"Nykyään kuormittaviksi koetut ihmissuhteet katkaistaan"

Vierailija kirjoitti:

Ei jutussa mielestäni ollut kyse siitä, että pitäisi pysyä huonossa parisuhteessa tai hyväksyä mitä tahansa käytöstä ns. ystäviltä vaan puhe oli yhteisöllisyydestä suuremmassa mittakaavassa. Hänhän otti esimerkiksi esiin itsekkyyden veroasioissa ja totesi myös, että Ihminen voi olla yhteisöllinen, vaikka hän inhoaisi talkootöitä ja nauttisi yksinäisyydestä. Mutta tilanteen tullen hän on valmis ottamaan toiset ihmiset huomioon ja tekemään kompromisseja. Mun mielestä pointtina oli juuri se, että osaa nähdä itsensä ei vain yksilönä vaan osana ryhmää, on se sitten koululuokka, työpaikka, perhe tai koko yhteiskunta.

Toisaalta kun on vuosikymmeniä ottanut muita huomioon ja tehnyt milloin kenenkin takia kompromisseja, niin on aika ihanaa,  kun ei enää tarvitse.  No en mä sentään kadulla ketään päin kävele, kiilaa kaupan kassajonossa tai soita keskellä yötä nupit kaakossa Eldankajärven jäätä, mutta muiden huomioon ottamista on toisaalta sekin,  että antaa muiden olla ihan omassa rauhassaan. Ja omaa elämääni koskevat päätökset saan nykyisin tehdä itse eikä tarvitse kysyä kenenkään mielipiteitä. 

Hmm. Mutta jos ei halua yhteisöllisyyttä? Toki käytöstavat on silti oltava, siitä samaa mieltä.

Usein täälläkin valitetaan, ettei ole varaa muuttoon kun ei ole kavereita kantoavuksi tai lapselle lapsenvahtia edes satunnaisesti. Osa yhteisöllisyyttä on nimenomaan se, että autetaan toinen toisiamme. Nostetaan ylös tuntematon mummo joka on liukastunut kadulla, tehdään naapurin lumityöt kun tämä on murtanut jalkansa tai kuskataan työkaveria pari päivää kun hänen autonsa on huollossa. Elämä on paljon helpompaa ja mukavampaa kun tulee toimeen muiden ihmisten kanssa.

Liisa puhuu paljon narsismista, mutta sivuuttaa tyystin ohutnahkaisen narsismin, joka on monien hänen ikäistensä naisten keskeinen piirre ja tyyppivika. Nuoremmat sukupolvet ovat työläästi irrottautuneet näiden äitiensä toimintamalleista ja yrittävät kasvattaa omia lapsiaan terveemmin ilman jatkuvaa uhriutumista, moittimista, manipulointia, triangulaatiota (=liittoutuminen ja pahantahtoinen kieroilu yhden perheenjäsenen kanssa toista perheenjäsentä vastaan) vaatimattomuudeksi ja uhriudeksi naamioitua itsekeskeisyyttä ja valokeilan vetämistä itseen ja omiin asioihin ja ulkoisten kulissien ylläpitämistä läheisten hyvinvoinnin kustannuksella ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keltikangas-Järvinen antaa nyt hieman ristiriitaista viestintää. Hän on todennut mediassa, että narsistisia minä-minä -tyyppejä ei pysty parantamaan ystävyydellä ja suhteista kannattaa liukua pois hitaasti häipyen, valitellen kiirettä ja tapaamisia harventaen.

No haloo, mistä ihmeestä te päättelette että hän kehottaa pysymään tuhoisan ihmisen kanssa tekemisissä? 

Tuossa on kyse siitä, että itseensä keskittynyt ihminen ei edes yritä ratkoa yksinkertaisia ristiriitoja, vaan pistää heti välit poikki jos ihmissuhde ei ole helppo ja mukava. Jos tulee edes hetkellinen ristiriita "ystävä" pistetään kiertoon koska "fiilis" meni ja uusiakin löytyy. 

