Hymistelyketju, tavallisia juttuja

Tässä vielä se mainitsemani Yle Areenan dokkari eli "Ikääntyvä Eurooppa - rahasampo?"

https://areena.yle.fi/1-70943190

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Toivotaan, että olet oikeassa aikatauluasiassa. Yhteiskunta on kyllä kovassa muutospaineessa. Aikanaan, kun maanviljelys koneellistui, sieltä jäi työtä vaille valtava porukka, mutta teollistuminen tarjosi elannon kaupungeissa. Sitten tarvittiinkin pian päiväkoteja ja vanhustehuoltoa, kun naisetkin meni tehtaisiin. Nyt tekoäly muuttaa maailmaa ja tulonjakomalli voi muuttua rajusti. Joustoa löydetään muutostilanteissa aina naisista. Kun työtä ei ole, naiset nakitetaan koteihin hoitamaan vanhuksia ja lapsia, kituutetaan miehen palkalla. Monia töitä teetetään nytkin ulkomaalaisilla, jotka ei kysele työehtojen perään. Kannattaa seurata yhteiskunnallusia muutoksia muualla Euroopassa.

Jokin aika sitten katsoin Yle Areenalta dokumenttiohjelman Europpan vanhuksista ja tilanne alkaa olla vaikea monissa muissakin maissa. Joissain maissa on lakisääteinen velvollisuus huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan ja siinä dokkarissa haastateltiin  jotain saksalaista, joka oli sitten hommanut vanhemmalleen hoitopaikan Puolasta. Puolassa kun on halvempaa. Tässähän kyllä olisi hyvä liike idea monille Afrikan maille. Täysihoito 300 eurolla Mosambikissa ja sinne vaan suomalaiset vanhukset hoitoon. Lahjoitin just viikolla 500 euroa Ukrainaan koiratarhalle ja kun googletin asiaa vähän, niin tuohan on monen ukrainalaisen kolmen kuukauden palkka. 

Paljon työtä on siirtynyt ulkomaille. It-alan töitä firmat teetättää Intiassa. Kaikki se on poissa meiltä. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Toivotaan, että olet oikeassa aikatauluasiassa. Yhteiskunta on kyllä kovassa muutospaineessa. Aikanaan, kun maanviljelys koneellistui, sieltä jäi työtä vaille valtava porukka, mutta teollistuminen tarjosi elannon kaupungeissa. Sitten tarvittiinkin pian päiväkoteja ja vanhustehuoltoa, kun naisetkin meni tehtaisiin. Nyt tekoäly muuttaa maailmaa ja tulonjakomalli voi muuttua rajusti. Joustoa löydetään muutostilanteissa aina naisista. Kun työtä ei ole, naiset nakitetaan koteihin hoitamaan vanhuksia ja lapsia, kituutetaan miehen palkalla. Monia töitä teetetään nytkin ulkomaalaisilla, jotka ei kysele työehtojen perään. Kannattaa seurata yhteiskunnallusia muutoksia muualla Euroopassa.

Jokin aika sitten katsoin Yle Areenalta dokumenttiohjelman Europpan vanhuksista ja tilanne alkaa olla vaikea monissa muissakin maissa. Joissain maissa on lakisääteinen velvollisuus huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan ja siinä dokkarissa haastateltiin  jotain saksalaista, joka oli sitten hommanut vanhemmalleen hoitopaikan Puolasta. Puolassa kun on halvempaa. Tässähän kyllä olisi hyvä liike idea monille Afrikan maille. Täysihoito 300 eurolla Mosambikissa ja sinne vaan suomalaiset vanhukset hoitoon. Lahjoitin just viikolla 500 euroa Ukrainaan koiratarhalle ja kun googletin asiaa vähän, niin tuohan on monen ukrainalaisen kolmen kuukauden palkka. 

Paljon työtä on siirtynyt ulkomaille. It-alan töitä firmat teetättää Intiassa. Kaikki se on poissa meiltä. 

