Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (1753)
Vierailija kirjoitti:
Oishan ne helsinkiläisten ja nuorempien jutut paljon tärkeämpiä, suuren maailman asiat. Kokevat ettei heitä arvosteta jos eivät ole se huomionkohde. Kun sentään pitkän matkankin ajoivat.
Ei. Heille riittäisi se, että voitaisiin jutella aidosti kuulumiset. Mutta syyttämättä vanhempaa ikäpolvea, on todettava, että osalle heistä ei ole muodostunut kykyä keskustella. Puhutaan vaan naakoista. Jos vaihdettaisiin myös aidosti kuulumisia, olisi tilaa myös naakoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen ihminen muuttuu vanhetessaan. Jos saa elää. Se on luonnon laki. Olisi kuonnonvastaista olla iältään vanha, mutta pysyä nuorena tai tietyn ikäisenä. Ihmisellä yleensä, miltei aina, muuttuu niin ulkomuoto, elinpiiri, terveys, jaksaminen jne. Jutut muuttuvat koska ei ole enää se sama nuori ihminen ja uusia asioita ei pahemmin elämään enää tule. Tämä tosiasia pitäisi kaikkien muistaa ja ymmärtää. Itsekin on joskus vanha ja sanoisin, että miltei samanlainen kuin nyt omat vanhempansa tai sukulaisensa. Ellei jopa pahempi painos. Sama kohtelu, siunailu ja vanhusten taivastelu on edessä senhetkisiltä nuoremmilta ellei pahempi.
Kun morkkaatte nyt vanhempia ihmisiä morkkaatte samalla itseänne tulevaisuudessa. Juu, enhän nyt MINÄ tule koskaan olemaan sellainen kuin se ja se, niinpä niin, luulette vaan. Voitte olla vielä pahempia versioita.
Kummitäti tajusi 75-vuotiaana tunnevammansa ja alkoi halata jälkipolviensa edustajia ja puhua myös inhimillisistä asioista naakkojen lisäksi.
Miksi vanhempi ihminen ei saa olla tunnevammainen? Miksi pitäisi halailla ja hokea rakkautta kun se ei ole ominaista jollekin. Kummitädin rakkaus voi olla kauniit villasukat tai kaunis kortti syntymäpäivänä. Ei iholla olo.
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempi ihminen ei saa olla tunnevammainen? Miksi pitäisi halailla ja hokea rakkautta kun se ei ole ominaista jollekin. Kummitädin rakkaus voi olla kauniit villasukat tai kaunis kortti syntymäpäivänä. Ei iholla olo.
Ihme siilipuolustus taas. Kyllä, you do you. Ja muut sitten valitsevat sopivan etäisyyden. Sitä se ap:kin nyt tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oishan ne helsinkiläisten ja nuorempien jutut paljon tärkeämpiä, suuren maailman asiat. Kokevat ettei heitä arvosteta jos eivät ole se huomionkohde. Kun sentään pitkän matkankin ajoivat.
Ei. Heille riittäisi se, että voitaisiin jutella aidosti kuulumiset. Mutta syyttämättä vanhempaa ikäpolvea, on todettava, että osalle heistä ei ole muodostunut kykyä keskustella. Puhutaan vaan naakoista. Jos vaihdettaisiin myös aidosti kuulumisia, olisi tilaa myös naakoille.
Onhan tää ketjukin osoittanut, miten huonosti joillain on kykyjä ymmärtää jutun punainen lanka. Osa on varmaan tahallista väärinymmärrystä, mutta sitten on näitäkin, joilla ei aidosti ole kykyjä asettua toisen asemaan vaan peilaavat kaiken omien kokemusten ja mielikuvien kautta. Jos elää pitkään ilman ystäviä tai alueella, jossa ei muutoin saa riittävästi kontaktia ihmisiin, niin helposti kesksutelutaidot ja kyky ymmärtää erilaista elämäntilannetta jäävät kehittymättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt eletään itsekkyyden aikaa, josta Liisa Keltikangas- Järvinen on kirjan kirjoittanut. Minä, minä, minä, mutta kun minä.
Kyllä, hämmentävää miten monet vanhat ihmiset ovat niin itsekkäitä. Omine vaatimuksineen, omine vaivoineen.