Väitän että sekä sinä että Keltinkangas rakentelette tuossa olkiukkoa. Tasan kukaan ei katkaise oikeasti merkityksellistä ja tärkeää ihmissuhdetta minkään pienen, hetkellisen ristiriidan takia. Kyllä se on käytännössä aina pitkä ja hiton vaikea prosessi, jos joutuu katkaisemaan välit esimerkiksi omaan vanhempaan tai pitkäaikaiseen ystävään. Ja kevyemmän hyvän päivän tuttavuuden saa tosiaan lopettaa ihan mistä syystä vaan, miten pienestä syystä tahansa. Ei ole mitään syytä, miksi sellainen ei saisi olla nimenomaan "helppo ja mukava". Minkälainen masokisti kuvittelee muuta? 

Sinulla on hyvin ruusuinen kuva siitä miten pitkäjänteisiin ihmissuhteisiin ihmiset nykyään kykenevät. Ei siinä ole ylipäätään kyse mistään syvästä ja merkityksellisestä ihmissuhteesta jos henkilöön suhtaudutaan jonain omien tarpeiden täyttäjänä, joka ei saisi poiketa ennalta asetetuista raameista. 

Tuossa kuviossa ihmissuhteesta ei ehdi tulla "syvää ja merkityksellistä", koska jokainen tuottaa ennen pitkää pettymyksen itseensä keskittyneelle ihmiselle. 

Myös rakentava pitkäkestoinen ihmissuhde voi alkaa pikkuhiljaa rapautua, kun omissa tunteissa vellomisesta innostunut ihminen alkaa pikkuhiljaa asettaa "ei oo nyt fiilistä"-syitä kaikenlaisen osallistumisen edelle. 

Voit väittää, että tuossa kohtaa varmaan vaan kasvettiin erilleen, mutta mistä olet niin varma, että erotat munan ja kanan? Koska "fiilis sanoo niin"? Mitä enemmän valtaa annat arjessasi pienen epämukavuuden tunteen välttelylle, sitä vähemmän siedät sitä. Tämä ei koske vain ihmissuhteita, vaan kaikkea. 

 

Ihan yleisenä muistutuksena kaikille,  että sinä itse et ehkä olekaan se rusina pullassa, vaan samaa mössöä kuin melkein kaikki muutkin. Miksi kukaan valitsisi sinut? 

Ei helvetti mitä liirumlaarumia. Liisako se siellä?

Vierailija kirjoitti:

Ihmissuhde voi olla kuormittava monella tavalla. Nykyään vaan osa ihmisistä on niin minä-minä että ei ymmärretä sitä toista osapuolta ja sitä että ihmissuhteet ovat yleensä vastavuoroisia. Ei voi vain ottaa rusinoita pullasta ja sitten heittää pullaa pois. 

Kyllä voi ottaa vaan rusinat ja heittää pulla pois. Mikä tätä estää?

Jokainen saa toimia miten parhaaksi näkee.

Vierailija kirjoitti:

Haastattelussa ei rajata yhteisöllisyyttä siihen, että pitäisi pomppia jossakin porukassa ja viettää hektistä aikaa kaikenlaisissa kissanristiäisissä. Se voi tarkoittaa juuri hyviä käytöstapoja= ottaa muut huomioon eri tilanteissa niin kuin julkisissa liikennevälineissä, kahviloissa, ravintoloissa, konserteissa, tapahtumissa jne. Jo se, että räplää vaatteita vaatekaupassa tiedostaa, että lähellä on toinen ihminen ja antaa hänellekin tilaa räplätä samoja vaatteita. Ei niin, että Minä Olen Tassä ja VÄISTÄ. Tai se voi olla kiittäminen autokuskia, joka pysähtyy antamaan tietä jalankulkijoille.  Siis ylipäätään pystyy kohtaamaan vieraita ihmisiä ja huomioimaan heidät monilla eri tavalla. Ihmiset ovat nimenomaan järkyttävän itsekeskeisiä jo kaduilla kävellessään väistämättä muita ihmisiä. 

