"Nykyään kuormittaviksi koetut ihmissuhteet katkaistaan"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on syyllistetty esimerkiksi siitä, että en ole ollut missään tekemisissä "isäni" kanssa. Kosks hän ei ole ollut mikään isä. Pahimpia kommentoijia ovat ne joilta on omat vanhemmat kuolleet, itkevät, että sun pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen siitä että sulla on isä elossa ja että aina on mahdollisuus korjats välit. Ilmeisesti heillä on joku lapsellinen tai lapsenimainen kuvitelma siitä, että kaikki ihmiset ovat just kuin heidät kuolleet hyvät vanhempansa.

Nämä syyllistäjät ovat esimerkki siitä, kuinka hukassa rajat itsen ja muiden välillä monella ovat. Samantyylistä kommentointia tulee muihinkin asioihin. Lapsettomuudesta kärsivä syyllistää vapaaehtoisesti lapsetonta ystäväänsä siitä, kuinka tämä ei anna lapsen tulolle edes mahdollisuutta. Burn outin kokenut saa sättimistä työttömäksi jääneeltä tuttavaltaan siitä, kuinka tämän pitäisi olla kiitollinen työpaikastaan ja hän ei ikinä palaisi loppuun, jos vain saisi töitä. Ja niin edelleen.

Ehkä suhtautuminen yhteisöllisyyteen on siksi niin nihkeää, koska kovin monella vaikuttavat menevän yhteisöllisyys ja rajattomuus sekaisin. Kuvitellaan, että se on yhteisöllisyyttä, että puututaan pyytämättä toisten henkilökohtaiseen elämään ja yritetään paimentaa kaikkia samaan karsinaan.

Näin.

Tämän vuoksi ei ole mielenkiintoa hengailla lähipiirin kanssa, koska keskustelun laatu on tällaista. Kaikkea ihmetellään, kummastellaan, kaikki omasta poikkeava ajattelu on heti väärin. Kaikki jyrätään omilla näkemyksillä ja mielipiteillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liisa puhuu paljon narsismista, mutta sivuuttaa tyystin ohutnahkaisen narsismin, joka on monien hänen ikäistensä naisten keskeinen piirre ja tyyppivika. Nuoremmat sukupolvet ovat työläästi irrottautuneet näiden äitiensä toimintamalleista ja yrittävät kasvattaa omia lapsiaan terveemmin ilman jatkuvaa uhriutumista, moittimista, manipulointia, triangulaatiota (=liittoutuminen ja pahantahtoinen kieroilu yhden perheenjäsenen kanssa toista perheenjäsentä vastaan) vaatimattomuudeksi ja uhriudeksi naamioitua itsekeskeisyyttä ja valokeilan vetämistä itseen ja omiin asioihin ja ulkoisten kulissien ylläpitämistä läheisten hyvinvoinnin kustannuksella ym.

Tämä on äitini. :D

Läpinäkyvää. En enää edes ota tosissaan.

Minun äitini myös. Ja siinä ei ole mitään nauramista kun joutuu tällaisen ihmisen vanhuuden huoltajaksi, yrittäkää kaikki jolla on tällainen äiti välttää se kaikin keinoin jos vain suinkin pystytte. Lapsuus 2.0 paitsi vielä sata kertaa pahempi. 

Voi, voi. Näköjään toi 40-l lopun suuri ikäluokka ei vaan pysty parempaan, vaikka olisi älykäs ja psykologin koulutus. Liisa on syntynyt samana vuonna kuin äitini ja on isääni vuotta nuorempi, joten ikäluokka on tuttu. Kaikki lapsuuteni aikuiset oli näitä. Varmaan myös 80v ikä on "puhkaissut" boomerihorinat pintaan, jos ne tähän asti on pysyneet alitajunnassa.

