seulonnat on melkoisen turhia, muut kehityshäiriöt sitten eri asia. Down vertautuu monimuotoiseen oppimishöiriöön, eikä heistäkään puhuta monivammaisina ja epäkelpoina vaikka pulmat on usein haastavampia.
Ei vertaudu. Oppimishäiriöisellä (joista siis moni ei ole mitenkään älyllisesti kehitysvammainen, päinvastoin voi olla jopa huippuälykäs) on normaali määrä kromosomeja. Downilla on 47 kromosomia kun normaalilla ihmisellä 46. Simpansseilla, gorilloilla ja bonoboilla eli ihmisen lähisukulaisilla on 48. Eli kyse on ihan perustavanlaatuisesta poikkeamasta.
Vierailija kirjoitti:
Moniko tässä keskustelussa oikeasti elää vammaisen lapsen kanssa? Taitaa olla taas näitä moralisoijia jotka eivät omaa kokemusta asiasta. Se on jokaisen oma asia miten uutisen kuullessaan asiaan suhtautuu, tuskin kenellekään helppo päätös. Omalla sisarellani on vaikeasti vammainen lapsi ja jokaisesta "avusta" saa tapella oli se sitten lakisääteinen tai ei. Ja ei, kyseinen vamma ilmeni vasta synnytyksen jälkeen joten abortti ei silloin tullut mieleenkään. Lapsi on heille rakas, mutta toinen on kotona omaishoitajana. Lapsi ei pärjää yksin, ei hallitse tunteitaan, ei juurikaan kävele eikä osaa oikeasti puhua. Nyt kun ovat jo 60-vuotiaita, on huoli siitä miten lasta hoidetaan ja mihin joutuu kun heistä aika jättää.
En, mutta sivusta seurannut, kun samaan perheeseen syntyi esikoiseksi kv ja kuopukseksi syvästi autistinen lapsi. Eri asioita toki kuin down, ikäviä ylläreitä molemmat. Ihan järkyttävä kohtalo.
"Vammaisillakin on oikeus" -jankkaajat voisivat oijeasti käydä katsomassa, minkälaista tuollaisten perheiden elämä on. Varsinkin tuota autistia sai pelätä, oli hyvin aggressiivinen eikä mikään puhe mennyt perille. Esim joku Ikeasta ostettu sänky ei pysynyt ehjänä, kun sen verran rajusti riehui. Mitään ei voinut keittää hellalla, ettei lapset polta itseään tai todennäköisemmin jotain muuta. Joitain viikonloppuja saivat lapset hoitoon laitokseen. Silloin pystyi jopa keittämään kotonaan pottuja!
Nuo lapset ovat jo aikuisia, täysin autettavia laitosasukkeja molemmat.
En soisi tuollaista elämää kenellekään, en lasten enkä vanhempien roolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni ilmeisesti luulee että jokainen down on vain iloinen, hassu ja aurinkoinen ja jotenkin "helposti vammainen". No. Oma veljeni on laitoksessa asuva down sillä vanhemmat ikääntyessään ja jatkuvasti joka ikisestä tuesta lähes 20 vuotta tapeltuaan väsyivät niin että äitini, omaishoitajan roolissa työskennellyt ja pääosin (isäni työskennellessä) veljeäni hoitanut, alkoi lopulta väsyä niin että puheissa tuli itsemurha ajatukset selville. Veli on nyt parikymppisenä n. 3 vuotiaan tasolla, vaipoissa, autismin kirjolla, ei verbaalinen, täysin autettava ja vahdittava kaikessa tekemisessä, väkivaltainen, unihäiriöinen (valvoo yöt, nukkunut aina vain lyhyissä pätkissä vaikka lääkitty), ei hallitse eikä ymmärrä tunteitaan, käy esim. pienestäkin poikkemasta rutiineissa, pettymyksestä tai huonosta päivästä johtuen fyysisesti päälle. Murtanut vuosien aikana äidiltä mm. poskiluun, hampaan, aiheittanut useamman aivotärähdyksen ja lukuisia ruhkeita jne. Silti laitokseen laitto oli kova päätös ja kivinen tie sillä paikkaa ei tuosta vaan saatu vaan sekin oli hankalaa ja pitkä prosessi. Äitini on sanonut että jos olisi tiennyt raskausaikana poikkeamasta (ei tarttunut seulonnassa) olisi kaikille ollut armollisempaa tehdä abortti ja olen täysin samaa mieltä asiasta tätä helvettiä eläneenä.