Asuin jonkun aikaa toisessa maassa Euroopan alueella ja siellä tervehdittiin lenkkipoluilla toisiaan, myös minua, ja väistettiin kohteliaasti. Teinilapset neuvoivat oma-aloitteisesti tien perille, koska paikalliset aikuiset eivät osanneet englantia ja teinilapset osasivat.  Tunsin tulleeni huomatuksi, koin olevani osa yhteisöä, ja silti sain nauttia yksin olemisestani. 

En tajua tätä, että autoilijaa pitäisi erikseen kiittää siitä, että hän noudattaa liikennesääntöjä. En mä ainakaan autoilijana odota mitään kiitoksia tuollaisesta enkä myöskään siitä, että noudatan nopeusrajoituksia tai liikennevaloja. Enkä kävellessä kiittele autoilijoita itsestäänselvyyksistä. Jotain rajaa nyt.

Olen huomannut tämän ilmiön ja onhan se tavallaan itsekästä olla tekemisissä vain niiden kanssa, jotka eivät ärsytä sanomisillaan tai olemuksellaan. Se myös luo kuplan, joka ei välttämättä vastaa todellisuutta eli ajatellaan, että näin pitää sanoa ja toimia, koska ympärilläni olevassa lähipiirissä  sanotaan ja toimitaan näin. Ja siihen lähipiiriin oon koottu ne sananmieliset. Kolikolla on myös toinen puoli, saatat myös pudota itse tuosta sananmielisten piiristä. 

Omassa tuttavapiirissä on myös näitä, jotka sanovat, että rajoittavat tiettyjen ihmisten kamssa seurustelua, koska se on raskasta. Tämä kuvaa myös tätä aikaa kun ihmisiltä vaaditaan esim. työssä paljon (lue liikaa), niin ei vaan jaksa. Tosin nämä rajojen vetäjät ovat oman kokemuksen mukaan usein perheettömiä.

Keltinkangas voi rauhassa muuttaa paikkaan, missä samat naamat tulevat vastaan vuodesta toiseen, eräillä on valtaa kun toisilla ei ole. Tai kituuttaa epämukavassa avioliitossa, johon sukulaiset sekaantuvat.

Onneksi sellainen on pitkälti menneisyyttä. Tai saisi olla!

Vierailija kirjoitti:

Arvostan Keltinkangas-Järvistä todella, mutta minusta hän on tässä hakoteillä. Kun ajattelen esimerkiksi vanhempieni sukupolvea eli n 1940-luvulla syntyneitä niin se oli suvun ja lähipiirin paine pitää kulissit kunnossa eikä asioita todellakaan selvitetty vaan niistä vaiettiin.

Mielestäni tästä kumpuaa monien vanhempien ihmisten myrkyllinen passiivis-aggressiivisuus. Oli "pakko" olla tekemisissä, vaikka olisi ollut minkälainen kusipää lähipiirissä.

Äitini oli isäni siskojen hampaissa aina, eikä osannut puolustautua eikä toisaalta uskaltanut avoimesti laittaa välejäkään poikki. Siellä sitä istuttiin sunnuntaikahveilla kuuntelemassa *ittuilua milloin mistäkin aiheesta. Vasta kotona itkettiin.

Samoin alkoholistien ongelmista vaiettiin ja alkoholistin vaimot raatoivat itsensä hengiltä yrittäessään pitää perheen leivässä. Avioero ja lähteminen ei tullut kyseeseen.

Kyllä myrkylliset ja haitalliset ihmiset saa sulkea pois elämästään. Ainainen sietäminen vain ruokkii joidenkim myrkyllisyyttä.