Kaikki ovat. Vanhemman ihmisen kohdalla on usein jo sellaisia tekijöitä, ettei ihminen enää tajua realiteetteja. Tulee monenmoista sairautta, muistamattomuutta ym ja ne pitäisi ottaa huomioon. Hoitoalan ihmiset ovat oppineet luovimaan erilaisten " persoonien" kanssa koska muutoin työ käy liian hankalaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempi ihminen ei saa olla tunnevammainen? Miksi pitäisi halailla ja hokea rakkautta kun se ei ole ominaista jollekin. Kummitädin rakkaus voi olla kauniit villasukat tai kaunis kortti syntymäpäivänä. Ei iholla olo.
Ihme siilipuolustus taas. Kyllä, you do you. Ja muut sitten valitsevat sopivan etäisyyden. Sitä se ap:kin nyt tekee.
Niin. Voi olla tapaamatta ihmistä joka ei koko akan ole iholla ja liverrä pehmoisia. Jotta 50-vuotiaalla hyvä mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempi ihminen ei saa olla tunnevammainen? Miksi pitäisi halailla ja hokea rakkautta kun se ei ole ominaista jollekin. Kummitädin rakkaus voi olla kauniit villasukat tai kaunis kortti syntymäpäivänä. Ei iholla olo.
Ihme siilipuolustus taas. Kyllä, you do you. Ja muut sitten valitsevat sopivan etäisyyden. Sitä se ap:kin nyt tekee.
Niin. Voi olla tapaamatta ihmistä joka ei koko akan ole iholla ja liverrä pehmoisia. Jotta 50-vuotiaalla hyvä mieli.
Miksi kenellekään pitäisi puhua toisin? Jos ei ole hyvää sanottavaa tai ellei asia ole tärkeä, parempi olla sanomatta. Vai onko pahaa mieltä pakko tunkea eteenpäin?
Eihän nuoremmat tapauksessa ole itsekkäitä. Eivätkä ainakaan kykeneviä kestämään jonkun rajoitteita. Ja luulen monien vanhusten olevan kieli keskellä ja varovan puheitaan ettei tuo ärtynyt vian etsijä ärsyynny vielä enemmän. Puhunpa pihan linnuista, luulisi olevan neutraali aihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempi ihminen ei saa olla tunnevammainen? Miksi pitäisi halailla ja hokea rakkautta kun se ei ole ominaista jollekin. Kummitädin rakkaus voi olla kauniit villasukat tai kaunis kortti syntymäpäivänä. Ei iholla olo.
Ihme siilipuolustus taas. Kyllä, you do you. Ja muut sitten valitsevat sopivan etäisyyden. Sitä se ap:kin nyt tekee.
Niin. Voi olla tapaamatta ihmistä joka ei koko akan ole iholla ja liverrä pehmoisia. Jotta 50-vuotiaalla hyvä mieli.
Miksi kenellekään pitäisi puhua toisin? Jos ei ole hyvää sanottavaa tai ellei asia ole tärkeä, parempi olla sanomatta. Vai onko pahaa mieltä pakko tunkea eteenpäin?
Ehkä sun on vaikea tulla toimeen kaikkien ihmisten kanssa jos odotat vaan halailua etkä kestä asiakeskustelua tai toisen mielessä omevia asioita. Kun sinä itse tahdot määrätä.
No juu, kyllä. Vähän samoja oireita 78v isäni kanssa. Nykyään en jaksa joka päivä vastata puhelimeenkaan kun kertoo samat asiat päivästä toiseen. Mitä on syönyt ja mitä katsonut televisosta. Mitä on tapahtunut ja mitä jäänyt tapahtumatta. Ja mitä teki naapurin Mauri ja mitä saurauksia Sirkalle nyt on tullut. Ketään en ikinä näistä tunne enkä ole nähnyt edes.
