Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (897)
Ymmärrän täysin. Omat appivanhemmat samanlaisia. Aina saa kuunnella samat horinat kyllikki-tädin kutsuista ja miten Repo oli siellä humalassa! Juu en mene enää. Horiskoot keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä mitä vikaa linnuissa on? Tai naapureissa. Tajuan että et viihdy ja ei hyviä muistoja kaikesta. Voiko tehdä omia asioita siellä? Tai tutkia paikkoja paikkakunnalla. Vai onko täysin kuollutta. Omat rajat? Hotelliin? Mikä sitten vanhempia piristää?
Kyse on täysin kuolleesta syrjäkyläsyä. Hylättyjä taloja ja vain pari naapuria kilometrin säteellä. Pelkkää peltoa ja talousmetsää.
Kun näitä juttuja on katsellut ja nähnyt koko lapsuutensa, niin ei siitä mitään enää irtoa.
Pellolla on tähän aikaan vuodesta kova vilske, kun töyhtöhyypät ja kiurut kisailee. Pellonlaidan ojissa on sammakoita ja sammakonkutua ja ties mitä kasvillisuutta. Perhosia, kimalaisia jne.
Talousmetsässä on kovin kiinnostavaa seurata, miten eri metsänhoidolliset toimenpiteet saavat toiset kasvilajit taantumaan ja toiset rehottamaan.
Jopa vanhojen latojen vähittäisen romahtamisen seuraaminen on kiinnostavaa: sellaisilla kuvasarjoilla on voitettu valokuvauskilpailuja.
Siinä missä sinä näet vain ankeaa sitä samaa, on lukemattomia ihmetyksenaiheita ja kauneutta.
Ihminen näkee ja kokee sitä, mitä itse on.
(Tämä siitä vinkkelistä, että sinulla on ollut normaali, joskin omasta mielestäsi tylsä lapsuus. Jos on ollut väkivaltaa, asia on tietysti aivan eri. Mutta siitähän et sanonut mitään.)
Mitä vanhempiin tulee, itse yritän omiani ohjata mahdollisimman myönteisiin keskustelunaiheisiin ja ne muut kuuntelen sillä ajatuksella, että teen tämän rakkaudesta. Ne saa siitä jotain, ainakin toivottavasti, eivätkä ne täällä enää kauaa keiku.
Lapsillehan maalaismummolat on ylivetopaikkoja. Meillä on yksi lapsi jo pois kotoa ja hyvän matkaa aikuinen ja käy edelleen mummolassa parin kuukauden välein muutaman yön yökyläilyssä. Vie kaverinsa mukanaan ja näyttää lapsuutensa tärkeät paikat metsistä ja mannuilta. Poika itse asiassa jaksaa mummua ja pappaa paremmin kuin minä vanhempiani.
älä huoli, kohta aika jättää heistä, niin ei tarvitse mennä käymään.
Itseäni ketuttaa, kun vanhempani ei päästä minua heille kylään. Menisin mielelläni vaikka 1-2 krt kuukaudessa vierailulle, mutta ei. Tämä alkoi silloin ko-ro-na - aikana, ja jatkuu edelleen.
Lapsillehan maalaismummolat on ylivetopaikkoja. Meillä on yksi lapsi jo pois kotoa ja hyvän matkaa aikuinen ja käy edelleen mummolassa parin kuukauden välein muutaman yön yökyläilyssä. Vie kaverinsa mukanaan ja näyttää lapsuutensa tärkeät paikat metsistä ja mannuilta. Poika itse asiassa jaksaa mummua ja pappaa paremmin kuin minä vanhempiani.
Tuo ei onnistuisi omien vanhempien kohdalla. Lapsi nyt ehkä pääsisi heille yöksi, mutta mitään kavereita ei sinne mahtuisi vaikka siellä olisi sata petipaikkaa. Omat vanhemmat yritti määrätä senkin, että lasten ollessa pienempiä meille ei olisi saanut päästää kavereita kylään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä mitä vikaa linnuissa on? Tai naapureissa. Tajuan että et viihdy ja ei hyviä muistoja kaikesta. Voiko tehdä omia asioita siellä? Tai tutkia paikkoja paikkakunnalla. Vai onko täysin kuollutta. Omat rajat? Hotelliin? Mikä sitten vanhempia piristää?