Sehän tässä juuri on kyseessä -ikäpolvien välinen suuri kuilu. Huomaan olevani sen verran vanha, että kallistun enemmän yhteisöllisyyden kuin yksilökeskeisyyden suuntaan. 

Yksilökeskeisyys näkyy jo kouluissa ja työpaikoilla. Kouluissa on suuria ongelmia lasten käytösongelmien kanssa. Aiemmin opettaja ja pomo olivat auktoriteetteja ja oli itsestään selvää,  että heidän sanaansa noudatetaan. Turvallisuuden tunne tuli siitä,  että asioilla oli vahvat rutiinit ja päätökset teki yksi henkilö.

Nykyaikana monet kokevat turvattomuutta. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä,  ettei ollakaan niin taitavia johtamaan itse itseään. Vaaditaan miten kaikkien on saatava olla omanlaisiaan,  erityisiä yksilöitä, mutta samalla odotetaan erityiskohtelua. Keltinkangas-Järvisen ikäluokka on ihmissään. Miten toteuttaa toisen yksilöllinen huomioiminen, kun siihen yksilöllisyyteen ei saa kiinnittää huomiota? 

Aivan selvää on, ettei ääritapausten esim narkomaanien kanssa tarvitse kaveerata. Mutta erimielisyyksiä tulee oppia sietämään ja ratkaisemaan, eivätkä  joka asiasta kaikki voi olla eri mieltä työpaikalla, koulussa tai lapsen harrastuskerhossa. 

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Mutta jos ei halua yhteisöllisyyttä? Toki käytöstavat on silti oltava, siitä samaa mieltä.

Usein täälläkin valitetaan, ettei ole varaa muuttoon kun ei ole kavereita kantoavuksi tai lapselle lapsenvahtia edes satunnaisesti. Osa yhteisöllisyyttä on nimenomaan se, että autetaan toinen toisiamme. Nostetaan ylös tuntematon mummo joka on liukastunut kadulla, tehdään naapurin lumityöt kun tämä on murtanut jalkansa tai kuskataan työkaveria pari päivää kun hänen autonsa on huollossa. Elämä on paljon helpompaa ja mukavampaa kun tulee toimeen muiden ihmisten kanssa.

Olet periaatteessa oikeassa,  mutta aika moni odottaa vastavuoroisuutta.  Ei se kaatunut mummo tule sulle muuttoavuksi. Oletus on,  että kun minä tulen sulle muuttoavuksi,  sinäkin tulet mulle.  Tai vuorotellen ollaan toistemme lapsille lapsenvahtina.  Satunnaiset eri henkilöiden auttamiset ei tarkoita,  että kun itse tarvitsisit muuttoapua tai lapsenvahtia,  joku auttamistasi ihmisistä tulisi sulle avuksi. Siis ihan ok olla avuksi muille  - itsekin olen,  mutta vain silloin,  kun se mulle itselleni sopii - mutta en odota saavani vastapalveluksia.  Monet odottavat. 

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut tämän ilmiön ja onhan se tavallaan itsekästä olla tekemisissä vain niiden kanssa, jotka eivät ärsytä sanomisillaan tai olemuksellaan. Se myös luo kuplan, joka ei välttämättä vastaa todellisuutta eli ajatellaan, että näin pitää sanoa ja toimia, koska ympärilläni olevassa lähipiirissä  sanotaan ja toimitaan näin. Ja siihen lähipiiriin oon koottu ne sananmieliset. Kolikolla on myös toinen puoli, saatat myös pudota itse tuosta sananmielisten piiristä. 

Omassa tuttavapiirissä on myös näitä, jotka sanovat, että rajoittavat tiettyjen ihmisten kamssa seurustelua, koska se on raskasta. Tämä kuvaa myös tätä aikaa kun ihmisiltä vaaditaan esim. työssä paljon (lue liikaa), niin ei vaan jaksa. Tosin nämä rajojen vetäjät ovat oman kokemuksen mukaan usein perheettömiä.