Eikä siinä olisi mitään, mutta kun se puhelu kestää AINA sen 30-40 minuuttia ja minulla itselläni olisi muutakin tekemistä. Saatan seistä siinä autossa bussipysäkillä puhumassa tai pihalla kauppatavarat kädessä kun ei kädet riitä ovia avaamaan kun on puhelin toisessa kädessä. Tai olen töissä ja pomo jo katsoo pahalla silmällä että pitäisi töitä tehdä, mutta isä soittaa kertoakseen että on syönyt tänään karjalanpiirakoita jotka olivat hyviä ja sitten lepäsi ja näki unta että naapurin Mirkku tuli kylään ja pelasivat korttia, vaan Mirkkuhan on jo kuollut kahdeksan vuotta sitten, mutta niin, sehän olikin vain unta. Sitten näin ikkunasta kun kettu hätisteli lintuja jn ejne.
Ja kun sanon että nyt on pakko lopettaa puhelu, niin isä sanoo että juu tottakai lopetetaan, mutta sen verran vielä kun oli mulla vielä tärkeääkin asiaa. Ja taas juttu jatkuu. Usein jopa kerrotaan puhelimessa kolme kertaa se kettujuttu kun oli niin hauskaa. Niin ilkeä en haluaisi olla että löisin luurin korvaan kuitenkaan.
Ymmärrään että isä on nykyään aika yksinäinen siksi yritän tätä sietää, mutta oma stressitaso nousee kun pitää olla koko ajan valveilla tämän asian kanssa esittää kiinnostunutta. Dementiastakaan ei isällä ole kyse vaan pää leikkaa oikein hyvin ja muistaa kaikki asiat 75 vuotta taaksepiäin ja hyvin myös eiliset ja viimeviikkoiset keskustelut jotka on itse aloittanut tai häntä kiinnostaa. Jos taas minä sanon että lähden huomenna reissuun ja palaan kolmen päivän päästä, niin isä vastaa että juu juu, selvä se. 10 minuutin päästä kysyy että tuletko huomenna kylässä käymään ja lääkkeet laittamaan valmiiksi? Sanon että ei kun lähden sinne reissuun. Ja sitten ihmetellään että mihin ihmeen reissuun. Sama voi toistua vielä puhelun aikana kolmannen kerran. Ja kun se seuraava päivä tulee, niin isä kysyy että missä olet, tuletko nyt jo käymään ja vastaan että olen kolme päivää reisussa. Ai niin juu joo olikin...
Sen sijaan vanhan lapsuudenkaverin Senjan sairauskertomus jonka Senja on puhelimessa kaksi päivää sitten kertonut, osaa isä kertoa ulkoa ja kaiken mitä radio pookissa on jälleen puhuttu viime viikon aikana. Minun asioita ei kuunnella, mutta sitten suuttuu jos unohdan hänen jonkin asian mitä on kertonut. Etkö nyt muista sitä kun kerroin että Röppösen Kalevi oli ostanut vuosi sitten bebanteenia, mutta ei muistanut minne laittoi sen. Löysi vasta viikko sitten. Koitahan poika nyt tsemapata vai onko sinulla alkava dementia.
Ei auta kun purra hammasta.
Siksi ei huvittaisi joka kerta vastata puhelimaan tai edes mennä kylään, kun sieltä ei pois pääse alta tunnin kun juttu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oishan ne helsinkiläisten ja nuorempien jutut paljon tärkeämpiä, suuren maailman asiat. Kokevat ettei heitä arvosteta jos eivät ole se huomionkohde. Kun sentään pitkän matkankin ajoivat.
Ei. Heille riittäisi se, että voitaisiin jutella aidosti kuulumiset. Mutta syyttämättä vanhempaa ikäpolvea, on todettava, että osalle heistä ei ole muodostunut kykyä keskustella. Puhutaan vaan naakoista. Jos vaihdettaisiin myös aidosti kuulumisia, olisi tilaa myös naakoille.
Onhan tää ketjukin osoittanut, miten huonosti joillain on kykyjä ymmärtää jutun punainen lanka. Osa on varmaan tahallista väärinymmärrystä, mutta sitten on näitäkin, joilla ei aidosti ole kykyjä asettua toisen asemaan vaan peilaavat kaiken omien kokemusten ja mielikuvien kautta. Jos elää pitkään ilman ystäviä tai alueella, jossa ei muutoin saa riittävästi kontaktia ihmisiin, niin helposti kesksutelutaidot ja kyky ymmärtää erilaista elämäntilannetta jäävät kehittymättä.