Isoäitini oli ilkeä ja narsistinen noita-akka, ja äitini halusi roikottaa tätä omaa äitiään meidän perheessä ( myös asumassa) mukana. Isöäiri v*ttuili kaikille ja armottomimmin minulle, jonka oli valinnut syntipukiksi. Olin syy hänen pahaan oloonsa niin pienestä kuin muistan. Äidistäni tuli samanlainen ilkeilevä ja narsistisen kylmä ja yhteisvoimin he repivät minua palasiksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Myös nuorempi sisareni sai osansa vaikkei niin pahasti kuin minä. Meitä molempia nimiteltiin avoimesti rumiksi, koska olimme enemmän isän suvun näköisiä. Isäni on lapatossu mahdollistaja, joka ei puuttunut mihinkään vaan puolusteli vaimoaan.

On ollut vuosikymmenten työ kasata itseään kokoon sen jäljiltä, että vanhaa ilkeää sukulaista on hyysätty perheessä enemmän kuin lapsia. Lapsi myös groomataan siinä hyväksi uhriksi jokaiselle vastaantulevalle väkivaltaiselle kakkiaiselle.

Nyt 60v todellakin valitsen rusinoita ihan niin paljon kuin haluan, tosin yleensä jätän pullat mieluummin kokonaan syömättä. Oma rauha on parasta. Lapsuuden perheen kanssa en oikeastaan ole enää tekemisissä, äitini kanssa en 10 vuoteen.

Liisa ei ole uskaltanut katsoa peiliin, eikä tarkastella omaa sukupolveaan . Meni arvostus aika lailla, kun hän näin paljasti, että oma varjo on käsittelemättä. En tietenkään väitä, että hän on kuin äitini, mutta on vaikea olla tietämättä, että oma sukupolvi on sellaisia täynnä. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai rasittavat ihmiset pitää poistaa viemästä energiaa. 

Tulevat sitten takaisin, kun ovat oppineet olemaan.

Tervettä järkeä on lupa käyttää. Se ei ole itsekkyyttä.

Et taida ymmärtää mitä vikaa on ihmisen dumppaamisessa.

Ohis, mutta mitä vikaa on ihmisten dumppaamisessa? Jos joku ei halua olla kanssani, se on ok. Saa pistää välit poikki. Samoin minulla on oikeus pistää välit poikki kuormittavaan ihmiseen. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma? Kärsi, kärsi niin kirkkaamman kruunun saat, vai?

Mä ihmettelen myös sitä, miksi joku haluaisi väkisin olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa,  joka taas ei halua olla tekemisissä.  Tottakai jossain työpaikalla tms on tultava toimeen kaikkien kanssa,  mutta ei vapaa-ajalla.  

Luulisin, että se "dumpatuksi" tullut useimmiten uskoo, että kyseessä on jokin väärinkäsitys, jonka voi selvittää.

Tältä palstalta saa lukea paljon sellaisista tapauksista, että jotain tyyppiä on siedetty pitkään "kaverina", vaikkei hänestä ole oikeasti edes pidetty. Sitten lopulta jokin pieni konfliktitilanne katkaisee kamelin selän ja antaa tilaisuuden katkoa välit dramaattisesti. Mikä helpotus! Pääsi siitäkin riippakivestä.

Väitän, että tällainen on keskivertoihmiselle aika vaikea ymmärtää. Ensimmäisenä tulee mieleen epäuskoisuus: miksi ihmeessä olisit viettänyt kanssani aikaa, jopa vuosikausia, jos et ikinä edes pitänyt seurastani?

Katkaisin välit kun minulla ei yksinkertaisesti ollut enää yhtään mitään sanottavaa. Olin yrittänyt saada suhteen toimimaan, yrittänyt puhua asioista, mutta toisen itsekeskeisyys oli sitä luokkaa, että ei siihen mahtunut kukaan muu. En tee mitään ihmissuhteella jossa tehtäväni on vain ihailla toista ja unohtaa itseni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on syyllistetty esimerkiksi siitä, että en ole ollut missään tekemisissä "isäni" kanssa. Kosks hän ei ole ollut mikään isä. Pahimpia kommentoijia ovat ne joilta on omat vanhemmat kuolleet, itkevät, että sun pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen siitä että sulla on isä elossa ja että aina on mahdollisuus korjats välit. Ilmeisesti heillä on joku lapsellinen tai lapsenimainen kuvitelma siitä, että kaikki ihmiset ovat just kuin heidät kuolleet hyvät vanhempansa.