Ainahan näin on tehty. Tekosyynä on käytetty esim. työnkuvaa ja/tai yhteiskuntaluokkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvostan Keltinkangas-Järvistä todella, mutta minusta hän on tässä hakoteillä. Kun ajattelen esimerkiksi vanhempieni sukupolvea eli n 1940-luvulla syntyneitä niin se oli suvun ja lähipiirin paine pitää kulissit kunnossa eikä asioita todellakaan selvitetty vaan niistä vaiettiin.

Mielestäni tästä kumpuaa monien vanhempien ihmisten myrkyllinen passiivis-aggressiivisuus. Oli "pakko" olla tekemisissä, vaikka olisi ollut minkälainen kusipää lähipiirissä.

Äitini oli isäni siskojen hampaissa aina, eikä osannut puolustautua eikä toisaalta uskaltanut avoimesti laittaa välejäkään poikki. Siellä sitä istuttiin sunnuntaikahveilla kuuntelemassa *ittuilua milloin mistäkin aiheesta. Vasta kotona itkettiin.

Samoin alkoholistien ongelmista vaiettiin ja alkoholistin vaimot raatoivat itsensä hengiltä yrittäessään pitää perheen leivässä. Avioero ja lähteminen ei tullut kyseeseen.

Kyllä myrkylliset ja haitalliset ihmiset saa sulkea pois elämästään. Ainainen sietäminen vain ruokkii joidenkim myrkyllisyyttä.

Sehän tässä juuri on kyseessä -ikäpolvien välinen suuri kuilu. Huomaan olevani sen verran vanha, että kallistun enemmän yhteisöllisyyden kuin yksilökeskeisyyden suuntaan. 

 

Yksilökeskeisyys näkyy jo kouluissa ja työpaikoilla. Kouluissa on suuria ongelmia lasten käytösongelmien kanssa. Aiemmin opettaja ja pomo olivat auktoriteetteja ja oli itsestään selvää,  että heidän sanaansa noudatetaan. Turvallisuuden tunne tuli siitä,  että asioilla oli vahvat rutiinit ja päätökset teki yksi henkilö.

 

Nykyaikana monet kokevat turvattomuutta. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä,  ettei ollakaan niin taitavia johtamaan itse itseään. Vaaditaan miten kaikkien on saatava olla omanlaisiaan,  erityisiä yksilöitä, mutta samalla odotetaan erityiskohtelua. Keltinkangas-Järvisen ikäluokka on ihmissään. Miten toteuttaa toisen yksilöllinen huomioiminen, kun siihen yksilöllisyyteen ei saa kiinnittää huomiota? 

 

Aivan selvää on, ettei ääritapausten esim narkomaanien kanssa tarvitse kaveerata. Mutta erimielisyyksiä tulee oppia sietämään ja ratkaisemaan, eivätkä  joka asiasta kaikki voi olla eri mieltä työpaikalla, koulussa tai lapsen harrastuskerhossa. 

Uutta yhteisöllisyyttä, uusia tahdikkuuden tapoja syntyy kaiken aikaa. Välillä vanhatkin tavat palaavat käyttöön. Elämä on liikettä. 

Vierailija kirjoitti:

Haastattelussa ei rajata yhteisöllisyyttä siihen, että pitäisi pomppia jossakin porukassa ja viettää hektistä aikaa kaikenlaisissa kissanristiäisissä. Se voi tarkoittaa juuri hyviä käytöstapoja= ottaa muut huomioon eri tilanteissa niin kuin julkisissa liikennevälineissä, kahviloissa, ravintoloissa, konserteissa, tapahtumissa jne. Jo se, että räplää vaatteita vaatekaupassa tiedostaa, että lähellä on toinen ihminen ja antaa hänellekin tilaa räplätä samoja vaatteita. Ei niin, että Minä Olen Tassä ja VÄISTÄ. Tai se voi olla kiittäminen autokuskia, joka pysähtyy antamaan tietä jalankulkijoille.  Siis ylipäätään pystyy kohtaamaan vieraita ihmisiä ja huomioimaan heidät monilla eri tavalla. Ihmiset ovat nimenomaan järkyttävän itsekeskeisiä jo kaduilla kävellessään väistämättä muita ihmisiä. 