No se kertonee vanhempien sosiaalisuudesta jotain, missä ja miten ovat valinneet asua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempi ihminen ei saa olla tunnevammainen? Miksi pitäisi halailla ja hokea rakkautta kun se ei ole ominaista jollekin. Kummitädin rakkaus voi olla kauniit villasukat tai kaunis kortti syntymäpäivänä. Ei iholla olo.
Ihme siilipuolustus taas. Kyllä, you do you. Ja muut sitten valitsevat sopivan etäisyyden. Sitä se ap:kin nyt tekee.
Niin. Voi olla tapaamatta ihmistä joka ei koko akan ole iholla ja liverrä pehmoisia. Jotta 50-vuotiaalla hyvä mieli.
Miksi kenellekään pitäisi puhua toisin? Jos ei ole hyvää sanottavaa tai ellei asia ole tärkeä, parempi olla sanomatta. Vai onko pahaa mieltä pakko tunkea eteenpäin?
Ehkä sun on vaikea tulla toimeen kaikkien ihmisten kanssa jos odotat vaan halailua etkä kestä asiakeskustelua tai toisen mielessä omevia asioita. Kun sinä itse tahdot määrätä.
Ei todellakaan ole ongelmia tulla ihmisten kanssa toimeen, mutta ruikuttajia ei kukaan pidemmän päälle jaksa. Asiakeskustelu on aivan eri asia kuin pahansuopa jäpinä muista ihmisistä tai valitus ilman pientäkään positiivisuutta missään muodossa. Mistä sä ton halailun keksit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että lapsuudessasi on tapahtunut asioita, joita et haluaisi miettiä/tuntea/kokea uudelleen, ja vierailu kotipaikkakunnalla triggeröi vanhoja kipeitä muistoja. Oletko puhunut vanhemmillesi tästä, tai ylipäänsä oletko itse käsitellyt asioita kenenkään kanssa (puolison/ysrävän/ammattiavun)? Se voisi tuoda helpotusta tilanteeseen, ja osaisit asettaa rajat vanhemmillesi ja voisit olla sinut asian kanssa, että sinun ei velvollisuudentunnosta tarvitse vierailla/kestää vanhempiasi enempää kuin on mielenterveydellesi hyvä.
Jos vanhemmat ovat syy, ei ole mitään apua siitä, että avautuu heille aiheesta. Pahimmillaan se käännetään sinua vastaan, parhaimmassa tapauksessa tulet vain ohitetuksi ja olet "hankala".
Luonnollisesti, jos vanhemmat olisivat kyvykkäitä ottamaan palautetta ja muokkaamaan toimintaansa, ap ei olisi traumatisoitunut.
Kyllä vanhempien pitää osata käyttäytyä lapsen vaatimusten mukaan, olipa lapsi 3 taikka 48.
Ihan riittää tuo alku: jokaisen pitää osata käyttäytyä, jos haluaa jotain sosiaalista toimintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen ihminen muuttuu vanhetessaan. Jos saa elää. Se on luonnon laki. Olisi kuonnonvastaista olla iältään vanha, mutta pysyä nuorena tai tietyn ikäisenä. Ihmisellä yleensä, miltei aina, muuttuu niin ulkomuoto, elinpiiri, terveys, jaksaminen jne. Jutut muuttuvat koska ei ole enää se sama nuori ihminen ja uusia asioita ei pahemmin elämään enää tule. Tämä tosiasia pitäisi kaikkien muistaa ja ymmärtää. Itsekin on joskus vanha ja sanoisin, että miltei samanlainen kuin nyt omat vanhempansa tai sukulaisensa. Ellei jopa pahempi painos. Sama kohtelu, siunailu ja vanhusten taivastelu on edessä senhetkisiltä nuoremmilta ellei pahempi.
Kun morkkaatte nyt vanhempia ihmisiä morkkaatte samalla itseänne tulevaisuudessa. Juu, enhän nyt MINÄ tule koskaan olemaan sellainen kuin se ja se, niinpä niin, luulette vaan. Voitte olla vielä pahempia versioita.