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannatan. T. Down lapsen kummitäti jonka äiti on uskomattoman uupunut
Tässä on hyvä pointti. Kyse ei ole vain "oikeudesta elämään", vaan pitää myös miettiä omaa ja puolison jaksamista ja elämän laatua, miten vammainen lapsi vaikuttaisi mahdollisten muiden lasten elämään sekä sen vammaisen lapsen elämän laatua.
Oikeus elämään menee kaiken muun ohi. Sen jälkeen tulee vasta muut asiat. Ne eivät ole samanarvoisia.
Äärimmilleen vietyä tuo on julmaa, mutta et selvästikään ole ajatellut asiaa riittävän pitkälle. Jos oikeus elämään menee kaiken muun ohi, niin se tarkoittaa että pidetään ihmistä elossa kaikin keinoin vaikka tämän elinkyky olisi hiuskarvan varassa. Se tarkoittaa että ihminen joka on syvästi kehitysvammainen synnytetään, ja sitten hän kuolee syntymänsä jälkeen tuntien tai päivien kituuttamisen lopuksi. Joskus on armoa, että tehdään seulontaa ja sikiö ei koskaan tunne sitä kärsimystä mikä kohdun ulkopuolella odottaa. Armeliasta on myös nykymaailmassa antaa vanhemmille vaihtoehto sen sijaan, että he saavat lapsen jollaiseen heillä ei ole jaksamista, resursseja tai kykyjä vastata tämän tarpeisiin. Kehitysvammainen lapsi voi olla vanhemmille iso kriisi ja tuska, vaikka joku ulkopuolinen näkee vaan sen ettei tehty aborttia ja kiittelee heitä siitä.
Nyt puhuttiin kyllä Downin syndroomasta. Down-lapsi on täysin elinkelpoinen.
Sinulla on väärä käsitys asiasta. Suurin osa ylimääräisen 21 kromosomin saaneista menehtyy jo alkuraskaudessa. Vain ne lievimmät seuraukset saaneet voivat syntyä elävänä. Heistäkin melkoinen osa tarvitsee eloon jäädäkseen esimerkiksi sydänleikkauksen. Julkisuudessa näemme ne kaikista onnekkaimmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Tietenkin siinä mielessä, että kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, niin kyllä hän yleensä on rakas vanhemmilleen joka tapauksessa ja hänet hoidetaan. Eihän siinä ole edes vaihtoehtoja. Ja se on ihan reaalimaailmaa. Vanhemmat tietysti käyvät läpi hyvin monenlaisia tunteita ja alkuun tunne voi olla se, että tämä on maailmanloppu. Pikkuhiljaa elämä ja tunteet tasaantuvat ja elämästä vammaisen lapsen kanssa tulee sen perheen normaali.
Vauva-aika on aika usein (tietysti vamman laadusta riippuen) ihan samanlaista kuin muissakin vauvaperheissä. Rankemmaksi se muuttuu vasta lapsen kasvaessa ja erojen suurentuessa. Siinä vaiheessa myös terapiat ja terapeutit, vammaispalvelu, apuvälineet, tukihakemukset, lääkärinlausunnot, avustajat yms yms alkavat täyttää perheen arkea. Ja nämä ovat asioita, joista on aikaisemminkin pitänyt taistella ja nykyään ilmeisesti vielä enemmän, kun joka paikassa säästetään. Joten, jos tarkoitit tätä tuolla kommentillasi, niin se pitää paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Tietenkin siinä mielessä, että kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, niin kyllä hän yleensä on rakas vanhemmilleen joka tapauksessa ja hänet hoidetaan. Eihän siinä ole edes vaihtoehtoja. Ja se on ihan reaalimaailmaa. Vanhemmat tietysti käyvät läpi hyvin monenlaisia tunteita ja alkuun tunne voi olla se, että tämä on maailmanloppu. Pikkuhiljaa elämä ja tunteet tasaantuvat ja elämästä vammaisen lapsen kanssa tulee sen perheen normaali.