Kyse on täysin kuolleesta syrjäkyläsyä. Hylättyjä taloja ja vain pari naapuria kilometrin säteellä. Pelkkää peltoa ja talousmetsää.
Kun näitä juttuja on katsellut ja nähnyt koko lapsuutensa, niin ei siitä mitään enää irtoa.
Pellolla on tähän aikaan vuodesta kova vilske, kun töyhtöhyypät ja kiurut kisailee. Pellonlaidan ojissa on sammakoita ja sammakonkutua ja ties mitä kasvillisuutta. Perhosia, kimalaisia jne.
Talousmetsässä on kovin kiinnostavaa seurata, miten eri metsänhoidolliset toimenpiteet saavat toiset kasvilajit taantumaan ja toiset rehottamaan.
Jopa vanhojen latojen vähittäisen romahtamisen seuraaminen on kiinnostavaa: sellaisilla kuvasarjoilla on voitettu valokuvauskilpailuja.
Siinä missä sinä näet vain ankeaa sitä samaa, on lukemattomia ihmetyksenaiheita ja kauneutta.
Ihminen näkee ja kokee sitä, mitä itse on.
(Tämä siitä vinkkelistä, että sinulla on ollut normaali, joskin omasta mielestäsi tylsä lapsuus. Jos on ollut väkivaltaa, asia on tietysti aivan eri. Mutta siitähän et sanonut mitään.)
Mitä vanhempiin tulee, itse yritän omiani ohjata mahdollisimman myönteisiin keskustelunaiheisiin ja ne muut kuuntelen sillä ajatuksella, että teen tämän rakkaudesta. Ne saa siitä jotain, ainakin toivottavasti, eivätkä ne täällä enää kauaa keiku.
Lapsillehan maalaismummolat on ylivetopaikkoja. Meillä on yksi lapsi jo pois kotoa ja hyvän matkaa aikuinen ja käy edelleen mummolassa parin kuukauden välein muutaman yön yökyläilyssä. Vie kaverinsa mukanaan ja näyttää lapsuutensa tärkeät paikat metsistä ja mannuilta. Poika itse asiassa jaksaa mummua ja pappaa paremmin kuin minä vanhempiani.
Hieno homma sinulle. Jos tuo ei ole sinulle tylsyyttä niin hyvä. Älä oleta, että muut ovat tylsämielisiä jos ei näe hienoutta metsäkoneilla runnotussa pöpelikössä ja mutaisessa pellossa. Upeutta näen kyllä monessa asiassa, mutta en tuossa.
Lapseni eivät ole koskaan viihtyneet mummolassa, eivät edes pieninä. Iltaa kohden alkoi vinkuminen, milloin lähdetään kotiin ja että on tylsää. Äiti kaveli jotain aivan kulahtaneita vahaliitujen nysiä virikkeeksi. Mökillä lapsilla on hauskaa senkin edestä ja tykkäävät puuhata metsässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Ei se terapia poista muistoja ja kehityksellistä traumaa hermoverkoista kokonaan.
Kyllä se sellainen ainainen suru/inho/katkeruus jää aivomassaan muistuttamaan kaikesta.
Ihminen ei ole mikään kone, josta voi hiirtä klikkaamalla deletoida tiedostoja ja kirjoittaa niitten päälle lässynläätä.
Ei kaupunkielämä yhtään virikkeellisempää, jos ei ole ollut perheessä rahaa. Vanhemmat, joilla ei mitään kiinnostusta sosiaaliseen elämään. Siksi sitten takertuvat aikuisiin lapsiinsa heidän muutettua kotoaan. Hoidin ikääntyvät vanhempani, mutta omilta en odota mitään. Lopetin joulun, pääsiäisen, äitienpäivän ym järjestämisen, ettei heidän tarvitse vaivautua saapua viikoksikin niitä viettämään. Tosin jostakin syystä on tullut palautetta, miksei kutsuja ole tullut. Voisin tosin vastavuoroisesti illan vierailla heillä, mutta se ei tunnu olevan tarpeellista. Asiat hyvin. Kaikki omien nykyisten läheistensä, joiden ei tarvitse olla biologisesti sukua, kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kaupunkielämä yhtään virikkeellisempää, jos ei ole ollut perheessä rahaa. Vanhemmat, joilla ei mitään kiinnostusta sosiaaliseen elämään. Siksi sitten takertuvat aikuisiin lapsiinsa heidän muutettua kotoaan. Hoidin ikääntyvät vanhempani, mutta omilta en odota mitään. Lopetin joulun, pääsiäisen, äitienpäivän ym järjestämisen, ettei heidän tarvitse vaivautua saapua viikoksikin niitä viettämään. Tosin jostakin syystä on tullut palautetta, miksei kutsuja ole tullut. Voisin tosin vastavuoroisesti illan vierailla heillä, mutta se ei tunnu olevan tarpeellista. Asiat hyvin. Kaikki omien nykyisten läheistensä, joiden ei tarvitse olla biologisesti sukua, kanssa.