Kohta viedään ikäihmisetkin sinne hoitoon. Säästöä. Budjettiriiheen.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Toivotaan, että olet oikeassa aikatauluasiassa. Yhteiskunta on kyllä kovassa muutospaineessa. Aikanaan, kun maanviljelys koneellistui, sieltä jäi työtä vaille valtava porukka, mutta teollistuminen tarjosi elannon kaupungeissa. Sitten tarvittiinkin pian päiväkoteja ja vanhustehuoltoa, kun naisetkin meni tehtaisiin. Nyt tekoäly muuttaa maailmaa ja tulonjakomalli voi muuttua rajusti. Joustoa löydetään muutostilanteissa aina naisista. Kun työtä ei ole, naiset nakitetaan koteihin hoitamaan vanhuksia ja lapsia, kituutetaan miehen palkalla. Monia töitä teetetään nytkin ulkomaalaisilla, jotka ei kysele työehtojen perään. Kannattaa seurata yhteiskunnallusia muutoksia muualla Euroopassa.

Jokin aika sitten katsoin Yle Areenalta dokumenttiohjelman Europpan vanhuksista ja tilanne alkaa olla vaikea monissa muissakin maissa. Joissain maissa on lakisääteinen velvollisuus huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan ja siinä dokkarissa haastateltiin  jotain saksalaista, joka oli sitten hommanut vanhemmalleen hoitopaikan Puolasta. Puolassa kun on halvempaa. Tässähän kyllä olisi hyvä liike idea monille Afrikan maille. Täysihoito 300 eurolla Mosambikissa ja sinne vaan suomalaiset vanhukset hoitoon. Lahjoitin just viikolla 500 euroa Ukrainaan koiratarhalle ja kun googletin asiaa vähän, niin tuohan on monen ukrainalaisen kolmen kuukauden palkka. 

Paljon työtä on siirtynyt ulkomaille. It-alan töitä firmat teetättää Intiassa. Kaikki se on poissa meiltä. 

Totta. Ja suomalaisia lähihoitajia on työttöminä, koska on halvempaa hankkia vanhuksille hoitajat jostain muista maista. Jotkut monissa aihetta koskevissa ketjuissa kyseenalaistaa sasian, koska Suomessa on kuitenkin työehtosopimukset. Kyllä, niin onkin. Mutta se hoitaja tulee Filippiineiltä Suomeen, asuu täällä jossain kimppakämpässä ja lähettää surimman osan palkastaan perheelleen Filippiineille. Siis maahan, jossa 200 euroakin on ihan hiton iso raha. Samaa on jo pitkään ollut rakiennusalalla. Tossa tien toisella puoilella on Saton vuokratalo. Siellä yhdessä kerrostalokolmiossa asuu 8 Baltian maista olevaa raksamiestä. Eivät he kaikki siellä samaan aikaan ole vaan tekevät pitkät työrupeamat ja sitten takaisin kotimaahan perheidensä luokse ja käyttävät palkkansa siellä. Suomessa käyttävät vain pakollisen ruokaan menevän summan. Kun Vladi lähtee vapaille kotimaahansa, sieltä palaa Andris Suomeen hommiin. Tiedän tämän, koska olen monesti jutellut näiden raksamiesten kanssa. Mun edesmennyt koirani kun oli Venäjältä ja kerran varhain aamulla koiran kanssa aamulenkillä kuuln, kun näitä tyyppejä jutteli pihalla toisilleen ja arvasin, että joko puhuivat venäjää tai ainakin jotain sen tapaista kieltä, ja kysyin heiltä, osaisivatko puhua mun koiralleni venäjää. Niistä oli tosia hauska jutella mun koiralleni ja koira heilutti innoissaan häntäänsä. Ei kyllä aavistustakaan, mitä koiralle sanoivat :D Mutta sen verran aamulenkkien aikaa kadun varressa tutustuttiin, että kertoivat just tästä systeemistä. 

jäälauttojen takana

joutsenten korkea kaula

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.

Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.

Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.

Ikä on vaan numero. Vanhus on oikeasti se, joka on jämähtänyt paikoilleen. Asenteet ratkaisee. Osa eläkeläisistä on täysin kartalla, osa ei. Seela Sella on hyvä esimerkki. Hän on kyllä iäkäs, mutta ei vaikuta vanhukselta. Tai Liisa Keltikangas-Järvinen. Sitten on niitä, jotka on muuttuneet kivireeksi. Jankataan ja tuomitaan kaikki päivät päästään. Tällainen vanhus jos tulisi kotiin hoidettavaksi, karkuun tarvis juosta.