Vauva-aika on aika usein (tietysti vamman laadusta riippuen) ihan samanlaista kuin muissakin vauvaperheissä. Rankemmaksi se muuttuu vasta lapsen kasvaessa ja erojen suurentuessa. Siinä vaiheessa myös terapiat ja terapeutit, vammaispalvelu, apuvälineet, tukihakemukset, lääkärinlausunnot, avustajat yms yms alkavat täyttää perheen arkea. Ja nämä ovat asioita, joista on aikaisemminkin pitänyt taistella ja nykyään ilmeisesti vielä enemmän, kun joka paikassa säästetään. Joten, jos tarkoitit tätä tuolla kommentillasi, niin se pitää paikkansa.
Sinulla on todella realiteetit hukassa. Kuinka monessa perheessä vauva aika vietetään erilaisissa leikkauksissa ja asutaan lastensairaalassa? Veljeni leikattiin kolmesti ennen vuoden ikää ja niitä leikkauksia, tutkimuksia, osastojaksoja jne. On ollut lukuisia myös tuon jälkeen ihan aikuisiälle asti. Toki sydän ongelmat isoimpina hoidettiin jo sen ensimmäisen elinvuoden aikana, kun muuten ei elinkelpoinen olisi ollut. Myös esim. oikaisuleikkaukauksia toiseen alaraajaan on ollut useita, ihan ensi vuodesta asti. Ilman ei olisi kävelystä tullut koskaan mitään, vasti lukuisia leikkauksia ja kuukausien kuntoutusjaksoja. Vanhempani lähes asuivat ensimäisen kymmenen vuotta sairaalassa. Olin kahdeksan kun pikkuveljeni syntyi ja muistan silti kuinka raskasta aikaa alituisesti sairaalassa ramppaaminen oli minullekin, puhumattakaan siitä kun en juuri vanhempiani muualla nähnyt. Koen edelleen lapsuuteni olleen pelkkää sairaalaa, kuntoutusta, erilaisia terapioita, vanhempien väsymystä, aivosumua, ulkopuolelle jäämistä, itkua ja veljeni kärsimystä joka purkautui minuunkin väkivaltana. Puhumattakaan siitä kuinka rankkaa se on vanhemmilleni ollut. Niin rakas kun hän minulle onkaan, myönnän että olen lukuisia kertoja toivonut ettei hän olisi koskaan syntynyt. Koen että olisin saanut ilman häntä kokea lapsuuden ja vanhempani olisivat saaneet elää suht tavallista elämää, ja hän itse olisi säästynyt niiltä valtavilta kivuilta joita lukuisat leikkaukset on aiheuttaneet.
- Sen yhden downin sisko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista miten kovat arvot nykyään vallitsevat. Sikiökin pitäisi tappaa jos on jotenkin vammainen ettei vaan tule kustannuksia yhteiskunnalle. On unohdettu 10 käskyä. Siellä sanotaan "Älä tapa"
Mä rakastan mun lapsia sen verran paljon, että en halua sellaista lasta, joka ei edes lähtökohtaisesti tule saamaan elämään hyvää lähtökohtaa. Kehityshäiriöisen sikiön abortointi olisi mulle itsestäänselvyys.
Saako lapsi hyvät lähtökohdat ylipäätään, jos äiti arvottaa sen valmiiksi? Vaikka sä synnyttäisit täysin terveen lapsen, säpä et sitä tuesä mitä lapsesta tulee. Sinä ne lähtökohdat luot ja anteeksi nyt, mutta kovin järkevältä se ei kuullosta sun käsissä.
Että mä vihaan tätä argumenttia. Entä jos.. jos koko elämän elää entä jos -periaatteella, ei voi tehdä yhtään mitään.
Jos edes syntyessä olisi lapsella täydet mahdollisuudet hyvään elämään. Downilla ei ole.
Et sinä voi toisen puolesta päättää, mikä on hänelle hyvää elämää. Toisen elämä voi olla hänen itsensä mielestä hyvää, vaikka sinä olisit eri mieltä. Ainoa, millä on väliä, on se, miten ihminen itse kokee elämänsä.