Nämä syyllistäjät ovat esimerkki siitä, kuinka hukassa rajat itsen ja muiden välillä monella ovat. Samantyylistä kommentointia tulee muihinkin asioihin. Lapsettomuudesta kärsivä syyllistää vapaaehtoisesti lapsetonta ystäväänsä siitä, kuinka tämä ei anna lapsen tulolle edes mahdollisuutta. Burn outin kokenut saa sättimistä työttömäksi jääneeltä tuttavaltaan siitä, kuinka tämän pitäisi olla kiitollinen työpaikastaan ja hän ei ikinä palaisi loppuun, jos vain saisi töitä. Ja niin edelleen.

Ehkä suhtautuminen yhteisöllisyyteen on siksi niin nihkeää, koska kovin monella vaikuttavat menevän yhteisöllisyys ja rajattomuus sekaisin. Kuvitellaan, että se on yhteisöllisyyttä, että puututaan pyytämättä toisten henkilökohtaiseen elämään ja yritetään paimentaa kaikkia samaan karsinaan.

Oletteko koskaan harkinneet sellaista mahdollisuutta, että tuollaisten erimielisyyksien kohdalla voisi yksinkertaisesti vaihtaa puheenaihetta?

Ihan jokaisessa ihmissuhteessa on sellaisia keskustelunaiheita, joissa osapuolet eivät ole samalla aaltopituudella ja joista ei ole hedelmällistä keskustella ollenkaan. Varsinkin jos kyseessä on molemmille arka paikka. Noissa esimerkeissä on helppo ymmärtää, MIKSI toinen traumoissaan ajattelee kuten ajattelee, vaikka se ajatus ei minun kohdallani totta olekaan.

Jos toinen vaan yrittää inttää kummallista syyllistämistään, niin sitten sanotaan napakasti, että tämä aihe on nyt loppuunkäsitelty - tai tosiaan riitaannutaan, jos toinen ei lopeta millään. Mutta pakko myöntää, etten itse ole koskaan kohdannut esimerkiksi lapsettomia, jotka jatkuvasti inttäisivät minulle, että miksi en hanki lapsia. On minulta joskus kysytty, olenko ajatellut hankkivani lapsia ja miksi en. En ole siitä loukkaantunut, en tiedä olisiko sitten pitänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En allekirjoita ap:n aloitusta. Katkaisen ihmissuhteita hyvästä syystä. Ennen ei tarvinnut sitä tehdä, koska useimmat olivat a) järjissään ja b) kohtuulliset käytöstavat omaavia. 

 

Ristiriitoja ei voi selvittää, jos vain toinen on siihen valmis. 

No ilmeisesti sinä olet se, joka ei ole ollut valmis, koska olet katkaissut välejä.

Ohiksena: jos toinen ei edes ymmärrä, mikä käytöksessäännon vialla, en minä sitä lähde hänelle avaamaan ja selittämään.

Kuulostat ystävältäni joka katkaisi välit.

Ainakin käyttäytyy kuten sinä. On sitä mieltä, että en ymmärrä ja siksi mut voi sitten blokata ja ulkoistaa HETI. Minä ymmärrän kyllä, oikein hyvin, mistä on kyse. Mutta hän ei suostu keskustelemaan. Jännä vaan, että silloin kun tilanne on ollut toisin päin, olisin hänen mielestään lapsellinen jos käyttäytyisin kuten hän nyt. Ei edes ajattelisi että asiassa olisi mitään ihmeellistä. Asiasta voidaan silloin myös keskustella kuten aikuiset. Voin hänelle sanoa että olen iloinen puolestasi, vaikka harmittaa omalta osaltani. Hän ei pysty samaan, ei pysty käsittelemään sitä tunnetta mikä hänelle tulee jos esim koen jotain mitä hänkin haluaisi mutta ei voi. Mieluummin välit poikki. Toisin päin asia ei koskaan ole hänelle ongelma.

Saa nyt olla ihan rauhassa.  Olen ymmärtänyt ihan liikaa, ollut luotettava, kuunnellut, tukenut ja joustanut. Vastineeksi olen saanut peruttuja tapaamisia, vähättelyä, kiukkua, sanallista aggressiivisuutta. Olen tämän kestänyt koska meillä on ollut niin paljon hyvää ja hauskaa myös ja tiedän että niin voisi vielä olla.