Ainakin kaupungissa on koulut, työpaikat, harrastukset ja ennen kaikkea varaa valita ystävänsä. Sekö tässä ketjussa eniten hiertää, kun AP ei viihtynyt maaseudulla? Oikeasti? Hirveä määrä kommentteja puolustelemassa, miten joku muu on maaseudulla viihtynyt ihan hyvin. Mitä ihmettä?? Onhan tuo nyt aivan tosiasia, ettei syvä maaseutu sovi kaikille.
Jos et jaksa edes käydä vanhempiesi luona, niin miten voisit koskaan auttaa heitä heidän sairastuessaan? Siihen tarvittaisiin empatiaa! Hei hoivasivat sinut aikuiseksi ja nyt he ovat vääränlaisia sinulle?
Oletko itse kaikille muille täydellinen?
Suosittelen viettämään heidän kanssaan viikon, niin ymmärrät ehkä mitä siellä on meneillään. Ei se viikonlopussa paljastu! Ehkä dementia kurkistelee jo siellä ja ongelmat kasaantuvat, siltä se kuulostaa. Ovatko käyneet lääkärissä? Mene mukaan sinne lääkäriin, välitä, hoivaa, ymmärrä heitä<3 Vanhuus ei tarkoita ikuista Vappua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysymys on omista vanhemmistasi, ihmisistä, ei paikkakunnasta ja kurjasta nuoruudestasi.
Harvalla se nuoruus on ollut mitään juhlaa!
Ovatko psyykelääkkeesi taas lopussa? Sinun kannattaa nyt hakeutua takaiain hoitoon. Ehkäpä sinun pitäisi kokeilla myös lobotomiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos et jaksa edes käydä vanhempiesi luona, niin miten voisit koskaan auttaa heitä heidän sairastuessaan? Siihen tarvittaisiin empatiaa! Hei hoivasivat sinut aikuiseksi ja nyt he ovat vääränlaisia sinulle?
Oletko itse kaikille muille täydellinen?
Suosittelen viettämään heidän kanssaan viikon, niin ymmärrät ehkä mitä siellä on meneillään. Ei se viikonlopussa paljastu! Ehkä dementia kurkistelee jo siellä ja ongelmat kasaantuvat, siltä se kuulostaa. Ovatko käyneet lääkärissä? Mene mukaan sinne lääkäriin, välitä, hoivaa, ymmärrä heitä<3 Vanhuus ei tarkoita ikuista Vappua!
Vanhempani eivät ole hoitaneet minua edes aikuisuuteen asti, vaan ihan itse sain selvitä Kelan pienillä tuilla ja pienipalkkaisessa työssä alaikäisenä, koska heidän mielestä lukio ei käy päinsä. Hyvä, että suostuivat laittamaan nimensä edes opiskelijasolun vuokrasopimukseen, kun sitäkin sai heiltä vaatia. Jos vanhemmillani ei ollut empatiaa minua kohtaan enkä saanut elää normaalia lapsuutta, miksi minulla pitäisi riittää empatiaa heitä kohtaan? Itse olen käynyt siellä hoitamassa asioita jo yli vuosikymmenen ajan, ja nyt saa riittää.
Onpa tyhmiä vastauksia. Boomeritko siellä baittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sukulaistyttö täältä keski-suomesta oli Kalliom lukiossa, se ilmaisutaidon lukio. Nuorenahan hänkin sinne meni, asui siellä jossain kimppakämpässä. En niin tarkkaan tiedä. Nuoria lähtee kaupungeisra maaseudun erityislukioihin, matematiikkalukioihin ym.