Et sinäkään voi päättää, että sikiö joka abortoidaan downin tai muun vamman vuoksi tulee saamaan hyvän elämän omasta mielestään. Nämä eivät ole päätösasioita, vaan täysin riippumattomia itsestä. Lisäksi tässä on vieä äidin elämänlaatu, joka ei välttämättä ole enää hyvää siinä vaiheessa jos vammaisen lapsen joutuu kasvattamaan.
Nimen omaan. Kukaan ei sitä voi tietää etukäteen. Terveenä syntyneenkin elämä voi hänen omasta mielestään olla kamalaa. Puhuin nyt siitä, että on täysin mahdollista, että Down-ihminen elää omasta mielestään hyvää elämää, ja siksi häneltä ei tulisi viedä sitä mahdollisuutta tai yleensäkään mahdollisuutta elämään.
Se mahdollisuus on aina olemassa, että asiat eivät mene niin kuin itse kuvittelee, kun lapsia rupeaa tekemään, ja se pitää tehdä itselle selväksi siinä vaiheessa, kykeneekö myös kasvattamaan lapsen. Muussa tapauksessa kannattaa unohtaa lasten teko.
Tuosta saa nyt sen käsityksen, että lapsia tehdessä pitää vaan hyväksyä että lapsi syntyy terveenä tai sitten vammaisena. Asiahan ei ole noin. Itselleen pitää tehdä selväksi miten suhtautuu abrottiin jos paljastuu että sikiöllä on joku hätänä, ja sitten toimii sen mukaan. Abortti on ihan laillinen ja hyväksytty mahdollisuus, eikä kenenkään pidä kasvattaa vammaista lasta jos pystyy abortin tekemään.
Terveenä syntynyt voi toki elää kurjaa elämää, mutta hänen elämäänsä ei ainakaan kurjista se että hänellä on kromosomipoikkeama tai muu pysyvä vamma.
Laillista kyllä, mutta eettisesti väärin. Vammaisellakin on oikeus elämään.
Ja naisella on onneksi oikeus aborttiin.
Onneksi naisella on oikeus päättää abortista tässä maassa, oli syy mikä hyvänsä. Miksi vammaisen, mahdollisesti elinkelvottoman (ilman järkyttävän kalliita hoitoja ja leikkauksia) sikiön oikeus elämään menisi vanhempien, elävien ihmisten ja veroja maksavien oikeuksien edelle päättää haluavatko he sellaista elämää? Tätä en ole koskaan ymmärtänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Tietenkin siinä mielessä, että kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, niin kyllä hän yleensä on rakas vanhemmilleen joka tapauksessa ja hänet hoidetaan. Eihän siinä ole edes vaihtoehtoja. Ja se on ihan reaalimaailmaa. Vanhemmat tietysti käyvät läpi hyvin monenlaisia tunteita ja alkuun tunne voi olla se, että tämä on maailmanloppu. Pikkuhiljaa elämä ja tunteet tasaantuvat ja elämästä vammaisen lapsen kanssa tulee sen perheen normaali.
Vauva-aika on aika usein (tietysti vamman laadusta riippuen) ihan samanlaista kuin muissakin vauvaperheissä. Rankemmaksi se muuttuu vasta lapsen kasvaessa ja erojen suurentuessa. Siinä vaiheessa myös terapiat ja terapeutit, vammaispalvelu, apuvälineet, tukihakemukset, lääkärinlausunnot, avustajat yms yms alkavat täyttää perheen arkea. Ja nämä ovat asioita, joista on aikaisemminkin pitänyt taistella ja nykyään ilmeisesti vielä enemmän, kun joka paikassa säästetään. Joten, jos tarkoitit tätä tuolla kommentillasi, niin se pitää paikkansa.