Kummitäti tajusi 75-vuotiaana tunnevammansa ja alkoi halata jälkipolviensa edustajia ja puhua myös inhimillisistä asioista naakkojen lisäksi.
En puhunut mistään tunnevammasta vaan ihan yleisestä vanhenemisesta. Vai onko kertomani asiat tunnevammoista johtuvia? Että ihminen muuttuu vanhetessaan jos hänellä on tunnevamma, mutta pysyy aina samanlaisena kuin nuorenakin jos ei ole tunnevammaa?
Toivotaan, ettei sinulla ole "tunnevammaa", niin pysyt virkeänä ja puhevarastosi pulppuaa runsaana ja monipuolisena kuin raikas vuoripuro virraten aina uusia ja uusia virikkeitä. Naakkoja et siedä elinympäristössäsi koska ovat ikäviä ja tylsiä eläimiä ja puheenaiheina pitkästyttäviä, kuten myös monet muut linnut ja kasvit ja miltei kaikki omaan ympäristöön liittyvät ilmiöt.
Vierailija kirjoitti:
No juu, kyllä. Vähän samoja oireita 78v isäni kanssa. Nykyään en jaksa joka päivä vastata puhelimeenkaan kun kertoo samat asiat päivästä toiseen. Mitä on syönyt ja mitä katsonut televisosta. Mitä on tapahtunut ja mitä jäänyt tapahtumatta. Ja mitä teki naapurin Mauri ja mitä saurauksia Sirkalle nyt on tullut. Ketään en ikinä näistä tunne enkä ole nähnyt edes.
Eikä siinä olisi mitään, mutta kun se puhelu kestää AINA sen 30-40 minuuttia ja minulla itselläni olisi muutakin tekemistä. Saatan seistä siinä autossa bussipysäkillä puhumassa tai pihalla kauppatavarat kädessä kun ei kädet riitä ovia avaamaan kun on puhelin toisessa kädessä. Tai olen töissä ja pomo jo katsoo pahalla silmällä että pitäisi töitä tehdä, mutta isä soittaa kertoakseen että on syönyt tänään karjalanpiirakoita jotka olivat hyviä ja sitten lepäsi ja näki unta että naapurin Mirkku tuli kylään ja pelasivat korttia, vaan Mirkkuhan on jo kuollut kahdeksan vuotta sitten, mutta niin, sehän olikin vain unta. Sitten näin ikkunasta kun kettu hätisteli lintuja jn ejne.
Ja kun sanon että nyt on pakko lopettaa puhelu, niin isä sanoo että juu tottakai lopetetaan, mutta sen verran vielä kun oli mulla vielä tärkeääkin asiaa. Ja taas juttu jatkuu. Usein jopa kerrotaan puhelimessa kolme kertaa se kettujuttu kun oli niin hauskaa. Niin ilkeä en haluaisi olla että löisin luurin korvaan kuitenkaan.
Ymmärrään että isä on nykyään aika yksinäinen siksi yritän tätä sietää, mutta oma stressitaso nousee kun pitää olla koko ajan valveilla tämän asian kanssa esittää kiinnostunutta. Dementiastakaan ei isällä ole kyse vaan pää leikkaa oikein hyvin ja muistaa kaikki asiat 75 vuotta taaksepiäin ja hyvin myös eiliset ja viimeviikkoiset keskustelut jotka on itse aloittanut tai häntä kiinnostaa. Jos taas minä sanon että lähden huomenna reissuun ja palaan kolmen päivän päästä, niin isä vastaa että juu juu, selvä se. 10 minuutin päästä kysyy että tuletko huomenna kylässä käymään ja lääkkeet laittamaan valmiiksi? Sanon että ei kun lähden sinne reissuun. Ja sitten ihmetellään että mihin ihmeen reissuun. Sama voi toistua vielä puhelun aikana kolmannen kerran. Ja kun se seuraava päivä tulee, niin isä kysyy että missä olet, tuletko nyt jo käymään ja vastaan että olen kolme päivää reisussa. Ai niin juu joo olikin...
Sen sijaan vanhan lapsuudenkaverin Senjan sairauskertomus jonka Senja on puhelimessa kaksi päivää sitten kertonut, osaa isä kertoa ulkoa ja kaiken mitä radio pookissa on jälleen puhuttu viime viikon aikana. Minun asioita ei kuunnella, mutta sitten suuttuu jos unohdan hänen jonkin asian mitä on kertonut. Etkö nyt muista sitä kun kerroin että Röppösen Kalevi oli ostanut vuosi sitten bebanteenia, mutta ei muistanut minne laittoi sen. Löysi vasta viikko sitten. Koitahan poika nyt tsemapata vai onko sinulla alkava dementia.
Ei auta kun purra hammasta.
Siksi ei huvittaisi joka kerta vastata puhelimaan tai edes mennä kylään, kun sieltä ei pois pääse alta tunnin kun juttu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...
Et mene. Itse ihmettelen tuota kun kenenkään vanhukset ei osaa muka ottaa lääkkeitään. Tuttu oli 93 ja terävästi osaa purkkinsa ja lääkkeensä ottaa. Käy kaupassa, hoitaa asiansa. 2 krt kuussa käy siivooja. Ainut apu.
Ettei vaan monet täällä liioittele saadakseen jonkun marttyyrin kruunun.
Vanhempien kanssa voi sopia ettei työaikana soitella eikä viestitellä. Jos eivät itse sitä ole tiedostaneet. Ei tulis mieleen työaikana työssäkäyville soitella
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli ennenkuin menin kouluun. Kukaan ei enää juuri käynyt. Isommat sisarukset lähtivät heti. Ikätovereita ei ollut pahemmin ennen koulua enkä oikein osannut ystävystyä koulun aikana. Enkä oikein ole mikään ystävamagneetti vieläkään. Enkä edes käynyt kyläkoulua!
70luv ei lapsia kuskattu kerhoihin vaan mentiin itse jos mentiin. Meillä ei edes ollut autoa.
Ap on tehnyt hyvänratkaisun omalta kohdaltaan, mutta esikoisen ajamisen mummoa avittamaan ei ole hyvä, välttämättä. Jos jokin vanhussairaus puhkeaa, ei nuori välttämättä osaa toimia oikein.
Jos esikoinen on 23 ja vaarikin elossa ( monikossa aloitus ainakin) eiköhän jo kahteen mieheen osaisi vaikka ambulanssin soittaa. Mutta miksi poika menisi sinne kun ei mitään yhteyttä isovanhempiin ole ollut kun tylsää ja peltoja ja naakkoja.
Poika ei halua mennä pitkälti sen takia, etteivät vanhempani itse halunneet luoda kunnollista suhdetta häneen. Vanhempieni ajatus oli, että jokainen hoitaa itse omat lapsensa mutta kas kummaa, minutkin saatettiin viedä omalle, iäkkäälle mummolle hoitoon viikoksi. Vanhempani eivät ole olleet lasteni kanssa keskenään tuntia tai paria enempää, ja silloinkin kouluikäisinä. Nuorimmainen oli itkuisen oloinen kun tulin takaisin klapihommista. En tiedä mitä oli tapahtunut, äitini mielestä ei mitään, mutta selkäpiitä karmi silloinkin.
Lapset ovat kiintyneet mieheni vanhempiin, koska he ovat lämpöisiä ja mukavia ihmisiä. Maalla hekin asuvat, tosin eivät lähimainkaan yhtä syrjässä. Poika on käynyt isänsä vanhemmilla näyttämässä tyttöystävääkin jo pari kertaa ja käy kaupassa heidän puolesta jos arjelta kerkeää. Mummi sitten hemmottelee senkin edestä ja kovin tuntuu olevan pojasta ylpeä. Miehenikin käy vanhempiensa luona usein, ja nyt aion lähteä sinne ennemmin heitä auttelemaan, koska he ovat avun ansainneet kun olivat meidänkin tukena kun lapset olivat pieniä. Heidän luona ei ahdista eikä harmita, vaikka jutut joskus toistavat itseään. Positiivisuus antaa niin paljon anteeksi pikkuvikoja.
AP
Noin minäkin tuossa tilanteessa tekisin.