Ihan omasta halustaan kauemmas kuinn kuntakeskuksen lukioon. Mitä sitten aikuisena kokevat sen.
Esim ammattikoulu. Ympäristökunnista tulee peruskoulun lopettaneita 100 kmn säteellä kaupungin ammattikouluun, poikia omille linjoilleen, tytöjä lähihoitajaksi, kampaajiksi , mitä noita linjoja kaikkia onkaan.
En tiedä mitä tukia toiselle asteelle voivat saada koska ovat alaikäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaupunkielämä yhtään virikkeellisempää, jos ei ole ollut perheessä rahaa. Vanhemmat, joilla ei mitään kiinnostusta sosiaaliseen elämään. Siksi sitten takertuvat aikuisiin lapsiinsa heidän muutettua kotoaan. Hoidin ikääntyvät vanhempani, mutta omilta en odota mitään. Lopetin joulun, pääsiäisen, äitienpäivän ym järjestämisen, ettei heidän tarvitse vaivautua saapua viikoksikin niitä viettämään. Tosin jostakin syystä on tullut palautetta, miksei kutsuja ole tullut. Voisin tosin vastavuoroisesti illan vierailla heillä, mutta se ei tunnu olevan tarpeellista. Asiat hyvin. Kaikki omien nykyisten läheistensä, joiden ei tarvitse olla biologisesti sukua, kanssa.
Kaupungissa on ihmisiä, joista saa ystäviä. Onhan vaikka mitä ilmaista tekemistä kaupungissakin, eikä mikään estä menemään ihailemaan jotain kasvavaa pajukkoa kaupunginlaidalle kuten eräs täällä ehdotti talousmetsän taimikon kasvun seuraamista :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perinnöt kuitenkin kelpaat aloittajalle, näin luulisin. Ehkäpä ap omat lapset ottavat mallia ja sylkevät päälle, kun tulet vanhaksi.
En ota vastaan perintöä. En tee sillä mitään.
Vaikea nähdä, miksi omat lapset eivät olisi yhteydessä kun oma 23-vuotias omilleen 4 vuotta sitten muuttanut esikoinen tulee vierailulle vähän väliä ja tuo joskus kaverinsakin mukanaan. En katsos puhu hänelle naapureiden asioita tai oleta, että pihan linnut ja sääpäiväkirja kiinnostavat häntä. Kyselen, mitä HÄNEN elämään kuluu, entä mitä hänen ystäville kuuluu, tarvitseeko apua jossain hankinnoissa, miten opinnot sujuvat jne. En puhu hänelle itsestäni ellei HÄN sitä kysy, ja kyllä kysyy. Kun sairastuin pahasti, hän oli pyytteettä viemässä minua hoitoon vaikka sanoin että pääsen taksillakin. Joten päällesylkemistä odotellessa. Niin makaa kuin petaa. Omien vanhempien tunnekylmyys kostautuu heille. Saisivat olla kiitollisia edes edeltävästä kymmenestä vuodesta kun olen heitä auttanut, mutta ei.
Vähän voisi olla armollinen, heidän vanhempansa ovat eläneet sodan ja traumoja on siirtynyt niiltä ajoilta varmasti. Hienoa että sinä olet pystynyt katkaisemaan ketjua, mutta katkeruuden sijasta voisi omia vanhempia kohtaan olla myötätuntoinen - he selvästi eivät siihen pystyneet mutta eivät varmasti halua sinulle pahaa ja välittävät sinusta, vaikka eivät sitä ääneen osaisikaan sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Eristyksissä kasvaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se on traumatisoivaa. Monet täällä eivät näytä ymmärtävän, mitä se tarkoittaa kun lähialueella ei ole lainkaan itsensä ikäistä seuraa, jos edes on muita ihmisiä. Jos hän olisi kovin epäkypsä, tuskin omien lasten kasvatus onnistuisi? Kaunan ja traumojen kantaminen ei ole vapaaehtoista, eivätkä ne häviä vain päättämällä että ”minäpä nyt lopetan ahdistumasta asiasta”.
Minä tiedän, että olen pettymys vanhemmilleni, erityisen paljon äidilleni. Hän olisi vaihtanut minut parempaan, jos olisi voinut.
eri