Yksin en kuitenkaan voi asiaa selvittää, lisäksi syyllistä on turha hakea, sitä ei nyt ole tässä tilanteessa kumpikaan. En voi mitään sille, että on pahoittanut mielensä sellaisesta mihin ei toisen aikuisen osalta kuulu kenenkään vaikuttaa. 

Enkä enää hyväksy sitä miten muita kohtelee. Samaa käytöstä nähnyt myös muita kohtaan joten silmäni vihdoin ovat avautuneet käytösmalliinsa.

Voisin kuitenkin minäkin hänelle sanoa, että jos et ymmärrä, mikä käytöksessäsi on vialla, niin en minäkään sitä ala sinulle selittämään ja avaamaan. Enkä tällä kertaa välirauhan takia ota olemattomasta syytä niskoilleni. Joten eiköhän tämä ole tässä, vuosikymmenien ystävyys.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai rasittavat ihmiset pitää poistaa viemästä energiaa. 

Tulevat sitten takaisin, kun ovat oppineet olemaan.

Tervettä järkeä on lupa käyttää. Se ei ole itsekkyyttä.

Et taida ymmärtää mitä vikaa on ihmisen dumppaamisessa.

Ohis, mutta mitä vikaa on ihmisten dumppaamisessa? Jos joku ei halua olla kanssani, se on ok. Saa pistää välit poikki. Samoin minulla on oikeus pistää välit poikki kuormittavaan ihmiseen. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma? Kärsi, kärsi niin kirkkaamman kruunun saat, vai?

Mä ihmettelen myös sitä, miksi joku haluaisi väkisin olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa,  joka taas ei halua olla tekemisissä.  Tottakai jossain työpaikalla tms on tultava toimeen kaikkien kanssa,  mutta ei vapaa-ajalla.  

Luulisin, että se "dumpatuksi" tullut useimmiten uskoo, että kyseessä on jokin väärinkäsitys, jonka voi selvittää.

Tältä palstalta saa lukea paljon sellaisista tapauksista, että jotain tyyppiä on siedetty pitkään "kaverina", vaikkei hänestä ole oikeasti edes pidetty. Sitten lopulta jokin pieni konfliktitilanne katkaisee kamelin selän ja antaa tilaisuuden katkoa välit dramaattisesti. Mikä helpotus! Pääsi siitäkin riippakivestä.

Väitän, että tällainen on keskivertoihmiselle aika vaikea ymmärtää. Ensimmäisenä tulee mieleen epäuskoisuus: miksi ihmeessä olisit viettänyt kanssani aikaa, jopa vuosikausia, jos et ikinä edes pitänyt seurastani?

Mun kaveripiirissä oli henkilö jonka kanssa kävin saman ala-asteen eli ystävyys oli todella pitkäaikainen. Aina hän veti kotiinpäin, aina se oli hän jonka tukat letitettiin ja jonka hartiat hierottiin mutta vastavuoroinen osuus loisti poissaolollaan kun tuli hänen saamisensa valmiiksi. Ei ikinä siis toisinpäin. Tätä sitten kaveruuden vuoksi siedettiin nuoruusvuodet, olihan tuo kaveri sinänsä ihan ok seuraa, hauskaa oli illanvietoissa jne. Mutta vuosien varrelle mahtui yhtä jos toista itsekästä tekoa mitkä näennäisesti annettiin anteeksi vaikkei sitä koskaan edes pyytänyt, elämä jatkui kun oli iso kaveriporukka ja jäsenillä perheet, työpaikat jne. Siinä tilanteessa on oikeasti todella kiusallista alkaa hivuttamaan yhtä ihmistä pois porukasta. Kunnes sitten aikuiseksi, oikeasti aikuiseksi kasvettuamme alkoi yhden jos toisen todelliset luonteenpiirteet enemmän tai vähemmän paljastua, oliko korona-aika vai mikä kun ei enää jaksanut pitää mitään tahdikuutta puolin jos toisinkaan. Yksi rupesi julkipersuksi ja rasistiksi, toinen alkoholisoitui yhä radikaalimmin ja toi mukanaan näennäishäiriötä myös kuten rattijuoppous. Tuli todella övereitä käytöshäiriöitä, kun hehee sehän oli vain vitsi, ei lapsuudenkavereilta mitään tarvitse suodattaa, sinä olet ja pysyt siinä missä minä sanon ja olet aina ja ikuisesti tavoitettavissa. Kuinka paljon se sitten, se kymmeniä vuosia tätä käytöstä sosiaalisesta paineesta niellyt, kestää ennen sen kamelin selän katkeamista? Joskus se saattaa olla jokin pienen pieni hiuksen halkominen joka viimein, joka viimein on se vuosia kaivattu tekosyy päästää vihdoin toksisesta ihmissuhteesta irti. Tiedätkö, sinne ne jäivät, ne kaikki. Oliko se sen arvoista? Oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on syyllistetty esimerkiksi siitä, että en ole ollut missään tekemisissä "isäni" kanssa. Kosks hän ei ole ollut mikään isä. Pahimpia kommentoijia ovat ne joilta on omat vanhemmat kuolleet, itkevät, että sun pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen siitä että sulla on isä elossa ja että aina on mahdollisuus korjats välit. Ilmeisesti heillä on joku lapsellinen tai lapsenimainen kuvitelma siitä, että kaikki ihmiset ovat just kuin heidät kuolleet hyvät vanhempansa.

Nämä syyllistäjät ovat esimerkki siitä, kuinka hukassa rajat itsen ja muiden välillä monella ovat. Samantyylistä kommentointia tulee muihinkin asioihin. Lapsettomuudesta kärsivä syyllistää vapaaehtoisesti lapsetonta ystäväänsä siitä, kuinka tämä ei anna lapsen tulolle edes mahdollisuutta. Burn outin kokenut saa sättimistä työttömäksi jääneeltä tuttavaltaan siitä, kuinka tämän pitäisi olla kiitollinen työpaikastaan ja hän ei ikinä palaisi loppuun, jos vain saisi töitä. Ja niin edelleen.

Ehkä suhtautuminen yhteisöllisyyteen on siksi niin nihkeää, koska kovin monella vaikuttavat menevän yhteisöllisyys ja rajattomuus sekaisin. Kuvitellaan, että se on yhteisöllisyyttä, että puututaan pyytämättä toisten henkilökohtaiseen elämään ja yritetään paimentaa kaikkia samaan karsinaan.

Hyvin kirjoitettu. 

Lähelleen ei pidä päästää ketään. Maailmassa on tärkeää pärjätä aina yksin ilman ulkopuolista apua.

Vierailija kirjoitti:

" siellä tervehdittiin lenkkipoluilla toisiaan"

En tajua, mikä pakkomielle joillain on tästä tuntemattomien tervehtimisestä...

Tervehdin tuntemattomia vastaantulijoita tasan kahdessa tilanteessa: kerrostalon rappukäytävässä ja Lapin eräretkillä. Se riittää.

Saat olla vailla käytöstapoja, se on oikeutesi ja valintasi. Aiheena oli mm. yhteisöllisyys, jos et tervehdi jotakuta takaisin niin ei se mitään hyvääkään kellekään tuo. Aina voi miettiä omaakin asennetta, jos joku tervehtii niin onko liikaa vaadittu moikata takaisin? 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai rasittavat ihmiset pitää poistaa viemästä energiaa. 

Tulevat sitten takaisin, kun ovat oppineet olemaan.

Tervettä järkeä on lupa käyttää. Se ei ole itsekkyyttä.

Et taida ymmärtää mitä vikaa on ihmisen dumppaamisessa.

Ohis, mutta mitä vikaa on ihmisten dumppaamisessa? Jos joku ei halua olla kanssani, se on ok. Saa pistää välit poikki. Samoin minulla on oikeus pistää välit poikki kuormittavaan ihmiseen. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma? Kärsi, kärsi niin kirkkaamman kruunun saat, vai?