Ai 30v? No ei ole.

Keskustelu vanhuudesta käytiin jo kerran aiemmin. Jos iästä ja vanhuudesta tekee jyrkkää vääntöä, se kertoo, että asia on itselle ongelmallinen. 

Jotkut pelkää vanhuutta. Voisiko vanhuuden pelko ja välttely liittyä elämättömään elämään? Jos nuoruus ei ole antanut mitään? Se on surullista. Miehillä se usein johtaa nuorten naisten metsästämiseen. Takerrutaan toisen nuoruuteen.

Jäi mieleen, että mukana keskustelussa oli silloin joku nuori, joka kertoi olevansa asenteiltaan mummo. Siinä oli takana joku liikekin, että pidetään mummomaisista jutuista ja harrastetaan niitä nuoresta lähtien.

Vielä tärkeämpi pointti on se, että kronoliginen ikä ei aina vastaa emotionaalista tai kognitiivista ikää. Ihminen voi olla 70, mutta tunne-elämältään ja käsityskyvyltään lapsi. Toisaalta on pikkuvanhoja lapsia, jotka ymmärtää asioita aikuisen lailla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.

Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.

Hyps hyppy yli,  auts, nilkat ei meinaa kestää vanhalla hyppimistä.  Ei kummonenkaan vitsi, kevennys silti

Se marjayrittäjien juttu oli häpeällinen. Nyt paljastui Lapista ulkomaalaisten työntekijöiden  surkeat olot. Datakeskuksia taitaa rakentaa kiinalaiset. Halpaa sähköä tarvivat meiltä, ei työvoimaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Toivotaan, että olet oikeassa aikatauluasiassa. Yhteiskunta on kyllä kovassa muutospaineessa. Aikanaan, kun maanviljelys koneellistui, sieltä jäi työtä vaille valtava porukka, mutta teollistuminen tarjosi elannon kaupungeissa. Sitten tarvittiinkin pian päiväkoteja ja vanhustehuoltoa, kun naisetkin meni tehtaisiin. Nyt tekoäly muuttaa maailmaa ja tulonjakomalli voi muuttua rajusti. Joustoa löydetään muutostilanteissa aina naisista. Kun työtä ei ole, naiset nakitetaan koteihin hoitamaan vanhuksia ja lapsia, kituutetaan miehen palkalla. Monia töitä teetetään nytkin ulkomaalaisilla, jotka ei kysele työehtojen perään. Kannattaa seurata yhteiskunnallusia muutoksia muualla Euroopassa.

Jokin aika sitten katsoin Yle Areenalta dokumenttiohjelman Europpan vanhuksista ja tilanne alkaa olla vaikea monissa muissakin maissa. Joissain maissa on lakisääteinen velvollisuus huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan ja siinä dokkarissa haastateltiin  jotain saksalaista, joka oli sitten hommanut vanhemmalleen hoitopaikan Puolasta. Puolassa kun on halvempaa. Tässähän kyllä olisi hyvä liike idea monille Afrikan maille. Täysihoito 300 eurolla Mosambikissa ja sinne vaan suomalaiset vanhukset hoitoon. Lahjoitin just viikolla 500 euroa Ukrainaan koiratarhalle ja kun googletin asiaa vähän, niin tuohan on monen ukrainalaisen kolmen kuukauden palkka. 

Paljon työtä on siirtynyt ulkomaille. It-alan töitä firmat teetättää Intiassa. Kaikki se on poissa meiltä. 

Kohta viedään ikäihmisetkin sinne hoitoon. Säästöä. Budjettiriiheen.

Vankeinhoitoa kohta kai ostetaan ulkomailta. Vankilat on täynnä.