Kun miettii, että ap:n vanhemmat ihan surutta vaativat työssäkäyvää ajamaan kerran viikossa 600km (300km suuntaansa) auttamaan, niin vastaavalla panostuksella he itsekin olisivat voineet tarjota ap:lle vaihtelua ja harrastuksia lapsuusvuosina. Jos hekin kerran viikossa (la-su-päivällä, jos esim. maatila) olisivat ajaneet 300km:n päähän, niin sieltä olisi jo löytynyt vaikka ja mitä. Tai sitten pari-kolme kertaa viikossa 100km:n päähän. Sieltä olisi jo löytynyt kuoroa/nokkahuilu/kerho/heppa ym. harrastuksia ja kavereita.
Se ei varmaankaan ole vaihtoehto, että heillä ei 1970-luvulla ollut ajokorttia ja autoa syrjäkylillä.
He ovat siis koko ikänsä, lapsesta huolimatta, ajatelleet vain itseään?
Kun olet omalla autolla liikkeellä, mikset veisi vanhempiasi kahville/syömään johonkin lähi kahvilaa tai vaikka huoltoasemalle. Olisi heillekin vaihtelua eikä sinun tarvitsisi synkistellä paikassa joka ahdistaa. Noin vaatimattomasta kylästä lähteminen kahville uuteen ympäristöön olisi varmaan tervetullutta. Ehkä voisit myös tuoda tuulahduksen omasta elinpiiristäsi heille. Ota tarjoamiset mukaan ja kerro mitä sinulle kuuluu sitten viime tapaamisen. Ole piristävä vieras äläkä odota, että vanhempasi viihdyttävät sinua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempi ihminen ei saa olla tunnevammainen? Miksi pitäisi halailla ja hokea rakkautta kun se ei ole ominaista jollekin. Kummitädin rakkaus voi olla kauniit villasukat tai kaunis kortti syntymäpäivänä. Ei iholla olo.
Ihme siilipuolustus taas. Kyllä, you do you. Ja muut sitten valitsevat sopivan etäisyyden. Sitä se ap:kin nyt tekee.
Niin. Voi olla tapaamatta ihmistä joka ei koko akan ole iholla ja liverrä pehmoisia. Jotta 50-vuotiaalla hyvä mieli.
Miksi kenellekään pitäisi puhua toisin? Jos ei ole hyvää sanottavaa tai ellei asia ole tärkeä, parempi olla sanomatta. Vai onko pahaa mieltä pakko tunkea eteenpäin?
Ehkä sun on vaikea tulla toimeen kaikkien ihmisten kanssa jos odotat vaan halailua etkä kestä asiakeskustelua tai toisen mielessä omevia asioita. Kun sinä itse tahdot määrätä.
Ei todellakaan ole ongelmia tulla ihmisten kanssa toimeen, mutta ruikuttajia ei kukaan pidemmän päälle jaksa. Asiakeskustelu on aivan eri asia kuin pahansuopa jäpinä muista ihmisistä tai valitus ilman pientäkään positiivisuutta missään muodossa. Mistä sä ton halailun keksit?
Jos olet edelleen se jonka kummitäti oppi halailemaan sinua.
Jokainen ihminen muuttuu vanhetessaan. Jos saa elää. Se on luonnon laki. Olisi kuonnonvastaista olla iältään vanha, mutta pysyä nuorena tai tietyn ikäisenä. Ihmisellä yleensä, miltei aina, muuttuu niin ulkomuoto, elinpiiri, terveys, jaksaminen jne. Jutut muuttuvat koska ei ole enää se sama nuori ihminen ja uusia asioita ei pahemmin elämään enää tule. Tämä tosiasia pitäisi kaikkien muistaa ja ymmärtää. Itsekin on joskus vanha ja sanoisin, että miltei samanlainen kuin nyt omat vanhempansa tai sukulaisensa. Ellei jopa pahempi painos. Sama kohtelu, siunailu ja vanhusten taivastelu on edessä senhetkisiltä nuoremmilta ellei pahempi.
Kun morkkaatte nyt vanhempia ihmisiä morkkaatte samalla itseänne tulevaisuudessa. Juu, enhän nyt MINÄ tule koskaan olemaan sellainen kuin se ja se, niinpä niin, luulette vaan. Voitte olla vielä pahempia versioita.