Mä ihmettelen myös sitä, miksi joku haluaisi väkisin olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa,  joka taas ei halua olla tekemisissä.  Tottakai jossain työpaikalla tms on tultava toimeen kaikkien kanssa,  mutta ei vapaa-ajalla.  

Luulisin, että se "dumpatuksi" tullut useimmiten uskoo, että kyseessä on jokin väärinkäsitys, jonka voi selvittää.

Tältä palstalta saa lukea paljon sellaisista tapauksista, että jotain tyyppiä on siedetty pitkään "kaverina", vaikkei hänestä ole oikeasti edes pidetty. Sitten lopulta jokin pieni konfliktitilanne katkaisee kamelin selän ja antaa tilaisuuden katkoa välit dramaattisesti. Mikä helpotus! Pääsi siitäkin riippakivestä.

Väitän, että tällainen on keskivertoihmiselle aika vaikea ymmärtää. Ensimmäisenä tulee mieleen epäuskoisuus: miksi ihmeessä olisit viettänyt kanssani aikaa, jopa vuosikausia, jos et ikinä edes pitänyt seurastani?

Varsinkin vikassa kappaleessasi hyvä pointti.  Monesti kuitenkin sellaisen ihmisen kanssa ei alunperinkään aleta viettämään aikaa, jonka seurassa ei ole koskaan viihtynyt tai josta ei ole koskaan pitänyt.  Ihmiset kuitenkin muuttuvat.  Lisäksi monet ihmissuhteen alkuvaiheessa näyttävät itsestään ne parhaat puolensa.  Tämä on ihan normaalia.  Olipa kyse parisuhteesta tai kaverisuhteesta.  Jossain vaiheessa sitten alkaa ne huonommat puoletkin tulla esiin, kun ihminen haluaa olla oma itsensä eikä vain paras versio itsestään.  Ja tämäkin on ihan normaalia. 

Mä tutustun helposti uusiin ihmisiin,  mutta yhtä poikkeusta lukuunottamatta aikuisiällä ystävyyden syntymiseen mulla on mennyt kauan.  Haluan tutustua rauhassa ja nähdä toisesta muutakin kuin vain sen parhaan version.  Tietenkin ihmisellä saa olla huonojakin puolia... eihän kukaan ole täydellinen... mutta mitä ne huonot puolet ovat,  on ainakin mulle merkityksellisiä. Esimerkiksi rahan lainaaminen tai muu nk lokkeilu on mulle ehdoton ei. Samoin se,  että toinen yrittää alkaa käännyttää mua johonkin omaan ideologiaansa.  Mulle on ihan ok,  että joistain asioista ollaan eri mieltä,  kunhan toinen ei yritä saada mua olemaan samaa mieltä.  Tähän edelliseen vielä se,  jos henkilö ottaa sen saman asian uudestaan ja uudestaan esille,  vaikka asia on käsitelty jo. 

Suomessa yksinäisyys ja yhteisöllisyyden puute on valtava sosiaalinen ongelma, ei monissa (jos missään?) maissa tällaista ole. Vielä 90-luvullakin oli yhteisöllisempää, esim. juhliin kutsuttiin enemmän sukua. Nykyisin ihmiset pitää yhteyttä somessa tai sen tarkasti rajatun kaveriporukan kesken, ja minä-asenteella. Itse otetaan, mutta ei anneta. Kuvitellaan että oma seura on maailman parasta aina, ja jos vähänkin joskus kaverilla vaikeampaa niin se heivataan, kun ei sillä hetkellä miellytä.

Moni kuitenkin kaipaa jonkinlaista yhteisöä ja ihmisseuraa, on se kotona, töissä tai harrastuksissa. Onhan se totta että ihmiset ovat Suomessa nykyisin itsekkäämpiä. Toki pitäisi miettiä mistä se johtuu, miksi moni voi niin huonosti ja ei esim. jaksa tutustua moniin uusiin ihmisiin, ei jaksa nähdä usein läheisiä... Työelämä ja vaatimukset muutoin on myös aika kovia Suomessa. Vai vaatiiko ihmiset itseltään vaan liikaa, usein sieltä somesta mallia ottamalla? 

Todellakin huolestuttavaa, jos ei enää kestetä mitään erilaista ystävyyssuhteissa. Usein nämä ovat näitä milleniaaleja. Ihmiset ovat heille pelinappuloita, eivät ystäviä. Kaikkialla huudetaan omien rajojen laittoa suvaitsevaisuuden sijaan.

Nää höpinät on nyt muodissa, koska konservatismi ja taantuminen on. 

Kohta tuo ikäluokka poistuu lopullisesti. Nyt heidän sanomisistaan otetaan irti, mitä saadaan, koska se tukee jonkun agendaa. 

Minulla on kuormittava suhde teini-ikäisen lapseni kanssa. Pitäisikö katkaista se?

Vierailija kirjoitti:

Todellakin huolestuttavaa, jos ei enää kestetä mitään erilaista ystävyyssuhteissa. Usein nämä ovat näitä milleniaaleja. Ihmiset ovat heille pelinappuloita, eivät ystäviä. Kaikkialla huudetaan omien rajojen laittoa suvaitsevaisuuden sijaan.

Miten niin ei mitään?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kuormittava suhde teini-ikäisen lapseni kanssa. Pitäisikö katkaista se?

Ehkä lapsen pitäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Todellakin huolestuttavaa, jos ei enää kestetä mitään erilaista ystävyyssuhteissa. Usein nämä ovat näitä milleniaaleja. Ihmiset ovat heille pelinappuloita, eivät ystäviä. Kaikkialla huudetaan omien rajojen laittoa suvaitsevaisuuden sijaan.

Nykyään tunnistetaan persoonallisuushäiriöistä käytöstä jne paljon paremmin kuin ennen. Minulla kesti melkein 50 vuotta ymmärtää että mykkäkoulu on henkistä väkivaltaa. Minusta tämä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Siinä on sillekin jolle on asetettu rajoja hyvä paikka itsetutkiskeluun ja jatkossa parempiin ihmissuhteisiin. En sano etteikö se satu ja hävetä ihan hitosti kun tajuaa mokanneensa. Omasta kasvuperheestä sain mallin jossa jatkuvasti haukuttiin muita ihmisiä kuin vierasta sikaa. Muistan ikuisesti sen hetken kun ymmärsin että hetkinen, kaikki ei teekään tätä. Lopetin heti. Hävetti.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa yksinäisyys ja yhteisöllisyyden puute on valtava sosiaalinen ongelma, ei monissa (jos missään?) maissa tällaista ole. Vielä 90-luvullakin oli yhteisöllisempää, esim. juhliin kutsuttiin enemmän sukua. Nykyisin ihmiset pitää yhteyttä somessa tai sen tarkasti rajatun kaveriporukan kesken, ja minä-asenteella. Itse otetaan, mutta ei anneta. Kuvitellaan että oma seura on maailman parasta aina, ja jos vähänkin joskus kaverilla vaikeampaa niin se heivataan, kun ei sillä hetkellä miellytä.

 

Moni kuitenkin kaipaa jonkinlaista yhteisöä ja ihmisseuraa, on se kotona, töissä tai harrastuksissa. Onhan se totta että ihmiset ovat Suomessa nykyisin itsekkäämpiä. Toki pitäisi miettiä mistä se johtuu, miksi moni voi niin huonosti ja ei esim. jaksa tutustua moniin uusiin ihmisiin, ei jaksa nähdä usein läheisiä... Työelämä ja vaatimukset muutoin on myös aika kovia Suomessa. Vai vaatiiko ihmiset itseltään vaan liikaa, usein sieltä somesta mallia ottamalla? 

Mun mielestä 90-lukua ei kannata ainakaan juhlien osalta verrata nykypäivään.  Monella yksinkertaisesti raha sanelee sen,  montako ihmistä juhliinsa voi kutsua. Nykyisin asuminenkin on kallista ja ihmiset joutuvat asumaan pienemmissä asunnoissa,  joten jos ajattelisi järjestää juhlat kotona,  niin aika monella ei mahdu edes 30 juhlijaa, 100:sta nyt puhumattakaan. Joillain jo 15 vierasta voi olla liikaa.