Asuin jonkun aikaa toisessa maassa Euroopan alueella ja siellä tervehdittiin lenkkipoluilla toisiaan, myös minua, ja väistettiin kohteliaasti. Teinilapset neuvoivat oma-aloitteisesti tien perille, koska paikalliset aikuiset eivät osanneet englantia ja teinilapset osasivat.  Tunsin tulleeni huomatuksi, koin olevani osa yhteisöä, ja silti sain nauttia yksin olemisestani. 

Haha. Ylitin katua jalankulkijoiden vihreällä valolla, kuorma-auto oli ajaa päälle; ikkunasta ukko huusi ja heristi minulle nyrkkiä. Kävin kylän pikku kauppapuodissa. Tutun kassan esiteini-ikäinen poika sattui olemaan paikalla. 'miksi asut täällä? Mene kotiin, go home!' Vuoden sisällä naapurini oli soittanut poliisin kotiini eri syistä 5 kertaa. Mikään syy ei ollut aiheellinen, vaan kiusantekoa ja oman (koetun) ylemmyyden pönkitystä. Ulkomaalaisten raha kelpasi, he itse eivät.

Tämmöistä kohteliaisuutta olen kokenut toisessa Eu-maassa asuessani.

 Miksi käyttää lyhyttä elämäänsä kuormittaviin ihmisiin? He löytävät kyllä jostain itselleen sopivampaakin seuraa. Tuskin mietin kuolinvuoteella että olipa hyvä kun tuskailin sen eräänkin hullun aivoitusten kanssa vuosikaudet.

En minä halua olla jonkun narsistin, kyylääjän tai möläyttelijän kanssa tekemisissä vain siksi että meillä sattuu olemaan yhteisiä geenejä. Nuo ihmiset olivat hirviöitä jo nuorina.

He jatkavat käyttäytymistään koska joko heitä siedetään hammasta purren (heille ei ole sanottu koskaan "ei") tai yrittävät kostaa niille jotka eivät halua pitää heihin yhteyttä (..niille jotka sanoivat heille "ei").

On asiallisiakin sukulaisia joiden kanssa pidetään yhteyttä kun niin sattuu.

En oikeasti ymmärrä mikä tässä on se v***tun ongelma, HÄH!

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Mutta jos ei halua yhteisöllisyyttä? Toki käytöstavat on silti oltava, siitä samaa mieltä.

Usein täälläkin valitetaan, ettei ole varaa muuttoon kun ei ole kavereita kantoavuksi tai lapselle lapsenvahtia edes satunnaisesti. Osa yhteisöllisyyttä on nimenomaan se, että autetaan toinen toisiamme. Nostetaan ylös tuntematon mummo joka on liukastunut kadulla, tehdään naapurin lumityöt kun tämä on murtanut jalkansa tai kuskataan työkaveria pari päivää kun hänen autonsa on huollossa. Elämä on paljon helpompaa ja mukavampaa kun tulee toimeen muiden ihmisten kanssa.

Olet periaatteessa oikeassa,  mutta aika moni odottaa vastavuoroisuutta.  Ei se kaatunut mummo tule sulle muuttoavuksi. Oletus on,  että kun minä tulen sulle muuttoavuksi,  sinäkin tulet mulle.  Tai vuorotellen ollaan toistemme lapsille lapsenvahtina.  Satunnaiset eri henkilöiden auttamiset ei tarkoita,  että kun itse tarvitsisit muuttoapua tai lapsenvahtia,  joku auttamistasi ihmisistä tulisi sulle avuksi. Siis ihan ok olla avuksi muille  - itsekin olen,  mutta vain silloin,  kun se mulle itselleni sopii - mutta en odota saavani vastapalveluksia.  Monet odottavat. 