Mulle kyllä sopis viettää viimeisimmät vuoteni jossain lämpimässä, ei vaivais kolotukset, ei tarvis rollaattorin kanssa lumisohjossa rämpiä. Mutta ei ihan vielä, ehkä kymmenen vuoden kuluttua, vaikkei sitä koskaan tiedä, koska kunto romahtaa :( 

Yksin en uskaltais ulkomaille muuttaa, mutta jos joku taho, yksityinen tai valtio, asian järjestäis: asunto, ruokailut, siivoukset, vaate- ja terveydenhuolto, riemuiten lähtisin. Ja nimenomaan oma asunto, pienikin riittäisi, mutta ei pelkkä huone! Eläke riittäis hyvin vaikkapa siellä Mombasassa, käytttörahaakin jäis täyshoidosta huolimatta.

Onneksi vielä ei kolota ja jalatkin kantaa, pääkin toimii, vaikka joskus ajatus pätkii... ;)

Muuttaako Espanjan eläkeläiset takaisin Suomeen elämän ehtoopuolta viettämään? Ei tarvis, jos ois tuollaista hoitoa saatavilla.

Menikö pilkutus oikein?

Vierailija kirjoitti:

Se marjayrittäjien juttu oli häpeällinen. Nyt paljastui Lapista ulkomaalaisten työntekijöiden  surkeat olot. Datakeskuksia taitaa rakentaa kiinalaiset. Halpaa sähköä tarvivat meiltä, ei työvoimaa.

Ei millään olisi halunnut uskoa noita uutisia!

Häpeällistä tosiaankin.

Mielelläni ostan talven mittaan pakastemarjoja kotimaisina mutta mistä tietää onko eettisesti kohdeltu poimijoita!?

Suomalaiset eivät taida enää edes poimia myyntiin, on liian raskasta hommaa.

Vierailija kirjoitti:

Se marjayrittäjien juttu oli häpeällinen. Nyt paljastui Lapista ulkomaalaisten työntekijöiden  surkeat olot. Datakeskuksia taitaa rakentaa kiinalaiset. Halpaa sähköä tarvivat meiltä, ei työvoimaa.

Totta! Mä olin aiemmin aina ostanut nimenomaan kotimaisia marjoja ja kun tuo marjayrittäjien touhu tuli julkisuuteen, niin rehellisesti sanottuna tuntui tosi pahalta. Ei sillä, että ne muualla  tuotetut marjatkaan olisi sen eettisemmin tuotettuja, mutta ainakaan niistä ei tarvitse maksaa nylkyrihintoja. Olen aina ajatellut - ja ajattelen edelleenkin - että Suomen pitäisi olla ruuantuotannon suhteen mahdollisimman omavarainen. Koska jos jotain isompaa maailmalla tapahtuu, niin yksikään maa ei tänne toimita ruokaa, jos siellä omillakin kansalaisilla on pulaa ruuasta. Sitten me syödään jäkälää ja käpyjä. Mutta ei kuitenkaan tuollaistakaan työntekijöiden kohtelua voi hyväksyä. Mieluummin maksan veroissa sen, että marjatilallinenkin saa  leipänsä päälle muutakin kuin ylähuulen, mutta jotain rajaa kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.

Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.

Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.

Ikä on vaan numero. Vanhus on oikeasti se, joka on jämähtänyt paikoilleen. Asenteet ratkaisee. Osa eläkeläisistä on täysin kartalla, osa ei. Seela Sella on hyvä esimerkki. Hän on kyllä iäkäs, mutta ei vaikuta vanhukselta. Tai Liisa Keltikangas-Järvinen. Sitten on niitä, jotka on muuttuneet kivireeksi. Jankataan ja tuomitaan kaikki päivät päästään. Tällainen vanhus jos tulisi kotiin hoidettavaksi, karkuun tarvis juosta.

Ai 30v? No ei ole.

Keskustelu vanhuudesta käytiin jo kerran aiemmin. Jos iästä ja vanhuudesta tekee jyrkkää vääntöä, se kertoo, että asia on itselle ongelmallinen. 

Jotkut pelkää vanhuutta. Voisiko vanhuuden pelko ja välttely liittyä elämättömään elämään? Jos nuoruus ei ole antanut mitään? Se on surullista. Miehillä se usein johtaa nuorten naisten metsästämiseen. Takerrutaan toisen nuoruuteen.

Jäi mieleen, että mukana keskustelussa oli silloin joku nuori, joka kertoi olevansa asenteiltaan mummo. Siinä oli takana joku liikekin, että pidetään mummomaisista jutuista ja harrastetaan niitä nuoresta lähtien.

Vielä tärkeämpi pointti on se, että kronoliginen ikä ei aina vastaa emotionaalista tai kognitiivista ikää. Ihminen voi olla 70, mutta tunne-elämältään ja käsityskyvyltään lapsi. Toisaalta on pikkuvanhoja lapsia, jotka ymmärtää asioita aikuisen lailla. 

Sanoin lapselleni, että elän uutta nuoruutta kun rei'itin korviini lisää reikiä. Hänestä se ei ollut sopivaa "minun iässäni", tai ainakin hän hämmästeli sitä. En todellakaan tunne olevani niin vanha kuin peili kertoo. Hänellä toisinpäin, taitaa olla "aikuisempi" kuin äitinsä ;)

TT

Vierailija kirjoitti:

P kirjoitti tuolla aiemmin, että "viha ei auta minua elämässäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin".

Olen samaa mieltä, että viha ja katkeruus on "sisäistä myrkkyä", joka vahingoittaa paljon enemmän kaunan kantajaa kuin kaunan kohdetta.

Tämä ajatus on erikoinen.  Että väärintekijät ei kärsi, vaan vääryydestä valittavat? Se pistää kyllä oikeusjärjestelmämme uuteen uskoon. 

Jos kokee vääryyttä, haluaa sen loppuvan. Viha on se käyttövoima, jonka vääryys herättää. Ryhtyy toimiin. Jos kaikki alistuisi vääryyteen, millainen maailma olisi? Ei vääryyttä vastaan nousevan tarvi syyllistää itseään. Koko oikeusjärjestelmäkin perustuu siihen, että väärintekijä saa rangaistuksen. 

Vierailija kirjoitti:

P kirjoitti tuolla aiemmin, että "viha ei auta minua elämässäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin".

Olen samaa mieltä, että viha ja katkeruus on "sisäistä myrkkyä", joka vahingoittaa paljon enemmän kaunan kantajaa kuin kaunan kohdetta.

Nythän P:n elämä on yhtä pakoilua, hän ei voi elää normaalia elämää, kun ei ole noussut kiusaajiaan vastaan, ei ole saanut vihasta voimaa toimia. Älytöntä väittää, että "Viha myrkyttää". Ei, se on käyttövoima oikeudenmukaisuudelle. Nyt P ei ole tehnyt mitään, hän kärsii, mutta kiusaajat eivät. Eihän se ole oikein. P  sallii rikoksentekijöiden päästä rankaisematta, mutta samaan aikaan  tuomitsee itsensä ikuiseen vankeuteen asian kanssa, josta ei ole saanut hyvitystä.

Vihan tunne on tarpeen ihmiselle. Ei sitä ole turhan vuoksi asennettu, vaan käyttövoimaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä sopis viettää viimeisimmät vuoteni jossain lämpimässä, ei vaivais kolotukset, ei tarvis rollaattorin kanssa lumisohjossa rämpiä. Mutta ei ihan vielä, ehkä kymmenen vuoden kuluttua, vaikkei sitä koskaan tiedä, koska kunto romahtaa :( 

Yksin en uskaltais ulkomaille muuttaa, mutta jos joku taho, yksityinen tai valtio, asian järjestäis: asunto, ruokailut, siivoukset, vaate- ja terveydenhuolto, riemuiten lähtisin. Ja nimenomaan oma asunto, pienikin riittäisi, mutta ei pelkkä huone! Eläke riittäis hyvin vaikkapa siellä Mombasassa, käytttörahaakin jäis täyshoidosta huolimatta.

Onneksi vielä ei kolota ja jalatkin kantaa, pääkin toimii, vaikka joskus ajatus pätkii... ;)

Muuttaako Espanjan eläkeläiset takaisin Suomeen elämän ehtoopuolta viettämään? Ei tarvis, jos ois tuollaista hoitoa saatavilla.

Menikö pilkutus oikein?

Rahahan siellä Espanjassakin ratkaisee. Itseasiassa yksi niitä Euroopan maita, missä omaisilla on iso rooli vanhusten hyvinvoinnista huolehtimisessa. Jos sulla ei ole siellä omaisia, sitten sulla pitää olla fyrkkaa maksaa jollekin. Entinen työkaverini on asunut jo vuosia talvet Espanjassa, mutta tulee aina kesäksi Suomeen. On siis edelleen työelämässä ja hyväkuntoinen. Kertonut kuitenkin monesti, että hermot menee siihen mañana meininkiin. Itse en pidemmän päälle - vaikka nivelkipuja onkin - tykkää edes 28 asteedn helteistä. Jostain 40 asteen helteistä puhumattakaan. Tämä työkaverini on kertonut, että väölillä sähkö on tosi kallista ja välillä voidaan sähköt pistää poikki ihan vaan sen takia, että muuten sitä ei riitä. Aamulla voi mennä suihkuun ja hanasta ei tulekaan vettä. Koska vedenjakelua pitää säädellä. Maastopaloja on vuosien varrella ollut yhä useammin. Mieluummin mä täällä Suomessa asun rollattorin kanssa liikkuvanakin, kun voin tilata lähikaupasta ruoskaostokseni kotiinkuljetuksella eikä tarvitse miettiä, miten mä sen rollan kanssa pääsen pakoon ikkunastani näkyvää metsäpaloa. Kaikella on puolensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.

Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.

Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.

Ikä on vaan numero. Vanhus on oikeasti se, joka on jämähtänyt paikoilleen. Asenteet ratkaisee. Osa eläkeläisistä on täysin kartalla, osa ei. Seela Sella on hyvä esimerkki. Hän on kyllä iäkäs, mutta ei vaikuta vanhukselta. Tai Liisa Keltikangas-Järvinen. Sitten on niitä, jotka on muuttuneet kivireeksi. Jankataan ja tuomitaan kaikki päivät päästään. Tällainen vanhus jos tulisi kotiin hoidettavaksi, karkuun tarvis juosta.

Ai 30v? No ei ole.

Keskustelu vanhuudesta käytiin jo kerran aiemmin. Jos iästä ja vanhuudesta tekee jyrkkää vääntöä, se kertoo, että asia on itselle ongelmallinen. 

Jotkut pelkää vanhuutta. Voisiko vanhuuden pelko ja välttely liittyä elämättömään elämään? Jos nuoruus ei ole antanut mitään? Se on surullista. Miehillä se usein johtaa nuorten naisten metsästämiseen. Takerrutaan toisen nuoruuteen.

Jäi mieleen, että mukana keskustelussa oli silloin joku nuori, joka kertoi olevansa asenteiltaan mummo. Siinä oli takana joku liikekin, että pidetään mummomaisista jutuista ja harrastetaan niitä nuoresta lähtien.

Vielä tärkeämpi pointti on se, että kronoliginen ikä ei aina vastaa emotionaalista tai kognitiivista ikää. Ihminen voi olla 70, mutta tunne-elämältään ja käsityskyvyltään lapsi. Toisaalta on pikkuvanhoja lapsia, jotka ymmärtää asioita aikuisen lailla. 

Sanoin lapselleni, että elän uutta nuoruutta kun rei'itin korviini lisää reikiä. Hänestä se ei ollut sopivaa "minun iässäni", tai ainakin hän hämmästeli sitä. En todellakaan tunne olevani niin vanha kuin peili kertoo. Hänellä toisinpäin, taitaa olla "aikuisempi" kuin äitinsä ;)

TT

Just näin. Tulee mieleen yksi kuva, jossa Englannin kuningataräiti (Elisabeth II:n äiti) hymyili kesämekossa iloisesti ja työnsi kukkahattu päässä tytärtään Margarethia, joka istui kumaraisena pyörätuolissa shaalin sisällä. Kaikki on niin yksilöllistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.

Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin  vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.

Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin. 

Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin  jne  jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka? 

Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana. 

Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.

Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.

Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.

Todistit juuri sen. Äkeänä kirjoitit. Vanhus on vanhuseläkkeellä oleva.

Sori vaan, se on vanhuuseläke :) eri asia.

t. Pilkun pikkuviilari

Enkä ollut äkeä, laitoin oikein hyväntuulisen kursiivin :)

Emmekä kutsu ystävien kanssa toisiamme vanhuksiksi, 60+

Kiitos " mukava" taas tarttumisesta näppivirheeseen.  Siitähän teidät tuntee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

P kirjoitti tuolla aiemmin, että "viha ei auta minua elämässäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin".

Olen samaa mieltä, että viha ja katkeruus on "sisäistä myrkkyä", joka vahingoittaa paljon enemmän kaunan kantajaa kuin kaunan kohdetta.

Tämä ajatus on erikoinen.  Että väärintekijät ei kärsi, vaan vääryydestä valittavat? Se pistää kyllä oikeusjärjestelmämme uuteen uskoon. 

Jos kokee vääryyttä, haluaa sen loppuvan. Viha on se käyttövoima, jonka vääryys herättää. Ryhtyy toimiin. Jos kaikki alistuisi vääryyteen, millainen maailma olisi? Ei vääryyttä vastaan nousevan tarvi syyllistää itseään. Koko oikeusjärjestelmäkin perustuu siihen, että väärintekijä saa rangaistuksen. 

Nyt et tainnut ihan saada ajatuksesta kiinni? Viha voi joskus kalvaa sisältäpäin enemmän kuin sen vihatun teko. Ei se vihattua hetkauta puoleen eikä toiseen, tuskin edes tietää olevansa vihan kohde.

"Viha on se käyttövoima, jonka vääryys herättää" Oikein, ainakin kun puhutaan orjuutta, eriarvoisuutta tai diktatuureja vastaan nousemisesta, ilman vihaa ei ole syntynyt vallankumouksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

P kirjoitti tuolla aiemmin, että "viha ei auta minua elämässäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin".

Olen samaa mieltä, että viha ja katkeruus on "sisäistä myrkkyä", joka vahingoittaa paljon enemmän kaunan kantajaa kuin kaunan kohdetta.

Tämä ajatus on erikoinen.  Että väärintekijät ei kärsi, vaan vääryydestä valittavat? Se pistää kyllä oikeusjärjestelmämme uuteen uskoon. 

Jos kokee vääryyttä, haluaa sen loppuvan. Viha on se käyttövoima, jonka vääryys herättää. Ryhtyy toimiin. Jos kaikki alistuisi vääryyteen, millainen maailma olisi? Ei vääryyttä vastaan nousevan tarvi syyllistää itseään. Koko oikeusjärjestelmäkin perustuu siihen, että väärintekijä saa rangaistuksen. 

Oikeusjärjestelmä perustuu siihen, että rikoksentekijä saa rangaistuksen. Jos teko ei ole lain mukaan rikos, niin silloin siitä ei rangaistakaan. Suomessa kyllä rikoksistakin annetut rangaistukset on naurettavan pieniä, mutta ehkä sen takia ei ole poliisia paetessaan tarvetta tappaa päiväkodillista lapsia ja kaikkia vastaantulijoita. Joissain maissa on ihan sama, tapatko yhden vai sata, koska tuomio on sama eli elinkautinen. Joka siis on oikeasti elinkautinen. 

Mä tunnen ihmisiä, jotka vuosia ja vuosikymmeniä ovat kantaneet kaunaa väärintekijälleen. Mutta koska kyseessä ei ole ollut lain mukaisesti rikos, niin eipä siitä mitään tuomiotakaan ole tullut. Jotkut ovat alkaneet vainoamaan tätä väärintekijäänsä , mutta sitten se vainoaminen onkin lain mukaan rikos, niin se vainoajahan siinä kärsii eikä se alkuperäinen moraalisesti väärin tehnyt. Tilanne kääntyy päälaelleen.  Alkuperäinen "uhri" muuttuukin "tekijäksi" ja alkuperäinen "tekijä" muuttuu "uhriksi". 

Ei viha vihaamalla lopu, jos se vihan kohteesi ei vidduakaan välitä sun vihastasi. Ja monesti ei välitäkään, jos kyse ei ole hyvin läheisestä ihmisestä. Eikä aina silloinkaan. Jos saat jotain hyvää oloa itsellesi olemalla Don Quijote eli taistelemalla tuulimyllyä vastaan, niin hyvä niin. Mutta sitä tuulimyllyä ei välttämättä kiinnosta palaneen puupennin vertaa sun taistelusi. Vällttämättä ei edes muista, että olet olemassakaan.