Sinulla on todella realiteetit hukassa. Kuinka monessa perheessä vauva aika vietetään erilaisissa leikkauksissa ja asutaan lastensairaalassa? Veljeni leikattiin kolmesti ennen vuoden ikää ja niitä leikkauksia, tutkimuksia, osastojaksoja jne. On ollut lukuisia myös tuon jälkeen ihan aikuisiälle asti. Toki sydän ongelmat isoimpina hoidettiin jo sen ensimmäisen elinvuoden aikana, kun muuten ei elinkelpoinen olisi ollut. Myös esim. oikaisuleikkaukauksia toiseen alaraajaan on ollut useita, ihan ensi vuodesta asti. Ilman ei olisi kävelystä tullut koskaan mitään, vasti lukuisia leikkauksia ja kuukausien kuntoutusjaksoja. Vanhempani lähes asuivat ensimäisen kymmenen vuotta sairaalassa. Olin kahdeksan kun pikkuveljeni syntyi ja muistan silti kuinka raskasta aikaa alituisesti sairaalassa ramppaaminen oli minullekin, puhumattakaan siitä kun en juuri vanhempiani muualla nähnyt. Koen edelleen lapsuuteni olleen pelkkää sairaalaa, kuntoutusta, erilaisia terapioita, vanhempien väsymystä, aivosumua, ulkopuolelle jäämistä, itkua ja veljeni kärsimystä joka purkautui minuunkin väkivaltana. Puhumattakaan siitä kuinka rankkaa se on vanhemmilleni ollut. Niin rakas kun hän minulle onkaan, myönnän että olen lukuisia kertoja toivonut ettei hän olisi koskaan syntynyt. Koen että olisin saanut ilman häntä kokea lapsuuden ja vanhempani olisivat saaneet elää suht tavallista elämää, ja hän itse olisi säästynyt niiltä valtavilta kivuilta joita lukuisat leikkaukset on aiheuttaneet.
- Sen yhden downin sisko
Minä sanoinkin, että vammasta riippuen. Oma kokemukseni vaikeasti monivammaisen lapsen äitinä oli tuo. Sairaalassa kävimme ensimmäisen vuoden aikana vain pari kertaa. Nekin taisivat olla polikliinisia tutkimuskäyntejä. Myöhemmin epilepsian puhjetessa ja toistuvien keuhkokuumeiden alkaessa käyntejä olikin sitten sitä enemmän. Joten älä luule, että sinun kokemuksesi on ainoa totuus vammaisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Moni ilmeisesti luulee että jokainen down on vain iloinen, hassu ja aurinkoinen ja jotenkin "helposti vammainen". No. Oma veljeni on laitoksessa asuva down sillä vanhemmat ikääntyessään ja jatkuvasti joka ikisestä tuesta lähes 20 vuotta tapeltuaan väsyivät niin että äitini, omaishoitajan roolissa työskennellyt ja pääosin (isäni työskennellessä) veljeäni hoitanut, alkoi lopulta väsyä niin että puheissa tuli itsemurha ajatukset selville. Veli on nyt parikymppisenä n. 3 vuotiaan tasolla, vaipoissa, autismin kirjolla, ei verbaalinen, täysin autettava ja vahdittava kaikessa tekemisessä, väkivaltainen, unihäiriöinen (valvoo yöt, nukkunut aina vain lyhyissä pätkissä vaikka lääkitty), ei hallitse eikä ymmärrä tunteitaan, käy esim. pienestäkin poikkemasta rutiineissa, pettymyksestä tai huonosta päivästä johtuen fyysisesti päälle. Murtanut vuosien aikana äidiltä mm. poskiluun, hampaan, aiheittanut useamman aivotärähdyksen ja lukuisia ruhkeita jne. Silti laitokseen laitto oli kova päätös ja kivinen tie sillä paikkaa ei tuosta vaan saatu vaan sekin oli hankalaa ja pitkä prosessi. Äitini on sanonut että jos olisi tiennyt raskausaikana poikkeamasta (ei tarttunut seulonnassa) olisi kaikille ollut armollisempaa tehdä abortti ja olen täysin samaa mieltä asiasta tätä helvettiä eläneenä.
Mun mielestä on tosi ongelmallista, kun downeja promotaan aurinkoisina, aina hyvällä tuulella olevina ja "helppoina", melko hyvän toimintakyvyn omaavina. Sehän ei ole koko totuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Tietenkin siinä mielessä, että kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, niin kyllä hän yleensä on rakas vanhemmilleen joka tapauksessa ja hänet hoidetaan. Eihän siinä ole edes vaihtoehtoja. Ja se on ihan reaalimaailmaa. Vanhemmat tietysti käyvät läpi hyvin monenlaisia tunteita ja alkuun tunne voi olla se, että tämä on maailmanloppu. Pikkuhiljaa elämä ja tunteet tasaantuvat ja elämästä vammaisen lapsen kanssa tulee sen perheen normaali.
Vauva-aika on aika usein (tietysti vamman laadusta riippuen) ihan samanlaista kuin muissakin vauvaperheissä. Rankemmaksi se muuttuu vasta lapsen kasvaessa ja erojen suurentuessa. Siinä vaiheessa myös terapiat ja terapeutit, vammaispalvelu, apuvälineet, tukihakemukset, lääkärinlausunnot, avustajat yms yms alkavat täyttää perheen arkea. Ja nämä ovat asioita, joista on aikaisemminkin pitänyt taistella ja nykyään ilmeisesti vielä enemmän, kun joka paikassa säästetään. Joten, jos tarkoitit tätä tuolla kommentillasi, niin se pitää paikkansa.
Sinulla on todella realiteetit hukassa. Kuinka monessa perheessä vauva aika vietetään erilaisissa leikkauksissa ja asutaan lastensairaalassa? Veljeni leikattiin kolmesti ennen vuoden ikää ja niitä leikkauksia, tutkimuksia, osastojaksoja jne. On ollut lukuisia myös tuon jälkeen ihan aikuisiälle asti. Toki sydän ongelmat isoimpina hoidettiin jo sen ensimmäisen elinvuoden aikana, kun muuten ei elinkelpoinen olisi ollut. Myös esim. oikaisuleikkaukauksia toiseen alaraajaan on ollut useita, ihan ensi vuodesta asti. Ilman ei olisi kävelystä tullut koskaan mitään, vasti lukuisia leikkauksia ja kuukausien kuntoutusjaksoja. Vanhempani lähes asuivat ensimäisen kymmenen vuotta sairaalassa. Olin kahdeksan kun pikkuveljeni syntyi ja muistan silti kuinka raskasta aikaa alituisesti sairaalassa ramppaaminen oli minullekin, puhumattakaan siitä kun en juuri vanhempiani muualla nähnyt. Koen edelleen lapsuuteni olleen pelkkää sairaalaa, kuntoutusta, erilaisia terapioita, vanhempien väsymystä, aivosumua, ulkopuolelle jäämistä, itkua ja veljeni kärsimystä joka purkautui minuunkin väkivaltana. Puhumattakaan siitä kuinka rankkaa se on vanhemmilleni ollut. Niin rakas kun hän minulle onkaan, myönnän että olen lukuisia kertoja toivonut ettei hän olisi koskaan syntynyt. Koen että olisin saanut ilman häntä kokea lapsuuden ja vanhempani olisivat saaneet elää suht tavallista elämää, ja hän itse olisi säästynyt niiltä valtavilta kivuilta joita lukuisat leikkaukset on aiheuttaneet.
- Sen yhden downin sisko
Minä sanoinkin, että vammasta riippuen. Oma kokemukseni vaikeasti monivammaisen lapsen äitinä oli tuo. Sairaalassa kävimme ensimmäisen vuoden aikana vain pari kertaa. Nekin taisivat olla polikliinisia tutkimuskäyntejä. Myöhemmin epilepsian puhjetessa ja toistuvien keuhkokuumeiden alkaessa käyntejä olikin sitten sitä enemmän. Joten älä luule, että sinun kokemuksesi on ainoa totuus vammaisuudesta.
Äläkä sinä mitätöi toisen kokemusta.
Vammaisia on monen tasoisia, etkä ikinä voi tietää kuinka vammainen lapsi sitten lopulta on. Jotkus silti haluaa pitää lapsen, toiset eivät. Useimmille päätös on kuitenkin raskat, niin suuntaan kuin toiseenkin. Ei ole meidän muiden asia tuomita toisen päätöksiä.
Hítler kannatti myös abortteja down syndroomaisille. Jotain yhteistä natsísmissa ja feminismissäkin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä ne vammaiset lapset, joita ei missään seulonnoissa havaita, tai synnytyksessä vammautuneet? Suurinta osaa kehitysvammoista ei pystytä havaitsemaan raskausaikana, vaan ne saattavat tulla esiin vasta lapsen ollessa jo 4-5 vuotias.
No, heistä pidetään asianmukaisesti huolta. Tietenkin.
Tietenkin? Olet reaalimaailmasta täysin irrallaan.
Tietenkin siinä mielessä, että kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, niin kyllä hän yleensä on rakas vanhemmilleen joka tapauksessa ja hänet hoidetaan. Eihän siinä ole edes vaihtoehtoja. Ja se on ihan reaalimaailmaa. Vanhemmat tietysti käyvät läpi hyvin monenlaisia tunteita ja alkuun tunne voi olla se, että tämä on maailmanloppu. Pikkuhiljaa elämä ja tunteet tasaantuvat ja elämästä vammaisen lapsen kanssa tulee sen perheen normaali.
Vauva-aika on aika usein (tietysti vamman laadusta riippuen) ihan samanlaista kuin muissakin vauvaperheissä. Rankemmaksi se muuttuu vasta lapsen kasvaessa ja erojen suurentuessa. Siinä vaiheessa myös terapiat ja terapeutit, vammaispalvelu, apuvälineet, tukihakemukset, lääkärinlausunnot, avustajat yms yms alkavat täyttää perheen arkea. Ja nämä ovat asioita, joista on aikaisemminkin pitänyt taistella ja nykyään ilmeisesti vielä enemmän, kun joka paikassa säästetään. Joten, jos tarkoitit tätä tuolla kommentillasi, niin se pitää paikkansa.
Sinulla on todella realiteetit hukassa. Kuinka monessa perheessä vauva aika vietetään erilaisissa leikkauksissa ja asutaan lastensairaalassa? Veljeni leikattiin kolmesti ennen vuoden ikää ja niitä leikkauksia, tutkimuksia, osastojaksoja jne. On ollut lukuisia myös tuon jälkeen ihan aikuisiälle asti. Toki sydän ongelmat isoimpina hoidettiin jo sen ensimmäisen elinvuoden aikana, kun muuten ei elinkelpoinen olisi ollut. Myös esim. oikaisuleikkaukauksia toiseen alaraajaan on ollut useita, ihan ensi vuodesta asti. Ilman ei olisi kävelystä tullut koskaan mitään, vasti lukuisia leikkauksia ja kuukausien kuntoutusjaksoja. Vanhempani lähes asuivat ensimäisen kymmenen vuotta sairaalassa. Olin kahdeksan kun pikkuveljeni syntyi ja muistan silti kuinka raskasta aikaa alituisesti sairaalassa ramppaaminen oli minullekin, puhumattakaan siitä kun en juuri vanhempiani muualla nähnyt. Koen edelleen lapsuuteni olleen pelkkää sairaalaa, kuntoutusta, erilaisia terapioita, vanhempien väsymystä, aivosumua, ulkopuolelle jäämistä, itkua ja veljeni kärsimystä joka purkautui minuunkin väkivaltana. Puhumattakaan siitä kuinka rankkaa se on vanhemmilleni ollut. Niin rakas kun hän minulle onkaan, myönnän että olen lukuisia kertoja toivonut ettei hän olisi koskaan syntynyt. Koen että olisin saanut ilman häntä kokea lapsuuden ja vanhempani olisivat saaneet elää suht tavallista elämää, ja hän itse olisi säästynyt niiltä valtavilta kivuilta joita lukuisat leikkaukset on aiheuttaneet.
- Sen yhden downin sisko
Minä sanoinkin, että vammasta riippuen. Oma kokemukseni vaikeasti monivammaisen lapsen äitinä oli tuo. Sairaalassa kävimme ensimmäisen vuoden aikana vain pari kertaa. Nekin taisivat olla polikliinisia tutkimuskäyntejä. Myöhemmin epilepsian puhjetessa ja toistuvien keuhkokuumeiden alkaessa käyntejä olikin sitten sitä enemmän. Joten älä luule, että sinun kokemuksesi on ainoa totuus vammaisuudesta.
Äläkä sinä mitätöi toisen kokemusta.
En mitätöi. En myöskään yritä sanella toisille, miten heidän pitäisi toimia tai ajatella.
Olen koko ajan kertonut vaan omia kokemuksiani kehitysvammaisen lapsen äitinä. Ne ovat ihan yhtä todellisia kuin jonkun muunkin kokemukset.
Vaikeissakaan sikiöpoikkeamissa (kuolemaan viimeistään heti synnytyksen jälkeen johtavissa) lääkärit eivät kokemukseni mukaan aborttia suosittele, se on vain yksi tarjottu vaihtoehto.