Tavallaan, mutta ei vastavuoroisuuden tarvitse olla kahden nimetyn henkilön välistä. Jos minä muutan ja minulle tuntematon naapuri auttaa sohvan kantamisessa niin minä voin puolestani auttaa jotakuta muuta naapuria kastelemalla hänen kukkiaan loman ajan. Eli sellaista yleistä yhteisöllisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Totta puhuakseni en ole ikinä ymmärtänyt, miksi välit pitää KATKAISTA, jos joku sukulainen tms. on vain "ärsyttävä". En nyt puhu tässä mistään väkivaltaisista narsistivanhemmista (henkinen väkivalta lasketaan toki myös), ihmisillä on tietysti ihan todellisiakin syitä katkoa lopullisesti välit. Mutta tunnen ihmisiä, jotka ihan omien sanojensa mukaan eivät vain "jaksa kuunnella", "ärsyttää", "meillä ei ole mitään yhteistä" yms. ja siksi ovat jollain verukkeella katkaisseet välit lähisukuunsa. Yleensähän se menee noissa tapauksissa niin, että nuo sukulaiset ovat jotain noloja juntteja, joilla on tyhmät tavallisten ihmisten jutut ja vieläpä väärät mielipiteet monista asioista. Ei se, että he olisivat kohdelleet tätä välienkatkojaa huonosti.

On kuulemma niin helppo ja kevyt olo, kun ei tarvitse kuunnella tylsän vanhan äidin typeriä naapurijuoruja enää.

Jokainen saa tietysti tehdä arjestaan mahdollisimman mukavaa, mutta miksi tuota varten pitää KATKOA VÄLIT? Sitä en tajua. Eikö sitä tylsää junttimuoria voi kestää edes joskus ja jouluna?

Parempi neutraalimmin katkaista, kuin virallisesti "olla riidoissa." Enemmän yksityisyyttäkin. 

Hyvät käytöstavat.

Tilannetaju.

Kyky kuunnella toista.

Siinäpä nuo. Noilla pääsee jo todella pitkälle elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Liisa puhuu paljon narsismista, mutta sivuuttaa tyystin ohutnahkaisen narsismin, joka on monien hänen ikäistensä naisten keskeinen piirre ja tyyppivika. Nuoremmat sukupolvet ovat työläästi irrottautuneet näiden äitiensä toimintamalleista ja yrittävät kasvattaa omia lapsiaan terveemmin ilman jatkuvaa uhriutumista, moittimista, manipulointia, triangulaatiota (=liittoutuminen ja pahantahtoinen kieroilu yhden perheenjäsenen kanssa toista perheenjäsentä vastaan) vaatimattomuudeksi ja uhriudeksi naamioitua itsekeskeisyyttä ja valokeilan vetämistä itseen ja omiin asioihin ja ulkoisten kulissien ylläpitämistä läheisten hyvinvoinnin kustannuksella ym.

Ainakin tässä jutussa hän vähän floppasi kun olisi voinut vaikka vain nopeasti täydentää asiaa. Muistutus vain siitä että yhteisöllisyys on mutkikasta ja elävää, ristiriitoja ei ole usein tarpeen puida keskustellen. Monesti esim työyhteisössä ihmiset tajuavat itsekin asioita ja säätävät käytöstään, toki on hyvä jos tilanteita voi purkaa johonkin (jopa tänne).

Hiukan paperinmakuista siis tuo Keltikankaan ajattelu hetkittäin. Itsekkyys on juuri sana millä on houkuttelevaa lyödä ihmistä joka panostaa vaikka itsensä/kykyjensä kehittämiseen. Ilman tätä valintaa lahjakkuus ei kehittyisi taidoksi.

Miksi jatkaa sellaista ystävyyssuhdetta, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä?